Paskaduuni ei tekemällä lopu

Paskaduuniksi nimitetään työtä, jossa raskaasta hommasta ei heru arvostusta eikä oikein palkkaakaan. Tällaista työtähän tallilla riittää.

Vaikka moni työelämässä toivoo paskaduuneille pikaista loppua, hevostalliympäristössä kakkahommien loppumista ei tosissaan toivo kukaan. Onhan kuitenkin niin, että jos kakka loppuu, myös sen tuottajan loppu on käsillä.

Sitä itseään maanpinnassa. Kuvan poni liittyy tapaukseen.

Ponilapsen sairastaessa ponitädillä on ollut aikaa nimenomaan näihin kakkahommiin. Niitä on tarjolla lähinnä tarhassa, jonka hygieniasta huolehtiminen kuuluu sopimuksen mukaan tarha-asukkien omistajille.

Hevosvoimista on mukava osallistua lannanpoisto-operaatioon. Valitettavasti osallistuminen ei yleensä tarkoita varsinaisesti auttamista, jos sellaiseksi ei lasketa siivousalueella seisoskelua, rapsutusten kerjäämistä tai kärryn tuuppimista.

Sen verran palvelunsaajat kuitenkin auttavat, että pyrkivät tyhjentämään suolensa juuri silloin, kun kottikärry on vieressä. Silloin paskaduunari säästyy yhden kasan talikoimiselta, jos työntää työvälineen suoraan kakkivan elikon takapuolen alle.

Ponieläin haluaa osallistua, tai ainakin huomiota. 

Olen ollut huomaavinani, että hevosihmistön halukkuus osallistua oman eläimensä lopputuotoksen käsittelyyn on melko alhainen.

Ymmärtäähän sen, että jos maksaa hevosen säilytyksestä tonnin kuussa niin odottaa, että jätehuolto sisältyy hintaan.

Mutta muunlaisissa tapauksissa voisi ajatella, että kakka kiinnostaisi. Onhan hevosen lanta monesta syystä kiinnostava tuotos.

Tutkitusti vähämatoinen poni.
Vaikka ei niihin madonmunamäärityksiin
ihan sokeasti kannata luottaakaan.

Vaikka kakkahommista ei välttämättä tule euroja hevosenomistajan tilille eikä liiemmin arvostustakaan, siitä saa jotain muuta. Enkä nyt puhu pelkästään siitä, että paskaduuni käy jumpasta.

Isoin etu on ihan rahallakin mitattavissa: vähemmän kakkaa hevosen elinympäristössä merkitsee keskimäärin myös vähemmän loisia hevosen elimistössä.

Sen lisäksi, että ahkeruus paskaduunissa edistää hevoseläimen terveyttä, samainen prosessi myös tarjoaa valaistusta saman eläimen terveydentilaan.

Ei voi tuntea hevosta, jos ei tiedä, miten se kakkii.

Karsinaa tai tarhaa siivotessa näkee heti, miten suoli toimii. Onko kasoja normaali määrä? Onko kikkareiden koostumus optimaalinen? Kielteinen vastaus peruskysymyksiin herättää heti jatkokysymyksiä, kuten "miksi" ja "mitä voin tehdä asialle".

Niin että ei muuta kuin talikoimaan vaan!

Tähän aikaan vuodesta masentavan iso osa kakkahommista tosin tarjoaa kurkistusikkunan ihan johonkin muuhun kuin kuin tämänpäiväiseen suolen toimintaan. Lumen sulaminen on paljastanut, miten ylivertainen vastustaja talvi on paskaduunarille - etenkin, jos duunarilla on päivätyöt muualla.

Terveiset sairastuvalta ja vielä vähän auringonlaskukuvia

Täällä sitä ollaan edelleen, sairastuvalla, joku hevosflunssa vaivoinamme.

Ruusa-poni vaikutti puolivälissä viikkoa jo suht pirteältä, ruumiinlämpö oli aivan ihanteellisissa lukemissa, happi kulki talutuskävelyllä (sillä yhdellä, jonka tällä viikolla olemme käyneet) mallikkaasti eikä räkääkään juuri näkynyt.

