Sairausloma - uhka vai mahdollisuus (käytöstapojen harjoitteluun)

Koskaan ei voi olla liian varovainen, ainakaan jos asia koskee hevoseläimen jalkaosastoa. Etenkin ennen kuin ultraäänellä todettiin, ettei nesteilleessä kintussa ole varsinaista vauriota. Melkein kolme viikkoa piti elää sillä mielellä, että yksi jaloista saattaa olla rikkinäinen.

Mitä tehdä ponin kanssa, kun ei uskalla antaa sen pukkilaukata pahimpia pöllöenergioita pois? No, ehkä vaikka palata perusasioihin.

On myönnettävä, että hevosenkäsittelijänä en ole aina varsinaisesti jämpti. Periaatteessa juu, mutta pienistä jutuista en jaksa aina natkuttaa. Vaikka varsin hyvin tiedän, että pitäisi. Etenkin Ruusa-tyyppisten eläinten kanssa pienistä myönnytyksistä kasvaa vähitellen ikäviä tapoja.

Pikkusormi on annettu, ja koko käsi on mennyt.

Onko muka pakko, jos ei taho?

Niin että sitä me nyt olemme harrastaneet sitten. Peruskäytöstapojen palauttelua ponin kalloon, ja ihmisen kalloon on taottu käsitystä pienten asioiden merkityksestä.

Ihan olemme tehneet sellaista talutusharjoittelua, jossa ponin tehtävä on pitää sopiva etäisyys ja toivottu askellaji sekä olla kipittämättä ihmisen edelle. Pysähtyä, kun pyydetään - mielellään jo pienestä avusta eikä vasta, kun narunheilutus käy kuntotreenistä.

Tässä kohtaa olisi kyllä hyvä heilauttaa sillä narulla vaikka ihan omaan naamaan. Miten voisin odottaa ponilta reagointia pieneen apuun, jos pienen avun sivuuttamisesta ei tavallisesti seuraa yhtään mitään? 

Ihan sama ongelma aktualisoituu myös ratsastaessani. Haluan ratsastaa kevyin avuin, mutta jos en kovenna apua, kun hevonen ei toteuta toiveitani, itse asiassa vain turrutan hevosen. Pienistä avuista tulee vain hyttysen ininää hevosen korvissa - ja tarvitaan vähän rumiakin otteita, että hevonen alkaa kiinnittää taas huomiota vienoihin pyyntöihin.

Näin on siis ihan vaivihkaa käynyt myös poniinin talutuskäyttäytymisen kanssa. Se ei varsinaisesti riistäydy hallinnasta eikä esim. juokse päälle, mutta on, pakko myöntää, ajoittain aika epäkohtelias.

Kaikki muu kiinnostaa enemmän kuin narunjatke.

Paikallaan seisominen puolestaan on ollut Ruusalle aina sellainen kompastuskivi, että totta puhuen olen vähän vältellytkin sen harjoittelua.

Toipilasaika on kuitenkin tarjonnut mainion pakkoraon mahdollisuuden keskittyä näihin tylsiin tärkeisiin juttuihin.

Kuten sellaiseen, että kun pysähdytään, ponin ei ole soveliasta ryhtyä heti etsimään jotain kiinnostavampaa tekemistä, ei potkiskella takajaloilla eikä kuopia etujaloilla, eikä edes viskellä niskoja protestiksi. Eikä saa hinkata päätä narunjatkeeseen.

Soveliasta on vain seisoskella, mielellään rentona ja huomio taluttajassa. Kaikkea ei voi saada heti, siksi alkuun on palkittu (liikkumisluvalla) ihan vaan jalkojen liikkumattomuudesta ja vähitellen edetty kohti zenimpää meininkiä.

Jo vähän parempaa keskittymistä käsillä olevaan (niin tylsään) tehtävään.

Parannusta ponin tapoihin on ollut havaittavissa. Sairausloma on siis tullut käytettyä hyödyksi. Nyt pitäisi vain käsittelijän muistaa, että jumala on yksityiskohdissa.

