Odotusten mukainen Laatuponikisasuoritus

Historia näemmä toistaa itseään. 

Kuusi vuotta sitten kuljetin Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka liikkui surkeasti ja hyppäsi haluttomasti sekä jäi luokkansa jumboksi. Menneenä lauantaina vein Laatuponikisaan 3-vuotiaan omakasvatin, joka esiintyi kokonaisvaltaisen haluttomasti ja jäi viimeiseksi koko päivän surkeimmilla pisteillä. 

Albert oli äärimmäisen jännittynyt eikä olisi halunnut tehdä mitään siltä odotetuista tehtävistä. Okserin edessä sille tuli joka kerta rimakauhu. Kerran se hyppäsikin okserin paikoiltaan, mutta ponneton ponnistus ei riittänyt kantamaan takapäätä koko esteen yli ennen laskeutumista.  

Estevälejäkin jo lyhennettiin, mutta okseri oli silti ylitsepääsemätön ongelma. Lopulta viimeinen este muutettiin pikkuiseksi pystyksi, ja saimme sentään lopettaa hyppelyt aika sujuvaan kujanjuoksuun.   

Kuvasarja siitä, miten käy kun ponnistaa okserille paikoiltaan. Kuvasarjaan kuului vielä yksi kuva, jossa Albertin takajalat laskeutuvat puomin päälle, mutta priorisoin kuvapakettiin sen sijaan toisenlaisen kuva-aiheen. Kuvat Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net

Kovin paljon edustavammin ei tällä(kään) kertaa onnistunut askellajien esittäminenkään. 

Ravi oli tahditonta töpöttelyä eikä laukka pyörinyt yhtään. Ponilla ei ollut yhtään omaa ajatusta eteenpäin. 

Esitys oli siis kauttaaltaan varsin onneton. 

Siinä, missä tuomareilta viime vuonna tuli rohkaisevia kommentteja ja kiitoksia ponin luonteesta, nyt kehut olivat vähissä. Tämä näkyi pisteissäkin: keskiarvot romahtivat viimevuotisesta noin kokonaisen pisteen verran kautta linjan. 

Albertin suoritusta häiritsi merkittävästi paitsi oma mitä-ikinä-onkaan-meneillään, myös kaveriponin kanssa maneesin seinän läpi käyty kiihkeäsävyinen keskustelu äkillisesti koittaneesta erosta. 

Vaikka esitys oli mahalasku, en ollut ponin suoritukseen varsinaisesti pettynyt. Harjoitusten perusteella osasin odottaa juuri tätä. 

Albert on ollut haluton hyppäämään eikä muussakaan liikkumisessa ole ollut mitään suurta tunteenpaloa mukana. Vein sen silti kisaan ajatellen, että tuleepahan edes kokemusta. 

Jälkikäteen kyllä mietin, että ehkä huonon kokemuksen välttäminen olisi kuitenkin ollut suurempaa viisautta. Jälkiviisaushan on aina sitä viisainta, mutta ehkäpä nyt jo opin läksyni ja osaan jatkossa valita taisteluni paremmin.  Tai sitten lyön seuraavalla kerralla pääni ihan samaan seinään, ei sekään uutta olisi.

Vaikka Albert esitti Laatuponikisassa huonointaan, se ansaitsee kehut käytöksestä. Jännityksestä ja haluttomuudesta huolimatta Albert oikeasti yritti. Se myös lastautui ja matkusti jälleen ihan mallikkaasti. 

Jokaiselle paikalle asti ilmaantuneelle jaettava osallistumisruusuke miellettäköön siis tässä tapauksessa tsemppipalkinnoksi. 

Plussapuolelle laskettakoon myös se, että tässä oli nyt oiva tilaisuus tutustua taas yhteen blogituttuun eli Annikaan, joka ystävällisesti lähti kuskiksi. Lisäksi tuli taas nähtyä Anua. Käsillä oli siis laatuponeilun lisäksi pienimuotoiset bloggaajatätimiitit. Että jos ei muuta niin ainakin seura oli syysretkellä hyvää. Suurkiitos molemmille!

