Mammaponin kuulumisia

Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.

Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari 

Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä. 

Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!

Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).

Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).

No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua. 

Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset.

Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.

Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.

Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus. 

Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut. 

Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto. 

Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän. 

Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.

Kuva Leena Kahisaari

Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu. 

Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät  suolisto-ongelmista. 

Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään. 

Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään. 

Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.

En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.   

Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla.

Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa. 

Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma). 

Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen. 

Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.

Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen.

Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.

Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.

Hei hei mitä kuuluu

Kyllä on siinä osannut kotimainen orkesteri luoda lausahduksen, joka sopii vaikka joka toisen blogipostauksen otsikoksi, jos kirjoittajaa vaivaa otsikoinnissa valkoisen ruudun syndrooma. 

Tosin ei ole niinkään vaivannut valkoinen ruutu kuin totaalinen ajan puute ja sen sellainen. Kuulumisista pulaa ei sen sijaan ei varsinaisesti ole ollut, kuten 40_with_ponies-tiliä seuraavat jo tietävätkin. 

Esim. marraskuun viimeisenä päivänä ponit viettivät vähän äiti-poika-aikaa ponitaksissa ja päiväretkellä sinne, minne tämän blogin tähtien päiväretket tuppaavat suuntautumaan. Eli siis klinikalle.

Ruusa matkusti poliklinikalle korventavan tyhjin mahoin, sillä pitkään vaivannut mahakipu oli osasyy ekskursioomme. 

Toinen Ruusa-aiheinen syy oli ihan vain kengitys, sillä halusin ponin vielä toisen kerran kyseisen osaajan käsiin. Kotitallilla kengitysten välissä tehdyn röntgensäteilytyksen perusteella etusten kavioluut alkoivat jo olla kivassa kulmassa, mutta takakavioissa oli vielä kääntämistä. Takasiahan ei ensimmäisellä kuvauskerralla katsottukaan.  

Niin, se maha. Ilmeni, että olin osannut sekä diagnosoida että hoitaa ongelmaa oikein, olinhan klinikalle pääsyyn mennessä ehtinyt syöttää Ruusalle jo kuukauden verran Antepsinia. 

Mahahaavaa ei löytynyt, mutta rauhasmahassa oli aika ilkeän näköisiä punaisia viiruja. Eroosiota, kirjoitti eläinlääkäri papereihin, ja lääkemääräyskohtaan hän kirjoitti lisää Antepsinia sekä kolmen viikon kuurin Gastrogardia. Ihanan halpaa! No, onneksi omepratsoli oli ihan oikeasti halvempaa kuin viime tapaamiselta muistin. Mutta halvaksi sitä kyllä edelleen voi nimittää vain sarkastisesti.

Junnuosasto oli paikalla ensisijaisesti tapaamassa samaa kengittäjää kuin emänsä, vaikkakin edelleen ilman varsinaista kengitysosuutta. Koska satuimme nyt olemaan jo laitteiden äärellä, Albertin kavioista napattiin needellisellä säteilytyskerralla käsittämättömästi ottamatta jääneet kuvat. Ja hyvä, että otettiin. 

Kolme kaviota oli ihan ok, mutta vasemmassa takakaviossa oli kavioluu aivan ns. keturallaan. Kyseisessä kavioluussa näkyi myös "linja", joka eläinlääkärin arvion mukaan oli todennäköisesti hiusmurtuma.

Murtuma, siinäpä sana, jota en tältä reissulta odottanut. Onneksi linja oli sellaisessa paikassa, että eläinlääkäri arveli sen korjaantuvan ilman erityisiä elämisen rajoitteita, kun samalla kertaa saatiin helpotettua kavioluun virheasennon luomaa painetta uudella uljaalla vuolulla. Olisikin ollut vähän liikaa yhdelle 3-vuotiaalle, että juuri kun se on kuumetaudin jälkeen päässyt takaisin bändiin, joutuisi taas soolouralle. 

Klinikalta kotiuduttuamme ihailin kavion uutta asentoa, sillä se näytti jo kertakäsittelyllä huikeasti paremmalta. Joskus kengittäjäkin paranee ihan vaihtamalla.

Ei siis mikään turha päiväretki, vaikka olisihan sitä vähän vähemmilläkin uutisilla pärjätty, Pitää vielä kerran kiittää Annikaa, joka mahdollisti reissun ottamalla töistä vapaata ja lähtemällä kuskiksi. Aivan mielettömän mahtavaa!

Kuten jo viime päivityksessä avauduin, kaikesta 2020-meiningistä on seurannut se, että syksyn mittaan tallille menemisestä alkoi muodostua enemmänkin lisästressi kuin rentouttavaa vapaa-ajan viettoa. 

Hermonkiristelystä seurasi, että tallireissuni taisivat alkaa tuntua rasitteelta myös poneista. Olen bongannut kullannuppujeni rauhoittavia eleitä eli ne ovat esimerkiksi haukottelleet, kun olen tehnyt niiden kanssa jotain. Koska haluaisin, että poneilla olisi kanssani kivaa, niiden stressi on lisännyt omaani, mikä taas on stressannut niitä jne. Kiva pikku noidankehä. 

Noidankehä johti aika nopeasti totaaliseen itseluottamuksen romahdukseen. Epäilin ihan jokaista liikettäni etenkin Albertin kanssa ja pohdin yön unettomina tunteina sitä, mitä kaikkia virheitä olin mahdollisesti tehnyt ja miten pilalle olin varsan niillä saanut. 

Lopulta totesin, että näin ei todellakaan voi jatkua tai omistajaportaassa romahtaa joku muukin osa kuin itseluottamus. Päätin, että annan Albertin koulutuksen jonkun muun tehtäväksi. Ehkä jopa niin, että Albert lähtee sisäoppilaitokseen.

Ajatus siitä, että minulla olisi vähän aikaa huollettavana vain yksi poni ja että minun ei tarvitsisi vajavaisilla taidoillani kouluttaa Albertia, oli yllättävän iso taakka pois hartioilta.  

Taakattomien hartioiden ansiosta henkinen ryhti oikeni välittömästi. Aloin taas hymyillä tallilla ja nukkua yöllä (jälkimmäinen on kyllä sittemmin taas kärsinyt, osittain ponimietteiden mutta vielä enemmän työkuviopohdintojen vuoksi). 

Lisäksi kun en enää ajatellut kouluttavani Albertia, aloinkin - kouluttaa sitä. Vähän vahingossa ja vähän tahallaankin aloin ajatella, että joku muuhan hoitaa varsinaisen koulutuksen, minä vain teen jotain pientä kivaa Albertin kanssa. Ja siinä pientä kivaa tehdessä Albert on edistynyt enemmän kuin aikoihin ja olen tajunnut, että se ei todellakaan ole pilalla vaan erittäin kiltti ja toimiva.