No niin, ajattelin. Tämä flunssa olikin sitten ihan vaan kevyt kevätflunssa, nopeasti sairasteltu. Kohta päästäisiin taas työnteon makuun.

Optimisti pettyy aina!

Nyt onkin sitten ponilla ollut kolme päivää ihan selkeästi lämpöä. Sieraimista ei nyt ihan valu mutta kuitenkin päristelemällä tulee edelleen ihan riittävästi valkoista limaa. Ei ole päästy työntekoon, eikä oikein minkään tekoon.

"Aina se tunkee jotain mun takapuoleen." Tätä on siis harrastettu viime päivinä ahkerasti, kuumemittarin tunkemista ponin perästä sisään. Onneksi tämä on ponin mielestä ihan okei.

Asiaintilan viimeaikaisesta kehityksestä voi päätellä ainakin pari seikkaa.

Ensinnäkin täytyy tapahtua ihmeparantuminen, ettei ponin rokotus mene vanhaksi (passiin leimattu päivämäärä on 31.3.). Keskiviikoksi varattu rokotus nyt joka tapauksessa vaihtuu ponin sairaudentilan tutkailuksi myös verikokeellisin keinoin.

Toisekseen mitään ratsastuksellista tai muutenkaan kuntourheilullista ponin kanssa ei tehdä ennen kuin huhtikuu on jo pitkällä. No, ehkä siinä vaiheessa, kun poni on taas ratsastuskunnossa, sillä on viimein myös satula?

Joka tapauksessa blogissa ei ainakaan muutamaan viikkoon näy mitään tuoreita Ruusa-ratsastuskuvia. Mutta lohdutukseksi tässä vielä viime viikon lauantaina otettuja kuvia auringonlaskun ratsukosta.



Nythän tuollaista kuvissa näkyvää valkoista ei maassa enää ole.

Ja heti kun talvi on meidät jättänyt, ponilla olisi myös tarvetta hiekanpoistolle. Se, millä oveluudella tällä kertaa jekutan ponin vetämään psylliumit napaansa, on vielä kysymysmerkki.

Aikaisemmin toimiva resepti on ollut greenline-melassivesi-mysli. Erityisen toimiva osa tässä reseptissä on ollut melassivesi. Tällä hetkellä se on kuitenkin Ruusan mielestä jo so last season, joten limppari ei välttämättä lisää psylliumin mahaan päätymisen todennäköisyyttä.

No, tässä on vähän aikaa miettiä, sillä psyllium-kuurin aikana haluaisin liikuttaa ponia ja lämpöilevää ponia taas sitten en liikuta.

Ruusan toiveesta olemme palanneet Nova-kuolaimeen lyhyen fullcheek-kolmipalakokeilun jälkeen.

Melassivettä olen tässä viime aikoina tarjoillut päivittäin, eikös sitä niin sanota, että flunssapotilaan on erityisen tärkeää saada nestettä.

Jos olen ottanut ponia talliin hoidettavaksi, olen tarjonnut limua ensin ponin ollessa käytävällä kiinni - poni juo yleensä noin litran - sitten kun olen taluttanut ponia tarhaan, olen antanut sen juoda lattialla olevasta ämpäristä, jolloin se on jälleen armollisesti imaissut siitä noin litran. Lopuksi olen vielä vienyt ämpärin tarhaan, jolloin melassivedenhimoisen tarhakaverin tuottama ryhmäpaine on saanut ponin juomaan hyvässä lykyssä vielä pari litraa.

Prinsessaponit, ne nimittäin vaativat ykkösluokan palvelua.

Tänään yllätys olikin suuri, kun poni vetäisi tarhassa koko ämpärillisen lähes yhdeltä seisomalta. Runsaisiin jämiin tottunut Veera tosin katsoi ämpärin tyhjenemistä vierestä niin murtuneena, että oli pakko viedä sille vielä oma annos.

P.S. Hyvää pääsiäistä kaikille! 