Myös Albertilla oli tosiaan seura kohdallaan eli vierailevana tähtenä nähtiin sama tukiponi kuin taannoisella kesäretkelläkin. Se käyttäytyi jälleen mallikelpoisesti.

Tässä vissiin suhteellisen sujuva suoritus menossa. Kuva Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net

Vaisut esitykset niin harjoituksissa kuin kisoissakin jälleen kerran toki panevat mielenperällä  pysyvästi roikkuvat huolikellot kilkattelemaan. Lähtöoletukseni toki on, että sillä on jotain pahasti rikki jossain eikä siitä tule ikinä käyttöponia. On toki myös mahdollista, että kyse on hankalasta kasvuvaiheesta tai jostain henkisestä blokista. 

Niin tai näin, Albertille on jo varattu eläinlääkäri, jossa siltä läpivalaistaan ainakin etujalat ja selkä. Katsotaan sen jälkeen, pitääkö vielä tutkia enemmän.

Joka tapauksessa pikkumies saa nyt hyppyhommista kunnon tauon ja jos se jossain vaiheessa alkaa muuten vaikuttaa reippaamalta, aloitetaan treenit alusta hyvin helpoilla tehtävillä yksi este kerrallaan.

Tässä vielä arvostelut.

ESTEET

Hyppytekniikka: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia, muutamalla esteellä näytti melko lupaavalta. Pisteet 6,0

Kapasiteetti: Ei voida arvioida tänään jännittyneisyyden takia. 5,0

Yleisvaikutelma: Tänään jännittynyt ja epävarma, tarvitsee enemmän rohkaisua.

Pistekeskiarvo 5,5

ASKELLAJIT

Käynti: Puhdas, tänään jännittynyt ajoittain. 6,5

Ravi: Ongelmia tasapainon kanssa, ei aina aivan tahdissa. 6,0

Laukka: Saisi pyrkiä paremmin eteenpäin, tänään ei esitä mielellään laukkaa. 6,0

Pistekeskiarvo: 6,167

Tätä kuvaa kun katsoo niin röntgenkuvaus on kyllä ihan paikoillaan. Silmämääräisesti näyttäisi olevan varvasakselit taitoksissa. Toki vuolu olisi ollut ennen kisaa paikallaan. Kuva Mirella Ruotsalainen

RAKENNE

Tyyppi: Jalo, ryhdikäs 8,0

Pää ja kaula: Erittäin ilmeikäs pää, alakaulainen kaula. 7,5

Ylälinja: Ylälinja saisi olla sopusuhtaisempi. Pitkä selkä ja lanne. 7

Etuosa: Pitkä pysty lapa, hyvä syvyys. 7,5

Takaosa: Luisu lautanen, kapea pitkä koipi 6,5

Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kapea kyynärvarsi, erittäin ahdas 6

Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys: Pitkät sääriluut, kiverä kinner, melko suorat liikkeet 6

Yleisvaikutelma: Jalo, hyvin kehittynyt, esitetty erinomaisessa kunnossa. 7

Pistekeskiarvo 6,938

P.S. Jotta päivä olisi täydellinen, toki myös Albertia pestessäni samalla uitin myös (työsuhde)kännykkäni ja auton sähköavaimen. Kumpikaan ei kylpyä arvostanut. Kännykän simahdus ei sinänsä hirveästi nostanut tunteita, sillä ensinnäkin sen uusiminen ei tee lovea henkilökohtaiseen talouteeni ja toisekseen se toimi jo ennestään niin huonosti, että minulla oli vaihtokone jo valmiina. Sähköavaimen kohtalo sen sijaan jonkin verran ottaa päähän. Näin fiksu ja hyvämuistinen voi olla ihminen, että unohtaa elektronisia laitteita kura-asun taskuun pesun ajaksi.

Uskomatonta, mutta totta: Albert tarvitsee taas viime tingassa kyydin tai Laatuponikisa jää välistä

Otsikosta tilanne jo selviää: Nyt on taas se tilanne, että olisi viime tingassa Albertille chaufööri haussa. Laatuponikisa kolkuttelee jo ovella, mutta kyyti ei nyt onnistukaan suunnitellusti. 

