Uutiset hammas- ja jalkarintamalta sekä hyviä että vähemmän hyviä

Tiistainen eläinlääkärivisiitti toi, kuten otsikosta voi päätellä, sekä hyviä että vähemmän hyviä uutisia. Käyntihän keskittyi ponien purukalustoihin ja Ruusan pitkänäperjantaina paksuksi tempomaan jännetuppeen.

Aloitamme suuvärkeistä.

Ikävä uutinen oli, että molempien ponien hampaissa näkyi kariesta. Ruusalle oli ilmestynyt syksyllä todetun yhden reiän lisäksi toinenkin, tosin eivät olleet eläinlääkärin mukaan kovin pahoja. Albertillakaan karies ei ollut kovin vakavaa laatua, mutta vaiva ei myöskään loistanut poissaolollaan. 

Albert ravaa aika kivasti silloin kun sille päälle sattuu.
Kuvaaja Johanna Wall (kuvankäsittelystä voi kuitenkin syyttää minua). 

Olen huuhdellut ponien hampaita muutamana päivänä viikossa, nyt psyllium-kuurin aikana joka päivä. Nyt tässä olisi tehostamisen paikka. 

Eläinlääkäri kehotti suihkuttamaan suuhun suoraan letkulla, että veteen saisi kunnolla painetta. Ottaen huomioon, että molemmat ponit lähtevät vesiletkun nähdessään päinvastaiseen suuntaan, minulla on epäilyksiä suunnitelman onnistumisesta ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa. 

Yksi vaihtoehto olisi myös lisätä ponibudjettiin suunavaajan hankinta. Sen avulla tulisi ainakin suihkittua oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että myös suunavaajan päivittäiskäyttö voisi merkittävästi vähentää suosiotani ponipopulaation parissa. Mutta kaipa ne tottuisivat siihenkin kuten ovat tottuneet nykyiseen huoltoon. 

Saa antaa vinkkejä hammaspyykkiin, jotta saamme karieksen etenemisen katkaistua!

Tämä kuva olikin jo Instagramissa. Kaverin hepuli hirvitti Albert-poloa, se jostain syystä on aina vähän pelännyt kun muut riekkuvat. Kuva Johanna Wall.

Karieksen järsimät reiät olivat Ruusan suun ongelmapaikat. Muuten oli niin vähän laittamista, että eläinlääkäri suositteli tarkastusvälin pidentämistä jos nyt ei ihan vuoteen niin kuitenkin vähän pitempään kuin puoli vuotta.

Albert olikin sitten ihan toinen tarina. Kun eläinlääkäri kurkkasi sen suuhun, häneltä pääsi spontaani parahdus. Ponipojan suussa on, eläinlääkäriä siteeraten, purukalusto mallia "yksi risti kaksi".

Toisin sanoen ruunalla on hampaanvaihto erittäin ikävässä vaiheessa. On varmaan kipeäkin.

Hammastilanne on todennäköisesti yksi selitys laihtumiselle. Osasin oikeastaan odottaakin tätä, koska Albert mielestäni vähän mukeltaa heinän kanssa ja se syö mieluummin pehmeää odelmaa kuin kesäheinää, vaikka odelma on äärimmäisen vähäsokerista (sokeri noin 30).

Toki poni pitäisi hampaanvaihdosta huolimatta saada pidettyä lihassa. Tilanne nyt kuitenkin on se mikä on, joten ei auta kuin keskittyä saamaan poni taas kuntoon. 

Kuva Johanna Wall.

Yleensä puurot eivät ole ihanteellista kariesponin evästä, mutta tässä tilanteessa on toisin. Lisäämme siis greenlinen ja melassileikkeen määrää.

Olen myös nyt uskaltautunut annostelemaan Albertin eväisiin rypsiöljyä, sillä viime päivityksessä mainittu mahakipu lakkasi parissa päivässä, kun nollasimme tarhaus- ja väkirehutilanteen. Menee tietysti kuitenkin hetki ennen kuin suolistofloora tottuu käyttämään öljyä ravinnokseen, ja olenkin lisännyt vasta jokusen ruokalusikallisen.

Kunhan poni saadaan taas normaalin näköiseksi, pitää miettiä ruokinta uusiksi. Voi olla, että siirryn takaisin soijaan. Vaikka se on turpoavaa rehua, se ei varsinkaan löysäksi turvotettuna ole kovin pahasti tarttuvaa ja ennen kaikkea sitä riittää hyvin vaatimaton määrä. 

Ruusalta leikkaan greenlinen minimiin heti kun psylliumkuuri on ohi (nytkään se ei ole saanut kuin desin päivässä). Kokonaan en voi turvotettavasta rehusta luopua, koska johonkin pitää saada kätkettyä päivittäinen jauhemainen lisäravinne MSM ja hiekanpoistokuurit. 

Tämäkin oli jo Instassa. Albert-pololla ei ollut hauskaa,  mutta ei voi mitään, tämä kuva nauratti. Kuva Johanna Wall.

