Valoa tunnelin päässä?

Uskallanko sanoakaan? Ehkä vimmaisesti puuta koputtaen. Sillä lailla vaivihkaa vähän. Tällä tuurilla varustetun yksilön kannattaisi vain keskittyä kätkemään onnensa, mutta jos nyt ihan vähän uskaltaisi nähdä tunnelin päässä valoakin. Ehdottomasti ehkä.

En tiedä, tepsikö akupunktio tyylillä pahenee ennen kuin paranee, onko Ventipulmin ihmelääke vai kuuliko maailmankaikkeus kaikki ihanien ihmisten onnentoiveet. Joka tapauksessa joulupäivänä irtojuoksutin ponia ja se palautui kunnon hengästyksestä lähes normaalikeuhkoisen ponin tapaan.

Tästäkös täti innostui ja tapaninpäivänä meillä olikin sitten tällainen meininki:

Kuvaaja tutustui ensimmäistä kertaa elämässään salaman käyttöön. Lopputulos oli katastrofaalisuudessaan aika taiteellinen. (Ilmeisesti annan kuvassa ponille namia, siksi olen niin kummassa asennossa.)

Jep, pääsin ratsastamaan omalla ponillani! Mikä voisi olla parempi joululahja?

Joulunpyhinä on myös mahdollisuus saada tallille mukaan sellainen luksus kuin toinen ihminen. Tämän kunniaksi testasimme ponin pimeäratsastusominaisuuksia maasto-olosuhteissa. Tarkkailun kohteena olivat hieman isojen ponikalossien soveltuvuus ratsastukseen (koska niitä rautakenkiä ei ole vielä saatu järjestettyä) ja ratsun pääkopan yhteensopivuus ratsastajan otsalampun kanssa.

Erityisesti jännitti tietysti testin tärkeimmän osa-alueen tulos eli ponin hapenottokyvyn riittävyys käsillä olleeseen tehtävään.

Testin tulos oli mitä erinomaisin: Kalossit pysyivät jalassa, poni ei hermostunut niistä eikä ratsastajan otsalamppu hämmentänyt sitä sen enempää kuin taluttajankaan otsalamppu aikaisemmin. Ja mikä parasta, sieraimet eivät 15 minuutin käyntimaastossa juurikaan laajenneet! (Alla kuvallinen todiste, kuva on siis otettu jokseenkin välittömästi lenkin jälkeen.)

Ponin sierainten koko lenkin jälkeen on käänteisesti verrannollinen ponitädin hymyn leveyden kanssa.

Ruusa on nyt torstaista lähtien ollut eläinlääkärin suosittelemalla lääkityksellä eli se saa Ventipulminia kahdesti päivässä. Muuten olen toiminut päinvastoin kuin eläinlääkäri ohjeisti eli olen jatkanut ponin lähes päivittäistä liikutusta, hengästyttävääkin.

Eläinlääkärillä on lääketieteellinen osaaminen, jolle tädin mutu ei vedä vertoja, mutta tädillä on jotain, mitä kenelläkään eläinlääkärillä ei ole: vuosien kokemus juuri tämän ponin ja sen vaivojen kanssa elämisestä.

Tällä kertaa mututäti yhtäkkiä tajusi, että ponin kuntoilutuokioista heikkohappisimmat  ovat viime aikoina seuranneet aina useampaa kuin yhtä tarhalevättyä päivää. Tältä pohjalta päättelin, että liikutuksen himmaaminen ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

Harvinainen arkipäivän otos. Poni ihmettelee, mitä emäntä tusaa. Älkää ottako mallia tästä bootsien asennusasennosta, sillä pää kannattaa yleensä pitää poissa hevosen jalkojen välistä - vaikka olisi kypäräkin.

Kun vauhtiin kerrankin päästiin, nousin ponin selkään uudelleen sunnuntaina.

Päivän teemana oli puomityöskentely. Ponin elämän ensimmäinen ratsastajan kanssa suoritettu puomitehtävä oli niinkin huikaisevan monimutkainen kuin kaksi puomia keskellä kenttää. Niitä ylitimme jokusen kerran käynnissä, kerran ravissakin.

Ravia muuten mentiin sunnuntaina jopa useita kierroksia peräkkäin, molempiin suuntiin. Tästä huolimatta mainittavaa hengästymistä ei 15 minuutin ratsastelun päätteeksi ollut havaittavissa.

Jos uskaltaisin, laittaisin tähän monta huutomerkkiä ja onnesta huokailua, mutta pelkään, että sellaisesta ilakoinnista seuraisi jotain vähemmän onnellista. Ihminen on jonkin verran taikauskoinen eläin, nääs. Niinpä tyydyn varovaisesti toivomaan, etteivät paha tilanne ja ahdistus palaisi ainakaan kovin pian.

Voisihan tästäkin vielä vähän parantaa, mutta ei sekään haittaisi, jos tämänhetkinen hengitystaso pysyisi - mielellään myös sitten, kun lääke pitää lopettaa.