Ratsutauko

Hyvä uutinen: sain lauantaina viimeinkin osutettua samaan hetkeen auringonlaskun, Ruusa-ratsastusretken ja kuvaajan läsnäolon.

Huonompi uutinen on se, että kuvissa näkyvä maa ei ole ainoa asia, joka on tällä hetkellä valkoista. Valkoista on myös täysin sille kuulumattomassa paikassa eli Ruusan nenässä, tarkemmin sanottuna nenästä tulevassa räässä.

Nenästä tuleva räkä ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, sillä poni on ollut ponneton.

Viime viikolla, kun menin kolmen täyslepopäivän jälkeen kentälle ratsastamaan, odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sainkin väsynyttä lontustelua ja innostumattomuutta.

Sama on toistunut joka päivän liikutuksessa, on se sitten ollut taluttelua, irtojuoksutusta tai ratsastusta. Poni on kyllä tehnyt, kun on pyydetty, mutta ei ole yhtään itse innostunut asiasta. Hengityskin on ollut vähän raskaanlaista, mutta poni on kuitenkin palautunut ihan hyvin.

Tässä kuvassa on muutakin hyvää kuin kaunis auringonlasku: kroonisen könöttäjän ylävartalon varsin siedettävä asento. Ponin asennosta en viitsi sanoa mitään.

Koska lämpöä ei ole ollut, olen liikuttanut ponia sen jaksamisen mukaan (eli lähinnä käynnissä) ja pohtinut pääni puhki, mikä tällä kertaa imee voimia lemmikistä. Aika vahva veikkaus on ollut, että kevätaurinko olisi aktivoinut kroonisen keuhkosairauden.

Kunnes sunnuntaina sitten bongasin ponin nenästä sitä räkää. Silloin päättelin, että taitaa olla vaihteeksi joku lenssu.

Ehkä olisi pitänyt jättää lauantaina nousematta ponin selkään, vaikka kevyesti köpsöttelimmekin. Kuvat, vaikka ovatkin enimmäkseen seisoskelusta, ovat sentään melkoisen kivoja.

Nyt poni saa vähän taukoa varsinaisista hommista. Kävelytystä maastakäsin todennäköisesti on kuitenkin jonkin verran ohjelmassa, jotta lima (jota ei onneksi ainakaan toistaiseksi ole merkittäviä määriä) liikkuu.

Ai miten niin vennot vuohiset?

Sellaista se on. Toivotaan, että toipuminen ei tällä kertaa vie ihan kokonaista kuukautta kuten viimeksi. Runsaan viikon kuluttua ponilla menee rokotuskin vanhaksi. Katsotaan sitten ensi viikolla, vaihtuuko rokotukseen varattu eläinlääkärikäynti verikoekäynniksi.

Tulevalle torstaille varatun Ruusa-ratsastustunnin jo vaihdoin Veera-tunniksi.

Kivahan se on Veerankin kanssa päästä Mian silmän alle. Edellisen ja ensimmäisen kerran olimme loppiaisena ja siitä oli hurjasti hyötyä. Veeralla en olekaan kevätkaudella paljon ratsastellut, sillä se oli alkuvuodesta sairauslomalla. Ilmeisesti huono tuurini on tarttuvaa laatua.

P.S. Sain tänään tekstarin Veeran omistajalta. Siinä kerrottiin, että Ruusa oli eilen riekkunut tarhassa antaumuksella. Että ehkä se siitä?

Sinkkiä ja kuparia

Olen antanut Ruusalle aika monena keväänä sinkki-kuparikuurin, eikä tämä kevät ole poikkeus.

Jos sinkistä ja kuparista on puutetta, hevonen alkaa helposti syödä maata, ja kaikkihan me tiedämme, mihin se johtaa. Se johtaa klinikalle, ja sinne emme halua.

Tänä keväänä kuitenkin aloin syöttää sinkkiä karvasyistä. Ponin karva ei minusta ole ollut ihan priimaa ja iho on tuntunut kutisevan. Koko ajan saisi olla ponin hännänjuurta raapimassa. Hännän iho on myös hilseillyt hurjasti.