Ja ennen kaikkea pitäisi muistaa se, mistä Niina - jälleen kerran oivallisesti - kirjoitti: oma mielentila. Paksunsin tämän, jotta tärkeys korostuisi. Jos täti on itse ärtyneessä ja kiireisessä mielentilassa, on ponipeilistä turha odottaa kovin mairittelevaa näkymää. Tästä olen aiemmin saanut hyvän opetuksen silloiselta opeltamme Sarilta.

Kun on tylsää, paljaaksi kaluttu kuusikin on ihan kiinnostava.

Ponin käytöstä toki saattaa pahentaa se, ettei ohjattua liikuntaa ole ollut tarjolla tavalliseen tapaan. Ruusa ei koskaan ole harrastanut kovin raskasta urheilua, mutta aika säännölliseen tekemiseen se on kuitenkin tottunut. Ja kun fyysistä tekemistä on ollut vähemmän, ponin tarhaolemus on suorastaan huutanut tekemisen puutetta.

Emännän ilmaantuessa näköpiiriin alkaa kuulua hörhöttelyä tarhasta. Yleensä tällainen äännähtely liittyy ruokatilauksiin, mutta nyt iloista tervehtimistä on kuulunut muulloinkin kuin heinän loputtua.

Kaksi kärpästä yhdellä klinikkareissulla

On aina hyvä lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tai saada kaksi asiaa hoidettua yhdellä klinikkareissulla. Tällä kertaa eli eilen suuntasimme Vermoon alunperin hammashoidon perässä, mutta ymppäsimme samaan kevyen ontumatutkimuksen.

Klinikkareissusta ei ole kuvamateriaalia, sori siitä.
Jalkaoireilun takia olemme lähinnä käyneet narulenkeillä.

Jälkimmäisen syy oli runsaan parin viikon takaisessa kauhun hetkessä, jona kalosseja pukemaan tullut käsi törmäsi ponin vasemmassa etujalassa ylimääräiseen nesteeseen. Se oli alkujaan valloittanut käytännössä koko tilan, joka sisäsääressä koukistajajänteiden väliin jää, mutta pääosa turvotuksesta katosi parissa päivässä.

Tällaiset turvottelut saavat pessimistin heti varmaksi siitä, että esim. hankoside on revähtänyt.

Pessimisti ei pety, mutta yllättyy sitäkin iloisemmin, kun klinikan ultraäänilaite ei löydä turvottelevasta kintusta rispaantuneita jänteitä tahi ligamentteja. Mutta vaikka kaikki ultran tavoitettavissa olevat rakenteet olivat tällä erää ehjiä, niiden välissä näkyi edelleen ylimääräistä nestettä.

Ilmeisesti rimpula on siis jotenkin venäyttänyt kinttunsa. Nyt sitten pitää seurailla, mihin suuntaan turvotus suuntaa.

Koska risoja kohtia ei jalasta löytynyt, ei ole välttämätöntä pitäytyä pelkässä kävelyliikunnassa. Tämä on hyvä, koska kuntoliikuntaa kaipaavat niin ponin keuhkot kuin pääkoppakin. Parin viikon ajan olisi kuitenkin kuulemma hyvä ottaa vähän rauhallisemmin ja palata normaaliin asteittain.

Jos jalka reagoi liikuntaan positiivisesti tai ei ainakaan negatiivisesti, voimme jatkaa elämää normaaliin tapaan. Jos tilanne pahenee, on ammattilaisen syytä tarkastella jalkaa uudemman kerran.

Ihan heti huomenna ei kuolaimiakaan viitsi suuhun laittaa, koskapa poskissa näkyi aika ikäviä haavaumia. Ei siis mikään ihme, että poni muutama viikko sitten alkoi vältellä kuolainten pukemista. Poskien haavaumat olivat seurausta ihan tavallisista hammaspiikeistä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Ruusan raspausväli pääsi venähtämään kokonaiseen vuoteen.

Tämäkään kuva ei ole klinikalta. Mutta tiesittekö, että ponini on laama?

Purukaluston tilanne kokonaisuudessaan ei kuulemma näyttänyt yhtään hassummalta. Aika hyvin siihen nähden, että vuosi sitten "Juti" sai tehdä ihan kunnolla hommia saadakseen ponin purennan kohdilleen ja sudenhampaiden puolikkaatkin silloin piti kaivella pois. Tällä kertaa hammashuolto oli ohi puolessa tunnissa.

