Vepsäkkää menoa (eli hevosmessut, osa 2)

Kari Vepsä on eittämättä show-mies. Tätä nyt osasin jo etukäteen odottaakin. Mutta vaikka joillekuille 'show-mies' on kirosana ja vastakohta aidolle osaajalle, minusta esitys oli täyttä asiaa ja kaiken lisäksi viihdyttävä.

Mitään maatamullistavaa ja upouutta Kari Vepsän esityksessä ei siis ollut, mutta kertaushan on opintojen äiti, isä, sisko ja serkku jne.

Pää alas

Kun hevonen on ihmisen seurassa, sen pään pitäisi olla Kari Vepsän mukaan aina alhaalla.

Pää alhaalla on tavoitetila. Kari Vepsä haluaa päästä hevosten kanssa pyörössä tähän tilaan: hevonen luottaa ihmiseen ja kunnioittaa häntä niin paljon, että antaa tämän ottaa päänsä kainaloon ja pysyy tässä asennossa rentona.

Kari Vepsä kuvaili asiaa siten, että kun hevosella on pää alhaalla, "internet-yhteys" toimii ja vihreä valo palaa. Mutta heti kun pää nousee ylös, syttyy punainen valo ja yhteys alkaa pätkiä. (Kieltämättä Ruusan pää on aina usein aika ylhäällä, siksi kai sen alakaulakin on niin korostunut.)

Hevosen pitäisi laskea päänsä, kun sitä vetää riimusta alaspäin kahdella sormella. Siis aika hennolla paineella. Samoin hevosen pitäisi kääntää päätään letkeästi molemmille puolille sillä samalla pikkupaineella. Näitä treenejä pitäisi kuulemma tehdä kotona ja paljon.

Kaulan pitäisi olla aina pehmeä. Ratsuhevosella pitäisi olla vahva takaosa ja vahva selkä, mutta ja kaulan pitäisi olla pehmeä. Ja esimerkkiheppa Nerolla se oli jäykkä.

Jos hevonen on maastakäsin vahva ja jäykkä niin ihmisen selkäännousu ei sitä taio pehmeäksi.

Nykyhevonen ja luku 2 

Nykyhevosilla on lähinnä kaksi ongelmaa, sanoi Kari Vepsä. Tai siis ihmisillä on lähinnä kahdenlaista ongelmaa nykyhevosten kanssa. Ensinnäkin hevoset eivät ymmärrä, että niiden kuuluisi pitää ihmistä johtajanaan. (Check.) Toisekseen ne eivät ehdi keskittyä ihmiseen, koska niiden energia kuluu hengissä selviämiseen eli potentiaalisten vaarojen kyttäilyyn. (Check.)

Hevosia itseäänkin on lähinnä kahta tyyppiä, kuulemma.

Ensinnäkin on se tyyppi (jota Kari Vepsä kuvaili jonkun suomalaisen miehen nimellä, mutta koska henkilö ei kuulu oman sukupolveni kokemuspiiriin niin toki unohdin nimen), joka tekee päätöksen ja toimii sen mukaan. Kuten esimerkiksi se ratsastuskouluhevonen, joka jaksoi tuntia hetken ja suuntasi sitten takaisin talliin. Oli tiellä sitten hidasteena kentän aitoja tai mitä vaan. Nero oli enempi tätä tyyppiä. Alkuun se heitteli pyllyään treenaria kohti ja ilmaisi kaikin tavoin, että hän täällä määrää.

"Haista sinä äijä pee", tuumi Nero kun ihminen alkoi yhtäkkiä komennella.
Jotain kovin tuttua tässä asenteessa kieltämättä on...

Toinen hevostyyppi sitten on marcobjurström, jolla on koko ajan samba päällä. Iso osa welsheistä ehkä menee tähän kategoriaan.

Kun nyt kahtiajaon makuun päästiin niin mainittakoon, että Vepsän mukaan hevosilla on myös kaksi aivopuoliskoa: se alkukantainen, jossa jylläävät vaistot, ja se puolisko, jolla hevonen pohtii ja tekee päätöksiä. Kun hevonen on ihmisen kanssa, sen pitäisi etupäässä käyttää sitä päätöksentekopuoliskoa.

Ihmisen puolestaan pitäisi muistaa, että hevonen on leikkisä eläin. Eli harjoituksista kannattaisi tehdä leikkiä. Siinäpä sitä haastetta kerrakseen!