P.S. Nyt kun aivokapasiteettia edes väliaikaisesti riittää muuhunkin kuin ponin hengityselimistön toiminnan tarkkailuun, ratsastajalla alkaa olla kova ikävä oikeaa satulaa. Heti arjen koitettua soitinkin Hipposportiin ja kysyin, josko satulamme olisi viimeinkin saapunut tehtaalta. Ilmeisesti ei ole, koskapa luvattua takaisinsoittoa ei ole kuulunut. Jos olisin tiennyt, miten ylioptimistinen oli arvio satulan valmistumisesta viidessä viikossa, olisin ehkä tässä välissä vähän tarmokkaammin etsiskellyt meille muuta satulaa. Mainittu mittatilaussatulahan siis tilattiin meille syyskuun alussa.

Siedätyshoidon alku

Piikkiä siellä, piikkiä täällä. Nyt Ruusalla alkaa säännöllinen piikitysohjelma eli siedätysseerumeita tökitään sen ihon alle kasvavalla annoksella ensin kahden viikon välein ja sitten harventaen.

Eläinlääkäri kävi torstaina esittelemässä, miten ensin nipistetään kaulan iho poimulle, sitten työnnetään ohut neula poimun tyveen ja lopuksi truutataan ruiskun sisältö ihon sisään. Tärkeää on tarkistaa, että neula ei ole lihaksessa. Jos neula on lihaksessa, se ei juuri liiku, vaikka yrittäisi liikuttaa. Jos se suostuu ihon alla vähän heilumaan niin ollaan turvallisilla vesillä.

Ensipiikin jälkeen eläinlääkäri kyttäsi ponia vähän aikaa, siltä varalta että tulee reaktiota. Ruusa tuijotti takaisin ilman sen kummempaa reaktiota. Hieroi vähän takaisin, kun eläinlääkäri rapsutteli ryntäiltä.

Mitään anafylaktista shokkia poni ei siedätyspiikistä saanut, mutta piikityksen jälkeen suoritetusta pienestä liikuntahetkestä se hengästyi tavalla, joka on tädille valitettavan tuttu aiemmasta elämästä. Siitä aiemmasta, missä ponin on pitänyt hengittää kortisonihöyryjä kahdesti päivässä saadakseen henkeä.

Perjantain kävelylenkki meni ihan lupaavissa merkeissä, mutta tarhalevätyn viikonlopun jälkeinen kävelylenkki ohjasajaen sitten taas ei.

Hyvää mainitussa lenkissä oli se, että poni oli täynnä energiaa ja liikkui mielellään. Tallilla kuitenkin selvisi karu totuus: poni oli kävelylenkin jälkeen hengästynyt kuin olisi vetänyt tunnin laukkaa lumihangessa. Kyljet pumppasivat ja sieraimet olivat levällään vielä puoli tuntia kävelyn jälkeenkin.

Tätä se taisi ennakoida, että poni on ollut alavireinen. Takaraivossa se ajatus kuiski jo ennen tätä, mutta en halunnut kuunnella.

Oheinen kuva ihan itkettää eikä pelkästään siksi, että siinä on lunta ja nyt on vain kuraa. Tuolta näytti ponini lumessa juoksennellessaan joulun aikaan 2012. Silloin poni oli jo sairastunut, mutta ei ollut vielä koskaan joutunut hengittämään inhalaattorin kautta.

Kaiken tämän mahtavuuden vei pois huono tallivalinta kuvan ottoa seuraavana syksynä. Miten olenkaan osannut tehdä Ruusan kanssa etupäässä huonoja valintoja.

Lapsuuden keuhkoputkentulehduksen ja sen huonossa paikassa vietetyn kuukauden seurauksena joulu 2015 voi hyvinkin jäädä ponini viimeiseksi jouluksi.

Tiedän, että sanoin näin blogissa jo melkein vuosi sitten. Mutta viime kesänä lupasin niin ponilleni rakastavani sitä niin paljon, ettei sen tarvitse enää koskaan kokea toista sellaista kesää. Jos sellainen kesä näyttää olevan tulossa niin tulee aika minun lunastaa lupaukseni.

Tämäkin on arkistokuvaa, toissatalvelta.

Nyt vielä katsotaan ja yritetään, jonkin aikaa. Jospa tämä olisi vain ensireaktiota siedätykseen. Jospa siedätyksestä olisi lopulta apua. Jospa.

Eläinlääkäri kylläkin piti kovin epätodennäköisenä, että kyseessä olisi reaktio siedätyshoidon aloittamiseen.

Toisaalta jos siedätyksestä halutaan tuloksia, kortisonia pitää pihdata niin pitkään kuin mahdollista. Eli nyt pannaan poni Ventipulminille ja minimoidaan liikutus hetkeksi. Jos puuskutusta alkaa tulla levossakin, on pakko aloittaa kortisoni.

Tällaisissa fiiliksissä näin joulun alla.

Blogin lukijoille toivon parempia fiiliksiä. Oikein mahtavaa joulua kaikille! (Jostain syystä edellä sanottu kuulosti vahingossa sarkastiselta, mutta on tarkoitettu ihan aidoksi toivotukseksi.)

Tukossa

Blogin päätähtönen on viime ajat ollut jollain tapaa alavireinen. Se ei ole vaikuttanut varsinaisesti kipeältä, mutta se ei kuitenkaan ole ollut ihan hyväkään. Tukossa, se sana ehkä kuvaa tilannetta parhaiten. Poni ei ikään kuin ole saanut itsestään irti sitä, mitä yleensä, eikä siitä ole tuntunut hyvältä yrittää.