Ruusan talvikarva on aina ollut karmean näköinen, sellainen pitkä ja hapsuinen. (Tämä kuva on otettu ennen harjausta.) Nyt karvanlähtö on sentään alkanut toden teolla. 

Mikä on tilanne nyt, kun sinkkiä ja kuparia on mennyt aika isolla annostuksella jokunen viikko?

Hännänjuuren rapsutustarve on edelleen olemassa, mutta se ei ole enää ihan niin pakottava kuin aiemmin. Isompi ero on kuitenkin hilseilyn määrässä. Olisi pitänyt tajuta ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, niin huimasti hilseily on vähentynyt! Enpä olisi etukäteen uskonut.

Olen ostanut sinkki-kuparivalmistetta lähinnä sinkin takia, mutta ilmeisesti kannattaisikin enemmän kiinnittää huomiota kupariin. Hevonen nimittäin kuulemma harvoin saa kuparia heinästä riittävästi, koska hevonen tarvitsee sitä varsin paljon.

Lainaus Hevosen tasapainoinen ruokinta -blogista: "Kuparin puutos mm. heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa luusto- ja nivelongelmia. Kuparin puutoksen epäillään olevan taustalla myös kavion ja karvan laadun ongelmissa."

Niin että ehkä olisi viisasta ottaa myös sinkki-kuparilisä käyttöön koko sisäruokintakaudeksi, tietysti pienemmällä annoksella kuin kuurin aikana.

Uutta lookia

Siirryin tänään työstä kortistoon, joten juuri nyt on aikaa omille pikku projekteille. Kuten vaikka tälle blogille. Sen kunniaksi rupesin näpertelemään uutta ulkoasua ensimmäistä kertaa vähän CSS:nkin avulla.

Olen kyllä tehnyt tavallisia kotisivuja CSS:llä, mutta blogimaailmassa ne olivat minulle uusi juttu. Onneksi törmäsin huippuhyvään Blogikoodeja ja ulkoasuneuvoja -nimiseen blogiin, josta löysin apua juuri siihen, mikä oli valmisulkoasuissa eniten nyppinyt. Toisin sanoen löysin valmista koodia, jolla sain sivulinkit osittain bannerin päälle. Helppoa, kun vaan kopioi! (Okei, kyllä minä vähän muokkasinkin, mutta vain vähän.)

Tämmöinen tuli.

Bannerin tekaisin nopeasti Photoshopissa. Valitettavasti ei tullut tälle koneelle mukaan alkuperäisversiota tuosta kuvasta, joten se jäi vähän suhruksi. Pitää korjata jossain vaiheessa, tai vaihtaa koko kuva, kun kevätkin on jo täälläpäin.

Nyt on ollut blogimaailmassa muodikasta tehdä tosi vaaleaa ja valkoista ulkoasua ja sellainen minullakin siinti mielessä. Vaikka olen aina tykännyt valkoispainotteisista ulkoasuista, en ole koskaan uskaltautunut jättämään taustaväriä pois. Yritin kyllä tällä kertaa, mutta en uskaltanut vieläkään! Joten vähän jäi taustaväriäkin.

Tällainen se oli - jouduin laittamaan vanhan kuvakaappauksen, kun ehdin jo vaihtaa bannerin ennen kuin tajusin painaa print screeniä.

P.S. Sain tänään puhelun Hipposportista. Ovat kuulemma saaneet tilausvahvistuksen nyt tehtaalta, että satulan pitäisi olla tulossa. Eivät tosin vielä olleet saaneet mitään päivämäärää satulan saapumisarvioksi. Toivotaan parasta.

Ensimmäinen ratsastustunti!

Nuoren ponin kanssa on paljon ekoja kertoja. Torstaina oli taas sellainen, nimittäin ensimmäinen  "valmennus"! Tätä oli odotettu! Mia tuli siis opettamaan minua opettamaan Ruusaa.

Kuten tunnettua, ponin koulutus ei sisäänratsastuksen jälkeen ole edennyt mihinkään, ei ainakaan eteenpäin.

Miksiköhän ei?

