Kun pelkkä ohja ei riitä

Jouduin perumaan täksi päiväksi sovitun ajotunnin Sarin opastuksella. Siinäpä jälleen oppitunti, jolle olisi ollut käyttöä. Perjantaina nimittäin yritin taas ihan omin neuvoin ohjasajaa pikku-Ruusaa, ekaa kertaa sitten maaliskuun alun kurssimme.

Tarhassa harjoittelu olisi vaatinut niinkin monimutkaista suoritusta kuin oriin hakemisen sisälle ja sen viemisen myöhemmin takaisin ulos. Tai sitten en vain kehdannut mennä harjoittelemaan ikkunan alle silloin, kun tallinpitäjällä on vieraita. Sitäpaitsi aikomus oli muutenkin tehdä ihan vaan ympyrä tai pari ja pari pysähdystä, turhahan sitä varten on noin paljon vaivaa nähdä.

Joten jotenkin alkoi tuntua hyvältä ajatukselta kokeilla sitä ajamista ihan vaan pihassa. Juu, siinä tarhan ja pyöröpaalin välissä, mihin matkan varrella on rapissut pikkuponin ruoka-annoksen verran heinää. Varsin hyvä idea kenelle tahansa, jonka varsalle nenän alla olevat heinät ovat vastustamaton houkutus. Eikö?

Heinä kiinnosti Ruusaa huomattavasti enemmän kuin minun yritykseni saada sen huomio. Kun yritin kääntää ponia, se veti pään maahan. Kun sitten sain kääntöavun jotenkin läpi, Ruusan peppu heilahti samantien sellaiset 180 astetta. Miten Sari saikaan tuon huojuvan laivan suoristettua? Sen jälkeen minäkin osasin. Apua!

Ostoslista kasvaa

Nyt sitten päätin, että Ruusan valjaat täydentyvät mahdollisimman pian obersekillä.

Periaatteessa ankarasti vastustan puuttuvan taidon korvaamista apuohjilla, mutta tässä tapauksessa olen valmis tekemään poikkeuksen.

Sekki kuulemma kuuluu aikalailla varsan ajo-opetuksen vakiovarusteisiin ravitalleilla. Ihan siis ammattilaistenkin jutuissa. Ymmärrän nyt varsin hyvin, miksi. Kuten tavallista, meikäläisen oli opittava tämäkin asia kantapään kautta.

Welsheissä on vielä se piirre, että ne oppivat asiat keskimäärin yhdellä toistolla. Hitaammat yksilöt saattavat vaatia parikin yritystä. Tämä on tietysti osaavissa käsissä mitä mahtavin juttu, mutta voi osoittautua kinkkiseksi ensivarsansa kanssa tumpuloivalle tädille.

Niinpä sekille on nyt asetettu sellainen toive, että poni sen avulla muuttuisi ylikypsästä makaronista edes al denteksi ajettavaksi.

Apuohjan olisi siis tarkoitus olla pääosin ihan löysällä - siihen asti, kunnes maan vetovoima käy Ruusan päälle ylivoimaiseksi vastustaa. Tämän lisävarusteen hankintaa on ehdottanut itse asiassa myös opettajamme Sari, lähinnä noin niinkuin kesää ajatellen. Voin toki jo itsekin nähdä sieluni silmin, miten nöyrästi Ruusa vehreällä laitumella toimii ohjasajossa... Tai sitten ei.

Myös uudet ohjat olisivat ihan must, koska eihän tällainen aloitteleva ajuri tuollaisilla Hööksin nirunaruilla mitään tuntumaa saa pidettyä. Kun en saa pidettyä tuntumaa, poni ohjeiden puutteessa tekee itse erinäisiä ratkaisuja ja leviää joka suuntaan.

Yhtä hyvin olisin voinut nekin ohjarahat säästää ja vaikka punoa ohjat itse paalinaruista. Sari huomautti ohjien liiallisesta keveydestä jo ensimmäisellä ajokerralla. "Osta kunnon nahkaohjat", olen kuullut monen muunkin kokeneen kuskin suusta. Tarkoitus olisi.

Raviummikko sekkiostoksilla

Pääsiäisen aikana pääsin hankintahommissani niin pitkälle, että katselin sekkejä nettikaupoista.

Raviummikko oli ihan siinä uskossa, että vaan valitaan kohta "sekki" koossa "pony" ja mallia "leukalenkki", ja voilà, postissa kotiini puksahtaa paketti, jonka voin suoraan asentaa ponin päähän ja silaan. Kävikö homma näin näppärästi? No ei käynyt.

Jumankauta siinä yhdessä pääsysteemissä on ainakin ziljoona eri osaa (no, vähintään kolme). Miten hitossa osaan ostaa oikeat osat ja vielä kootakin ne? Vähän kuin Ikean hyllyä hankkisi.

Aurinkoa taivaalla ja tarhassa

Positiivista viikonlopussa ja tämänaamuisessa pikatallireissussa oli se, että Ruusan mieliala on noudatellut säätilaa. (Melkein) pelkkää aurinkoa koko viikonloppu.

Osasyy siihen, miksi tänään ei tehty paljon mitään, näkyy tässä.
En raatsinut käskeä ponia ylös kesken aamupäivän torkkujen.

Kaikki karsinassa tehtävä on sujunut ihan kivasti, vaikkakaan Ruusan ei edelleenkään ole mahdollista seistä ihan paikallaan harjatessa. Ruusa on kumminkin ollut lempeällä päällä ja eilen seuraa johtajaa -leikki onnistui tarhassa, jopa ravissa.

Ja kun tänään kiiruhdin pois tallilta, ponini seisoi tarhan portilla ja hirnahti perääni. Vaikka sillä oli tarhassa heinää, vettä ja kavereita. Vain oma ihminen puuttui.

Tällaisten hetkien aikana sitä aina muistaa, miksi on uhrannut näille eläimille paitsi rahansa, myös järkensä ja enemmän tai vähemmän koko elämänsä.

Toki Ruusan aurinkoisuuteen lienee vaikuttanut se, että en ole viime aikoina vaatinut siltä paljonkaan. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Tykkään auringosta, viis siitä, miksi pilvet ovat haihtuneet.