Kun ongelma ei ole kovin selvärajainen, siihen on vaikea pureutua. Kutsuisiko eläinlääkärin vai osteopaatin, vai aloittaisiko sittenkin kengittäjästä. Tai ehkä pitäisi vain yrittää puoliväkisin panna poni hommiin, jospa liike olisi lääke. Aina on sekin vaihtoehto, että vain jättäisi asian huomiotta ja katsoisi, josko se siitä ajan kanssa. Siinä vaan olen kovin huono.

No, tällä kertaa tulin kutsuneeksi akupunktiohoitajan. Soitin tutulle akupunktiogurulle, koska ponin ruumiinlämpö jäi flunssan jälkeen hiukan koholle, ja sitten tietysti olivat nämä muut epämääräisyydet. Vastaavassa tilanteessa viime keväänä akupunktio auttoi.

Ponieläin hämmentyneessä tilassa toisena joulukuussa olleista aurinkoisista päivistä. Hämmennystä herättää ponissa ainakin se, ettei laatikossa ole heinää, vaikka se on heinälaatikko.

Tukossa, se oli akupunktiohoitajankin näkemys tilanteesta. Jotain pulsseja hän ymmärtääkseni tunnustelee. Sen pitemmälle ei ponitädin "asiantuntemus" tässä asiassa riitä. Tuntemansa perusteella akupunktiohoitaja sitten tökkii neuloja erinäisiin ponieläimen ruhonosiin. Tällä kertaa piikiteltiin etupäässä ristiselkää - ja otsaa.

Miksi otsaa, kysyi tietenkin aina yhtä utelias ponitäti. Akupunktioneulan tökkääminen otsaan, epäilemättä johonkin tiettyyn pisteeseen otsassa, on ilmeisesti hyvä tällaisiin epämääräisiin vaivoihin. Ja selvärajaisiinkin ongelmiin, joiden syy on tavalliselle ihmiselle käsittämätön.

Piikkimies tuikkasi neulansa Ruusan otsaan, koska hänestä tuntui, että poni oli lipsahtanut vähän itsensä ulkopuolelle. King is not in the castle. Kun kuningas ei ole linnassaan, ei ole valtakunnassakaan kaikki hyvin. Neula otsassa palauttaa kuninkaan linnaan ja ponin omaan päähänsä. Pitäisi alkaa taas valtakunnan (eli ruhon) asioiden luistaa.

Jäämme odottamaan tuloksia.

Hoidon aikana poni ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että jotain tapahtui. Toivottavasti tästä seuraa voinnin paraneminen.

Seuraavan kerran soitto akupunktiohoitajalle on hoitajan arvion mukaan ajankohtainen sitten, kun alkaa taas tuntua, että poni on tukossa ja itseltään hukassa.

Tiistaina poni nautti kiinalaisen lääketieteen saavutuksista, torstaina eli huomenna on länsimaisen lääketieteen vuoro yrittää. Aloitamme siis siedätyshoidon. Raporttia seuraa.

Hyvän mielen hevonen

Melkein mikä tahansa tallipäivä marraskuussa (joka on jatkunut vahvasti joulukuunkin puolella): harmaat pilvet roikkuvat taivaalla, vettä on tullut monta päivää kuin esterin takapuolesta ja muovannut tarhan portille mudasta upottavan suon. Tallireissu alkaa ojankaivuulla, että saisi vähän vettä valutettua pois tarhasta.

Sitten tulee vuokrahevosen vuoro.

Tamma antaa nätisti kiinni tarhasta, Portilla ei nyi mihinkään suuntaan vaan lempeästi katsellen odottaa, että täti sulkee portin. Seuraa löysällä narulla talliin, jossa seisoo naruissa rauhallisena, mutta virkeänä. Kuolaimet ottaa suuhun itse ja pitää pään alhaalla, että pätkäratsastaja saa soljet kiinni.

Ratsailla vuokrahevonen kuuntelee istuntaa herkällä korvalla, ei ole koskaan raskas sen enempää jalalle kuin kädellekään. Tekee sen, mitä ymmärrettävästi pyydetään, eikä kehittele omia koreografioita.

Kun on tällainen vuokrahevonen, mieli ei mene mustaksi vaikka sataisi tai vaikka omalla ponilla olisi terveydessä sanomista.

Sellainen on vuokrahevoseni, todellinen hyvän mielen hevonen.

Nyt kun olen saanut omistajalta luvan kirjoitella vuokrahevosesta niin se varmaankin näkyy silloin tällöin täälläkin. Eli saanko esitellä: Veera, ponin tarhakaveri ja ponitädin harrastuskaveri. Ratsastusmielessä olemme tehneet tuttavuutta nyt pari kuukautta.

Se ei ehkä näytä isolta ilman vertailukohtaa, mutta sen säkä on oikeasti 174 cm. 

Perässähiihtäjän blogi nyt myös Jalustimessa

Myönnetään, en ole koskaan ollut mikään edelläkävijä. Pikemminkin sellainen hapan perässähiihtäjä. Tämä pitää paikkansa etenkin näissä some-jutuissa.

En ollut ensimmäisten Facebook-jäsenten joukossa, en ensimmäisiä bloggaajia ja Hippolaankin liityin vasta, kun riittävän moni tuttu blogi oli jo siellä. Mihinkään instagramiin tai twitteriin en ole vieläkään mennyt, puhumattakaan siitä, miten pahasti olen pudonnut kelkasta kaikenlaisten periscopejen ja snapchatien suhteen. Niitä tosin ei ole taidettu tarkoittaakaan keski-ikäisille.