Paljonhan on tietysti kiinni kouluttajan ratsastustaidoista, jotka tässä tapauksessa ovat kauniisti sanottuna vajavaiset. Mutta kävi ilmi, että kaikki ei välttämättä olekaan kiinni pelkästään taitojen puutteesta, vaan myös niiden vähäisten taitojen käyttämättä jättämisestä.

(Kuvat eivät valitettavasti ole mainitulta ratsastustunnilta, koska ketään ei ollut kentän laidalla eikä muutenkaan sellaisessa tilanteessa, jossa olisi voinut nakitella. Ei, vaikka olin ihan valmennusta varten vaihtanut satulahuovan puhtaaseen ja jopa selvittänyt ponin hännänkin. Tosin näitä asioita ei olisi välttämättä näkynyt kuvista kuitenkaan, koska oli pimeää.)

Kokeilimme viime lauantaina maaston jälkeen vähän tällaista puomijuttua, kun joku oli jättänyt puomeja kentälle.

"Sinun pitää vaan alkaa ratsastaa sitä", totesi Mia. (On kuitenkin huomattava, että ratsastaminen ei tarkoita jäykistymistä tai jäämistä kaivelemaan teiniponin kylkiä omilla kintuilla.)

Olen vain jäänyt varovaisena varmistelemaan, etten vain häiritsisi ponia. On unohtunut, että koulutuksen edistymiseksi olisi hyvä myös välillä vähän vaatia jotain, tai edes pyytää.

Mia totesi, että ponille on selvästi ihan ok, että istun sen selässä, ja sillä on varsin hyvä tasapaino. Se tietää mennä pohkeesta eteen ja pidätteestä hidastaa, kääntyminenkin onnistuu. Olen ratsastanut Ruusalla jo kuitenkin sen verran, ettei enää tarvitse aina vaan miettiä, että onhan ponilla nyt varmasti koko ajan kivaa. On aika ruveta tekemään vähän töitäkin.

Nuorten kanssa pitäisi kuulemma muistaa ns. kiristää ruuvia eli nostaa vaatimustasoa noin joka kolmas ratsastuskerta. Sopiva kuvitteellisen ruuvin kiristystahti olisi kuulemma sellainen neljänneskierros kerralla. Minä olen jättänyt ruuvin samaan asentoon jo lähes vuodeksi.

Ei pidä enää tyytyä siihen, että Ruusa pidätteestä vetää liinat täysin kiinni ja jää niskat kenossa odottamaan karkkia (vaikka on tietysti hyvä, että nuorella ratsunalulla on toimivat jarrut), tai että se jokaisesta pohkeen kosketuksesta sinkaisee matkaan kuin sprintteri lähtömerkin kuultuaan. Ehkä ratsastuskerran alussa nämä ovat ok, mutta sitten on jo edettävä kohti säädeltävämpää reaktiota.

Sprintteritaipumuksia tällä nimenomaisella ratsastuskerralla tosin selitti osaltaan se, että irtohypytyskuja oli yhä kentällä. Poni ei ihan ymmärtänyt, miksi pitää tehdä tällaisia kouluratsastusjuttuja, vaikka kentällä olisi ollut niitä esteitäkin. Kujan imu oli kova.

Emme kuitenkaan ihan tässä ekassa valmennuksessa hypänneet, vaan harjoittelimme asetusta ja ratsastajan valitsemalla reitillä pysymistä - ratsastajan valitsemassa vauhdissa. Tätä teimme käynnissä ja ravissa.

Ponilla on Mian mukaan ravissa varsin hyvä tasapaino, mutta se pyrkii juoksemaan alta. Ai miten niin?

Ruusa kyllä tarjosi alkuun aika reipasta laukkaakin, mutta kentän jo hiukan sohjoisen pohjan vuoksi laukka tuntui merkittävästi heikentävän ratsukon todennäköisyyttä pysyä pystyssä. Onneksi emme kuitenkaan kaatuneet. Mia totesi, että laukkaa ei kannata teiniponin kanssa kentällä harjoitella, jos ei ole satavarma, että pohja on sellaiseen sopiva. Nyt ei ollut.