Jos Ruusa olisi ihminen, sen ei tarvitsisi vältellä koulukiusaajia ainakaan hammasrautojen takia. Hyvä purenta on. Kiva, että on ponissa ainakin yksi palikka, josta ei tarvitse kantaa erityistä huolta.

No, olihan siellä sitten tarkemmin katsottuna kuitenkin yksi hammasväli, johon rehu oli alkanut tehdä pesää.

Näinkin pieni juttu voi kuulemma aiheuttaa suuhun yllättävän ison tulehduksen, jos koloseen jumittuu koko ajan enemmän mahaan tarkoitettua ainesta. Rehu työntää hampaita enemmän erilleen ja pohjimmaiseksi jäänyt rehu alkaa mädäntyä. Ihan maalaisjärjelläkin voi aavistella, miten hyvä juttu sellainen mädäntynyt orgaaninen aines suussa on.

On kyllä myönnettävä, että näistä parista asiantuntijan tekemistä hammashoidoista on jäänyt vähän hölmö olo. Tuntuu nimittäin harvinaisen hölmöltä, etten aikaisemmin ole siirtynyt käyttämään spesialistin palveluita. Helpommalla olisi päästy.

Enhän itsekään odota, että yleislääkäri osaisi poistaa hammaskiveni. Saati että pyytäisin kenkäkauppiasta kurkkaamaan samalla myös suuhun: vielä 90-luvulla hammasraspin kanssa kulkeva kengittäjä ei ollut mitenkään epätavallinen näky. Kun monella eläinlääkärilläkään ei ole riittävää hammasosaamista, miten sitä voisi olla ihmisellä, jolla ei ole alan koulutusta ollenkaan? Vaikka usein kuuluu sanottavan, että ennen oli paremmin, niin tässä asiassa ei kyllä ainakaan ollut.

Tilannekatsaus siedätyshoitoon

Ruusa sai torstaina kolmannen siedätyshoitopistoksensa, joten jonkinlainen tilannekatsaus lienee paikallaan.

Ensimmäistä pistosta seurannut puuskutusreaktio säikytti, sittemmin sitä on osannut jo odottaa. Nythän poni ei ole urheillut, mutta hengitys on kyllä liikunnan puutteessa ollut aika tukkoista. Ei puuskuttavaa, mutta raskasta.

Eläinlääkärihän oli ensimmäisen pistoksen jälkeen sitä mieltä, että hengästymisen vakavuus tuskin johtui siedätyshoidosta. Mutta kun toista pistosta seurasi samanlainen ilmiö, oma käsitys vahvistui: heikko palautuminen todella näyttäisi olevan reaktio ponin ihon alle ruiskutettuihin allergeeneihin. 

Puteli ja valmiiksi täytetty ruisku.

Alkuahdistuksen jälkeen heräsi ajatus, että ehkäpä ei pitäisikään surra siedätysreaktiota. Ehkäpä se onkin merkki siitä, että allergeeneillä todella on vaikutusta ponirukan hapensaantiin. Ja jos näin on, siedätyshoito voi jopa olla ihan oikea veto.

Torstaina mittailin Ruusan seerumiannosta ruiskuun äitini nähden. "Sinustahan on tullut melkoinen lääkäri", tokaisi äiti. Kieltämättä tässä vuosien varrella on kerääntynyt kokemusta yhdestä jos toisestakin hoitotoimenpiteestä. Vähän useammasta ja useammin kuin olisin toivonut.

Valitettavasti ruiskunkäsittelytaitoni ei torstaisessa piikityksessä ollut ihan lisensiaattitasoa. Neula pääsi vähän luiskahtamaan ihosta niin, että osa kallisarvoisesta seerumista valui pitkin rimpulan karvaista kaulaa. Onneksi sen verran vähän, ettei ohivalumista eläinlääkärin mukaan tarvitse paikata uudella piikityksellä.

Minulla ei ole tallilla seerumipönikkää mukana, vaan otan mukaan vain tarvitun määrän. Aine nimittäin pitää säilyttää jääkaapissa. Koska seerumin saaminen oli vähän kuin olisi kivestä yrittänyt puristaa vettä, sen pilaantumisesta ei oteta mitään riskiä.

Päähenkilö.