No niin, taas lähdettiin liikkeelle vähän kuin muinaisista roomalaisista käsin. Oikein esimerkillistä kirjoittamista (kyseessä on lähinnä varoittava esimerkki).

Nyt asiaan. Liitin blogini uuteen blogilistaukseen Jalustin.netiin.

Miksi? No, kun siellä ovat jo muutkin. Tai ehkä siksi, että juuri tällaista sivustoa olen blogimaailmaan kaivannutkin. Blogilistausta, jossa näkisi ison määrän blogeja kerralla, ilman etukäteen tehtyä seulontaa. Ja vieläpä selkeällä, tyylikkäällä toteutuksella.

Tähän asti Hippola on ollut ainoa vakavasti otettava blogilistaus tällä idealla. Jalustin.netissä erona on tiimiblogien puute. Tämä on minusta kovin virkistävää. Tuskin silti luovun Hippolastakaan ihan heti, se on kuitenkin jo asemansa vakiinnuttanut ja ilmeisen suosittu, koskapa muutama sieltä kertaalleen lähtenytkin on sinne palannut.

Joidenkin mielestä on tyhmää, jos portaaliin hyväksytään mukaan kaikki halukkaat, ilman sen kummempia laatuvaatimuksia. Minä taas tykkään, kun pääsen tekemään valinnan itse.

Olen löytänyt listausten kautta tosi kivoja blogeja, joihin en muuta kautta ehkä koskaan olisi päätynyt. Siksi haluan itsekin laittaa blogini listoille: lisätäkseni valinnanvaraa muille ja tietysti tavoittaakseni sellaisia lukijoita, jotka eivät ehkä koskaan muuten olisi tänne päätyneet.

Jalustin.net vaikuttaa oikein kivalta portaalilta ja siellä on mukana monia hyviä blogeja, joita ei muissa portaaleissa ole nähty.

Ainoa miinus, jonka keksin, on se, että portaalin toimituksen juttuja on kirjoitettu minä-muodossa ilman allekirjoitusta. Se vähän häiritsee. Onneksi sentään taustaorganisaatio on selkeästi mainittu, Digitoimisto Adetto. Toivottavasti ammattilaiset saavat sivuston myös kannattamaan niin, ettei palvelu lopu hetikohta.

Ruusan terveysuutiset

Ruusan terveysuutisista päivää. Tässä jaksossa kerromme muun muassa, miten jaksavat murheenkryynijalka ja sen vierustoveri sekä etsimme kengittäjää.

Jo aikaisemmassa tekstissä mainittu murheenkryynijalka ja sen kuumotteleva/turvotteleva ojentajajänne ovat näyttäneet lupaavia merkkejä. Toisin sanoen turvotusta ei ole ollut ja lämpökin on palannut normaaliksi. Toisaalta vasemman takajalan ojentaja on alkanut kuumotella.

Tämä tietysti tarkoittaa, että hysteerisyyteen taipuva ponitäti kylmää ja käärii molempia takakinttuja. Olen miettinyt, uskaltaisiko jättää koko lämpöilyn huomiotta. Ilman oikean takasen ojentajan turvotusta tuskin olisin kiinnittänyt jalkojen lämpötilanvaihteluun kovin kummoista huomiota.

Autenttinen kuvamateriaali todistaa, että menneellä viikolla ei ole pelkästään satanut. Kerrankin kävi tuuri. Nimittäin kun viikkoon mahtui kaksi aurinkoista päivää niin meikällä sattui olemaan molempina iltavuoro! Kuvat tiistailta.

Poni on myös ryhtynyt arkomaan kengättömiä kavioitaan, mikä tietysti ponieläimen kohdalla aina saa sydämen tykyttämään. Koska muut kaviokuumeoireet kuitenkin puuttuvat, kyseessä lienee vain kengitystarve. Käsitys vahvistui, kun kaivoin esiin hevoskalossit ja poni leikki koko talutuslenkin helium-palloa. Tietysti juuri silloin ohi ajoi yksi naapurin ravimies.

Ehkä kavionpohjat ovat ottaneet itseensä kosteudesta, josta tänä syksynä ei totisesti ole puutetta kärsitty.

Sulalla kentällä poni juoksentelee mielellään, mutta maastoon on puettava kalossit. Tuleepahan narunjatkeelle siinä ähertäessä hyvät alkulämmöt jo ennen lenkkiä.

Olin toivonut, että pärjäisimme kengättä ainakin tämän monsuunisadekauden yli, koska mutaan jääneet kengät tahi hokeilla mudassa rämpien rei'itetyt sääret eivät kauheasti innostaisi. Mutta ei kai tässä muu auta kuin lyödä rautaa alle.

Kengittämisessä ainoa ongelma on kengittäjän puute.

Vajaa vuosi sitten löytynyt kengittäjä on tekijänä aika huippu, mutta paikalleilmestysprosentti on heikonlainen. Hän on nimittäin kuudesta sovitusta kerrasta ilmestynyt paikalle sovittuun aikaan yhtenä. Parhailla on tietysti vara valita asiakkaansa eikä ajoittain jalkaa kiskova poni varmaankaan kuulu kenenkään suosikkiasiakkaisiin.

