Katse alas ja hartiat eteen, vai miten se nyt meni (ja ihana Aischa)

"Älä ratsasta, mitä näet, vaan sitä, mitä tunnet." Jotain tämänsuuntaista sanoi eräs centered riding -opettaja kerran allekirjoittaneelle, jolla on noin 25 vuotta ollut tapana tuijottaa ratsastaessa alas. Sanoissa epäilemättä asuu suuri viisaus.

Videokaappaus sunnuntairatsastelusta Aischan kanssa. Hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Siis suosikkiaskellajissani ravissa. Muista askellajeista ei viitsi tässä yhteydessä mainita oikein mitään.
Istunta kaipaa edelleen remonttia myös ravissa, mutta meneehän siihen aikaa.

Mutta mitä jos se tunne, eli oma keho, valehtelee? Vuosien varrella kehoni on suoltanut minulle silkkoja valheita jatkuvalla syötöllä. "Olen pystysuorassa ja jämäkkänä", väittää keskivartalo. "Me ollaan just hyvin täällä, suora kulma on kuolaimesta kyynärpäähän, rennosti ihan ollaan eikä yhtään omiamme liikuskella", kehuvat kädet. Mutta auta armias, kun vilkaisee alas, näkeekin holtittomasti heiluvat kädet ja löysänä löpsöttävän ohjan.

Eihän tällaisesta tule mitään! Pakko se vaan on tuijottaa, tekevätkö kehonosat niin kuin väittävät. Yleensä eivät.

Kädet väittävät olevansa hyvin, vaikka roikkuvat reisillä.
Hartiat matkustavat kohti korvia ja hevonenkin taitaa harkita kyttäyskeikkaa.

Keski- ja ylävartalo ovat tällaiselta kontrollilta suojassa silmien väärällä puolella. Niiden valheiden paljastamiseksi tarvitaan video tai vähintään ylimääräinen silmäpari maassa. Mieluiten pitäisi olla molemmat. Ja tänään sain molemmat! Nimittäin ratsastin ensimmäistä kertaa Aischalla Saijan silmien alla ja Saija otti vähän videoitakin.

Heti alkoi vissiin ratsastajaa vähän jännittää, kun hartiat eivät käskyistä huolimatta suostuneet ollenkaan rentoutumaan. Hyvin vähän tuli sitä superia, mitä viikko sitten hehkutin. Jonkin verran tuli surkeuttakin, mutta enimmäkseen sellaista ok:ta. Aischa on kyllä niin kovin mukava hevonen.

Menimme me vähän oikeaankin kierrokseen, vaikka se oli taas kovin vaikeaa.

Takaisin valehtelevaan kehoon. Valehtelusta huolimatta aivot ovat - opettajan avustuksella - viime aikoina alkaneet hahmottaa kehon asentoa ihan oikeinkin.

Varsinkin Aischan selässä aivoihin tulee tosin ikävää viestiä, jonka mukaan muistutan tamman selässä erehdyttävästi kilpikonnaa. Ja, on myönnettävä, alas tuijottaminen ei välttämättä kovin paljon paranna ryhtiä.

Mutta eikös asian tiedostaminen olekin ensimmäinen askel korjaamiseen? Nyt tiedostan asian taas vielä vähän selkeämmin, kun sain näitä videoita ja vähän kommenttejakin.

Vaikka itsekriittinen ihminen katsoo videoilta etupäässä virheitään niin kyllä siinä minusta jotain edistystäkin on huomattavissa. (Edit. Toisaalta kyllä näyttää, että pompin nyt jopa enemmän kuin ennen. Hmm.)

Kevyttä ravia:



Linkki videoon

Harjoitusravia:



Linkki

Tällä viikolla olenkin ratsastanut epätavallisen paljon, neljä kertaa. Ratsastus on tuonut tärkeää valoa muuten rasittavaan viikkoon; Tiistaina koiraani puri toinen (irto)koira ja haava tietysti tulehtui. Torstaina kännykkä putosi taskusta ratsailla ja Aischa astui sen päälle. Rikki meni ilmeisesti myös SIM-kortti, joten minulla ei ole nyt puhelinta. Tämä on erityisen hankalaa siksi, että autoni on korjaamolla. Siitä katkesi torstaina tallilta töihin ajaessa etujousi. Johan sen ostamisesta ehtikin kulua kuukausi.