Siinäpä tuli käsiteltyä suuosasto, joten voimme siirtyä alakertaan. 

Hyvä uutinen on, että ultraääni ei tavoittanut Ruusan turvotelleen jännetupin sisältä mitään rikkinäisiä rakenteita, pelkästään nestettä. Diagnoosina oli jännetupin tulehdus. Hoitona on tällä erää lepo ja kylmäys. Arnikaakin voisi eläinlääkärin mukaan jalkaan sutia.  

Huono uutinen on, kuten arvasin, että Ruusa on telakalla koko sen ajan, jona minulla olisi tavallista enemmän aikaa sitä liikuttaa. Poni teloi kinttunsa loma-lomautukseni ensimmäisenä päivänä ja nyt edessä on vielä pari viikkoa pelkkää kävelytystä.

No, olisi voinut käydä kehnomminkin. Jos jännetupin ärsyyntymisessä olisi kyse esimerkiksi hankkarivammasta, saikun ja kuntoutuksen pituus mitattaisiin kuukausissa. 

Koska Ruusa ei nyt saisi harjoittaa mitään kovin äkkinäisiä liikehdintöjä, lykkäämme uutta laumankasvatusyritystä joillakin viikoilla. Todennäköisesti yritämme yhdistämistä uudelleen seuraavaan kiimaan, sillä Ruusalla on ollut tiettyyn aikaan kuukaudesta tapana olla tavallista avoimempi hevosten väliselle ystävyydelle. Parhaillaan menossa olevaan kiimaan poni saa tyytyä lirkuttelemaan aidan lomasta naapuritarhan pojille. 

"Toi on hullu", Albert tuntui miettivän. Tarhassa saman kaverin kanssa painiminen on siitä ihan huippua, mutta vauhdin noustessa kaveri muttuukin pelottavaksi. Kuva Johanna Wall.

Nyt on ainakin aikaa, joten ei ole mitään (teko)syitä olla edistämättä Albertin koulutusta.

Minulla oli mielessä aloittaa myös kuolainopetus, mutta vaikean suutilanteen vuoksi tämä nyt siirtyy. Eipä minulla kyllä todennäköisesti ole sopivaa kuolaintakaan (yhtä alelaarista aikaa sitten napattua happy mouthia olin kyllä ajatellut sovittaa) tai edes kuolaimen kannatteluun soveltuvia suitsia Albertin koossa. Että sikäli asia olisi todennäköisesti lykkäytynyt muutenkin aikaan, jona saan taas palkkaa.

Kuolainsuunnitelmille sinänsä tuli vihreää valoa, sillä eläinlääkärin mukaan Albertilla on suussaan jo aivan hyvä kuolaimen paikka. 1-vuotissyksynähän sillä oli vielä niin pieni suu, että siihen ei olisi mahtunut ohuintakaan kuolainta. 

Onneksi ei ole mitenkään välttämätöntä esitellä Albertille kuolainta vielä tässä vaiheessa.

Vaikka nyt tulee keskityttyä enemmän Albertiin niin toki Ruusaakaan ei unohdeta. Eläinlääkärin mukaan ei ole mitään estettä kävelyttää sitä. Myös ponipilatesta eli porkkanajumppaa olemme vähän harrastelleet.

Liikunnan vähäisyydestä ja heinän runsaudesta huolimatta Ruusa ei onneksi ole toistaiseksi paisunut kovinkaan huolestuttavasti, vaan lihavuuskunto on itse asiassa ihan ok. Lihaskunto on sitten vähän toinen tarina, mutta aika vaikea niitä on vähäisellä jumpalla kehittääkään. Palaamme tämän haasteen pariin enemmän sitten, kun terveystilanne sallii vähän rasittavamman treenin.

Ohentumista ja paksuuntumista väärin päin

Kun omistin vain yhden ponin, ajattelin aina, että ponimuutto olisi niin paljon helpompaa, jos olisi kaksi ponia. Onhan niistä tukea toisilleen. No, eipä tunnu olevan sen helpompaa kahdenkaan kanssa, ainakaan näiden kahden.

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, Albert siirtyi noin 1,5 viikkoa sitten päiviksi poikatarhaan vapaalle heinälle. Tästä iloitsin, koska vapaa heinä on juuri sitä, mitä hoikanpuoleinen varsa tarvitsisi. Olisihan se, jos tyyppi söisi. Paalin ääressä eläminen on kuitenkin tuottanut päinvastaisen tuloksen kuin toivoin: Albert ei ole enää vain vähän kuiva, vaan laiha. Lisäksi sillä on maha kipeä. 

Mahdollisia syitä tilanteelle on tietysti monia, mutta nyt on tärkeintä miettiä, miten tilanne korjataan. 

Kun poni laihtuu sellaiseen kuntoon, että kylkiluut talvikarvankin alta näkyvät, tekisi mieli hetipaikalla tehdä kauheasti kaikkea. Maltti lienee nyt kuitenkin tarpeen, sillä en halua hätiköimällä aiheuttaa uusia ongelmia. Ei ole varmaan hyvä sekään, jos paino heilahtelee edestakaisin kovin nopeasti. 