Suunnitelmanmuutos ei johdu aiemmin sovitusta kyydistä, joka on edelleen menossa.

Nyt kävi niin, että Aulangolla on todettu joillakin hevosilla sieni-infektiota. Tämän olosuhteen pakosta Albert ei todellakaan majoitu paikan päällä ja ilman karsinaa se ei voi mennä sovitulla kyydillä, joka on perillä noin kuusi tuntia ennen Albertin vuoroa. 

Jotenkin en jaksanut asioiden saamasta käänteestä erityisemmin hämmästyä. Tällaisethan ovat ponielämäni peruskauraa.

Niin tai näin, nyt pitäisi taas jostain hihasta ravistua pikku-e:llinen kuljettajahenkilö, joka olisi suostuvainen viettämään lauantaita kahden kiltin poniherran ja niiden entouragen kanssa. Reitti kulkee Paimiosta Hämeenlinnaan. 

Kyseinen päivähän on ihan tämän viikon lauantai eli 19. syyskuuta. Albertinhan on tarkoitus olla karkeloissa sokerina pohjalla eli aikataulun mukaan arviolta kello 17.20. Syysretki ajoittuu siis niin aamu- kuin iltaihmisenkin näkökulmasta suhteellisen inhimilliseen vuorokaudenaikaan.

Ihmeellistä kyllä, meiltä puuttuu siis vain ja ainoastaan muodollisesti pätevä kuljettaja. Eli traikku on ja tarvittaessa vetoautokin. Myös matkatoveri on varattu ja apukäsiäkin saatamme saada matkaan omalta tallilta. En toki vastusta lainkaan, vaikka kuljettaja olisi valmis myös varsinaisessa toiminnassa avustaviin tehtäviin.

Tänä vuonna sama paikka, uusi aika? Tyylikkään Albertsonin kuvasi viime vuonna Mirella Ruotsalainen/Hertjekker.net 

Laatuponikisareissu meinasikin järjestyä vähän liian helposti. Osallistuminen ei nimittäin tässä ponitaloudessa ole kertaakaan ollut mikään läpihuutojuttu. 

Ruusan kanssa emme päässeet 2-vuotiskaudella osallistumaan jonkun vammaepäilyn takia ja 3-vuotiskaudella se liikkui niin huonosti, että se olisi kannattanut silloinkin jättää kotiin. Myöhemmin Ruusa ei osallistunut, koska ei ollut ratsastuksellisesti riittävän pitkällä - ja 5-vuotissyksynä sillä oli lisäksi ojentajajänne rikki. 

Albertin kanssa reissu meinasi viime vuonna jäädä välistä samasta syystä kuin nytkin eli kyytiongelmien takia. Silloin luulin varanneeni meille hevosauton, vaan edellisenä iltana selvisikin, että olin ymmärtänyt väärin.

Toivotaan, että tänäkään vuonna ei tarvitsisi perua osallistumista. Sekään ei tosin välttämättä olisi Albertin kannalta kovinkaan huono ratkaisu, sillä påni ei todellakaan ole siltä odotettavien tehtävien tasalla. Treeneissä vauhti on kujassa hyytynyt. Ylikorkeiden 3-vuotiaiden maksimikorkeutta, 110:tä senttiä, Albert ei ole saanut ylitettyä kertaakaan. 

Silti lähtisin mielelläni matkaan ihan kokemuksen vuoksi ja kerta osallistumismaksukin on pulitettu. Luotan Laatuponikisan tuomareihin, että he ymmärtävät olla vaatimatta Albertilta ponnisteluja, joihin se ei ole valmis. Vaikka se sitten hyppäisi vain pari maahankaivettua.

Edit. Olemme lähdössä matkaan. Katsotaan, miten käy!

Ratkaisu Ruusan raivostuttavaan tapaan varastaa ruohoa kesken lenkin?

Ruusa-ponin maastolenkit ovat vehreään vuodenaikaan aina olleet suoraan sanoen veemäisiä. Ponilla on nimittäin tapana pyrkiä muuttamaan kuntolenkit piknikeiksi eli se riuhtoo tiensä ruoholle yhtenään. Nyt, kun poni ei laidunna itsenäisesti lainkaan, ponin ruohostustarpeesta on tullut entistä isompi ongelma.