Mörköjen väistelyä ja fiilistelyä - Aischalla pitkästä aikaa

Kun on ratsastanut viime aikoina vain laiskanpulskealla ruunalla, tekee hyvää päästä välillä säpäkän tamman selkään. Pääsin perjantaina ja lauantaina pitkästä aikaa Aischalla ratsastamaan.

Tuntuu hassulta, että kun syksyllä aloitin Aischan kanssa, se tuntui valtavan suurelta. Nyt, muhkean Fritzin jälkeen, se tuntui ihanan kompaktilta. Niin se tädinkin keho tottuu ja mukautuu kulloinkin elämässä oleviin ratsuihin.

Ensimmäisestä Aischa-päivästä ei juuri jäänyt jälkipolville hehkutettavaa.

Kentän laidalle jättämäni takin alla ihan varmana piilotteli mörkö eikä koko portin päätyyn olisi voinut mennä. Myös pellon puoleisella sivulla kahisivat puiden lehdet siihen malliin, että epäilemättä sielläkin vaani jokin pieniä punaisia tammoja syövä kammotus.

Eikä Aischa varsinaisesti luottanut vieraaksi käyneen vararatsastajansa kykyyn suojella sitä. Niinpä se oli alkuun rento kuin viulunkieli ja vaikka loppuosa ratsastuksesta meni ihan ok, mitään huippukokemuksia ei saatu.

Ratsastuksesta ei ole kuvia ja järkkärikin unohtui kotiin, joten tähän on tyytyminen. Taustalla nuori herra Giovanni.

Lauantaina sen sijaan sain taas kokea, millainen Aischa on, kun se on hyvä. Ja sehän on silloin aivan käsittämättömän hyvä.

Alku tosin ei luvannut kummoisia, sillä perjantaina kentän laidalle pesiytyneet möröt olivat edelleen siellä portin päädyssä. Kesken ratsastuksen ne takin alta levittäytyivät myös kentän laidalle jääneisiin laatikoihin. Kun typerä ratsastaja ei antanut hevosrukan vältellä mörköjen piilopaikkoja, tamma esitti erinäisiä väistöliikkeitä ja jopa bravuurinsa, pystyynnousupiruetin.

En varsinaisesti ihmettele, miksei Aischa menestynyt aloittelevien ratsastajien ensihevosena, mistä tehtävästä se siirtyi Saijalle.

Kun tammalla tulee kiukku, ei auta ruveta tappelemaan. Ei auta kuin odottaa, että se rauhoittuu, ja jatkaa sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin voi käydä kuten nytkin, että kiukku laantuu eikä ylimääräisiä koreografioita tule enempää.

Siinä, missä perjantaina tuli lähinnä haahuiltua, lauantaina päätin tosissani keskittyä ja aloittaa Science of Motionin hengessä.

Keskityin ainoastaan hidastamaan käyntiä ja vaatimaan, että hevonen etenee selkäranka suorana. Helpommin sanottu kuin tehty! Ensinnäkään hitaus ei ole Aischan juttu ja toisekseen tuntui vähän kuin olisi ratsastanut madolla, siihen malliin tamma pyrki luikertelemaan puolelta toiselle. Lisäksi olivat tietysti ne möröt.

Mutta sitten tapahtui kummia: hevonen suoristui ja tunsin, kuinka selkä nousi ja jalat astelivat tarmokkaasti hitaassa tahdissa. Vau!

Kyllähän se vau-fiilis sieltä sitten välillä katosi, mutta laukkojen jälkeen kevyessä ravissa hevonen yhtäkkiä tuntui aivan tolkuttoman hyvältä. Se ravasi tahdikasta, hidasta ravia, selkä ylhäällä. Koska Aischa kerrankin tuntui olevan täydellisesti niin sanotusti lapasessa, oli pakko kokeilla vielä laukkaa.

Minun kanssani laukka usein kuumentaa Aischan ja lopputunti mennään aika lailla kuin Vermon suoralla (vauhdin puolesta siis, ei onneksi sentään muodon). Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, vaan hevonen pysyi kevyenä avuilla ja jatkoi laukan jälkeen siinä upeassa rauhallisessa ravissa, jota olisin mieluusti voinut kevennellä vaikka loppupäivän.