Koska tallinpitäjät ovat joustavia, tässä olisi ollut montakin mahdollista etenemistapaa. Itse kuitenkin näin parhaaksi rauhoittaa tilanne palaamalla takaisinpäin. Ponit ovat siis nyt kahdestaan ja saavat kaukaloihinsa heinää runsaskätisellä annostuksella. Tällä järjestelyllä Albert ei aiemmin ainakaan laihtunut. 

Tuore kuva Albertista, tästä ei tosin hirveän hyvin näy tämänhetkinen lihavuuskunto. Laadukkaampi kuvanlaatu auttaisi, mutta en ole viime aikoina jaksanut ulkoiluttaa varsinaista kameraa vaan kuvitan puhelinotoksilla. 

Alkuun verrattuna on se ero, että Albert käy leikkimässä naapuritarhassa. Ovat kuitenkin 2-vuotiaan oriin kanssa hyvät kamut.

Siirrän varsan naapuriin itse, kun alan touhuta Ruusan kanssa, ja palautan sen äidin huomaan ennen kuin lähden kotiin. Näin Albertin ei myöskään tarvitse olla yksin, kun Ruusa on lenkillä. Poikien tarhaan laitan moneen kasaan lisäheinää, että Albertilla varmasti on halutessaan pääsy ruoan ääreen.

Lisäksi syöttelen herra kolmeveetä joka päivä narussa, siis ihan seisomme katoksessa heinäpaalin ääressä. Meneehän se aika näinkin. 

Tallinpitäjän kanssa olemme myös samaa mieltä siitä, että väkirehun tuplaus saattoi olla virhe. Mahakipuilu alkoi sen jälkeen kun väkirehuannos oli nostettu täyteen määrään. Niinpä pudotimme väkirehut takaisin aiempaan, Albertin mahan todetusti sietämään määrään. 

Annan mahalle nyt vähän aikaa rauhoittua ennen kuin teen uusia muutoksia. Olen kuitenkin jo ostanut rypsiöljyä, jossa on tiheästi energiaa. Toisaalta öljyn lisääminen ruokaan on riski, koska Albert ei ole ennen saanut sitä. 

Toinen vaihtoehto olisi rukata koko väkirehuruokinta uusiksi ja ostaa esim. täysrehua tai sitten soijaa, jolla Albert aiemmin pysyi kunnossa. Pelkään kuitenkin, että ruokavalion täyskäännös voisi sekoittaa pakkaa entisestään, vaikka olenkin havainnut soijan erittäin tehokkaaksi - vähän liiankin, sillä juuri soijallahan kasvatin Albertille myös irtopalat (se nyt oli aivan puhdasveristä typeryyttä, siis omaani).  

Hyvin pienellä soijalisällähän (1,5 - 2 dl/pvä) Albert pysyi niin hienossa kunnossa, että kuntoa erikseen kehuttiin viime vuoden näyttelyarvosteluissakin.

Syksyllä oltiin vielä tällaisessa tilanteessa, toki tämä ei ole millään tasolla vertailukelpoinen kuva.

Hoikistuminen alkoi siitä, kun päätin olla vähän ekologisempi ja luopua soijasta, jonka tuotantoon liittyy paljon eettisiä ongelmia.  

Soijan tilalle valitsin hampun. Paha kyllä Albertilla meni pienestäkin hamppumäärästä maha aivan kuralle, vaikka tietenkin totutin sen siihen hiljalleen. Kyllä, olen varma, että ripuli tuli juuri hampusta, koska kokeilin kahdesti ennen kuin luovutin. (Ruusalle hamppu onneksi sopii ja poni jopa tykkää siitä eli kallis rehusäkki ei mennyt hukkaan.) 

Tässäkään vaiheessa Albert ei vielä hoikistunut, vaan siinä, kun jäin miettimään, mitä lisärehua ostaisin seuraavaksi. Tähän meni varmaan useampi viikko, kunnes havahduin, että varsani näytti erilaiselta kuin ennen. Saattoi joku huomauttaakin asiasta. 

Puolustuksekseni kerron, että Hopti-laskelman mukaan Albertille olisi pitänyt riittää pelkkä heinäkin. No eipä riittänyt heinä plus puoli litraa greenlineakaan (tuo siis kuivamitta). Ei kannata siis ainakaan Albertin kanssa kovin tiukasti Hoptiin tuijottaa.

En alun perin ollut Albertin hoikistumisesta kovin huolissani, koska ajattelin lihojen palautuvan, kun saan lisättyä rehustusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Neuvo "jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä" olisi siis pätenyt hyvin myös Albertin ruokintaan. Jos Albert olisi ollut muuttaessa samassa kunnossa kuin ennen soijasta luopumista, se ei todennäköisesti olisi nyt laiha. Taas kärsii poni omistajan tyhmyydestä.

Toivon tietysti, että viimeistään laidunkausi poistaa ongelman, mutta olisi kiva jos edistystä tapahtuisi jo ennen sitä. Lisärehustuksesta tuskin voidaan laidunkaudellakaan luopua.