Itse päähenkilö ei ole pikkupiikeistä moksiskaan. Paitsi silloin, kun täti tuhraa ja joutuu uusimaan yrityksen useita kertoja, kuten nyt tällä aiheena olevalla pistoskerralla.

Näin tulevaisuutta ajatellen voisi olla hyvä idea pitää silmälasit päässä, kun tekee jotain näinkin suurta tarkkuutta vaativaa. Keski-ikä ei taida tulla yksin.

Yllättävän vähän on rimpulan kaulassa löysää ihoa, muuten. Tätäkään en olisi oppinut, jos en olisi ruvennut ponille siedätyshoitajaksi.

Poni on nyt siis saanut pistoksia kahden viikon välein. Ensimmäisellä kerralla 0,2 millilitraa, toisella 0,4 ja kolmannella 0,6. Kahden viikon päästä annostus on jo 0,8 ml ja sitten jo 1 ml. Viimeksi mainittu on täysi annos ja kun siihen päästään, piikitystahtikin hidastuu kertaan kuukaudessa.

Viimeistään kesällä pitäisi selvitä, onko kaikesta tästä piikittelystä ollut mitään iloa ponille ja sitä kautta myös omistajalle.

Nyt on sitten lunta.

Talvisempaa lookia

Nyt, kun ulkona on alkanut näyttää siltä kuin talvella kuuluu näyttää, blogin syksyinen ulkoasu alkoi ärsyttää. Aikaa vaan ei ole oikein ollut, joten ulkoasun uudistus on antanut odottaa itseään. Ja oikeastaan banneri-ideakin alkoi kirkastua vasta tässä viikonloppuna.

Vähän tuli mokattua bannerin kanssa eli tallennettua vahingossa monitasoisen kuvan päälle yksitasoinen, jolloin muokkausmahdollisuudet hävisivät liian aikaisessa vaiheessa. Seuraavalla kerralla taas vähän fiksummin, ehkä.

Yleensä siis säilytän kuvan myös siinä muodossa, jossa on kaikki layerit mukana, mutta nyt kävi näin.

Ideaan olin kyllä ihan tyytyväinen, en ole samaa ideaa ainakaan vielä missään nähnyt.

Koska jääbanneriin ei sovi seepia tausta, tuli samalla muokattua myös taustakuva harmaammaksi.

Uusi ulkoasu:

Vanha:

Mokasin näköjään vanhan ulkoasun tallennuksenkin, joten tämä edellisen vaihdoksen aikaisilla teksteillä.

Sellaista se omistajuus on - kuvahaaste

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Sain jo joskus syksyllä hevosenomistajuus-kuvahaasteen peräti neljältä bloggaajalta Reetalta (Ponipäiväkirja), Annelta (Tosi surkea hevosploki), Riinalta (Niin hyvin että hävettää) ja vielä Maukaltakin (Kaviouralta). Kiitos kaikille!

Toteutus on kuitenkin venynyt, koska en halua julkaista haasteita liian usein. Itse kun tykkään lukea blogeista etupäässä bloggaajan omia juttuja. Mutta onhan se aina kiva, kun joku muistaa.

Siispä asiaan.

KUVAHAASTEEN SÄÄNNÖT:

• Valitse neljä kuvaa, jotka kuvaavat parhaiten sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus.
• Neljän kuvan jälkeen valitse yksi vapaavalintainen kuva ja siihen kuvaa parhaiten kuvaava sana.
• Haasta kuvahaasteeseen viisi blogia, joissa bloggaajalla on oma hevonen. 
• Yksinkertaista ja helppoa!

Olen nyt sen verran tylsä, etten haasta enää ketään. Melkein kaikki suosikkiblogini ovat jo tämän haasteen tehneetkin tai ainakin saaneet.

LUOTTAMUS

Kuvana tämä ei ole kovin kummoinen, mutta jotenkin kovasti siitä tykkään. Se jotenkin kuvaa niin hyvin juuri sanaa luottamus. Poni on monesti laitumella köllähtänyt unille, kun olen tullut sen luokse. Tässä kesällä 2014 otetussa kuvassa olen jättänyt sateessa palelevalle ponille yöksi fleecevuorillisen sadeloimen ja tullut ottamaan sitä aamulla pois, mutta ponilla on ollut unet mielessä.