Sellainen ääripäiden hevonen tämä Aischa. Kun se on huono, se osaa olla melkoisen kenkku. Mutta kun se on hyvä, se sitten on todella hyvä. Haastava, mutta äärimmäisen palkitseva hevonen. Ei voi olla kuin kiitollinen, että saa tällaisella ratsastella.

Valitettavasti kävi niin kuin yleensä, että kun meni hyvin niin kukaan ei ollut sitä todistamassa, saati sitten kuvallisia todisteita tallentamassa. Ja minä kun olin vieläpä laittanut päälle vihreän t-paidan, kun Aischalla oli vihreä satulahuopa. Missä ovat katsojat silloin, kun meikäläinen esiintyy värikoordinoidussa asussa, kysynpä vaan.

Joten ei ole tähän nyt koristeeksi muuta kuin vielä yksi laidunkuva. Sori.

Aischaa moikkaamassa

Kun sain tietää, että lainaratsu Aischa muuttaisi pois Ruusan tallilta, ajattelin ensin, etten millään ehtisi käydä sen luona uudessa paikassa.

Mutta kun pääsee samalle aaltopituudelle persoonallisen (omistajansa sanoin höpsön) tamman kanssa, ei siitä voi luopua ilman pakottavaa pakkoa.

Tänään sääennusteet uhkasivat elohopean painumista jonnekin 20 pakkasasteen tienoille, mutta jäivätkin noin -12 asteeseen. Pääsin nautiskelemaan aivan mahtavasta aurinkoisesta talvisäästä Aischan selässä. Maastoiluseurana olivat tamman omistaja Saija ja hänen toinen hevosensa Gio.

Aischa ihmettelee, mihin nuori sulho jäi. Se jäi ahdistumaan lumen polulle painamista oksista - mutta tuli se lopulta. 

Maastoja - teitä, polkuja ja peltoja - Aissin uudessa kodissa todella riittää! Tulipa nähtyä sellainenkin ihme kuin kyltti, jossa ilmoitettiin, että ratsastuspolulle ei ole autolla asiaa.

Totta puhuen hiukan jännitti lähteä Aischan kanssa pelloille, sillä aikaisemmin olin ratsastanut sillä lähinnä kentällä. 15-vee tammaa kun voisi joskus käytöksen puolesta luulla vähintään 10 vuotta nuoremmaksi. Viime aikoina se ei kuulemma myöskään ihan aina ole vaivautunut kuuntelemaan pidätteitä.

Mutta minä sain nauttia muiden ahkeran läpiratsastuksen hedelmistä. Aischa oli aivan täydellinen tädin maastopuksutin. Välillä se tosin pysähteli yllättäen, kun edellä astellut nuorimies Gio (3,5 v) hyppeli milloin mikäkin jalkapari ilmassa. (Laukassa Giovannia oli hauska katsoa, kun se veti pukkisiksakkia - selästä en moista kyllä välittäisi kokea.)

Aischa katseli nuoren hurmurin menoa hämmentyneenä kuin se itse ei koskaan erehtyisi luulemaan lumikokkaretta jääkarhunpoikaseksi.

Ainoa tuhmuudeksi laskettava temppu rouvashevosen suunnasta oli liinojen kiinni vetäminen kesken peltolaukan. Siitäkin selvittiin ilman henkilövahinkoja tai edes merkittävää tasapainonmenetystä.

Sen kylläkin hoksasin, että peltoillessa kannattaa pitää pohkeet kiinni ja ylipäätään "apujen tunnelin" seinät tiiviinä.

Mikä mahtava heppailupäivä! Ja ihana Aischa! Kiitokset vielä kerran Saijalle.

Joulun iloa ja ahdistusta

Joulu meni täällä suunnilla melko tavalliseen tapaan: sekä hyvin että hyvin huonosti.

Tosipessimistinä aloitan tietenkin huonoista uutisista. Jos joku on seurannut rimpuiluamme elämän lankojen solmuissa, huonot uutiset eivät varmaankaan tule suurena shokkina tai edes pienenä yllätyksenä.

Poni rallittelemassa tänään - mekin saimme sittenkin valkean joulun!