Olen jo julistanut, että hamppu ei ole vaikuttanut Ruusan karvanlaatuun mitenkään, mutta onhan sillä kieltämättä ihan kivannäköinen turkki keskellä kuumimman karvanvaihdon. En siltikään tiedä, onko ero aikaisempaan kovin merkittävä.

Albertin kuntoon saaminen edellyttää tässä tilanteessa vähän Ruusan uhraamista.

Ruusa nimittäin on vähän paksu. Ei se nyt mikään hillitön läskilyllerö ole, kylkiluutkin edelleen tuntuvat kaivamatta, mutta lihominen on selvästi alkanut. Tämä oli odotettavissa, koska laitoimme ponit muuttostressin takia aluksi käytännössä vapaalle heinälle (tämäkin oli siis oma päätökseni yhteisymmärryksessä tallinpitäjien kanssa). 

Nyt on tosiaan Albertin takia palattava runsaaseen heinätarjoiluun ja toivottava, että Ruusa ei liho aivan muodottomaksi.

Pitää sitten yrittää kesän aikana saada Ruusa takaisin sutjakoihin mittoihin, kun Albert on laitumella mässäämässä (toivottavasti tulisi ruohon kasvun kannalta hyvä kesä). Toivottavasti tilanne on syksyllä jo helpompi ja löytyy molemmille poneille passeli ratkaisu. 

Ruusa on jo hyvin pudottanut talviturkkiaan. Kuvassa se taitaa ikävöidä poikaansa.

Muodottomaksi lihomisen ehkäisyksi olen ottanut käyttöön pitkät kävelylenkit Ruusan kanssa, onhan minulla nyt aikaa. 

Taannoisessa loimigatessa itseensä ottanut jalka ei valitettavasti ole tästä hirveästi tykännyt. Lenkin jälkeen jalassa on aina pikkuisen nestettä ja lämpöä. Tämä ei ole erityisen lupaava merkki, mutta nyt on pakko valita taistelunsa. Pelkällä seisomisella Ruusa alkoi nimittäin oireilla mahaansa (mikä saattoi toki liittyä myös Albertin osa-aikaiseen poissaoloon). 

Jos poni ei liiku yhtään, ähky on ihan realistinen uhkakuva, etenkin nyt kun aloitin juuri molemmille psylliumkuurit. Menneisyydessä vastaavaa oireilua on esiintynyt Ruusalla tyypillisesti hiekan kertyessä suoleen. Lisäksi yksi hiekanpoistokuuri on jäänyt muuttohärdellien jalkoihin, yleensä siis syötän sulan maan aikaan kuurin parin kuukauden välein. 

Tiistaina tulee myös eläinlääkäri huoltamaan ponien hammaskalustot. Kyseessä on ihan normaali puolivuotishuolto, mutta voihan suussakin olla selittäviä tekijöitä Albertin tilanteelle. Varmaan kannattaa myös ottaa matonäytteet, vaikka ponit saivatkin muuton alla matokuurin. Samassa hötäkässä katsotaan Ruusan jalka.  

Jospa ensi viikolla ollaan jo vähän viisaampia.

Jo 3-vuotias - milloin selkään ja mitä vielä ennen sitä

Olen jo useamman kuukauden voinut kertoa omistavani 3-vuotiaan ponin. Miten tässä nyt näin kävi? Vastahan katsoin, kun sen pää pullahti ulos Ruusan peräpäästä ja sain syntymäkosteita pusuja juuri jaloilleen nousseelta.

Jonnekin ne vuodet menivät ja nyt Albert on paitsi jo nyt virallisesti 3-vuotias, kohta myös aivan aidosti sen ikäinen. Tämä on rajapyykki, joka monelle ratsurotuiselle varsalle tarkoittaa ratsastuksen alkamista.

Alberthan sen sijaan on ensimmäiset melkein kolme vuottaan lähinnä nauttinut vapaana juoksenteluista pitkin metsiä.

Olenkin jo suorastaan odottanut, koska minulta aletaan kysellä Albertin ratsastuksesta. Ei ole kysytty, mikä saattaa tarkoittaa, että ketään ei kiinnosta. Epäkiinnostavuuden riskilläkin kerron kysymättä, että en ole vielä käynyt ponini selässä istumassa enkä edes maannut siellä mahallani.

Selkäännousua valmistelevia harjoitteita olemme vähän talven mittaan tehneet. Siis lähinnä olen opettanut Albertia tulemaan korokkeen viereen ja sen seistessä paikoillaan kurottanut selän yli. Tästä aloitin aikoinaan Ruusankin kanssa, ja varsinainen selkäännousu onnistuikin aikanaan ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Parhautta. Toivottavasti vielä joskus on mahdollisuus tällaiseen kahden ponin ulkoiluttamiseen kerralla. Tavoitteena olisi, että kun Albertilla aletaan ratsastaa, voisimme toteuttaa sitä kuvanmukaisessa tilanteessa.