Lisäksi kuvassa makaa hevonen, jota en tässä asennossa ollut aikaisemmin bongannut. Luottamuksen osoitus sekin.

ONNISTUMINEN

Tähän kohtaan valitsin nyt kaksi kuvaa. Tämä ensimmäinen on yhdeltä ensimmäisistä ratsastuskerroista Ruusalla.

On vaikea edes kuvailla sitä onnen määrää, minkä saa itselleen kun pääsee ratsastamaan omalla ponillaan, jonka moneen kertaan uskoi menettävänsä ennen kuin pääsisi kertaakaan istumaan sen selässä.

Ja ylipäätään se, että olen vajavaisilla taidoillani saanut ponin hyväksymään ratsastajan. Vaikka poni on edelleen ratsuna äärimmäisen raaka, minusta sillä on mukava ratsastaa.

Pakko laittaa vielä tämä melko tuorekin kuva. Pidän itseäni sen verran onnettomana tusaajana, että tämän kuvan nähdessäni en voinut uskoa, että tässä on oma ponini ja vielä minä itse narujen toisessa päässä.

Ponin on ohjasajoon alkuopettanut ammatti-ihminen, mutta siitä tähän pisteeseen sen olen tuonut minä itse. Pitkien ohjien toisessa päässä ei yli kahteen vuoteen ole ollut ketään muuta kuin minä itse. En ole voinut ihan kaikkea mokata, jos poni edes hetkittäinkin liikkuu näin.

EPÄONNISTUMINEN

Hevosenomistajuuteni absoluuttisesti suurin epäonnistuminen on ollut se, etten saanut pidettyä elämäni ponia terveenä.

Sitä suren joka päivä ja syytän itseäni ponini sairastumisesta. Jos vain olisin kuunnellut vaistoani enkä muita ihmisiä, jos vain olisin vienyt aiemmin klinikalle. Poni voisi olla nyt terve.

Kuvassa 1-vuotias Ruusa valmistautuu elämänsä ensimmäiseen, mutta valitettavasti ei todellakaan viimeiseen, keuhkojen tähystykseen.

TODELLISUUS

Todellisuutta on se, että suurin osa hevostelustani menee ponin hoivaamiseen. Ja vaikka iso osa ajasta menee erilaisten vaivojen kanssa painimiseen, minusta on ihanaa käydä tallilla ja viettää aikaa ponini kanssa.

Kun välillä olen tallilta poissa vaikka päivänkin niin minulla on heti valtava ikävä Ruusaa. Ja Ruusa on aina vastassa korvat hörössä, aina valmis lähtemään mukaani. Kerrat, joina se on kävellyt poispäin nähdessään minun tulevan, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. (Silloin kun jonkun vaivan hoito on ollut siitä erityisen ikävää.) Tuntuu, että mitä enemmän käyn ponin luona, sitä iloisempi se on minut nähdessään.

Kuva on otettu joskus viime keväänä ja se on aikaisemmin näkynyt blogissa vain bannerikuvana.


ONNELLISUUS

Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin nähdä oma ponini onnellisena. Tämä kuva on 2-vuotiskesältä, jolloin poni voi varsin hyvin. Ruusalla oli painikaverina kesällinen orivarsa, jonka kanssa se leikki lakkaamatta. Ja tietysti onnellisuutta lisäävät kesän kauniit illat.

Tarkenee, tarkenee (jopa kylmätä)

Heti, kun lämpömittarin elohopea alkaa kutitella kakkosella alkavia lukuja, alkaa myös valitus niin somessa kuin livenäkin. Kylmää on. Tai ei enää ole, tänään taisi olla kipakoimmillaan -14 astetta.

"Kato mami, mulla on pakkasta ripsissäkin!" 

Muutenkaan täällä etelässä ei ole ollut kovin paljon yli 25 asteen pakkasia, joten mahtavia ulkoilusäitä on pidellyt! Kaiken mudassa tarpomisen jälkeen en todellakaan valita. Tai no, olen minä vähän valittanut. Silloin, kun torstaiaamuna olin kiireellä lähdössä ja auto halusi mieluummin jäädä pihaan odottelemaan hinausta. Silloinkin valitin autoa, en säätä.