Ruusan mahakipuisuus on saavuttanut aivan uudenlaiset sfäärit. Jopa siinä määrin, että eilen arvoin, pitäisikö sen kanssa lähteä päivystykseen. Tänään kipristely oli aavistuksen pienempää. Silti käy koko ajan vaikeammaksi kiistää sitä tosiasiaa, että rimpulan vatsalinja on lähtenyt jälleen kipuamaan ylämäkeen kuin vinttikoiralla.

Samaan aikaan tuntuu, että kesän ja syksyn aikana saavutettu elopainon lisäys on menetetty.

Kun katsoin tänään otettuja kuvia, tippa yritti väkisin kivuta linssiin. En voinut ymmärtää, että tuo kuivan kesän orava oli minun silmäteräni. Muutos on tapahtunut viikoissa, sillä vielä marraskuun alkupuolen kuvissa näkyy tasapainoisen pyöreä teiniponi.

Oma pikku vinttikoirani... Suoraan sanoen hirveän näköinen eläin. Ruusa sai molemmat etusuojat ihan ite pois jaloistaan.

Olen lisännyt ruoan määrää ja poni on kiitettävästi vetänyt ylimääräiset pöperöt napaansa, mutta silti vähäkin massa tuntuu vain valuvan jonnekin pois. Minne se on menossa ja miksei se halua jäädä, sen kun tietäisi.

Miksi Ruusan maha on niin tolkuttoman kipeä? Mitä sille pitäisi tehdä? Mitä teen väärin?

Johanna Viitasen blogissa oli hyvä kirjoitus hevosen kivusta. Se sai miettimään, voisiko jalkakipu heijastua mahaan. Vai onko poni stressannut itsensä tärviölle autoritäärisen "kaverinsa" seurassa? Olen kyllä ollut huomaavinani pihattokaksikon yhteiselossa rauhoittumisen merkkejä, mutta mistä sitä tietää, tulkitsenko väärin.

Sillä on vielä tavaraa kylkiluiden päällä, mutta ylälinjasta vähäkin liha on paennut.

"Moi mami, mä oisin nyt valmis."

Joka tapauksessa, kun katson ponini silmiin, näen kipua. Enkä edes uskalla antaa kipulääkettä, kun ongelma näyttäisi olevan ruoansulatuselimistössä. Ehkä jossain suolessa, koskapa kipein kipupiste sijaitsee suunnilleen takajalkojen välissä. Sinne koskeminen on ehdottomasti potkun uhalla kielletty. Parempi olisi olla edes katsomatta kipupisteen suuntaan.

Veikkaanpa, että uusi vuosi korkataan perinteiseen tapaan klinikkareissulla. Pyhien väistyttyä ponin kakasta on myös tarkoitus teettää kaikki mahdolliset analyysit.

Siis jos joskus näkisin sen kakkaavan.

Häntään lantaa kyllä päätyy ihoa polttamaan, mutta muuten minulla ei ole harmainta hajua, miltä ponini lopputuotos tällä hetkellä näyttää.

Pihaton alueella näkyvien kikkareiden koostumus mahtuu normaaliin vaihteluväliin. Oletan, että osa niistä on oman eläimeni aikaansaannoksia, sillä jos mitään ei tulisi ulos niin ei varmaan tässä vaiheessa enää menisi sisäänkään. Ja laiheliinin ruokahalussa ei ole ollut vikaa.

Mutta, niihin positiivisiin juttuihin. Ruusa sai jouluna muutaman vapaapäivän, tänään poni sitten päätyi pitkästä aikaa valokuvamalliksi.

Jo alkukävely antoi viitteitä siitä, että kaikesta tuntemastaan tuskasta huolimatta poni edelleen kerää tarhalevossa ylimääräistä energiaa. Ja jos pitää valita neiti pystyynkuolleen ja neiti rasittavan kipittelijän välillä, valitsen koska tahansa ja silmää räpäyttämättä jälkimmäisen.

Kun irtipääsyn aika laitumella koitti, poni läksi. Siellä se ihan omaksi ilokseen kirmaili isoa peltoa ympäri kuin heikkopäinen. Etujalkojen suojat yrittivät kovasti pysyä vauhdissa, mutta hävisivät kisan Ruusalle. Niitä sitten hepulin hellitettyä etsittiin yhdessä ponin kanssa. Teinieläimellä taisi olla ihan hauskaa.