Albertin vapaa kasvatus on pitkälti liittynyt omistajan aikapulaan. Mutta se, että Albertilla ei ole ollut painoa selässään, on ollut myös tietoinen päätös.

Aikaisintaan alan kömpiä Albertin selkään loppusyksystä, todennäköisesti vasta talvella. Varsinaisen ratsutuksen on tarkoitus ajoittua 4-vuotiskauteen. 

Miksi näin?

Se, että hevosilla aletaan ratsastaa 3-vuotiaana (tai yleensä oikeasti 2,5-vuotiaana) ei perustu tieteelliseen faktaan, että silloin on paras. 3-vuotiaan ratsutus on vain vakiintunut tapa. Ei se oikein tehtynä varmaan haitallista ole, onhan paljon 3-vuotiaana ratsutettuja, jotka porskuttavat vielä vanhanakin ehjillä selillä. Omalleni haluan kuitenkin antaa vähän enemmän aikaa luuduttaa selkärankaansa. 

Hevosen selän kasvurajat ovat avoinna 6-vuotiaaksi (Bennett 2008). Mitä aikaisemmin selkään mennään, sitä suurempi on riski, että vaurioita tulee. Varsinkin, kun puhutaan amatööriratsastajasta.

Kasvurajat ovat tietenkin auki vielä 4-vuotiaanakin, mutta ranka on silloin jo kypsempi kuin 3-vuotiaalla. Lisäksi 4-vuotiaalla on - tai ainakin pitäisi olla - jo huomattavasti parempi lihaksisto rankaa tukemassa ja sen myös pitäisi osata käyttää lihaksiaan tehokkaammin.

Hevosen altistaminen urheilulle jo kasvuiässä on toki erittäin tärkeää, jotta hevonen kasvaa vahvaksi ja kestäväksi (Saastamoinen 2011). Itse en kuitenkaan usko, että liikunnan on pakko olla juuri 3-vuotiaana juuri ratsastusta.

Ruusa maaliskuussa 2015, jolloin ensimmäistä kertaa harjoiteltiin ohjeiden vastaanottamista ratsastajalta. Nöyrästi ja huolellisesti kuuntelee hän. (Onneksi istuntani on tuosta sentään vähän tokeentunut!)

Pitää myös ottaa huomioon yksilölliset erot. Albert on vielä aivan onneton ruipelo, aivan varsan näköinenkin. Ei sillä ole selkärankansa ympärillä lihaksia, joilla kannatella ratsastajan painoa.

Jos menisin nyt Albertin selkään, paino rasittaisi siis suoraan sen selkärankaa. Rankansa suojelemiseksi varsa todennäköisesti jännittäisi selkäänsä niin kovasti kuin pystyisi - ja oppisi siinä juuri sellaisen selänkäyttötavan, jota ei ratsulle haluta (Bennett). En menisi näin lihaksettoman aikuisenkaan selkään jumppaamatta sitä ensin maastakäsin.

Ruusalla oli muuten aivan sama hoikistumisvaihe tässä iässä. Ruusa oli 3-vuotiaana vielä niin rimpula, että en uskonut sen koskaan jaksavan kantaa minua. Rimpula se toki oli vielä vuotta myöhemminkin, mutta sentään jo vähän vahvemman oloinen.

Todistusaineistoa, että on Albertin kanssa jotain tehtykin. Itse en vielä pysty sitä tällä lailla ilman apukäsiä ohjastamaan.

Kuten jo mainitsin, minusta on tärkeää ennen ratsastusta ajaa tai muuten jumpata ponille selkälihaksia ja opettaa oikeaa liikkumistapaa.

Albert on siis aika hyvä esimerkki siitä, miten en haluaisi toimia, paitsi että onhan se metsäjuoksenteluilla saanut liikuntaa. Koulutuksellisestihan se oli tarkoitus opettaa ajolle 2-vuotiaana. Homma kuitenkin vain jäi, koska se vain jäi. Yllättävän nopeasti aika tosiaan kului - ja yllättävän vaikeaa on löytää kokopäivätyön ohella aikaa kahdelle ponille sekä koiralle.

Nythän tilanne on onneksi jo vähän muuttunut: Albertin ajo-opetusta on aloiteltu jo viime vuoden puolella ja nyt olen pitkähkön tauon jälkeen viimein aloitellut uudelleen.

En tiedä, päästäänkö Albertin kanssa koskaan kärryhommiin (siinä kohtaa katkesi Ruusankin ajo-opetus), mutta jotain ajohommia ehditään treenata ainakin puoli vuotta ennen kuin alan miettiä ratsastusta. Tosin tällä tahdilla voi olla, että on syksy ennen kuin pääsemme varsinaiseen treeniin. Laidunkausi kuitenkin jo kolkuttelee ihan ovella ja Albertin kanssa en pysty etenemään yhtä nopeasti kuin Ruusan (eikä senkään kanssa ole varsinaisesti kiirehditty).