Kuluvana kesänähän liikutukset ovat pääasiassa koostuneet pitkin maastoja taluttelusta tai ohjasajelusta, ja Ruusan laidunnuspyrkimyksen vuoksi lenkit ovat muistuttaneet enemmän vastentahtoista köydenvetoa kuin kivaa yhteistä tekemistä. 

Ruusan taannoinen karkuretki kesken saikkunsa oli jonkinlainen herätys. Tajusin, ettei meillä ole ollut yhdessä kivaa pitkään aikaan. Olemme vain raahustaneet pitkin maita ja mantuja peräkkäin kuin robotit, paitsi että robotteina meitä ei ketuttaisi. 

Herätyksen ansiosta aloin miettiä näitä köydenvetokisojamme uudelleen. Että olisiko tämä riitelyn tie kuljettu loppuun ja voisiko tilannetta yrittää ratkaista miellyttävämmin eli koulutuksellisella toiminnalla.  

Ei ole nyt tuoretta kuvaa talutusaksönistä, joten laitetaan tällainen neljä vuotta vanha. Tämä voisi olla sellainen tavoitetila, että poni astelee rennosti löysällä narulla eikä yhtään pyri ympärillä viheriöiviin puskiin.

Sinänsähän minulla oli jo tiedossa, että ruohon ryöstelyä voisi korjata ottamalla käyttöön luvalliset ruohostustauot. Itse asiassa olin tätä jo aiemmin yrittänyt, mutta ilman tulosta. 

Nyt yhtäkkiä iski ahaa-elämys siitä, mitä olin tehnyt väärin. 

Luvallisia herkkuhetkiä ei ollut ollut riittävällä tiheydellä, jotta ne riittäisivät motivoimaan ponia oma-aloitteisen ruohostuksen lopettamiseen. Itse asiassa poni ei edes tainnut ymmärtää yhteyttä oman käytöksensä ja luvallisen syömisen välillä.

Märässä tarhassakin voi saada ihan kivoja kuvia. (Tarhan pohja pannaan uusiksiihan näinä päivinä - vähän jännittää, sillä tuleva pohja on hiekkaa. Saa nähdä, miten käy hiekansyöjän...) 

Ahaa-elämyksen jälkeen lähdin liikkeelle ehkä vähän ex tempore -tyyppisesti. Eräänä päivänä pihassa kävellessämme vain tulin antaneeksi ponille luvan syödä, jos se otti minuun kontaktia - vähän niin kuin koiraa kouluttaessa. Luvan annoin ihan sanomalla "ole hyvä" ja ohjaamalla sen kädellä kohti ruohoa. 

Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt, että poni hoksasi ruohonsyöntiluvan idean ihan parilla toistolla. 

Aluksi palkitsin ponia aina, kun se pyysi syöntilupaa ottamalla kontaktia. Eli vaivalloisen tiheästi. Sitten vähitellen olen pidentänyt syömättä olemisen aikaa. Lisäksi olen siirtänyt palkitsemisen painopistettä tilanteisiin, joissa poni kävelee rennosti ja kiltisti suoraan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että poni kävelisi jatkuvasti pää kenossa tai kerjäten.

Pyrin ajoittamaan palkitsemisen kohtaan, jossa poni ei ajattelisi ruohoa ja olisi rauhallisessa mielentilassa. Tarkoitus ei siis ole pelkästään vaikuttaa ruohon varastelukäytökseen vaan myös vähentää ruohon ajattelemista ja siten rauhoittaa ponin mielentilaa. Jää nähtäväksi, miten tässä onnistutaan!

Poni jokin aika sitten. Lihavuuskunto on vähän heitellyt viime aikoina.

Kun palkintoruohostusta on useita kertoja lenkin mittaan, herkkuhetkien ei tarvitse olla pitkiä. Annan ponin ottaa muutaman haukun ja sitten jatketaan matkaa.