Ruusakin osaa kerrospukeutua.

Säähän nimittäin on vain pukeutumiskysymys, siis tällaiselle perusterveelle henkilölle.

Täti on viettänyt lapsuutensa pääosin 1980-luvulla. Kuten kaikki tädit ja sedät muistavat, silloin olivat talvet talvia ja kesät kesiä. Talvella koulussa hiihdettiin vuorittomissa nahkamonoissa silloinkin, kun räkä jäätyi poskelle. Kouluun myös mentiin suksilla 20 kilometriä suuntaansa.

No ei nyt ihan sentään, mutta kylmää silloin kuitenkin oli huomattavasti useammin kuin 2010-luvulla.

Kun talvet olivat talvia, osattiin myös pukeutua. (Edit: Kovikset eivät osanneet silloinkaan.) Sosiaalisessa mediassa nähdyn perusteella nykyään ei osata.

Mielestäni asianmukaista pakkaspukeutumista ovat mm. villasukat, lämpökerrastot, villahousut, kypärämyssyt, paksut pipot, toppahanskat, rukkaset, karvavuorilliset kengät ja toppavaatteet.

Sen sijaan asianmukaiseen pakkaspukeutumiseen eivät kuulu esim. tavallliset ratsastushousut, collegehousut, ohuet sormikkaat, tennarit tai kumisaappaat.

Tädin oman pakkastallilookin ydin ovat niin paksut ratsastushousut, että niitä ei tällaisilla alle 15 asteen pikkupakkasilla voi jalkaansa vetääkään. Ne ovat saaneet roikkua naulassa ainakin kaksi edellistä talvea, mutta nyt ne tekivät muutamaksi päiväksi paluun. Alle kunnolliset pitkikset.

Lisäksi tietysti yläosan verhoksi pari alusvaatekerrosta ja toppatakki. Jalkoihin villasukat ja väljät karvakengät, käsiin toppahanskat ja päähän kypärämyssy sekä pipo.

Kyllä muuten tarkenee!

Sitä paitsi kun pysyy liikkeellä, pakkanen ei ehdi purra.

Pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että aamu-uninenkin voi nähdä aamuruskon.

Mitä poniiniin tulee, astmaatikko lomaili kylmimmät päivät. Tämä tosin johtui vähemmän keuhkovammasta ja enemmän siitä lähes koko säären mittaisesta turvotuksesta, joka ponieläimen toiseen etujalkaan maanantaina ilmaantui. Tätä edelsi sunnuntain ratsumaastossa sellainen tunne, että ihan kuin poni olisi ollut ep.

Mutta tässäkin tapauksessa Etelä-Suomen talveen harvinaislaatuiset säät suosivat meitä. Turvotus ja lämpö nimittäin katosivat jalasta tiistai-iltaan mennessä. Varmuuden vuoksi olen kuitenkin rampannut tallilla käärimässä kinttua vuoroin kylmäyspatjoihin ja vuoroin neopreenisuojiin. Lyhyen Metacam-kuurinkin on poni joutunut nielemään.

Onpahan nyt ainakin tehty jotain siltä varalta, että kyseessä on oikea vamma eikä vain aiheeton vikailmoitus. Toivotaan kuitenkin jälkimmäistä.

Jalan lämmön mittaamiseen olen muuten käyttänyt ihan omaa käpälää, joka on pakkasella muutenkin tärkein instrumentti tallielämässä. Jalan pitäisi tietysti tuntua viileältä. Muuten pakkasilla toivottu käsituntuma on mukavan lämmin, muttei kuuma. Tämä pätee niin ponin loimenalukseen kuin juomaveteenkin.

Pakkasella on tärkeää antaa hevoisille paljon heinää pureksittavaksi. Ruusalta ja Veeralta ei ainakaan loppunut pureskeltava kesken.

Koska ähkyriski on pakkasella todellinen, tallinpitäjämme on vaivojaan säästelemättä yhtenään kantanut vesiastiaan lämmintä vettä. Lisäksi Ruusa on saanut päivittäin eteensä lämmintä melassivettä, johon se on pääosin suhtautunut melko välinpitämättömästi.