Lihaksettomillakin kintuilla pääsee aika kovaa.

Positiivista joulussa on ollut myös se, että pääsin eilispäivänä taas Aischan selkään. Tamma tarjoili puskatädille aikamoiset kyydit, ja tällä kertaa nimenomaan positiivisessa mielessä. Mitä nyt silloin tällöin ulkoiset ärsykkeet voittivat ratsastajan tuottamat. Pääosin ratsastuskokemus oli oikein miellyttävä.

Jännä, miten nopeasti istunta muuttuu, kun siihen saa apua. Armoton takakeno alkaa vähitellen jo nitkahtaa etukönötyksen puolelle. Jalatkin ovat alkaneet lähestyä oikeaa paikkaa, vaikkakin ne tuntuivat estesatulassa väkisin heilahtavan eteen. Kädet ovat edelleen karmea murheenkryyni, mutta niiden heiluminen on epäilemättä seurausta muun vartalonhallinnan heikkoudesta.

Lopussa meno tuntui jo aika lailla oikealta ratsastukselta. Minusta tuntui kuin olisin voinut istua Aischan hitaassa ravissa loppupäivän. Sain pidettyä ohjat kädessä, käden rentona. Hevonen tuntui joka avulle pehmeältä.

Tajusin, että tältä tuntuu, kun hevonen on niin sanotusti avuilla.

Vanha helmasyntini, käsien valuminen reisille, tekee näköjään paluuta.

Toki sitten heti, kun rupesin vain fiilistelemään, hevonen katosi. Aischa muistutti, että sen selässä ei matkustella.

Vaikka selkään tuntui hienolta, videolta ei meinannut löytyä soveliaita ruutukaappauksia. Joka hetkessä oli joku vika. Hevonen painunut kuolaimen taakse, takajalat unohtuneet talliin, selkä notkahtanut alas...

Pitäisi olla täydellistä, vaikka taitoa ei vielä ole eivätkä jäsenetkään aina ihan kuuntele, mitä aivot niiden suuntaan kuumeisesti sähköttävät. Vasen istuinluukin yrittää ilmeisesti itsemurhaa hyppäämällä vauhdissa satulasta.

Mutta niin hassusti tässä on päässyt käymään, että hevosesta, jonka selkään minua ensimmäisellä kerralla hirmuisesti jännitti kiivetä, on tullut yksi kaikkien aikojen suosikkiratsuistani. On kiva kiivetä näin hyvin ratsastetun hevosen selkään. Satunnaisratsastelijana pääsee nautiskelemaan toisten tekemän työn hedelmistä.

Joulupäivän videointiavuksi sain houkuteltua siskoni. Ex-ratsastusharrastaja istuskeli Aischan selässä loppukäynnit, ja Aischa myöntyi tähän lempeästi.

Lopuksi vielä ne paljon puhutut videot.

Laukkaa yms. aika alusta:



Linkki videoon.

Loppupuolen ravailuja:



Linkki videoon.

Hevonen opettaa

Minä pidän kilteistä ja tottelevaisista hevosista. Sellaisista, jotka yrittävät aina parhaansa. Sellaisten kanssa opettelu tuntuu turvalliselta.

Mutta ne hevoset, joiden kanssa tekeminen on aina helppoa, eivät ole samoja hevosia kuin ne, jotka opettavat eniten ja jäävät parhaiten mieleen. Eniten opettavat ne hevoset, joiden kanssa edetään vaikeuksien kautta voittoon.

Edesmennyt ponini G opetti minulle paljon. Eniten rohkeutta ja itseluottamusta, koska sillä oli omia mielipiteitä, jotka eivät aina menneet yksiin omistajan näkemysten kanssa. Nykyisin elämässäni olevista hevosista Aischalla on samankaltainen opetustyyli kuin Ruusan emällä.

Ei itseluottamus ratsastajana synny siitä, että kaikki sujuu ja hevonen on aina kiltti. Itseluottamus syntyy siitä, kun selviytyy kinkkisistä tilanteista voittajana. Perjantaina Aischalla ratsastaessani tajusin yhtäkkiä, että sen temppuilut eivät hetkauttaneet minua lainkaan. Pysyin tyynenä ja jatkoin omaa tekemistä.