Ajoittaisen luvan antamisen lisäksi olen myös sanonut "ei" aina kun näen, että poni on menossa omin luvin ruoholle. Kiristän narua vasta, jos sanallinen kielto ei riitä. Tässäkin poni yllätti: se tajusi ei-sanan merkityksen heti ja useimmiten myös uskoo sitä.

Prosessi on vielä keskeneräinen, joten lopullinen totuus metodin toimivuudesta on vielä vahvistamatta. Poni livistää edelleen ruoholle varkain, mutta tämä vähentyi varmaan 90 prosentilla ihan parissa lenkissä! Ohjasajossa varastelua esiintyy edelleen aika paljon ja ratsain olen metsässä antanutkin syödä, kunhan matkanteko ei häiriinny.

Köydenvedon vähenemisen lisäksi harjoittelusta on ollut pari muutakin myönteistä seurausta: Ensinnäkin hitaaseen raahustamiseen taipuvainen poni kävelee reippaammin, koska sen pitää kulkea (minun reippaampaa tahtiani) vierellä. Toisekseen lenkeistä on tullut samalla vuorovaikutteisempia eli emme ole enää kaksi erillistä hihnan yhdistämää yksilöä, vaan ponikko. 

Lenkeistä on samalla tullut ainakin 90 prosenttia mukavampia! Ainakin minulle, ja uskon, että myös Ruusalle. Ei sekään varmasti tykkää, että kiskon sitä yhtenään ohjasta tai naruriimusta. 

Taas kerran opetus siitä, että on parempi kouluttaa kuin tapella. Julistan tätä opetusta aina ja kaikkialla, joten en ihan itsekään ymmärrä, miten minun on ítse sitä joskus (tai usein) niin vaikea soveltaa käytännön ponielämään. 

Käyntiä, käyntiä ja vielä vähän lisää käyntiä

Kaikki ovat varmastikin koko kesän odottaneet uutista, koska Ruusa saa edetä muutakin askellajia kuin käyntiä. 

Alkuviikon vetcheckissä olivat omatkin odotukseni korkealla, onhan poni vaikuttanut jalallisesti varsin hyvältä. Se on halunnut itse ravailla ja askeleet ennen narunjatkeen hidastuskäskyä ovat olleet puhtaita. Polvivammainen kinttu ei myöskään ole mennyt alta samaan tahtiin kuin keväällä eli voisi kuvitella tunnollisen jumppatreenin vahvistaneen lihaksia.

Jokunen viikko sitten ihailimme kävelylenkillä tällaista sateenkaarta.

Valitettavasti eläinlääkäri ampui alas toiveeni ravin lisäämisestä ponin liikuntalukujärjestykseen. Hyvä uutinen kuitenkin on, että patellaligamentin vaurioalue on - viimein - merkittävästi pienentynyt. 

Eläinlääkäri arveli, että pääsisimme ravihommiin 2 - 3 viikon päästä. Toisaalta hän sanoi samaa jo kaksi kuukautta sitten eli eiköhän tässä ole syytä pitäytyä hyväksi havaitulla pessimisti ei pety -linjalla. Ainakin syyskuu menee vielä kävelyyn. 

Voi olla, että pitäydymme nelitahtisessa askellajissa siihen asti, kunnes eläinlääkäri seuraavan kerran saapuu paikan päälle lokakuun puolivälissä. Kun on kävelty käytännössä lähemmäs viisi kuukautta, ei huvita ottaa riskiä siitä, että vauhtia lisätään liian aikaisin ja joudumme aloittamaan koko prosessin alusta.    

Ylemmän kuvan pelto toisesta näkökulmasta, eri iltana.

Vaikka olin toivonut parempia uutisia, suhtauduin käyntijakson pitenemiseen kutakuinkin stoalaisella tyyneydellä. 

Tyyneyden säilyttämisessa auttaa paitsi pessimismi odotusten suhteen, myös se, että olen sentään päässyt siirtämään omaa sijaintiani enenevässä määrin ponin viereltä sen päälle. Olen istunut karvasatulassa sellaista 30 - 40 minuuttia parina kolmena päivänä viikossa. Tarkoitus olisi nyt kokeilla, mitä tapahtuu jos ryhdyn ratsastamaan säännöllisesti joka toinen päivä. 