Heti tuli heppailusta taas vähän mielekkäämpää. 

Kuvan otti Päivi Wall.

Olen kyllä pysynyt myös siinä synkällä hetkellä tehdyssä päätöksessä, että joku muu kouluttaa Albertin ratsuksi. Tallillamme käyvä ratsuttaja Katja Järvenpää, joka on työskennellyt vuosia McLeanin tallilla Saksassa, on nyt pari kertaa käynyt Albertin selässä ihan karsinassa. Hän kuulemma tykkää hoitaa homman näin, joten näin olemme tehneet. Albertia on tapahtuneen aikana eniten kiinnostanut se, koska ja keneltä saa porkkanaa. 

Tässä kohtaa otin vapauden taputtaa omaa selkääni. Tuskinpa selkäännousu niin kivuttomasti olisi käynyt, ellen olisi varsaa tähän määrätietoisesti valmistellut ja siinä myös onnistunut. 

 

Tämäkin kuva Päivi Wallin käsialaa.

Aikaahan Albertin kanssa kivailuun on ollut, koska muutaman päivän lääkityksen jälkeen Ruusan Gastrogard-vastuu siirtyi minulle. Kuulemma aamutallin tekijällä ei ole aikaa käyttää kolmea varttia yhden ponin jahtaamiseen, jännä. 

Gastrogard pitää antaa tyhjään mahaan, sitten tunti - puolitoista odottelua, sitten Antepsin ja sen jälkeen heinät. Eli pelkkään Ruusan lääkintään meni joka päivä pari tuntia. Onneksi Gastrogard-kuuri oli vain kolmeviikkoinen! Varsinkin, kun loppua kohti ponin lassoaminen alkoi olla minullekin konsulttikielellä sanottuna haaste.

Ruusalla pääsin tuossa jo vähän ratsastelemaan ja se oli itse asiassa todella kiva. Pari kertaa ehdin laukkaillakin selästä käsin, kerran jopa kentällä, ja myös laukka oli hyvää. Fysioterapeuttikin ponia hoiti ja kehotti vain lisäämään rasitustasoa. Sitä seuraavana päivänä Ruusalla oli ojentajajänne paksuna, eikä ihan vähän.  

Hiukan korpesi, että poni teloi kinttunsa kaksi viikkoa klinikkareissun jälkeen. Ja kun eläinlääkäri saapui, selvisi että kotidiagnoosini oli jälleen ollut oikea. Kyseinen ojentajajänne on todellakin revähtänyt. 

Sama jännehän meni 4,5 vuotta sitten ja nyt siis uudelleen. Vamman vaikeusastekin oli eläinlääkärin arvion mukaan samaa luokkaa, 10 prosenttia. Varma ei voinut olla, koska turvotusta oli kuulemma edelleen reilusti. Ja se oli kuitenkin jo laskenut ainakin puoleen...

Ruusan saldo vuodelle 2020 on tässä vaiheessa vuotta siis kaksi jännevammaa. Lisäksi on ollut kengitysvirhe, mahaeroosio ja olihan sillä kesällä myös pieni hiekkakertymä. Unohdin varmaan jotain, mutta parempi niin.  

Nyt sitten kävelytellään pari kuukautta ja katsotaan sitten, missä mennään. Seuraava jo tiedossa oleva eläinlääkärin ajanvaraus on 4. helmikuuta. Silloin paitsi ultraillaan, myös tutkaillaan Albertin kavioluun tilannetta röntgensäteillä. Lääketieteen kiitos aika paljon pystytään nykyään tekemään ilman taksikyydin tarvetta, ja laitteisto tulee tällä kertaa siis ponien luokse.

 

Että on tämä kohta päättyvä vuosi ollut poniosastolla aika, no, vuosi 2020. Mutta on tässä hyviäkin juttuja ollut, kuten että olen tavannut täällä Varsinais-Suomessa mahtavia hevosihmisiä. Ei ole tullut yksinäinen olo, vaikka olen alueella uusi. Se on hieno asia se. 

Nyt toivon vain, että vuosi 2021 olisi edes vähän mukavampi myös poniterveydellisesti. Ainakin tarkoitus olisi juhlia erään blogitähden ensimmäisen elinvuosikymmenen täyttymistä. 

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

P.S. En ole vielä päättänyt, koulutetaanko Albert nykyisessä kodissa vai päädynkö kuitenkin sisäoppilaitostyyppiseen ratkaisuun. Olen kuitenkin edelleen sen verran väsynyt, että olen kallistumassa jälkimmäisen puoleen. Paikkakin on jo tiedossa, mutta ei vielä varattu. Tähän aiheeseen on tarkoitus palata alkuvuodesta, mutta ratsukoulutusta ei ole tarkoitus erityisemmin edistää ennen kuin Albert on todettu terveeksi. 

Albertin kuvalliset laidunkuulumiset

Blogin päätähtien kuulumiset ovat tältä kesältä keskittyneet mammaponiin. Nuoremman version kesästä ei olekaan hirveän jännittävää kerrottavaa, sillä sen aika on kulunut laidunolosuhteissa toteutetun kuntoloman merkeissä.

Alkuun Albert oli vähän eri mieltä siitä, kuuluuko hänen jäädä sinne luonnonilmiöiden ja naapurilaitumen kummien otusten (lehmien) armoille ihan kaverin kanssa keskenään. Kun menin sitä katsomaan, se tuli aina ilahtuneena vastaan ja pois lähtiessä jäi katsomaan perään kuin kysyäkseen, eikö hänkin voisi tulla mukaani.

Heinäkuinen ilta laitumella.

Ei kuitenkaan mennyt kauan ennen kuin tapahtui villiintymistä. Ihmismamin ilmestyminen maisemiin ei enää herättänyt varsassa minkäänlaista reaktiota eikä myöskään katoaminen näköpiiristä. Poni jopa joskus käveli poispäin, kun menin kyselemään kuulumisia. 

Että ihan kivaa ilmeisesti on ollut. 

Albert on saanut vietellä lomaa poikaporukassa, jonka kokoonpano on vaihdellut. Aluksi siellä oli vain yksi vanhempi upseeri, sitten joukkoon liittyi uusi komentaja sekä sille perävaunu (jälkimmäinen oli Albertille tuttu kaveri) ja nyt ovat taas alkuperäisen kaverin kanssa kaksin. 

Albert on joukon juniorina ollut koko kesän asiaankuuluvasti arvonjärjestyksen alimpana ja ollut asemaansa ilmeisen tyytyväinen.