Irtojuoksutus ja sen idea 

Alkuun Nero-heppa sai palloilla pyörössä miten lystäsi. Näin kannattaisi aina toimia ennen kuin ryhtyy hevosen kanssa hommiin: antaa hevosen ensin juosta pöllöenergiat pukkilaukalla ulos ja sitten alkaa ns. työjuoksutus. (Kari Vepsä muuten korosti moneen otteeseen sitä, että hevonen on luotu liikkumaan ja että nykyhevoset liikkuvat keskimäärin aivan liian vähän.)

Kun hevonen alkaa olla valmis yhteistyöhön, se laskee päätään.

Työjuoksutuksessa Vepsällä on kahdeksan askeleen tekniikka, jonka tarkat askelet tietysti jo ehtivät livahtaa mielestä. Mutta tuon alkuhihhuloinnin jälkeen aloitettiin ihan siitä, että hevonen lähti käskystä liikkeelle. Kun se alkoi laskea päätään ja osoittaa haluja kommunikaatioon, alettiin kokeilla linjojen toimivuutta.

Idea pyörötyöskentelyssä on Kari Vepsänkin mukaan jo jopa tälle tädille tuttu juttu: jos hevonen ei halua keskittyä ihmiseen ja tehdä kuten pyydetään, asioista tulee sille vähän epämukavampia.

Oho, tuli liikaa painetta, totesi Vepsä, kun Nero reagoi narun heittämiseen pukkilaukalla.

Pannaan hevonen esimerkiksi liikkumaan vähän nopeammin kuin se haluaisi. Tai jos hevonen haluaa nakerrella köyttä niin tungetaan sitten köyttä sen suuhun oikein urakalla. Mutta suuttua ei kannata, sillä jos rupeaa haastamaan hevosta painimatsiin niin huonostihan siinä käy. Tehdään vain muut vaihtoehdot sen verran epämiellyttävämmiksi, että ihmisen kanssa kommunikointi alkaa hevosen mielestä tuntua ihan kivalta ajatukselta.

Nerosta alkaa tuntua, että ehkä tuota tyyppiä kannattaisi kumminkin seurata.

Paras palkkio perustyöskentelyssä hevosen kanssa on Kari Vepsän mielestä paineen poisto. Eiväthän johtajahevosetkaan laumassa anna nameja alamaisilleen siitä, että nämä toimivat kuten käskettiin. Temppujen opetukseen namit sen sijaan Vepsän mielestä ovat ihan ok. Vepsä käyttää myös ääntä: hyyväääää - ääni laskien kuin huokaistessa. Ja hevonen todellakin reagoi tähän!

Jos itseä ja/tai hevosta jännittää niin hyvä konsti saada tilanne laukeamaan on show-miehen mukaan haukottelu. Hevosen kieli on ruumiin kieli, opasti Vepsä.

Vepsän mielestä hevosta kannattaa myös rapsutella. Siis ihan sormilla, eikä edes hanskat kädessä (vaikkakin puskatädin mielestä gurumiehellä oli kyllä hanskat kädessä, kun demonstroi oikeanlaista rapsutustyöskentelyä). Ja rapsutuksen pitää olla kunnollinen eikä mitään hivelyä. Jos kynnenaluset eivät ole mustat kotiin tullessa niin hevosta ei ole tullut rapsutettua tarpeeksi, heitti Vepsä.

Ihan hyvältä taisivat Nerosta tuntua kouluttajan rapsutukset.

Jos hevonen haluaa liikkua, sen voi antaa liikkua - kunhan se liikkuu sitten ihmisen määräämällä tavalla. Hevosen kuuluu Kari Vepsän mukaan silloin ajatella, että voi pojat, johtaja antaa minun liikkua!

Mutta ilman lupaa hevosella on oikeus vain seistä ja katsella ympärilleen. Jokaiseen liikahdukseen on pyydettävä lupaa johtajalta.

Nero narun päässä

Kun Nero-hepo oli alkanut irtojuoksutuksessa osoittaa merkkejä yhteistyöhalusta, oli aika siirtyä narutyöskentelyyn.

Naruriimu ja painava, pitkä naru ovat Kari Vepsänkin mielestä perustyökaluja - sellaisia yritin messuiltakin katsella, vaan ei ollut sellaista oikein tarjolla. Kaiken maailman löpsöttimiä oli kyllä, mutta sellainen meillä jo on ja se on kyllä ihan vaan koriste. Vepsällä olisi ollut noita varusteita myynnissä, vaan käteistä minulla ei ollut ja Pirkkahallin ainoasta automaatista rahan nostaminen kuulemma olisi maksanut kympin. Että ilman jäätiin taas.