Ponin kaviot kuitenkin kestävät huoltovälien venymistä huonosti. Niinpä lienee paras etsiä sellainen kengittäjä, joka suostuu saapumaan paikalle sovittuun aikaan. Paha vaan, että kengittäjää, jolla sekä paikalle saapumisen että ammattiosaamisen taso on hyvä. ei välttämättä löydy ihan hetinyt. Saa ehdottaa, jos tulee mieleen joku sopiva Länsi-Uudeltamaalta. (Viime vuolussa poni muuten oli aikalailla mallioppilas eli ehkä kengityskin jo sujuisi suuremmitta ongelmitta.)

Vaikka aina valitan mudasta niin on todettava, ettei Ruusan tarha nyt sentään kokonaan ole mitään mutahelvettiä. Itse asiassa ylemmät osat ovat sataneeseen vesimäärään nähden aika kuivat. Mutta siihen muta ja pimeys ovat vaikuttaneet, että tarhaa ei ole tullut siivottua tavalliseen tahtiin. (Tallillamme tarhan siisteys on hevosenomistajien vastuulla.) 

Edellä mainitun päänvaivan lisäksi Ruusa on käyttäytynyt niin sävyisästi ja rauhallisesti, että se lienee hyvinkin sairas. En vain ole vielä keksinyt, mikä sillä on. On toki myös etäisesti mahdollista, että omistajan tsemppi ponin käytöskoulun suhteen on tuottanut tulosta.

Tässäpä nämä Ruusa-kuulumiset tältä erää.

Tai no, meinasin tähän kirjoittaa sellaisen mysteeripäivityksen, että ensi viikolla tapahtuu jänniä, mutta sitten muistin, miten paljon inhoan mysteeripäivityksiä. Joten kerron nyt, että ensi viikolla Ruusalla on piikkipäivät. Ensin tiistaina käy akupunktiomies ja torstaina aloitetaan viimein ne siedätyshoidot. Jännää on.

P.S. Piti jo tuohon edelliseen tekstiin laittaa tällainen lisäys, mutta laitan nyt tähän sitten. Eli kiitän suuresti Kukkahattu-päivitykseen kommentoineita! Näissä kommenteissa on esimerkki siitä, miten antaa kriittistä palautetta rakentavasti. Hyvä te!

Blogiexpo, tulihan sielläkin käväistyä

Tänään oli Tampereella paljon etukäteen hehkutettu Blogiexpo. Pitihän siellä käväistä ihan kannatuksen vuoksi. Myönnetään, en heti ihan ymmärtänyt tällaisen tapahtuman tarvetta, mutta kannatan mielelläni kaikkia pyrkimyksiä järjestää hevosihmisille tapahtumia.

Aika moni muukin oli lähtenyt uteliaana katsomaan, mitä Playssonin porukka oli saanut aikaan. Ilmeisesti kävijöitä oli suunnilleen se määrä, minkä järjestäjät odottivatkin, koskapa tapahtumahuoneen tuoleilla näytti olevan melko suuri käyttöaste. Jokunen kymmenen ihmistä siellä näytti kerrallaan olevan.

En jaksanut viikon ainoana vapaapäivänä nousta kukonlaulun aikaan enkä edes ennen yhdeksää. Se vähän harmitti, koska kaikki minua kiinnostava ohjelma oli ajoitettu aamuun. (Edit: myöhemmin luin ht.netistä, että ruokintaluentokin oli ollut hyvä, joten ehkä olisikin pitänyt mennä paikalle iltapäivällä.) Loppujen lopuksi kuuntelin vain Dressage Onsiten esityksen.

Tässä päivän kuvasaldo. Dressage Onsiten kojulta sai joulunamit koko ratsukolle. Otin esitteenkin varmuuden vuoksi.

En ollut aikaisemmin oikein ymmärtänyt, miksi joku haluaisi maksaa siitä, että saa lähettää kouluratavideon tuomarin arvosteltavaksi. Eikö sitä varten ole kisat? Mutta ilmeisesti nettipalvelussa saakin enemmän kommentteja kuin kisoissa.

En ehkä ole ihan kohderyhmää, sillä oma koulukisakokemukseni rajoittuu yhteen heC-starttiin. Sen ratsastin oriilla, joka oli edellisen kerran vieraillut kyseisellä kentällä astumassa tammoja. Voisi sanoa, että ponin keskittyminen ratsastajan toiveisiin ei ollut ihan sata prosenttia.

No, takaisin asiaan. Dressage Onsitellä on näemmä myös virtuaalivalmennusta, tavallaan. Voi saada kommentit myös omasta treenivideosta. Tilaisuudessa nähdystä Riinan ja Rytyn videosta kommentit olivat minusta hyvät.

Toistaiseksi panen silti omat rajalliset rahavarani mieluummin valmennukseen, jossa saan opettajan kommentit reaaliajassa. Pitää kuitenkin panna tuokin palvelu korvan taakse, jospa joskus tulisi sellaiselle tarvetta.

Plussaa tapahtumassa oli ilman muuta ilmaisuus ja avoimuus kaikille. Kivasti oli esiintyjäkaartissakin porukkaa eri "leireistä". Ennalta julkaistu ohjelma kertoi pätevästi siitä, mitä oli odotettavissa. Jos aikaa yhdelle esitykselle on 15 minuuttia, tietää jo etukäteen, että aika pintaraapaisua on odotettavissa.