Laitumellakin olen vähän treenaillut Albertin kanssa esimerkiksi suitsihommia. Alberthan on saanut tähän asti elää kuolaimetonta elämää, mutta nyt olen yrittänyt muuttaa tilannetta, sillä ostin lomalla ostin sille viimein sopivan kokoiset kuolainsuitset. 

Valitettavasti kuolaintreeni ei toistaiseksi ole edennyt kovin pitkälle. Albert ei ole toistaiseksi oikein hyväksynyt suuhunsa moista vierasesinettä. Se ottaa kyllä kuolaimen, mutta jännittyy siinä vaiheessa, kun niskahihnaa laittaa korvan taakse eli kun kuolain vähän painautuu suupieltä vasten. Jos kuolaimen jättää hetkeksi suuhun, Albert aukoo suutaan ja yrittää poistaa vierasesineen kielellä työntämällä. 

Kyllä kai se siitä. Albert vain vaatii näiden asioiden kanssa vähän (tai paljon) enemmän aikaa kuin Ruusa. 

Treenit ovat nyt jääneet tauolle siitä syystä, että Albertin suupielistä löytyi halkeamat. Ei ihme, ettei huvita pitää kuolaimia, jos suupieliin sattuu. En tiedä, ovatko halkeamat tulleet kuolaimesta (vaikea uskoa, kun kuolain ei ole kovin kauan ollut suussa kerrallaan) vai onko poni kenties allerginen jollekin kasville laitumella. Tai sitten syy on jokin ihan muu. 

Joka tapauksessa tulevan viikonlopun näyttely pitää vielä juosta kuolaimettoman näyttelyriimun kera.

Vielä heinäkuun alussa ruohobuffet oli ylenpalttisehko.

On Albert yhden yön viettänyt pihatto-olosuhteissakin, kun piti viilailla laitumella villiintyneet kaviot näyttelykuntoon. Nyt se on tulossa takaisin vajaaksi viikoksi, että ennätämme ennen julkista esiintymistä panna näyttelykuntoon myös käytöksen ja harjoitella vähän laatuponihommiakin.

Vaikka Albert ei ole juuri altistunut kesän aikana ihmisavusteisille kuntojumpille, loma ei ole ollut pelkkää löhöilyä. Laitumen maastonmuoto on nimittäin omiaan voimistamaan ponnya: jyrkkää mäkeä riittää. Lisäksi aidan sisäpuolella on tilaa juosta, kun laitumen päästä päähän kulkemiseen menee useampi minuutti (toki osa lohkoista on välillä rajattu hevosten ulottumattomiin, jotta ruoho välillä kasvaisikin). 

Albertin kunto taitaa ollakin kohentunut aika lailla, sillä eräänä päivänä kun se laukkasi portille ihan toisesta päästä laidunta, se ei ollut kovinkaan merkittävästi hengästynyt. 

Tässä näkyvä kaveri oli vain pari viikkoa, se on Ruusan tämänhetkinen tarhakaveri ja siinä hommassa aivan mainio.

Kyllä, villiintyneenäkin Albert saattaa jopa laukata luokse, kun sitä kutsuu. Tämä johtuu siitä, että olen loppukesästä alkanut lisäruokkia sitä. Niin pitkälle ei villiintyminen ole edennyt, etteikö poni vastaisi herkkumurokulhon kutsuun! 

Albert on kyllä saanut koko kesän väkirehua, mutta koska olemus on edelleen kulmikas, olen lisännyt toisen rehustuskerran. Albert saa lisäevästä nyt litran verran päivässä, mistä pari desiä on proteiinia ja loppu täysrehua. (Edit. Nyt ovat saaneet laitumelle myös heinää.)

On vähän erikoista, ettei Albert ole juuri pyöristynyt ruohobuffetissa edes lisärehustettuna. Toisaalta  kyseessä on luonnonlaidun eli ruoho ei liene kauhean vahvaa. Sitä paitsi Albert yksivuotiaana orilaitumella laihtui reippaasti eli voipi olla, että se vain liikkuu niin paljon ja mahdollisesti myös kasvaa.

Voihan ponnylla myös olla esim. matoja, joten ajattelin kyllä viimeistään laidunkauden päätteeksi lähettää sen kakkaa madonmuna-analyysiin.  Ja toki laidunkauden jälkeen on asianmukaista joka tapauksessa madottaa heisimatojakin tappavalla aineella.

Se, miten pitkään laidunkausi jatkuu, riippuu monesta asiasta.

En ole kovinkaan innostunut kiirehtimään varsan siirtymistä laajoilta tanhuvilta pikkutarhaan. Toisaalta haluaisin palata treenien pariin, että voimme aloittaa ratsuhommat suunnitellussa aikataulussa eli keväällä. Puolensa ja puolensa.

Vielä ei kuitenkaan ole aika miettiä sisäruokintakautta. Kesää on vielä jäljellä, vaikka ilmassa alkaakin olla jo selvästi syksyä. Jos syksyn säät sallivat, poni voi olla laitumella vaikka lokakuullekin asti.

Siirtymä takaisin pihattoelämään alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun yölämpötila alkaa olla alle viidessä asteessa, vaikka suomalainen luonnonruoho ei käsittääkseni ei ole ihan niin herkkä stressaantumaan sokeriseksi kuin viljelty heinä. 

P.S. Näköjään blogger on sotkenut Instagram-feedin näyttämisen blogin reunassa. Vaikka tuosta vierestä näyttääkin, että Insta on jossain vuoden takaisessa, päivitän sinne kuvia vähän tiheämmin kuin tänne blogiin. Yritän laittaa vähän eri kuvia ja juttuja sinne kuin blogiin, vaikka toki limittymistäkin on. Nyt kesällä olen vähän yrittänyt nostaa Insta-feedini kuvallista tasoa. Profiiliin pääset tästä.

Hyvää synttäripäivää maailman parhaalle Albertille!

Alberts, Albööt, Pilpertti, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja tänään juhlikaamme, sillä rakas pikku tähtipää on jo 3-vuotias! Niin se aikaa rientää, kuten en näköjään väsy ihmettelemään.

Päivänsankari juhlii perinteisin menoin eli leikkimällä vertaistensa kanssa, vierailemalla vihreässä buffetissa ja muuten vain mutustelemalla. Ehkäpä pari ylimääräistä porkkanaakin saattaa suuhun eksyä.

Eilen otimme myös synttäripotretteja, mutta kuvaaja ei pystynyt heti lähettämään niitä, joten ne saavat vielä odottaa. Laitetaan sen sijaan leikkikuva ehkä parin viikon takaa. 

Painihommia bestiksen kanssa.