Poniini on myös pukeutunut lämpimästi. Emän jäämistöstä kaivettu 300-grammainen fullneck-loimi on riittänyt lähes koko pakkasjakson ajaksi. Lähes. Kun lämpötila torstai-iltana alkoi olla -30 asteen tienoilla, poni hytisi.

300-grammaista paksumpaa täkkiä ei - muuten varsin vaikuttavaan - loimivaraintooni kuulu, joten poninkin oli kerrospukeuduttava. Ikävä kyllä viime talvena heräteostettu paksu alusloimi oli jäänyt siihen aiemmin mainittuun hyytyneeseen autoon. Niinpä hätävarana pantiin kaksi ulkotakkia päällekäin. Loppui se hytinä niinkin.

Muutenhan pakkanen on paukkunut myös ponissa sisällä siihen malliin, että mainittu paukkuminen on tämän viikon kahdella "kävelylenkillä" lähes kokonaan estänyt ponia esittämästä käynti-nimistä askellajia.

Hyvää uutta vuotta - ja mites se viime vuosi menikään

Hyvää vuotta 2016 kaikille! Käsittämätöntä, että Ruusa-poni on tänään virallisesti jo viisi vuotta. Ponitätien ikä onneksi vaihtuu virallisesti vasta oikeana syntymäpäivänä eli tässä tapauksessa vasta syksyllä.

Tässä blogissa ei muistaakseni ole hirveästi vuosikoosteita harrastettu, mutta vuoden 2015 aikana lukijakunnassa on tapahtunut sen verran muutoksia ja kasvua, että ehkä sellainen on kuitenkin paikallaan.

Kun omistaa perussairaan ponin, vain yksi asia on varmaa: epävarmuus. Siksi viime vuodelle ei tullut hirveästi tehtyä suunnitelmia saati asetettua tavoitteita.

Suurin ja tärkein tavoite oli, että saisin ponin pidettyä hengissä vuoden loppuun asti ja se toteutuikin. Kauaksi ei epäonnistuminen tosin jäänyt. Kesällä ponilla oli niin paljon hengitystieongelmia, että sen lopetuksen tiellä oli ainoastaan oma kykenemättömyyteni tehdä lopullisia ratkaisuja ennen kuin kaikki oljenkorret on käytetty. Onneksi hengitys syksyllä alkoi taas toeta ja joulukuussa päästiin tarttumaan siihen viimeiseen oljenkorteen eli siedätyshoitoon.

Katso, äiti, ilman taluttajaa! Tämä oli joskus keväällä, jolloin olin ratsastanut Ruusalla muutamia kertoja.

Toinen tärkeä tavoite oli päästä edes vähän ratsastamaan omalla ponilla. Jälleen voin ylpeänä kertoa, että olen todellakin tänä vuonna ratsastanut myös Ruusalla. Ja vieläpä monta kertaa, kaikkia askellajeja, kentällä ja maastossa.

Jos ratsastuskerroille rupeaisi laskemaan hintaa ponin ylläpitokustannusten perusteella niin kyllä kuulkaas on arvokasta hommaa tämä Ruusa-ratsastus. Mutta kuka niin hullu olisi, että jotain kustannuksia alkaisi laskea? Siinä voisi usko omaan mielenterveyteen olla vielä kovemmalla koetuksella kuin tähän asti. Mutta ainahan raha johonkin menee joka tapauksessa...

Kansallisen poninäyttelyn palkintosaalis.

Toiminnallisesti vuosi meni kyllä ihan hienosti sikälikin, että näyttelymaksuihin sijoitetuille rahoille tuli materiaalista vastinetta.

Etupäässä vastine toki oli palkintokaapin täytettä eli ruusukkeita ja pokaaleja. (Niitä tuli muuten aika paljon, vaikka itse sanonkin.) Ruusa nappasi kuitenkin myös yhden rahasijan (Vermon poninäyttelyssä siis todellakin jaetaan myös rahapalkintoja)  ja mätsäripalkinnoista on ainakin arnika-linimentti tullut käyttöön. Cothivet-suihkeelle saattaa myös tulla jossain vaiheessa käyttöä (toivottavasti ei kovin paljon kuitenkaan).