Kuten sanottua, hattua nostan, että joku järjestää jotain kaikille halukkaille. Etenkin, kun netissä roikkuva hevosporukka ei - kauniisti sanottuna - aina ole ihan sitä kiitollisinta yleisöä.

Tällä kertaa oma vierailuni jäi pikapiipahdukseksi, joten kovin kattavasti ei tullut ohjelmaankaan tutustuttua. (Edit. edellistä virkettä on julkaisun jälkeen muokattu. Poistettu toistoa ja lisätty jälkimmäinen lause.) Mutta ehkä ensi kerralla sitten paremmalla ajalla.

Apua, onko päässäni kukkahattu?

Tajusin sen yhtäkkiä. Vaikka olen aina luullut kelluvani hevosharrastajien valtavirrassa, minusta on kuitenkin tullut jonkinlainen toisinhevostelija. Sellainen, jota virran vastapuolelta nimitellään sellaisilla termeillä kuin kukkahattutäti tai hippi.

Miten tässä näin kävi?

Hevosten hyvinvointi on toki aina kiinnostanut ja ainakin toivon, että hevosten hyvinvointi on kaikkien hevosharrastajien prioriteetti.

Kun Ruusa sairastui hengitysteistään, hylkäsin ajatuksen perinteisestä karsinatallista. Onhan se selvää, että pihatto on hengitystieongelmaisen ykköspaikka. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en enää haluaisi vangita poniani vähintään 12 tunniksi vessan kokoiseen koppiin. Edes siinä tapauksessa, että se kokisi ihmeparantumisen.

Luen hevostutkimuksia ja mitä enemmän opin hevosesta eläimenä, sitä vakavammin haluan tarjota omalleni mahdollisimman lajityypillisen elämän. Hevosseuraa samassa aitauksessa. Ehdottomasti tilaa juosta (nykyinen tarha on ihan minimimitoissa). Mahdollisimman paljon laiduntamista.

En halua, että ponini on tallilla vain säilytyksessä, vaan sen pitää olla siellä kotonaan. Sydän särkyy, jos ihmisen vierailu on hevoselle päivän isoin juttu.

Kuolaimet meillä sentään on käytössä, mutta niitäkään ei sille (yleensä) pakoteta suuhun, vaan olen opettanut sen ottamaan ne suuhunsa oma-aloitteisesti. (Namilla.)

Ja sitten on vielä se true-kukkahattujuttu. Hevosenkäsittely. Se oppimisprosessi, joka sai minut rupeamaan bloggaajaksi. Haluan oppia lukemaan hevosta niin, että oppiminen olisi sillekin miellyttävää. Haluaisin, että yhteinen touhuaminen ei olisi kiva harrastus vain minulle, vaan myös ponille.

Luulisi, että tämä jos jokin olisi valtavirtaa. Mutta kun olen etsinyt apua Ruusan kouluttamiseen, en ole uskaltanut ottaa ketä tahansa. En halua sellaista, joka kiiruhtaa tehtävästä toiseen miettimättä, onko poni sinut edellisen asian kanssa.

Ratsastuksessa kukkahattuistuminen alkoi kylläkin jo (edit: vai pitäisikö sanoa vasta) toista vuosikymmentä sitten. Silloin hoksasin, että hevosta voi ratsastaa myös pääosin istunnalla. Ei tarvitse nyplätä ohjalla, vaan on mahdollista, että hevonen hakeutuu kauniille tuntumalle ihan itse. Ja että sillä nyökyllä ei olekaan mitään merkitystä, jos kaarella on vain kaula.

Luulin, että kevyellä kädellä ratsastaminen olisi valtavirtaa ja kädellä ratsastaminen lähinnä wannabe-tuuppareiden oikotie onneen. Mutta viime vuosina olen nähnyt jopa ratsutuksesta rahaa ottavilta niin rumaa ratsastusta, että suu on jäänyt auki sitä katsellessa.

Luulin olevani valtavirrassa, mutta olen alkanut epäillä, että en olekaan. Kertokaa, että olen ainakin osittain väärässä, jooko?

Vielä kerran kesä ja kuvahaaste

Tämä haastevastaus oli jo kertaalleen lähes valmis ja sitten Blogger hävitti sen. Ei kannata painaa liian monta kertaa ctrl+z. Tyhjää tekstikenttää ei näemmä saa enää takaisin millään komennolla.

No, asiaan. Sain jo aikaa sitten Suvililja-blogista tämän kuvahaasteen, nimeltä Hevoskesä 2015. Kiitos siitä! Haaste on alunperin peräisin Kavioliitossa-blogista. Ideana on siis muistella mennyttä hevoskesää kuvien muodossa.

Tämä olikin yllättävän vaikea haaste, sillä melkein kaikki kivoimmat kesäkuvat on jo blogissa nähty. Yksi kuvista onkin uusinta, mutta ehkäpä saan tämän anteeksi.

Tässäpä haasteen ohjeet:

1. Haasta mukaan 1-3 blogia
2. Valitse haasteeseen mukaan viisi (5) hevosaiheista kuvaa, jotka mielestäsi kuvaavat parhaiten kulunutta kesää. Voit kopioida haastelogon mukaan postaukseen.
3. Linkitä mukaan haasteen antanut blogi

En nyt haasta ketään. Mutta jos joku innostuu haasteesta niin siitä vaan tekemään!