Ajaminen olisi hyvä juttu ennen ratsutusta paitsi fyysiseltä kantilta, myös siksi, että ajetun hevosen opettaminen ratsuksi ei ole temppu eikä mikään. Päätösvaltakeskustelut on jo käyty ja muutenkin opittu olemaan. Ei Ruusakaan aikoinaan ihmetellyt, kun ihmisen pyyntöjen saapumissuunta siirtyi takaa ylös. Kun on tehty töitä yhdessä, ei ole niin väliä, missä vaiheessa työ muuttuu ratsastukseksi.  

Lempparikuvani Ruusan ohjasajosta. Ohjasajossa on mahdollista opettaa oikea liikkumistapa ennen kuin lisää ratsastajan painon. Tässä poni on tosin "jo" 4-vuotias eli sillä on jo ratsastettukin. (Nykyisin käytän tuon juoksutusvyön alla lampaankarvaromaania, koska halpisvyössä ei ole selkärangantilaa.)

Sitten kun Albertilla aletaan ratsastaa, se tapahtunee aluksi etupäässä maastossa, koska tykkään sellaisesta ratsutustyylistä. Varsinkin metsäpoluilla hevonen ihan luonnostaan hakee itse tasapainoaan, kehittää oikeita lihaksia ja mikä tärkeintä, alkaa pitää ratsastusta kivana juttuna. Kun nämä ovat kunnossa, on helpompi esitellä ponnylle koulukiemuroita.

Lue myös: Sisäänratsastuksen tärkeys eli kurssiantia (Anna Kärkkäisen erinomaiset opit ponien sisäänratsastukseen)

Vaikka suunnitelma on, että Albert alkaa kanniskella ratsastajaa vasta joskus aikaisintaan ensi vuoden alussa ja silloinkin alkuun lähinnä maastossa, en pidä mahdottomana sen ehtimistä jopa 4-vuotiaiden Laatuponikisaan. Tämä tietenkin edellyttäisi minua osaavamman kuskin tekemää valmistelua (ja saman kuskin suorittamaa esiintymistä, koska en todellakaan lähde nolaamaan itseäni ratsastamalla julkisella paikalla).

Mutta jos Albert ei 4-vuotiaana ole Laatuponikisassa niin ei siitä sen suurempaa vahinkoa synny. Siitä ei tarvitse tulla ikäluokkakisaajaa tai minkäänlaista kisaajaa, vaan ratsu, jonka kanssa on mukava tehdä mitä vain. Sepä ei olekaan ihan pieni tavoite!

Lähteet:
Deb Bennett, PhD: Timing and rate of skeletal maturation in horses (2008) 
Markku Saastamoinen: Varsasta hevoseksi - Nuoren hevosen liikunta ja ruokinta (2011)

"Toi on hullu", tuumasi Ruusa uudesta tarhatoverista - ja päätyi pääsiäisen kunniaksi telakalle

Noin viikko sitten tapahtui ponilandiassa kummia, nimittäin äiti-poika-duo muuttui trioksi. Tai oikeastaan trio olisi vasta tavoitteena, toistaiseksi on ollut pikemminkin duo ja soolo.

Ponien tarhatoveriksi muutti siis kolmas hevonen, 4-vuotias suomenhevostamma.

Ensin näytti, että lauman yhdistäminen kävisi harvinaisen tapahtumaköyhästi: uusi kaveri tuli sisään, Albert kävi moikkaamassa sitä ja Ruusa keskittyi ainoastaan heinälaatikon sisältöön. Havaittuaan tunkeilijan Ruusa kävi sitä myös pari kertaa moikkaamassa ilman muuta draamaa kuin perustammakiljunnat.

Ruusa ei tainnut aluksi huomata koko tulokasta.

Pian Ruusa kuitenkin päätti, että hänpä näyttää tulokkaalle ns. närhen munat, ja terästi sotahuutoa kipakalla potkusarjalla. Tulokas ei kuitenkaan ollut näin helposti hämättävissä vaan latoi takaisin.

"Toi on hullu", päätteli Ruusa ja juoksi järkyttyneenä pakoon. Ruusahan ei ole oikeasti kovin itsevarma laumassa, mutta se aina ensin kokeilee, saisiko toisen tottelemaan väkivalloin. Nyt kun bluffi paljastui, uuden "kaverin" tarvinnut enää kuin katsoa poniin päin kun Ruusa jo pinkoi pakoon. Albert tietysti otti äidistä mallia ja päätteli, että näin uuden hevosen kanssa toimitaan. Juostaan pakoon.

Tätä strategiaa ponit ovat nyt jatkaneet siis sellaisen lähes viikon.

Järkyttynyt kaksikko.

Pitkänäperjantaina tässä duo plus soolo -kokoonpanossa tosin otettiin pieni aikalisä. Kyseisenä pyhänä sain nimittäin tallinpitäjältä yhden sellaisista puheluista: "Ruusalle kävi pieni onnettomuus."