Painon kanniskelun lisäämisen lisäksi Ruusan jumppaohjelma on muutenkin hiukan uudistunut. Ponin totaalisesti kyllästyttyä lammessa talsimiseen vesijumppa on korvattu metsässä rämpimisellä. Ja juuri tässä metsärämminnässä olen ollut mukana ratsastavana osapuolena. 

Sokerina pohjalla postauksen "laadukkain" kännykkäräpsy. Kuvassa on ponin korvat ja komea auringonlasku, jos ette tajunneet.

Haastetta metsäjumppaan ovat tarjonneet syksyisen Suomen luonnon ihmeet, joita tänä syksynä tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen paljon. Puhun tietystikin hirvikärpäsistä, joiden saldo puolituntisen jälkeen on koko ratsukossa yhteensä saattanut kohota 40:n paremmalle puolelle. 

Hirvikärpäset saavat Ruusan aivan suunniltaan ja olenkin kärpäsloimesta huolimatta saanut lenkin jälkeen kaivella niitä sen karvoituksesta pitkään. Onneksi poni sentään pidättyy esittämästä näyttäviä raivopukkejaan silloin, kun kanniskelee tätilastia.

Iljetysten tiheimmän esiintymisalueen olen nyt suosiolla hylännyt lenkkikohteena, vaikka se tarjoaakin polvivammaisen jumppaan parhaiten soveltuvat maastonmuodot. Onneksi ihan joka metsä ei kuhise hirveitä kärpäsiä, joten jatkamme sitkeästi jumppaohjelman parissa. 

Hei hei monikanavaisuus - tätiponeilu oli liikaa Instagramille

Olihan se ihan kivaa niin kauan kuin sitä kesti, monikanavainen someilu. Olen päivittänyt menneenä kesänä suhteellisen säännöllisesti Instagramia, mutta nyt sometus palaa puhtaasti blogin puolelle ainakin toistaiseksi. 

Päätös Insta-tauosta ei ole omani, vaan palveluntarjoajan, jonka mielestä poniaiheisten kuvien julkaisu, toisten poniaiheisten tilien seuraaminen ja niiden kuvista tykkääminen on ilmeisen epäilyttävää toimintaa, jolta palvelun tulee käyttäjiään suojata. Toisin sanoen Insta on blokannut minut syystä, jota en tiedä. Varmuuden vuoksi luin vielä uudelleen säännötkin varmistaakseni, etten ole vahingossa niitä rikkonut, enkä ole.

Kännykässä koko sovellus ei uudelleenlatauksen jälkeen toimi. Tietokoneella pääsen yhä kirjautumaan, en voi tehdä mitään muuta kuin katsoa muiden kuvia.

Tätä on nyt jatkunut viikon verran.

Laidunotos heinäkuulta.

Olen tietysti laittanut aiheesta parikin palautetta Instagramille, mutta mitään ei ole tapahtunut. Olen kyllä kuullut, että eivät ole mitenkään erityisen kiinnostuneita auttamaan yksittäisiä käyttäjiä enkä siis varsinaisesti odota, että pääsisin enää käyttämään palvelua.

No, pitäkööt tunkkinsa. En ole vielä poistanut tiliä, mutta jos tilanne jatkuu pitempään niin teen senkin. En tällaisessa tilanteessa halua kaunistaa palvelun käyttäjätilastoja, joita se käyttää mainostajien houkutteluun.

Harmi sinänsä, koska Instassa oli mahdollista hieman kansainvälisempikin sometus ja oli kiva seurailla ihmisten postauksia siellä - tällaisia perinteisiä blogeja kun ei juuri kukaan enää pidä. Olin itsekin juuri ehtinyt tottua lyhyiden kuvallisten päivitysten tekemiseen. Tuskinpa silti tulevaisuudessakaan osaan tehdä sellaisia tänne blogin puolelle.

No, eipähän tule turhaan roikuttua somessa, kun on yksi kanava vähemmän. Enemmän aikaa vaikka ...ööö... kotitöille (jotka jäivät tänäänkin tekemättä).