Ensimmäinen kuva on oikeastaan syyskuulta, mutta sehän oli tänä vuonna vielä täyttä kesää. Tähän kuvaan jotenkin tiivistyy kesän parhaus, laidunaika ja sydänystävyys.

Tämä kuva puolestaan on kesän alusta, toukokuulta, jolloin olivat kesän ensimmäiset lämpimät päivät. Seuraavathan sitten olivatkin elokuussa. Hevoset ovat tässä kuvassa olleet laitumella jonkun päivän. 2-vuotias suokkitamma on vallannut kukkulan, jolla Ruusakin tykkäsi tähystää. Kuvassa näkyvät kesän syvät värit.

Kolmas kuva on taas syksykuva. Kävin laitumella ennen kuin ajoin Hämeenlinnaan Laatuponikisaan. Laitumella oli aamuvarhain niin hieno sumu, etten voinut olla ottamatta muutaman kuvan! Ruusa ei halunnut poseerata sumua vasten, mutta tämä suokkineito oli juuri sopivassa paikassa.

Näyttelyt olivat ehkä kesän parasta antia. Tämä kuva on Match Show'sta, jossa Ruusa esiintyi itselleen BIS II -tittelin. Kuva on jo ollut blogissa, mutta mitä siitä, kun se on näin hieno!

Näyttelyitä kuului kesään myös kameran takana. Ehkä kivoin tapahtuma oli Satakunta Show Porissa, siellä oli samassa paikassa tivoli ja maatalousnäyttelykin. Kuvassa näyttelyn voittanut poni, Moondelight Neifion. Ori on yksi suosikeistani. Se on myös aiemmin blogissa esitellyn Iffo-ponin pojanpoika!

Bonuksena vielä liikkuvaa kuvaa kesältä. Näissä Leena Kahisaaren ottamissa videoissa Ruusa on Vermon poninäyttelyssä. Videot ovat niin hyödyllisiä, tajuaa heti omat virheensä (kuten juostessa heiluvan käden).

Ennen kehää:



Linkki videoon

Sisääntulo:



Linkki videoon

Yksilöarvostelu:



Linkki

Hevosmaista joululahja-askartelua eli heinäloota nro 2

Lauantaipäivä hurahti vikkelästi pienen askartelupuhteen parissa. Mikäpä olisikaan parempaa jouluaskartelua kuin nikkarointi oman pikku kullannupun hyvinvoinnin eteen. Ruusa sai joululahjansa tänä vuonna jo etukäteen.

Toisin sanoen askartelimme Ruusan aitaukseen toisen heinälaatikon. Ensimmäiselle, jämälaudasta luodulle, ylikasvaneet majavamme ovatkin jo löytäneet vähän ei-toivotumpaa virkistyskäyttöä.

Koska käytössä nyt ei ollut ilmaista rakennusmateriaalia, materiaaliksi valittiin vesivaneri. Toiveissa on, että sillä olisi hiukan pidempi käyttöikä kuin raakalaudalla.

Malli on tuttu ja hyväksi havaittu eli suorakulmion muotoinen perusloota, jonka pohjaan laitettiin renkaat heinäverkkojen kiinnitystä varten.

Pääsyy tämän designin valintaan on, että korottamattoman laatikon pohjalta syödessä ruokailuasento pysyy luonnollisena. Tämähän on tärkeää kaikille hevosille, mutta keuhkovammaiselle aivan ehdotonta. Pää alhaalla syödessä köhnät valuvat rööreistä ulos ja pois. Toisekseen heinä on laatikon sisällä melko tehokkaasti poissa kurasta.

Jotta tiivis laatikko ei näillä säillä muuttuisi heinien uima-altaaksi, pohjaan porattiin lopuksi muutama reikä.

Tähän hevosmaiseen joululahja-askarteluun tarvitset seuraavat tarvikkeet:

• Vesivaneria (kannattaa hankkia valmiiksi leikattuna) ponikokoiseen laatikkoon 1 kpl 80 x 60 cm, 2 kpl 80 x 50 cm, 2 kpl 60 x 50 cm
• Paljon kaikenlaisia ruuveja.
• Kulmarautoja ehkä 4 kpl.
• Sellainen rengassysteemi, jonka saa kiinni pohjaan, siihen voi kivasti laittaa heinäverkon kiinni sitten.
• Pora ja ruuvinväännin.
• Hifistelijöille kalkkinarua, mittanauha  ja lyijykynä rakennusmerkintöjä varten.

Vanerin hankin K-Raudasta valmiiksi leikattuna. Laatikkotarpeet löytyivät mainitun liikkeen jämäpaloista. Vanerin noin 46 euron hinnasta melkeinpä puolet meni leikkauspalveluun. 

Loppukäyttäjät asemissa.
Pahoittelut puhelinlaadusta. Unohdin järkkärin kotiin. Oli myös jo hämärää, koska sellaista se on tähän aikaan vuodesta. 

Kuvittelin, että koska levyt oli valmiiksi pätkitty, laatikko olisi yksinkertainen ja nopea panna kokoon. Vähänpä tiesin. Jos minä olisin ollut yksin asialla, olisin todennäköisesti vain suorilta päräyttänyt ruuvit paikoilleen.