Synttärisankarin elämä on nyt ihan kivasti mallillaan. Se elelee vielä kahdestaan äispän kanssa, mutta käy päivittäin leikkitreffeillä.

Uuden bestiksen kanssa on nujuaminen lähtenyt sellaiseen vauhtiin, että Albert on edelleen alipainoisesta olemuksestaan huolimatta alkanut kehittää ns. pussihousuja. Kylkiluut hiukan paistavat edelleen, mutta lihaspaikkoihin on tullut täytettä. 

Odotan loppujen paikkojen täyttyvän laitumella. Sinne Albert valitettavasti ei saa kaverikseen mainittua uutta bestistä, mutta luvassa on kuitenkin ikätoveriruuna. Pikkumusta on osoittautunut varsin hyväksi ystävystyjäksi eli eiköhän sielläkin ihan hyvät leikit saada aikaan.

Pikku-Albert noin kolmen viikon iässä.

Albertin koulutusasiat eivät ihan hirveästi ole viime aikoina(kaan) edistyneet, mutta taannoisen loma-lomautuksen aikana sentään lähes joka päivä teimme jotain. Ohjasajotreenejä olemme tehneet lähinnä omassa tarhassa ilman apukäsiä. Vähitellen alan itsekin saada varsaan sellaista otetta, että kaasu, jarru ja ratti toimivat jonkinlaisella luotettavuudella. Tuttujen aitojen ulkopuolella on vielä hankaluuksia. Toistaiseksi harjoituksissa on pysytty hitaimmassa askellajissa.

Albertin koulutus on todellakin ollut aikamoista pähkäilyä ja tuskailua. Monesti olen jostain asiasta ajatellut, että varsa ei koskaan opi käsillä olevaa asiaa. Useasti olen epäillyt, että kerta kaikkiaan vain olen saanut käsiini minulle liian vaikean varsan. Epäonnistumisia on tullut, mutta loppujen lopuksi vaikeuksista on selvitty. 

Varsan mielentila on jo ainakin vuoden verran pysynyt pääosin mallilla zen. Ruunapojan nykyistä rauhallisuutta en kyllä olisi ihan heti osannut ennakoida silloin kun ensimmäisten kuukausien ja oikeastaan vuoden aikana tuskailin pienen herkkisprinssin kesytyksen ja isojen reaktioiden kanssa.

Isot reaktiot ovat kyllä edelleen olemassa, mutta ne tulevat ulos enää vain varsin äärimmäisissä tilanteissa. Nuorempana niitä esiintyi heti, jos Albert jostain ahdistui. Nykyisinkin ahdistustilanteessa käyttäytyminen on kyllä kaukana mallikelpoisesta, sillä tilanteesta pois pyrkiessään Albertista tulee jyrä. Tuntuu, että se silloin oikein pyrkii keilaamaan minut tieltään. Tämä on tietysti erittäin epätoivottua ja vaarallistakin, joten ihmisen oman tilan kunnioitus on ehdottomasti koulutuksen ykkösprioriteetti tällä hetkellä.  

Tämä on edelleen lempparikuviani Albertista.

Edelleen käsillä olevista vaikeuksista huolimatta nyt jo uskon, että pystyn kouluttamaan tämän varsan. En välttämättä yksin, mutta kyllähän apua lähes mihin tahansa ongelmaan on saatavissa euroilla.

Noin pääsääntöisesti toiminta Albertin kanssa nykyään onneksi lähinnä edistää omistavan portaan mielenterveyttä. Myös ulkopuolisilta tulee sen käytöksestä pääosin positiivista palautetta. 

Katsotaan, kuinka tädin käy sitten kun on aika alkaa kivuta selkäpuolelle ponia. Jotenkin luotan siihen, että löydämme siihenkin yhdessä semmoisen opintien, ettei Albertin tarvitse heivata painolastia tantereeseen. Siihen ainakin pyritään. 

P.S. Kylläpä on raivostuttava tämä Bloggerin uusi versio! Kuvien lisäämisestä ja siirtelystä tekstin sisällä on tehty lähes mahdotonta... Argh. 

Uutiset hammas- ja jalkarintamalta sekä hyviä että vähemmän hyviä

Tiistainen eläinlääkärivisiitti toi, kuten otsikosta voi päätellä, sekä hyviä että vähemmän hyviä uutisia. Käyntihän keskittyi ponien purukalustoihin ja Ruusan pitkänäperjantaina paksuksi tempomaan jännetuppeen.

Aloitamme suuvärkeistä.

Ikävä uutinen oli, että molempien ponien hampaissa näkyi kariesta. Ruusalle oli ilmestynyt syksyllä todetun yhden reiän lisäksi toinenkin, tosin eivät olleet eläinlääkärin mukaan kovin pahoja. Albertillakaan karies ei ollut kovin vakavaa laatua, mutta vaiva ei myöskään loistanut poissaolollaan. 

Albert ravaa aika kivasti silloin kun sille päälle sattuu.
Kuvaaja Johanna Wall (kuvankäsittelystä voi kuitenkin syyttää minua). 

Olen huuhdellut ponien hampaita muutamana päivänä viikossa, nyt psyllium-kuurin aikana joka päivä. Nyt tässä olisi tehostamisen paikka. 

Eläinlääkäri kehotti suihkuttamaan suuhun suoraan letkulla, että veteen saisi kunnolla painetta. Ottaen huomioon, että molemmat ponit lähtevät vesiletkun nähdessään päinvastaiseen suuntaan, minulla on epäilyksiä suunnitelman onnistumisesta ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa. 

Yksi vaihtoehto olisi myös lisätä ponibudjettiin suunavaajan hankinta. Sen avulla tulisi ainakin suihkittua oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että myös suunavaajan päivittäiskäyttö voisi merkittävästi vähentää suosiotani ponipopulaation parissa. Mutta kaipa ne tottuisivat siihenkin kuten ovat tottuneet nykyiseen huoltoon. 

Saa antaa vinkkejä hammaspyykkiin, jotta saamme karieksen etenemisen katkaistua!

Tämä kuva olikin jo Instagramissa. Kaverin hepuli hirvitti Albert-poloa, se jostain syystä on aina vähän pelännyt kun muut riekkuvat. Kuva Johanna Wall.

Karieksen järsimät reiät olivat Ruusan suun ongelmapaikat. Muuten oli niin vähän laittamista, että eläinlääkäri suositteli tarkastusvälin pidentämistä jos nyt ei ihan vuoteen niin kuitenkin vähän pitempään kuin puoli vuotta.