Asetusta harjoiteltiin nostamalla kättä ja vähän tukemalla ohjaa kaulaan, vähän ranskalaiseen ja/tai lännenratsastustyyliin. Kaulakosketuksen ideana oli auttaa ponia hoksaamaan, mitä siltä toivottiin. Koska poni on (Miankin arvion mukaan) varsin fiksu, ei mennyt kauankaan ennen kuin se alkoi ehdottaa ihan oikeaa asiaa. Silloin hölläsin nopeasti ohjaa, mikä oli kuulemma oikein toimittu. Tajuaa ponikin, että nyt tuli heitettyä oikea veikkaus.

Onneksi aloitimme vasemmasta kierroksesta, sillä oikea kierros oli taas vaikea. Ruusan mielestä olisi ollut paljon kivempi asettua siinäkin vasemmalle.

Tällaista meidän nyt pitäisi harjoitella sitten. Vauhdin säätelyä ja asetuksia.

Ruusan kaltaisen luonnostaan nopeatahtisen kanssa olisi hyvä tehdä yhtä asiaa vähän pitempään eikä kuumentaa sitä esimerkiksi jatkuvilla siirtymillä. Toisaalta ei saa olla tylsääkään. Jos ei ratsastaja kykene tarjoamaan ponille aivotyötä, se keksii kyllä itse itselleen virikkeitä ympäröivästä maailmasta.

Mia suositteli meille esimerkiksi kolmikaarista kiemurauraa (jota nyt emme tehneet), koska siinä tapahtuu tarpeeksi.

Tapahtumia tarvitaan, koska Mian arvio ponista oli, että sillä on "hamsterin keskittymiskyky". En tiedä, millainen keskittymiskyky hamsterilla todellisuudessa on, mutta oletan, että ponilla olisi hyvä olla vähän parempi.

No, onneksi Ruusalla on sentään kiva asenne hommiin.

Jospa poni seuraavalla tunnilla olisi ainakin sen neljännesruuvin verran osaavampi. Seuraava tunti on sovittu kahden viikon päähän - peukut pystyyn, että poni on silloinkin terveystilanteensa puolesta jumppakunnossa.

P.S. Tuntimme kesti noin 20 minuuttia. Lopetimme, kun poni alkoi vaikuttaa siltä, että on tullut tehtyä tarpeeksi. Vaikka on tarkoitus jo panna vähän ponia hommiin, ideana ei ole kyllästyttää sitä työntekoon. Fyysisesti poni jaksoi hyvin, vaikka ravasimme aika paljonkin.

Hanaa, sanoi maastoilija

Sano teinille sana "maasto", teini ajattelee laukkaa. Sano tädille "maasto" - ja täti ajattelee kävelyä. Kärjistys perustuu omaelämällisiin kokemuksiin.

Ensimmäisen hoitohevosen kanssa tehtiin sellaisia maastoja, että ihme että säilyttiin aina ainakin pääosin ehjinä. Tavallisessa kiitolaukassa pysyi issikan tynnyriselässä ihan hyvin ilman satulaakin. En ehkä enää kokeilisi kotona.

Tätiytyminen on sellainen prosessi, että se panee varomaan ihan tavallisia asioita, kuten nyt vaikka kiitolaukkaa ilman satulaa, tai ylipäätään kiitolaukkaa, tai satulatta ratsastusta. En laukannut maastossa vuosiin. Maastoon jos mentiin niin sitten kevyesti kävelyttelemään.

Ensimmäinen maastolaukka vuosiin oli jännää, ja hienoa. Ihmettelin, miksen ollut sitä harrastanut. No, yksi syy oli tietysti se, että kun ratsastaa muiden poneilla niin muut päättävät, mitä ponin kanssa tehdään.

Mainittu uusensilaukka muuten tapahtui Ruusan isän selässä. Se oli kylläkin ihan lällylaukkaa verrattuna siihen, mitä harrastimme Ruusan emän kanssa sen jälkeen, kun siitä tuli oma ponini. On myönnettävä, että sen kanssa aika usein myös laukattiin vähän kovempaa ja vähän pitempään kuin minä henkilökohtaisesti olisin toivonut.