Mätsärin BIS II -kassissa tullut lisäravinnepurkki, Equitop Myoplast, on vielä korkkaamatta. Kerran katsoin Agrimarketissa, mikä voiton arvo oli, ja jumantsukka sellainen pönikkähän maksaa melkein satasen! Mätsäreissä on parhaat palkinnot, sanotaan, ja näemmä tosiaan onkin. Kaipa kyseinen purnukka on jossain vaiheessa käytettävä.

Palkintokaapin varsin muhkean komeat täytteet ja Ruusan ratsastukset saavat vuoden saldon plussan puolelle. Muutenhan siinä nyt ei kamalan paljon ole ollut kehumista, kun käytännössä koko vuosi murehdittiin keuhkoja ja välillä vähän jalkojakin.

Ruusa Vermossa. Kuva © Kiia Kuokka / Tunturiharakka.net

Omaponeilun ulkopuolinen hevostelu on mennyt tänä vuonna siinä mielessä ihan kivasti, että sitä on tullut harrastettua. Itse asiassa siihen puoleen on tullut pantua aikaa, energiaa ja ennen kaikkea fyffeä enemmän kuin vuosiin (myönnetään, kokonaiseen vuosikymmeneen).

Vuoden alussa aloitin taas säännöllisen tunneilla käymisen, Mia Pasasen pätevässä ohjauksessa. Ratsastukseni on tämän vuoden aikana ollut istunnasta apujen käyttöön täysremontissa.

Kesällä kävin myös Katariina Kaartinen-Alongin erinomaisilla kursseilla (kurssi 1 ja kurssi 2/1 sekä 2/2).

Katariinan kurssilla elokuussa.

Kun tähän vielä lisätään syksyllä jatkettu säännöllinen vuokrahevosratsastus, pääsin hevosen selkään vuonna 2015 ihan mukavan määrän kertoja.

Kaiken tämän remontoinnin tuloksena ratsastukseni on mennyt jonkin verran parempaan suuntaan. Tokikaan en ole vielä siellä, mihin ennen tätä 10 vuoden tuntitaukoilua jäin, mutta toisaalta en ole palannut samalle polulle, miltä tuolloin lähdin, vaan olen lähtenyt taas vähän uuteen suuntaan.

On myös myönnettävä, että kaiken kovan työnkin jälkeen istunnassa on vielä älytön määrä työtä edessä. Olen ymmärtänyt, että ennen kuin saan istuntani kuntoon, en saa muita ratsastuksellisia ongelmiani ratkaistua.

Rimppels laitumella syyskuussa. Silloin tunnelmat olivat kuvan sävyjen mukaiset.

Blogillisesti vuosi on ollut varsin mukava. Vuoden alussa lukijoita oli muistaakseni noin 60 ja vuoden lopussa tasan 100. Välillä lukijamäärä on mennyt alaspäinkin, mutta pääosin on nautittu noususuhdanteesta. Tärkeintä on tietysti se, että blogilla on ollut aina ihanat lukijat. Kiitos kaikille, huippua, että olette mukana!

Vuoden blogillinen kohokohta, suorastaan sellainen warholilainen 15 minuuttia julkisuudessa, koettiin marraskuussa. Silloin julkaisin kirjoituksen Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa. Ihan odottamatta se herätti hevos- ja vähän muissakin ihmisissä sen verran vastakaikua, että lähti kiertämään Facebookissa ihan käsittämättömällä laajuudella.

Bloggerin katsojamääriin ei tietystikään voi luottaa, mutta jotain osviittaa antanee se, että Bloggerin mukaan tekstiä on luettu yli 31 000 kertaa (kun tätä ennen yksittäinen blogiteksti on kerännyt Bloggerin mukaan parhaimmillaan vajaat 900 lukijaa) ja sitä on myös kommentoitu kymmeniä kertoja. Onhan tällainen pienehkölle tavisblogille ihan ainutkertaista.

Toivottavasti tänä vuonna saadaan ainakin nauttia tästä.

Että sellainen vuosi. Nyt vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se meni. Tulevan vuoden tavoitteita en uskalla julkisesti asettaa.

Mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarmuus - tänä vuonna epävarmaa on myös omien töiden jatkuminen. Mutta juoksee tässä palkka maaliskuun puoliväliin, joten sitä ennen ehtii käydä vielä ratsastustunneilla ja helmikuulle on yksi kurssikin varattu.