Ruusa oli ilmeisesti taas potkinut suokkia, mutta sen oikea takajalka oli jäänyt kiinni toverin loimeen niin, että tammat olivat takaosistaan jumissa. Molemmat olivat ymmärrettävästi menneet paniikkiin. Siinä oli jonkin aikaa potkittu, kiljuttu ja temmottu, kunnes osapuolet olivat jääneet paikoilleen odottamaan apuvoimia. Onneksi tallinpitäjä oli ollut tapahtumahetkellä kotipihassa ja pääsi vapauttamaan kaksikon nopeasti.

Molemmat osapuolet olivat välittömästi tapahtuneen jälkeen tärisseet järkytyksestä. Molemmilla oli myös tullut tempoilusta haava. Ruusan haava oli tietenkin siinä oikeassa polvessa, joka on muutenkin ponin liikuntaelimistön lähtökohtaisesti heikoin lenkki.

Itse ehdin tallille noin 1 - 1,5 tuntia tapahtuneen jälkeen. Tallinpitäjä oli jo puhdistanut haavan ja antanut Ruusalle tulehduskipulääkettä.

Omassa tutkimuksessa en havainnut jalassa huolestuttavia turvotuksia, mutta ihoa oli tosiaan polvesta irronnut parin kolmen sentin pituinen kieleke. Haava ei kuitenkaan ollut niin syvä, että olisin tulkinnut sen vaativan tikkausta.

Laadukasta kännykkäkameralaatua.

Poni kyllä kovasti pitkin tallireissua kertoi, että tuntuu ikävältä. Se pyrki kiinnittämään huomiotani polveensa osoittelemalla sitä turvallaan ja nostelemalla jalkaa. (Ruusan ihmisviestintä on välillä aika rautalangasta vääntämistä.)

Tallinpitäjän mukaan poni ei ollut heti tapahtuneen jälkeen ontunut, mutta kun pyöräytin sitä vähän liinassa kentällä, se ontui jo aivan selvästi. Oikea takajalka oli selvästi hitaampi kuin vasen eli poni ikään kuin viivytti sen tuomista eteen. Tästä päättelin, että ontuma voisi hyvinkin johtua haavasta, koska polven koukistaminen varmasti tuntuisi tuollaisen vekin kanssa ilkeältä. Ikävämpi vaihtoehto olisi, että polven sisäisissä rakenteissa olisi jotain revähtänyt.

Kun tallireissun lopuksi tunnustelin vielä ponin takaset, havaitsin että oikean jalan jännetuppi oli toista lämpimämpi ja siinä oli aavistus myös nestettä.

Valitettavasti nesteen määrä oli lauantaihin mennessä selvästi lisääntynyt. Jalka oli myös lauantai-iltana edelleen lämmin.

Että sellainen pääsiäisylläri täällä. Täytyy toivoa, että kyse olisi vain pienestä venähdyksestä. Nyt poni on kuitenkin toistaiseksi saikulla ennen kuin tiedetään diagnoosi.

Albertilla on uusi ystävä.

Olen toki aina tiedostanut, että kun laumassa on loimellinen hevonen, on olemassa riski, että loimeen jää joku kiinni. Eipä silti ole tällaista ennen käynyt.

Jotenkin tämä ei yllättänyt yhtään. Tässäkin postauksessa piti olla loppukaneettina, että rupean nyt toden teolla kohottamaan Ruusan kuntoa, koska hengitys toimii hyvin ja ensimmäisellä ratsain toteutetulla maastolenkillä löytyi kivasti eteenpäinpyrkimystäkin.

Uudessa paikassa on ihanasti sellaisia oikein pehmeitä metsäteitä, joilla pystyy ottamaan pitkiä laukkapätkiä ihan niin kovaa kuin tätiratsastajan pää vain kestää. Tämä on meille uutta, sillä vaikka edellisessä paikassa oli huikeat maastot, kunnon laukkabaanat eivät olleet aivan näin lähellä tallia.

Aikaahan poneiluun nyt olisi, koska minulla on seuraavan kerran töitä 4. toukokuuta. Sitä ennen on lomautus ja viikko ihan palkallistakin lomaa. Kun tähän lisää hienot säät ja tajuttoman ratsastusmotivaation, on oikeastaan itsestään selvää, että toinen meistä joutuu telakalle. Ja historian valossa todennäköisin telakalle päätyjä on juurikin poni.

Täytyy nyt toivoa, että ponin saikku jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Rupesin kyllä taas kerran miettimään, josko Ruusallekin jonkun edes suppean hoitokuluvakuutuksen ottaisi...

P.S. Albert on nyt siirtynyt päiviksi naapuritarhaan, missä sillä on leikkikaverina 2-vuotias orivarsa ja pari aikuista ruunaa. Ensimmäisellä yhdistämiskerralla Albert juoksi 2-vuotiasta karkuun kuten oli äidiltä oppinut, mutta onneksi se on sittemmin normalisoitunut ja varsat ovat jo hyviä kaveruksia. Leikkitoveruus on selvästi auttanut Albertia kotiutumaan, sillä se on vasta pari päivää ollut kunnolla oma rauhallinen itsensä. Albertilla on päivätarhassa myös vapaa heinä. Poni on hiukan kuivassa kunnossa, joten vapaa heinä on nyt juuri sitä mitä se tarvitsee. Väkirehutkin on vähitellen tuplattu. (Lisäys: Soijalla Albert pysyi hienossa kunnossa hyvin pienellä syöttömäärällä, mutta kun luovuin soijasta niin en tajunnut, miten valtavan paljon enemmän pitää antaa proteiinipellettiä. Aivan helskutisti enemmän enkä tiedä, riittääkö vielä tämäkään! Tai ehkä sillä on joku kasvuvaihe.)  