Tosin on sanottava, että jos se tekeminen olisi alusta lähtien keskittynyttä ja ennakoivaa sekä vaatisi hevoselta riittävää määrää aivokapasiteettia, niitä temppuja ei välttämättä tulisikaan. Tässäpä lisää kehitystehtäviä ratsastajanalulle. 

Eilisellä ratsastuskerralla tamman aivokapasiteetista merkittävä osa meni aluksi kentän laidan mörköjen kyttäilyyn ja kyseisen laidan välttely-yrityksiin. Mörköreunassa vesi lorisi ojassa ja lintukin puhkesi yhtäkkiä lauluun. 

Lievempien temppuilujen jälkeen hevonen yhtäkkiä tempaisi itsensä pystyyn ja ympäri siinä määrin vauhdikkaasti, että sen niska osui kypäräni lippaan. Sisäinen ratsastajani heräsi, tuuppasi matkustelijan syrjään ja alkoi vaatia tammalta keskittymistä.

Ja kas, hepohan alkoi toimia. Teimme paljon siirtymisiä ja laukatkin nousivat molempiin suuntiin kuin napista painamalla.

Aischa suostui etenemään kaikissa askellajeissa sen verran hallitusti, että edes harjoitusravi ei tuottanut merkittäviä ongelmia. Ja perusistunnassa hevonenkaan ei niin helposti pääse niin sanotusti luiskahtamaan näpeistä, vaikka ohjat eivät mainituissa ruumiinosissa edelleenkään pysy edes kitkan voimalla.

Jotenkin kyllä tykkään kovasti tästä persoonallisesta tammasta, koko ajan enemmän. Ja sekin on alkanut sietää minua paremmin, ei ainakaan parilla viime kerralla ole enää vältellyt tarhassa kiinnijäämistä vaan eilen jopa tuli puoliväliin vastaan.

Rimpula on saanut selkäänsä emänsä vanhan satulan, rungottoman Barefoot Londonin.
Tällä satulalla ei ole tarkoitus missään vaiheessa varsinaisesti ratsastaa, vaan harjoitella
ihmisen selkään hyväksymistä niin, että voimme ylipäätään ruveta sovittamaan satuloita. 

Mitä omaan poniini tulee, olemme tehneet ratsautumista valmistelevia harjoituksia sekä satulan kanssa että ilman rihmankiertämää (siis ponilla).

Valitettavasti eteenpäinpyrkimys on jälleen kadonnut. Ja mikä ahdistavinta, murheenkryynin huonoin kinttu oli eilen merkittävästi lämmin. Lämpimimmältä tuntui ojentajajänteen päällä. Takajaloissa myös kaviopulssi sykki normaalia kiivaammin.

Ovatko treenit olleet ojentajalle liian rankkoja? Tai onko ponille tulossa kaviokuume?

Kyllähän harjoitukset edelleen ovat olleet käyntipainotteisia, mutta onko sittenkin ravattu liikaa liian pian? Vai onko ojentaja ottanut itseensä mutaa lilluvassa tarhassa tallustelusta?
Niin tai näin, ahdistus ponin terveydentilasta (tai sairaudentilasta) on täällä taas.

Toiveikkuutta ilmassa, laiska kinttu hommiin, Aischa jne.

Viikonloppu meni pääosin nukkuessa viime kuukausien univelkoja pois.

Pystyin taas nukkumaan, koska viime eläinlääkärikäynnin jälkeen minulla on pitkästä aikaa ollut toiveikas olo poninrimpulani tulevaisuudesta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minusta tuntuu siltä, että Ruusa saattaa sittenkin elää aikuiseksi asti. Että sen jalkavaivakierre ei ehkä sittenkään ole merkki totaalisesta elinkelvottomuudesta, vaan epäonnisten sattumien summa ja mahdollisesti parannettavissa.

Toki jossain mielenreunalla on kaihertanut huoli siitä, että hankositeen piikityksen jälkeen ponin jännetuppi on ollut entistä täyttyneempi ja sen sisällä hankositeen piikitetty haara pullottanut ikävästi ihan maallikonkin sormeen.