Mutta koska vastuullinen pääurakoitsija on joskus käynyt puuseppäkursseja, levyihin ensin kalkittiin suorat viivat, joihin sitten merkittiin reikien paikat, sitten porattiin ne reiät, sitten porattiin vähän lisää ja lopulta laitettiin ruuveja porattuihin reikiin. Yksinkertaiseen kasaamiseen meni näin rattoisasti kuusi tuntia.

Vaan eipä löydy hyppiviä ruuvirivejä tai muuta amatöörihommaa. Toivomme, että myös loppukäyttäjät ymmärtävät arvostaa tätä käsityön helmeä.

Oman osuuteni laatikon rakentamisesta olisi toki voinut korvata myös puristimilla, lukuun ottamatta erinomaista seuraani. Ja kyllä minä jokusen ruuvinkin väänsin.

Hevoiset tykästyivät uuteen laatikkoonsa ikihyviksi. Rupesivat heti molemmat syömään siitä. Rimpulalle tämä laatikko on huomattavasti paremman kokoinen kuin edellinen.

Tänään bongasin vesivanerista ensimmäiset hampaanjäljet.

Puolen metrin korkuisen laatikon reuna on ponieläimelle (vas.) sopivalla korkeudella.

Aina on jotain - välillä pitää priorisoida

Moni asia elämässä muuttuu, mutta niin kauan kuin Ruusa on elämässäni, yksi asia näyttäisi pysyvän vakiona: aina on jotain.

Tällä kertaa juuri kun oli lenssusta ja sen jälkilämmöistä, oli taas päässä tilaa muillekin poniaiheisille ajatuksille. Silloin silmä löysi tarttumapintaa - ta-daa - oikeasta takajalasta, joka tunnetaan näillä huudeilla myös murheenkryynikinttuna. Eikä suotta. Siinä nimittäin näkyi taas epäilyttävää pullotusta.

Jepulis, se sama ojentajajänne taas turvottelee kuin viime syksynäkin.

Sittemmin jänne on palannut normaaliulottuvuuksiinsa, mutta on ajoittain lämmin. Poniinin reaktiot jänteen puristeluun viittaavat siihen, että kipuja ei ole. Eikä liikkeessä ainakaan minun silmääni näy eroa takajalkojen välillä. Todennäköisesti jänne on siis vain ärsyyntynyt ja tokenee toivottavasti kevyellä lepyttelyllä. Ärsyyntymisen alkuperäiseksi syyksi vahva ehdokas on tarhan mudassa.

Rimpels ei ole ollut erityisen riemuissaan kylmäyspatjojen paluusta. Tarhaan se on nyt saanut lämpö-/tukisukan neopreenisuojasta. Metacam-kuurinkin on varmuuden vuoksi saanut tulehdusreaktiota taltuttamaan.

Taas näitä laadukkaita videokaappauksia... Minkäs sille voi, että poni liikkuu niin nopeasti? 

Mutta, kenties yksi monisairaan eläimen omistajan tärkeimmistä kyvyistä on kyky priorisoida. Tämän olen oppinut kantapään kautta. Ja niinhän siinä nytkin kävi, että muutama päivä jännehuolen heräämisestä mielen valtasi taas toisenlainen huoli. Rimpula nimittäin hengästyi talutuslenkillä käynnissä. Ei kovin lupaavaa, ottaen huomioon että poni on hengitellyt luomuna ehkä kuukauden.

Tulkitsin tilanteen siten, että ponin on päästävä liikkeelle. Hengityselimistö on huoli numero yksi, joten sen ehdoilla mennään. Jos kinttu ei tätä kestä, se on sitten voi voi.

Tähän päätelmään toki vaikuttaa myös luotto-ortopedin näkemys, että ojentajajänne paranee itsekseen. Oireet ovat samat kuin viime vuonna, jolloin jänteessä ei todettu varsinaista repeämää. Plussaa on myös se, ettei ojentaja ole painoa kantava jänne.

Strategia on tähän asti tuntunut suhteellisen toimivalta ainakin keuhkojen suhteen. Hengitys tuntuisi pelaavan ihan ok ja kortisonisuihke on saanut pysyä säilytyspussissa.

Koska ponilla kuitenkin saattaa olla jalassa jotain häikkää niin ohjatuissa liikuntahetkissä on edetty ponin omaan tahtiin. Esimerkki tästä ponin omasta tahdista näkyy alla olevassa videossa.


Linkki videoon

Jotenkin kyllä laukka ei kyllä ole ihan niin pyörivää kuin Ruusan ollessa parhaimmillaan. Näin oli jo aiemmin syksyllä, minkä vuoksi pyysinkin osteopaatti-kraniosakraaliterapeuttia käymään. Kävi kuitenkin niin, että hän aivan yllättäen teki täydellisen katoamistempun. Mystistä.

Mutta, nyt siis liikutellaan ponia sen verran, että henki kulkee, mutta sen verran kevyesti, ettei jänne poksahtaisi. Tarvittaessa inhaloidaan avaavaa lääkettä ennen liikutusta ja liikutuksen jälkeen kylmätään jännettä ja laitellaan arnikaa.

Sitten vaan katsotaan, mihin asti tämä riittää.