Albert olikin sitten ihan toinen tarina. Kun eläinlääkäri kurkkasi sen suuhun, häneltä pääsi spontaani parahdus. Ponipojan suussa on, eläinlääkäriä siteeraten, purukalusto mallia "yksi risti kaksi".

Toisin sanoen ruunalla on hampaanvaihto erittäin ikävässä vaiheessa. On varmaan kipeäkin.

Hammastilanne on todennäköisesti yksi selitys laihtumiselle. Osasin oikeastaan odottaakin tätä, koska Albert mielestäni vähän mukeltaa heinän kanssa ja se syö mieluummin pehmeää odelmaa kuin kesäheinää, vaikka odelma on äärimmäisen vähäsokerista (sokeri noin 30).

Toki poni pitäisi hampaanvaihdosta huolimatta saada pidettyä lihassa. Tilanne nyt kuitenkin on se mikä on, joten ei auta kuin keskittyä saamaan poni taas kuntoon. 

Kuva Johanna Wall.

Yleensä puurot eivät ole ihanteellista kariesponin evästä, mutta tässä tilanteessa on toisin. Lisäämme siis greenlinen ja melassileikkeen määrää.

Olen myös nyt uskaltautunut annostelemaan Albertin eväisiin rypsiöljyä, sillä viime päivityksessä mainittu mahakipu lakkasi parissa päivässä, kun nollasimme tarhaus- ja väkirehutilanteen. Menee tietysti kuitenkin hetki ennen kuin suolistofloora tottuu käyttämään öljyä ravinnokseen, ja olenkin lisännyt vasta jokusen ruokalusikallisen.

Kunhan poni saadaan taas normaalin näköiseksi, pitää miettiä ruokinta uusiksi. Voi olla, että siirryn takaisin soijaan. Vaikka se on turpoavaa rehua, se ei varsinkaan löysäksi turvotettuna ole kovin pahasti tarttuvaa ja ennen kaikkea sitä riittää hyvin vaatimaton määrä. 

Ruusalta leikkaan greenlinen minimiin heti kun psylliumkuuri on ohi (nytkään se ei ole saanut kuin desin päivässä). Kokonaan en voi turvotettavasta rehusta luopua, koska johonkin pitää saada kätkettyä päivittäinen jauhemainen lisäravinne MSM ja hiekanpoistokuurit. 

Tämäkin oli jo Instassa. Albert-pololla ei ollut hauskaa,  mutta ei voi mitään, tämä kuva nauratti. Kuva Johanna Wall.

Siinäpä tuli käsiteltyä suuosasto, joten voimme siirtyä alakertaan. 

Hyvä uutinen on, että ultraääni ei tavoittanut Ruusan turvotelleen jännetupin sisältä mitään rikkinäisiä rakenteita, pelkästään nestettä. Diagnoosina oli jännetupin tulehdus. Hoitona on tällä erää lepo ja kylmäys. Arnikaakin voisi eläinlääkärin mukaan jalkaan sutia.  

Huono uutinen on, kuten arvasin, että Ruusa on telakalla koko sen ajan, jona minulla olisi tavallista enemmän aikaa sitä liikuttaa. Poni teloi kinttunsa loma-lomautukseni ensimmäisenä päivänä ja nyt edessä on vielä pari viikkoa pelkkää kävelytystä.

No, olisi voinut käydä kehnomminkin. Jos jännetupin ärsyyntymisessä olisi kyse esimerkiksi hankkarivammasta, saikun ja kuntoutuksen pituus mitattaisiin kuukausissa. 

Koska Ruusa ei nyt saisi harjoittaa mitään kovin äkkinäisiä liikehdintöjä, lykkäämme uutta laumankasvatusyritystä joillakin viikoilla. Todennäköisesti yritämme yhdistämistä uudelleen seuraavaan kiimaan, sillä Ruusalla on ollut tiettyyn aikaan kuukaudesta tapana olla tavallista avoimempi hevosten väliselle ystävyydelle. Parhaillaan menossa olevaan kiimaan poni saa tyytyä lirkuttelemaan aidan lomasta naapuritarhan pojille. 

"Toi on hullu", Albert tuntui miettivän. Tarhassa saman kaverin kanssa painiminen on siitä ihan huippua, mutta vauhdin noustessa kaveri muttuukin pelottavaksi. Kuva Johanna Wall.

Nyt on ainakin aikaa, joten ei ole mitään (teko)syitä olla edistämättä Albertin koulutusta.

Minulla oli mielessä aloittaa myös kuolainopetus, mutta vaikean suutilanteen vuoksi tämä nyt siirtyy. Eipä minulla kyllä todennäköisesti ole sopivaa kuolaintakaan (yhtä alelaarista aikaa sitten napattua happy mouthia olin kyllä ajatellut sovittaa) tai edes kuolaimen kannatteluun soveltuvia suitsia Albertin koossa. Että sikäli asia olisi todennäköisesti lykkäytynyt muutenkin aikaan, jona saan taas palkkaa.

Kuolainsuunnitelmille sinänsä tuli vihreää valoa, sillä eläinlääkärin mukaan Albertilla on suussaan jo aivan hyvä kuolaimen paikka. 1-vuotissyksynähän sillä oli vielä niin pieni suu, että siihen ei olisi mahtunut ohuintakaan kuolainta. 

Onneksi ei ole mitenkään välttämätöntä esitellä Albertille kuolainta vielä tässä vaiheessa.

Vaikka nyt tulee keskityttyä enemmän Albertiin niin toki Ruusaakaan ei unohdeta. Eläinlääkärin mukaan ei ole mitään estettä kävelyttää sitä. Myös ponipilatesta eli porkkanajumppaa olemme vähän harrastelleet.

Liikunnan vähäisyydestä ja heinän runsaudesta huolimatta Ruusa ei onneksi ole toistaiseksi paisunut kovinkaan huolestuttavasti, vaan lihavuuskunto on itse asiassa ihan ok. Lihaskunto on sitten vähän toinen tarina, mutta aika vaikea niitä on vähäisellä jumpalla kehittääkään. Palaamme tämän haasteen pariin enemmän sitten, kun terveystilanne sallii vähän rasittavamman treenin.

"Toi on hullu", tuumasi Ruusa uudesta tarhatoverista - ja päätyi pääsiäisen kunniaksi telakalle

Noin viikko sitten tapahtui ponilandiassa kummia, nimittäin äiti-poika-duo muuttui trioksi. Tai oikeastaan trio olisi vasta tavoitteena, toistaiseksi on ollut pikemminkin duo ja soolo.

Ponien tarhatoveriksi muutti siis kolmas hevonen, 4-vuotias suomenhevostamma.