Eläinlääkäri oli unohtanut sanoa, että näin voi käydä. On kuulemma normaali reaktio. Mutta puhelinkonsultaatiossa eläinlääkäri myös muistutti kavionhuollosta: oikeanlaisella kengityksellä tilannetta voisi parantaa pysyväisluontoisemmin.

Joka tapauksessa toiveikkuutta on lisännyt se, että ponin liikkumisessa on nähtävissä nytkähdys parempaan. Tai sitten kyseessä on plasebo-vaikutus ponitädin päässä, tiedä häntä.

Eteenpäinpyrkimys on kuitenkin vielä hukassa. Voi kuinka kaipaankaan sitä poniani, joka räjähteli liikutuksessa joka suuntaan ja juoksi aina vähän kovempaa kuin oli tarkoitus. Ottaisin mieluummin sen riekkuvan ponin kuin tämän tahmaan juuttuneen etanan.

"Oletko tosissasi? Tästäkö muka pitäisi mennä yli?" (Huom! Aurinko paistoi!)

Mutta. Sunnuntaina tehtiin treeniä, jonka minulle opetti fysioterapeutti Heli Hyytiäinen, kun hän kävi pari vuotta sitten katsomassa Ruusan selkävammaista emää. Puomitreeni tehoaa selkälihaksiin, mutta sopii se jalkalihastenkin vahvistamiseen.

Alkuvalmistelut: kaksi puomia ympyrän vastakkaisille sivuille, "sokeripalat" tai muut avuksi korottamaan niitä.

Helpompi harjoitus: puomi korotettuna sisäreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla pitempää askelta (koska ympyrä) ja sisäjalalla korkeampaa (koska korotus).

Harjoitus numero 1.

Vaikeampi harjoitus: puomi korotettuna ulkoreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla sekä pitempää että korkeampaa askelta.

Tässä video, jolla Ruusa tekee vaikeampaa harjoitusta. Ponin innostus on suorastaan käsinkosketeltavaa, eikös! (Juu tämä oli sarkasmia.)



Linkki videoon.

Asiasta toiseen, lauantaina oli Aischa-päivä.

Ilmeisesti ponitädin huono karma on tarttunut siihenkin, sillä harjatessa pisti silmään tamman vasemman takasen erikoinen muoto. Tiedättehän, sellainen, että kun jalkaa tunnustelee niin tuntuu vain tasainen kovuus, ei mitään jänteitä tai muita hevosen jalalle tyypillisiä rakenteita.

Kun jalasta tarkemmalla tarkastelulla vielä löytyi aika komea naarmu, kotidiagnoosi oli helppo tehdä. Impparihan se siinä teki tuloaan Aischa-rukan kinttuun.

Koska Aischa oli jo tarhasta hakiessa esittänyt kaikki askellajit ennen kuin suostui riimutettavaksi, olin jo voinut todeta sen liikkuvan puhtaasti. Niinpä ratsastus ei jäänyt kokonaan välistä, mutta typistyi käyntityöskentelyyn (ravasimme sentään yhden ympyrän molempiin suuntiin).

Kevyt liikunta on impparijalalle vain hyväksi. Tälläkin kertaa turvotus oli ratsastuksen jälkeen vähän pehmentynyt.

Imppariinhan pitäisi laittaa Betadine-haude, mutta sellaisen tekoon soveltuvia tarvikkeita ei tietystikään ollut käsillä. Niinpä laitoin pesun jälkeen haavan päälle vain Betadineen upotetun haavataitoksen (sellaisia minulla sentään on kaapissa), siihen päälle patjan ja pintelin. Omistaja kävi illalla tekemässä kunnollisen hauteen. (Ja sunnuntaihin mennessä turvotus oli kuulemma kivasti sulanut.)

Sain pienen videonpätkänkin tästä käyntiköpöttelystä (laatu ei päätä huimaa, koska alkoi jo hämärtää). Kerrankin voi sanoa, että ratsastus tuntui juuri siltä kuin näyttikin: vähän tahmealta. Ei käyntiä turhaan kutsuta askellajien kuningattareksi - minä en ainakaan sitä osaa ratsastaa.