Naruhommissa Kari Vepsällä oli nelikohtainen työlista. Liekö alkavaa alzheimeria vai mitä, mutta en enää kotiin päästyäni muistanut, mitkä ne neljä kohtaa tarkalleen ottaen olivat. Mutta sen muistan, että ensin mies varmisti, että hevonen peruuttaa, kun hän heiluttaa narua käärmemäisesti. Sitten hän pyysi hevosen luokseen narua vetämällä ja lähetti sen taas kauemmas, osoitti sille, millaisen etäisyyden päässä hevosen tulee pysytellä. Sen jälkeen hevosen piti seurata taluttajaa juuri sen määritellyn matkan päässä.

Kun taluttaja pysähtyy, hevosen tulee pysähtyä niille sijoilleen. Jalka saa vaikka jäädä ilmaan, mutta se ei saa rikkoa ihmisen määrittelemää oman tilan rajaa! Kun testihumma ensimmäisellä kokeilulla otti yhden askeleen liikaa, Kari Vepsä peruututti sitä muutaman metrin hyvin närkästynein narunliikkein. Ja kun hevonen seuraavan kerran vahingossa astui askeleen liikaa, se "pyysi anteeksi" peruuttamalla välittömästi pari askelta itse.

Lopuksi tsekattiin kääntyminen. Kun ihminen kävelee hevosen editse, hevosen pitää kääntää takaosaansa ihmisestä poispäin. "En halua nähdä hevosen takapuolta", totesi Kari Vepsä. Hevonen näyttää takapuoltaan alamaisilleen, ei johtajalle.

Jos hevonen ei käänny tarpeeksi nopeasti, kun ihminen siirtyy, sitä voi - ja pitää - muistuttaa narulla.

 Muovihärpäkkeitä ja pyssyjä

Kun hevonen oli herkistetty ja saatu rennoksi, Kari Vepsä esitteli vielä siedätystä erilaisiin hirvityksiin. Oli muovihärpäkkeitä, kolinapurkkeja, pyssyjä ja lehtipuhallinkin. Idea oli tietysti se, että ärsyke jatkuu, kunnes hevonen reagoi oikein.

"Tolla on nyt tänään tollanen päivä, että se hilluu outojen härpäkkeiden kanssa." Näin hevosen pitäisi Kari Vepsän mukaan tuumia, kun ihminen heiluu muovihuiskan kera. Hevosen kuuluu vain seurata ihmistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sillä jos johtaja ei pelkää niin seuraajankaan ei tarvitse.

Kun puhutaan ratsuhevosesta, on Kari Vepsän mukaan äärimmäisen tärkeää totuttaa ne ylhäällä heiluviin asioihin.
Näin vältetään se monelle ratsastajalle tuttu tilanne, että kun ratsastajan takinhelma vähän heilahtaa, hevonen katoaa horisonttiin. Ja meille kun aikanaan ratsastuskoulussa opetettiin, että ratkaisu hevosen pelkotiloihin on, että ei tee selässä mitään, mikä voisi pelottaa. Tästä syystä takin piti aina olla kiinni tai pois päältä.

Kun hevonen oppii, että äänistä ja pelottavasti liikkuvia juttuja ei pääse karkuun juoksemalla vaan pysähtymällä katsomaan, siitä tulee aika paljon turvallisempi harrastuskaveri. Ihan loogista.

"Lentävä lintu" jaloissa ylitti Neron sietokynnyksen. (Ks. musta muovinpala maassa.)
Tärkeää on, että paine ei poistu, ennen kuin hevonen reagoi oikein.

P.S. Tajusin eilen illalla, että olin tullut sittenkin ostaneeksi Ruusalle shettiskokoisen sekin ja ohjat. Onneksi Hevarin pisteellä suhtauduttiin ratsutätiin ymmärtäväisesti ja vaihto onnistui ihan ilman nyrpeitä ilmeitä. Toivottavasti nyt tuli oikeanlaiset, mutta kuulemma niitä voidaan vieläkin vaihtaa jos tarvitsee. Tänään ostin vohveliloimen, että voin sillä peittää Ruusan kesällä kun olen pessyt sen näyttelyä varten. Myynnissä oli aivan ihania Bucasin supercoolereita, mutta en raatsinut maksaa yli kuutta kymppiä ja siinä kojussa, missä ne olisivat maksaneet juuri 60 e, puuttui juuri se 115 cm koko! Ostin muuten myös vaaleansiniset hanskat...