Ensin näytti, että lauman yhdistäminen kävisi harvinaisen tapahtumaköyhästi: uusi kaveri tuli sisään, Albert kävi moikkaamassa sitä ja Ruusa keskittyi ainoastaan heinälaatikon sisältöön. Havaittuaan tunkeilijan Ruusa kävi sitä myös pari kertaa moikkaamassa ilman muuta draamaa kuin perustammakiljunnat.

Ruusa ei tainnut aluksi huomata koko tulokasta.

Pian Ruusa kuitenkin päätti, että hänpä näyttää tulokkaalle ns. närhen munat, ja terästi sotahuutoa kipakalla potkusarjalla. Tulokas ei kuitenkaan ollut näin helposti hämättävissä vaan latoi takaisin.

"Toi on hullu", päätteli Ruusa ja juoksi järkyttyneenä pakoon. Ruusahan ei ole oikeasti kovin itsevarma laumassa, mutta se aina ensin kokeilee, saisiko toisen tottelemaan väkivalloin. Nyt kun bluffi paljastui, uuden "kaverin" tarvinnut enää kuin katsoa poniin päin kun Ruusa jo pinkoi pakoon. Albert tietysti otti äidistä mallia ja päätteli, että näin uuden hevosen kanssa toimitaan. Juostaan pakoon.

Tätä strategiaa ponit ovat nyt jatkaneet siis sellaisen lähes viikon.

Järkyttynyt kaksikko.

Pitkänäperjantaina tässä duo plus soolo -kokoonpanossa tosin otettiin pieni aikalisä. Kyseisenä pyhänä sain nimittäin tallinpitäjältä yhden sellaisista puheluista: "Ruusalle kävi pieni onnettomuus."

Ruusa oli ilmeisesti taas potkinut suokkia, mutta sen oikea takajalka oli jäänyt kiinni toverin loimeen niin, että tammat olivat takaosistaan jumissa. Molemmat olivat ymmärrettävästi menneet paniikkiin. Siinä oli jonkin aikaa potkittu, kiljuttu ja temmottu, kunnes osapuolet olivat jääneet paikoilleen odottamaan apuvoimia. Onneksi tallinpitäjä oli ollut tapahtumahetkellä kotipihassa ja pääsi vapauttamaan kaksikon nopeasti.

Molemmat osapuolet olivat välittömästi tapahtuneen jälkeen tärisseet järkytyksestä. Molemmilla oli myös tullut tempoilusta haava. Ruusan haava oli tietenkin siinä oikeassa polvessa, joka on muutenkin ponin liikuntaelimistön lähtökohtaisesti heikoin lenkki.

Itse ehdin tallille noin 1 - 1,5 tuntia tapahtuneen jälkeen. Tallinpitäjä oli jo puhdistanut haavan ja antanut Ruusalle tulehduskipulääkettä.

Omassa tutkimuksessa en havainnut jalassa huolestuttavia turvotuksia, mutta ihoa oli tosiaan polvesta irronnut parin kolmen sentin pituinen kieleke. Haava ei kuitenkaan ollut niin syvä, että olisin tulkinnut sen vaativan tikkausta.

Laadukasta kännykkäkameralaatua.

Poni kyllä kovasti pitkin tallireissua kertoi, että tuntuu ikävältä. Se pyrki kiinnittämään huomiotani polveensa osoittelemalla sitä turvallaan ja nostelemalla jalkaa. (Ruusan ihmisviestintä on välillä aika rautalangasta vääntämistä.)

Tallinpitäjän mukaan poni ei ollut heti tapahtuneen jälkeen ontunut, mutta kun pyöräytin sitä vähän liinassa kentällä, se ontui jo aivan selvästi. Oikea takajalka oli selvästi hitaampi kuin vasen eli poni ikään kuin viivytti sen tuomista eteen. Tästä päättelin, että ontuma voisi hyvinkin johtua haavasta, koska polven koukistaminen varmasti tuntuisi tuollaisen vekin kanssa ilkeältä. Ikävämpi vaihtoehto olisi, että polven sisäisissä rakenteissa olisi jotain revähtänyt.

Kun tallireissun lopuksi tunnustelin vielä ponin takaset, havaitsin että oikean jalan jännetuppi oli toista lämpimämpi ja siinä oli aavistus myös nestettä.

Valitettavasti nesteen määrä oli lauantaihin mennessä selvästi lisääntynyt. Jalka oli myös lauantai-iltana edelleen lämmin.

Että sellainen pääsiäisylläri täällä. Täytyy toivoa, että kyse olisi vain pienestä venähdyksestä. Nyt poni on kuitenkin toistaiseksi saikulla ennen kuin tiedetään diagnoosi.

Albertilla on uusi ystävä.

Olen toki aina tiedostanut, että kun laumassa on loimellinen hevonen, on olemassa riski, että loimeen jää joku kiinni. Eipä silti ole tällaista ennen käynyt.

Jotenkin tämä ei yllättänyt yhtään. Tässäkin postauksessa piti olla loppukaneettina, että rupean nyt toden teolla kohottamaan Ruusan kuntoa, koska hengitys toimii hyvin ja ensimmäisellä ratsain toteutetulla maastolenkillä löytyi kivasti eteenpäinpyrkimystäkin.

Uudessa paikassa on ihanasti sellaisia oikein pehmeitä metsäteitä, joilla pystyy ottamaan pitkiä laukkapätkiä ihan niin kovaa kuin tätiratsastajan pää vain kestää. Tämä on meille uutta, sillä vaikka edellisessä paikassa oli huikeat maastot, kunnon laukkabaanat eivät olleet aivan näin lähellä tallia.

Aikaahan poneiluun nyt olisi, koska minulla on seuraavan kerran töitä 4. toukokuuta. Sitä ennen on lomautus ja viikko ihan palkallistakin lomaa. Kun tähän lisää hienot säät ja tajuttoman ratsastusmotivaation, on oikeastaan itsestään selvää, että toinen meistä joutuu telakalle. Ja historian valossa todennäköisin telakalle päätyjä on juurikin poni.

Täytyy nyt toivoa, että ponin saikku jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Rupesin kyllä taas kerran miettimään, josko Ruusallekin jonkun edes suppean hoitokuluvakuutuksen ottaisi...