Vanhalle ponille kiitolaukat maastossa olivat tärkeä kehon- ja mielenhuollollinen toimenpide. Nyt on muuten kulunut jo aika tasan neljä vuotta siitä, kun viimeisen kerran annoin Ruusan emälle luvan laukata maastossa niin kovaa kuin sen kavioista lähti. Ja lähtihän niistä.

Viime aikoina olen huomannut, että kyllä tästä tyttärestäkin lähtee, jos sille antaa luvan.

Luulen, että maastolaukka on Ruusastakin ihan kivaa. Kuva on valitettavan suhruinen, kun se on rajattu laajakulmalinssillä kaukaa otetusta ruudusta. Mutta poni on siinä niin mainiosti, että tykkään siitä silti.

Ruusan kanssa olin ilman kunnon satulaa aluksi tätimoodissa. Mutta kun poni on nuori ja vallaton sydän, ei sellaisesta tätimeiningistä mitään tullut. Henkisen pipon löysääminen johti siihen, että poni pääsi etenemään minkä kintuista lähti ja siihen, että täti löysi sisältään taas teinitytön. Sen, jolle maastoilu tarkoittaa hanaa ja hauskanpitoa. Ja se hauska on sitten ihan oikeasti hauskaa. Kannattaa kokeilla kotona - ehkä kuitenkin sillä tavalla kohtuullisessa määrin.

Ihan parasta Ruusan kanssa maastoilussa on laukka. Luulen, että Ruusa on samaa mieltä. Kun laitumella ei ole aitoja eikä poni ole kärryponikaan, ainoa tapa antaa sen laukata suunnilleen täysillä on istua itse selässä. Ja kun poni on Ruusa, sen on välillä päästävä kokeilemaan, miten nopeasti kavioita saa pantua toisen eteen. Muuten alkaa ponin nahan alla kuplia ja paukkua.

Lauantaina sain kuvaajan mukaan. Samaan aikaan samalle maastoläntille sattui osumaan myös meille ennalta vieras hevonen (talutettuna), mikä kaivoi teiniponista esiin kaikenlaisia ratsain harvinaisia kuvioita kuten ensin pientä pystyhyppelyä ja sitten laukkaluvan tultua vähän pukkilaukkaa.

Olenkin kauhulla odottanut, koska ponilla alkaa tasapaino riittää ottamaan nämä kuviot mukaan myös ratsastaja selässä.

Vapaana liikkuessahan pukkilaukat ovat aika lailla aina kuuluneet Ruusan bravuureihin. Pakko on ollut ihailla ponin notkeutta heittää takakaviot lähes pystysuoraan kohti taivasta ilman, että päätä edes tarvitsee vetäistä vastapainoksi alas.

Hupsista.

Ihan näin hurjia kuvioita ei nyt ainakaan vielä ratsailla nähty, mutta ihan riittävän hurjia horjuttamaan tädin tasapainoa. Kävi kuitenkin ilmi, että yllättävän hyvin sitä täti selässä pysyy karvasatulassakin. (Tähän kohtaan hirveästi puunkoputtamista.) Ja yllättävän vähän nämä kuviot horjuttivat tädin henkistä tasapainoa.

Tietysti mielenperällä on sellainenkin ajatus, että onko tällainen pukitus nyt merkki jostain jumituksesta. Osteopaatti kertonee sitten, kun seuraavan kerran saapuu Ruusaa rusauttelemaan.

Kyllä se sitten ihan nätistikin meni taas.

Sunnuntaina otimme vähän kevyemmin.

Alkuperäinen idea oli vain tehdä vähän puomitreeniä maastakäsin ja käynnissä. Mutta kun tallinpitäjä oli omalle 3-vuotiaalleen rakentanut komean irtohypytyskujan niin pakkohan sitä oli ihan pari kertaa pyytää ponia siitäkin läpi.