Voiko MSM olla ihmeaine keuhkovaivan hoidossa?

Kuten blogia pitempään seuranneet voivat muistaa, koko viime syksy meni Ruusa-ponin kanssa pienehkön mutta selkeän keuhko-oireilun kanssa. Kun kaikki tutkimukset ja hoidot oli kotioloissa kokeiltu, kävimme marraskuussa viimein klinikalla. Sieltäkään ei mitenkään ylenpalttisesti apua löytynyt.

Kyseiseen klinikkapostaukseen kuitenkin tuli kommentti, jossa mainittiin keuhkovaivan hoitona MSM. 

Asiassa ei ollut minulle mitään uutta, olenhan syöttänyt Ruusalle MSM:ää juuri keuhkojen tukemiseen jo vuosia. Niin, vuosia - kunnes purkki viime kesänä tyhjeni enkä heti ehtinyt ostaa uutta. Silloin ajattelin, että ei kai se niin tärkeää ole, ja jätin täydennyshankinnan jatkossakin tekemättä. 

Kun sain mainitun kommentin, tajusin, että keuhko-oireilun alkaminen ajoittui aikaan MSM:n loppumisen jälkeen. Voisiko tässä olla yhteys?

Aikaa näiden kahden asian välillä kului sen verran, että korrelaatio oli pääteltävissä.

En pelkän korrelaation perusteella voinut uskoa, että keuhko-oireilu nyt pelkästä MSM:stä olisi kiinni. Kävin kuitenkin ensitilassa täydentämässä varastot. Toki aluksi jatkoin myös limaa irrottavan lääkkeen annostelua - varsin pitkään, koska ponin hengitys tuntui siitä hyötyvän. 

MSM:n palauttamisesta ponin puuroon on nyt muutama kuukausi. Ihan tässä vastikään havahduin, että hetkinen, enpä ole viime aikoina - yksittäisiä säikähdyksiä lukuun ottamatta - murehtinutkaan ponin hengityksestä, vaikka limaa irrottava lääke loppui jo tammikuussa.

Kyllä poni on jumpasta hengästynyt, mutta onko se ihme? Liikuntalukujärjestyksessä on kuitenkin joulukuun alusta lähtien ollut merkintöjä lähinnä viikonloppuisin ja lisäksi ponin talviasuvalinta on mitoitettu aika paljon arktisempiin oloihin kuin Etelä-Suomen tämänkertaiseen "talveen". 

Hengästymistä tärkeämpi mittari on palautuminen, ja se on osunut vähän päivästä riippuen johonkin jatkumolla tyydyttävä - erinomainen.

Kuvassa näkyy käytännössä ponien koko tarha. Eli vähän erilaista kuin ennen... 

Nyt uudelle tallille muuttamisen jälkeen olen käynyt pari kertaa Ruusan kanssa ohjasajojumpalla kentällä ja havainnut, että eihän se edes tahdo hengästyä! Ihan saa pitkiä pätkiä ravailla ja laukata, eikä silti laajene sieraimet saati pumppaa kyljet. No. pitkä pätkä on suhteellinen käsite, vertaan nyt siihen mihin keuhkovammainen poni ja muuten vain rapakuntoinen narunjatke keskimäärin kykenevät.

Eilen kokeilin samaa karvasatulasta käsin, eikä poni vieläkään mainittavasti hengästynyt. Tosin hengityksen sijaan olen molemmissa liikutusmuodoissa huolestunut ponin haluttomuudesta. Seuraamme tilannetta.

Summa summarum, ponin hengitys vaikuttaa aika hyvältä (*tähän raivokasta puun koputtelua*) - etenkin ottaen huomioon, että olemme keväässä. Aikana ennen tiineyshormonien ihmetyötä kevät tuppasi olemaan aikaa, jolloin oireilu ensin talven rauhallisen jakson jälkeen alkoi ja sitten kiihtyi.

Voisiko hengitysoireilun taso tosiaan olla kiinni niin pienestä kuin mitallisesta MSM:ää päivässä? Vaikea uskoa, mutta en uskalla enää jättää sitä ostamattakaan!  

Nyt kun kehuin Ruusan hengitystä niin varmaan se kohta alkaa puuskuttaa. Mutta toivotaan, että tämä meno jatkuisi.

P.S. Ponien kotoutuminen on edistynyt, mutta kuitenkin ovat vielä aiempaa enemmän kiinni toisissaan. Siksi Ruusan jumpat on jouduttu nyt järjestämään vain kentällä, jonne on tarhasta näköyhteys.