P.S. Albert on nyt siirtynyt päiviksi naapuritarhaan, missä sillä on leikkikaverina 2-vuotias orivarsa ja pari aikuista ruunaa. Ensimmäisellä yhdistämiskerralla Albert juoksi 2-vuotiasta karkuun kuten oli äidiltä oppinut, mutta onneksi se on sittemmin normalisoitunut ja varsat ovat jo hyviä kaveruksia. Leikkitoveruus on selvästi auttanut Albertia kotiutumaan, sillä se on vasta pari päivää ollut kunnolla oma rauhallinen itsensä. Albertilla on päivätarhassa myös vapaa heinä. Poni on hiukan kuivassa kunnossa, joten vapaa heinä on nyt juuri sitä mitä se tarvitsee. Väkirehutkin on vähitellen tuplattu. (Lisäys: Soijalla Albert pysyi hienossa kunnossa hyvin pienellä syöttömäärällä, mutta kun luovuin soijasta niin en tajunnut, miten valtavan paljon enemmän pitää antaa proteiinipellettiä. Aivan helskutisti enemmän enkä tiedä, riittääkö vielä tämäkään! Tai ehkä sillä on joku kasvuvaihe.)  

Muuttoterveisiä ponilandiasta, jonne en ole päässyt viikkoon

Ponnyjen muutto uuteen kotiin on toteutettu suunnitelmien mukaan. 

Tai no, lastausosiossa suunnitelmallisuus loisti lähinnä poissaolollaan eli se ei mennyt kuin suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa. Meinasin kirjoittaa tähän auki kaikki virheet, jotka tein, mutta itsesensuroin säilyttääkseni edes jotkut uskottavuuden rippeet. Sanotaanko näin, että ehkä olisi kannattanut tehdä kuten yleensä teen eikä panna koko lastauspakkaa sekaisin. 

No, selvisimme kaikki ainakin fyysisesti ehjinä, kumpikin käveli koppiin lopulta omin jaloin ja reissasivat siivosti uuteen kotiinsa. 

Perillä uudessa kodissa ponit tyrmistyivät, Seuraavien päivien kuluessa ne omepratsolista huolimatta myös stressasivat mahansa erittäin kipeiksi. Sentään ovat syöneet, juoneet ja kakkineet palluroita. Sikäli ihan akuuttia hätää ei ole ollut, henkistä hätää lukuun ottamatta. Henkinen hätä on ulottunut vahvasti myös poniomistavaan portaaseen.

Ponilla kaikki mahakivun oireet.

Kuten etukäteen odotinkin, raskaimmin tilanteen on ottanut mammaponi. Muutaman päivän se oli tilanteesta niin vihainen, että ei ottanut edes pyynnöstä mitään kontaktia vaan piti kädelliseensä ajankuvaan sopivaa fyysistä etäisyyttä. Albert puolestaan on hakenut ihmisyhteyttä entiseen malliin, mutta ensimmäiset päivät toimintaa leimasi häsläys.

Taisi olla päivä neljä uudessa kodissa, kun Ruusa-poni alkoi olla taas kiinnostunut omasta ihmisestään. Ja Albertkin alkoi tyyneytyä.

Viimeksi kävin tallilla perjantaina ja silloin ponit alkoivat olla taas omia itsejään. Mahakipukin on hieman hellittänyt - tosin varsinkaan Ruusalta ei kokonaan kadonnut. 

Olen hiukan liikuttanut ponnyja muutamana päivänä, lähinnä antamalla niiden juosta irtona ja perjantaina kävimme pikkuisella kävelylenkillä. Tämän enempään en ole kyennyt, koska parempi ohjatun liikunnan tarjonta edellyttäisi kohteiden erottamista toisistaan enkä ole sitä halunnut tässä vaiheessa tehdä. Kaipa ne jäävät henkiin, vaikka jonkun viikon liikkuisivat minimaalisesti. Toivottavasti. 

Tällaista ei ole uudessa paikassa, vaan uusien kuvien puutteessa kuvitan vanhoilla kuvilla.

Toistaiseksi ponnyt ovat saaneet totutella muutokseen kahden kesken, mitä nyt aidan yli ovat hiukan tehneet tuttavuutta muihin asukkeihin. Jossain vaiheessa on kuitenkin tarkoitus, että niiden laumaan liittyisi vähintään yksi muukin hevonen ja Albertia odottavat myös leikkitreffit naapuritarhan 2-vuotiaan ruunan kanssa.

Kuten jo etukäteen mainitsin, tarha on uuden paikan miinuspuoli. Muilta osin olen ollut tallivalintaan toistaiseksi erittäin tyytyväinen. Tarhatilannekaan ei tällä erää kauan kestä, sillä kohtahan on jo kesä. Silloin Albert pääsee isolle laitumelle, Ruusa isompaan tarhaan. Toivotaan, että laidunkauden alkuun mennessä olisi Ruusalle löytynyt kaveri, jonka kanssa se kestää Albertin mahdollisesti useiden kuukausien poissaolon. 

Tallinpitäjät ovat uudessa paikassa juuri niin mukavia ja avuliaita kuin ensivaikutelman perusteella odotinkin. Esimerkiksi kun pyysin, että ponien heinäruokintaan löytyisi joku ratkaisu, että ne voisivat syödä ulkona (mudan takia ne aluksi saivat heinänsä pihattoon), ei mennyt vuorokauttakaan ennen kuin löysin tarhasta upouuden heinälaatikon.  

Maastoja olen toistaiseksi kiertänyt lähinnä koiran kanssa ja on käynyt ilmi, että ihan tallin läheltä löytyy ainakin pieni lenkki, jossa on kunnon laukkaamisenkin mahdollistavat pohjat. Ja näille reiteille pääsee myös kärryillä. Tilanteiden rauhoituttua olisi tarkoitus edistää taas sitä tavoitetta, että voisin kärrytellä omalla ponilla. Tämän toteuttamiseen löytyy uudeltakin tallilta apua.

Kuvia uudesta paikasta ei vielä oikein ole, mutta ehkä tilanne korjautuu jo seuraavaan kuulumispäivitykseen.

Edelleen vanhoja kuvia.

Nyt en tosin ole käynyt tallilla sitten viime perjantain, koska minulla on ollut joinakin päivinä vähän kurkkukipua. Tässä tilanteessa täytyy pitää itseään potentiaalisena viruksen kantajana ja suojella riskiryhmiä.

Tosin ei korona mikään pikkulenssu ole välttämättä perusterveelle työikäisellekään. Yksi tuttuni, nelikymppinen urheilullinen ihminen, on parhaillaan sairaalahoidossa koronan vuoksi. Hän ei tiedä, jääkö ylipäätään henkiin ja jos jää, millaiseen kuntoon jäävät keuhkot. Ei auta kuin toivoa parasta.

Näin introverttiuteen taipuvaisena en ole sosiaalisen etäisyyden velvollisuudesta erityisemmin harmistunut. Ainoastaan ponivieroitusoireet ovat ankarat.