Ruusan edellinen irtohyppely tapahtui Laatuponikisassa 2014 eli aikaa on ehtinyt vierähtää 1,5 vuotta. Mutta kun poni kerran jotain oppii niin se sen ikuisesti muistaa (niin pahassa kuin joskus hyvässäkin). Loppuverkoissa poni meni kujaan jopa ihan ilman että sitä oli tarkoitus enää hypyttää. Laitoin sitten videon kännykästä päälle ja huutelin ponille etäämpää, että saisi mennä.

Ei tässä kuulkaas mitään avustajia tarvita, kun poni tietää, mitä siellä kujassa tehdään.


Linkki videoon

On se aika söpö.

Kiitollinen

Kiitollisuus on hyvän elämän avain. Jotakuinkin tällaisen lauseen kuulin radiosta, kun joskus viime syksynä etsin automatkaan sopivaa soundtrackia. Jos juuri nyt kaikki on hyvin, kaikki elämässä on hyvin, vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä kupruja.

Näitä ajatuksia radiossa jutteli Jari Sarasvuo, jonka ainakin itse muistan lähinnä menneiden vuosien pintaliitäjänä.

Hän kertoi seuranneensa lähipiirissä vaikeita paikkoja. Lasten menetyksiä, puolison menetyksiä. Kaikki he keskittyivät sairaan läheisensä rinnalla hetkeen: tänään hän on elossa, tänään hän on vielä täällä.

Kun on kiitollinen tästä hetkestä, elämässä on kaikki hyvin.

Liikutuin ajatuksesta. Ehkä siksi, että olin tullut itse aika lailla samaan ajatukseen. Minulla ei ole sairasta lasta tai sairasta puolisoa, minulla on sairas poni. Se ei tietenkään ole sama asia, mutta jokainen, joka on kokenut hevosen tai lemmikin sairauden, tietää, miten raskas taakka siitäkin hartioille kertyy. Hevosen voisi tietysti lopettaa, mutta toisaalta pahin pelko on juuri se, että joutuu sanomaan rakkaalleen hyvästi.

Tykkään kovasti tästä kuvasta. Olemme ponin kanssa siinä jotenkin niin yhdessä. (Vaikka poni tietysti ajattelee vain kädessäni olevaa namia.)

Koko ajanhan minä huolissani tarkkailen ponia. Taikauskoisesti pelkään, että jokaisesta ilon ilmaisusta seuraa huono jakso. Mutta kun hyviä hetkiä on harvassa, olen opetellut nauttimaan niistä täysillä.

Nyt, kun rimpulaa voi taas kevyin mielin liikuttaa ja kaiken huipuksi aurinkokin välillä paistaa, harrastusmotivaatio on korkealla. Koko ajan tekisi mieli olla tallilla, rapsutella omaa karvakorvaa ja nauttia sen kanssa touhuamisesta. On ihanaa nuuskia sen turpaa, silittää pehmeää talvikarvaa ja vain olla ponin kanssa. (Talvikarvasta puheen ollen, miksei se jo irtoa? Onko jokin vialla?)

Minusta on hienoa vaikka ihan vaan katsella poniani, ruusunpunaiset lasit silmillä totta kai. Niiden lasienkin löytymiseen meni monta vuotta.

Kaikkein hienointa on, kun pääsee ponin kanssa ratsastusmaastoon laukkailemaan. Välillä on menty niin kovaa, että vesi valuu silmistä.

Sen jälkeen, kun poni sai alkaa taas liikkua normaalisti, senkin käytös on muuttunut. Se tervehtii taas hörinällä, tulee auliisti luokse, työntää päänsä riimuun ja lähtee mukaan. Irtona kentällä touhutessa kävelee perässä, ottaa kontaktia. Ei ole sellainen koko ajan komennettava kuin sairauslomalla.

Tuntuu, että yhteys poniin on taas aika hyvällä mallilla.

En tiedä, kauanko iloa kestää. En tiedä, näemmekö vielä yhdessä ensi talven tai edes ensi kesän, tuleeko jo huomenna uusi katastrofi.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että juuri Ruusa on minun ponini. Minä haluan olla ponini kanssa ja se ilmeisesti haluaa olla minun kanssani. Siinä hetkessä on hyvä.