Kuulun siihen onnekkaaseen kansanosaan, jonka työtä voi tehdä myös kotikonttorilta käsin. Ja töitähän on ollut enemmän kuin ehtii lapioida. Positiivista on, että myös palkka on toistaiseksi juossut. Tähän voi toki tulla muutos, jos ja kun yleinen taloudellinen tilanne jatkaa syöksykierrettään. Yt-neuvotteluista tuli juuri tänään ilmoitus. Ei auta kuin toivoa, että mahdollinen lomautus jäisi lyhyeksi. Muuten tulee taas muutenkin äärimmäisen tiukkaan ponitalouteen kassavajetta.

Mutta lopuksi kansanterveydellinen kannanotto: nyt ihan oikeasti kaikki, jotka ette työskentele terveydenhuollossa tai muilla kriittisillä aloilla, pysykää kotona! Nyt ei ole se aika, kun tavataan kavereita, käydään baarissa tai ajetaan hiihtoreissulle Lappiin! Niihinkin suurin osa meistä vielä pääsee, mutta ei nyt. Nyt on se aika, jolloin ratkaistaan, riittääkö kaikille tarvitsijoille lähitulevaisuudessa hengityskoneita ja hoitajia.

Älä ole ääliö vaan tee osasi, jotta yhteiskuntamme selviää tästä mahdollisimman vähin vaurioin. Tsemppiä ja kiitokset teille kaikille, jotka ette voi näinä aikoina jäädä etätöihin ja aivan erityisen kovasti jaksamista teille, joilta yhteiskunnan sulkeutuminen on vienyt tulot.

Huomenna se tapahtuu, muutto

Jaiksista, huomenna koittaa kauan jännitetty päivä. Nimittäin ponien muutto. Pysyvältä ponimuutolta olenkin säästynyt jo melkein neljän vuoden ajan (Alberthan kyllä pari vuotta sitten kävi kesäsiirtolassa.)

Nyt, kun viimeisiä tunteja nykyisessä paikassa viedään, olo tuntuu aika haikealta. Oikeastaan vasta kotikandidaatteja katsastaessani tajusin, miten hemmoteltuja me, erityisesti ponit, olemme olleet nykyisessä paikassa. 

Tällaista se usein on, mutta ei suinkaan aina.

Juu, puitteet ovat ihmisille tosi karut ja kieltämättä joskus vaakasuorassa kaatosateessa lahkeet sadehousujen alla litimärkinä raahautuessa on tuntunut, että voisi sitä muutenkin harrastaa.  Mutta poneille nykyinen paikka on melko lähellä ihannetta.

Ainoa ponien hyvinvointia rajoittava tekijä on ollut laumadynamiikka. Tämäkin koskee vain Ruusaa, jonka suhde curlyyn ei lievästi sanottuna ole kovin lämmin. Toisaalta kun tilaa on se 1,5 hehtaaria, on mahdollista pitää hajurakoa vastenmieliseen laumatoveriin.

Tarha on ollut yksi suurimmista syistä siihen, että en ole lähtenyt hötkyilemään itselleni hienompia puitteita ennen kuin tallimatka piteni 3 kilometristä 140:een. 

Sama hevonen, joka on Ruusan inhokki, on Albertin suosikki.

Nykyisellä tallilla olosuhteet on saanut muokata aika lailla juuri sellaisiksi kuin Ruusa-ponin rajoitteet ovat vaatineet. Muutenkin on ollut kirjaimellisesti vapaata. Ei esimerkiksi ole ollenkaan tavatonta, että pihaan saapuessaan kohtaa hevosen vailla rajoitteita.

Tämän ponitalouden jäsenistä vapaudesta on saanut nauttia enemmän Albert, jolle irtonaisena hengailu on ihan arkipäivää.

Tänäänkin kävimme vielä vetämässä pienet metsäseikkailut, kun vielä pystymme. Ruusa oli matkassa riimussa, Albert vapaana milloin käyskennellen ja milloin puiden lomassa pukkilaukaten. Näytti olevan hauskaa. Epäilen, että uudessa paikassa ei tällaiseen ilotteluun ole tiloja.


Tarhassakin mahtuu leikkimään. Linkki videoon

Tietenkin tämä tällainen hevosenpito on aika harvinaista eikä isoilla talleilla edes turvallisuussyistä mahdollista. Joten nyt täytyy opetella taas käyttäytymään kuten ns. normaalit hevosihmiset. Albertin liikutuskin pitää miettiä nyt vähän tarkemmin.

Pikkutarhan plussapuoleksi odotan, että poneilla lienee ihmisohjatussa liikunnassa enemmän virtaa kuin nykyisin. Tai katsotaan nyt, onko tämä plussa vai rasite.

Etukäteen arvioituna ponien pienentyvä elintila on uuden paikan ainoa miinus.

Odotukseni esimerkiksi talli-ilmapiirille ovat korkealla, sitoudunhan itsekin allekirjoituksellani ylläpitämään siellä mukavaa ilmapiiriä. Sopimuksessa on mainittu myös hevosten oikeudet, joihin kuuluu muun muassa reilu ja hyvä kohtelu. Tähänastiset kohtaamiseni tulevan tallinpitäjän kanssa ovat vahvistaneet käsitystä, että mainitut sopimuspykälät eivät ole vain kirjaimia paperilla.


Linkki videoon

Ihmisnäkökulmasta puitteet paranevat. Erityisen paljon odotan siltä, että neljän vuoden tauon jälkeen kotitallimme pihassa on oma, iso ja hyväpohjainen kenttä. Samassa pihassa sijaitseva kenttä on oikeastaan ollut ainoa "luksus", jota todella olen näiden neljän vuoden aikana kaivannut.

Omasta näkökulmastani miinus on, että uudelle tallille on 40 minuutin ajomatka eli jos ehdin tallille neljästi viikossa niin täytyy olla tyytyväinen. Apukädet olisi kiva löytää, vaan taitavat olla lottovoittoa ihmeellisempi ilmestys, kun ei ole tarjota varsinaista ratsua. 

Täytyy toivoa, että ponit eivät liikaa tyrmisty tarhansa pienentymisestä. Muuttostressiä onneksi lievittää se, että saavat tutustua uusiin huudeihinsa kylki kyljessä. Olen myös varannut molemmille tuubin omepratsolia, jota annostelen pieninä nökäreinä taittamaan stressimahailun pahinta terää. (Enemmän aiheesta vanhassa postauksessa.)

P.S. Kiitokset kaikille edellistä kirjoitusta kommentoineille! Teksti oli muotoiltu tahallaan vähän provosoivaksi, jotta se herättäisi keskustelua, ja keskustelua tuli. Erityismaininta siitä, että keskustelu pysyi asiallisena.