Ravipätkissä Aischa tuntui hurjan kivalta, niillä kahdella ympyrällä. Sen enempää en uskaltanut, kun hepalla oli kuitenkin kinttu turvoksissa.

Mistä löytyisi hyvä ratsastuksenopettaja korjaamaan jäykkistädin ratsastusta?



Linkki videoon.

P.S. En ole oikeasti niin paksu kuin videolla näyttää, heijastinliivin alla vaan on monta kerrosta vaatetta.

Puomivaraston möröt

Tänään oli isänpäivä, työpäivä ja ties mitä, mutta myös ratsastuspäivä. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Jo harjatessa Aischa rutisutti hampaitaan ja näytti hapanta naamaa. Arvelin, että tänään olisi se kerta, kun tamma näyttäisi minullekin, miksi sitä on monessa kodissa pidetty hankalana tapauksena. Enkä ollut väärässä.

Vasemmassa kierroksessa meni ihan mukavasti, joten hetken päästä vaihdoin suuntaa ravissa.

Sama suhteellisen tasapainoinen meno jatkui alkuun myös oikeaan kierrokseen: ravi oli rauhallista ja tahdikasta, työskentelyasento oikeansuuntainen.

Sitten yhtäkkiä etujalat sinkaisivat ylöspäin. Ratsu pyöräytti näppärän piruetin niin, että rintamalinja osoittikin takaisin tulosuuntaan. Tuli kiire perätä hevoselta paluuta alkuperäiseen suunnitelmaan.

Olin unohtanut möröt. Ne asuvat kentän yhdellä sivulla, siellä samassa paikassa missä säilytetään estepuomeja.

Vasempaan kierrokseen mörköjä ei ollut näkynyt. Siksi ehkä kuvittelin, että ne pysyisivät piilossa myös vaikeampaan suuntaan. Turha luulo.

Ilmeisesti hevosen oikeaa silmää hallinnoiva aivolohko ei juurikaan kommunikoi vasemman silmän havaintoja käsittelevän kollegansa kanssa. Näin ollen tieto puomivaraston viereisen kaviouran vaarattomuudesta ei tavoittanut vasemmasta silmästä vastaavaa aivolohkoa. Sen sijaan tämä aivolohko oli yliaktiivinen yrittäessään kehittää erilaisia tapoja välttää liikkumista lähellä mörköjen pesäkoloa.

Pystyynhyppelöt sentään jäivät keinovalikoimasta pois muutaman yrityksen jälkeen.

En yllättynyt, että Aischa kokeili protestiliikkeitä minuunkin. Enemmän ehkä yllätyin siitä, että pienet loikat eivät horjuttaneet sen enempää ruumiillista kuin henkistäkään tasapainoani. Jotain rohkaistumista näkyvissä?

Omistajan kanssa Aischa ei kuulemma enää näe mörköjä. Toivottavasti minäkin saan ne jossain vaiheessa nitistettyä.

Kolmea kaarta ulos mukavuusalueelta

Monen muun helmasynnin lisäksi yksi pahimmista tavoistani ratsailla on pysyttely visusti omalla mukavuusalueella. Mitä pitempään kuluu opettajan säännöllisestä ruoskanheiluttelusta, sitä ahtaammaksi mukavuusalue käy.

Ei liene vaikea arvata, millaisissa mitoissa mukavuusalue on kymmenen ilman ammattiapua ratsastellun vuoden jälkeen. Vähitellen kaikki paitsi kentällä haahuilu kaksitahtisessa lempiaskellajissa alkaa tuntua vaikealta ja siksi vähän pelottavaltakin.

Peloista suurin ja hirmuisin on pelko siitä, ettei osaakaan. Ja mitä pidempään pysyttelee ahtaaksi käyneellä mukavuusalueella, sitä todennäköisemmin sieltä poistuessaan epäonnistuu. On helpompaa vain pysyä siinä, missä ennenkin on ollut kivaa.

Tällä samalla linjalla jatkoin ensimmäisellä Aischa-ratsastuksellakin. Minuuttikaupalla kevyttä ravia. Hevonen juoksi alta ja minä keventelin yrittäen saada hevosta avuille ja rennoksi.

Mutta sitä saa, mitä tilaa. Jos antaa hevosen jolkottaa ylitemmossa kierroskaupalla, sitä lajia on odotettavissa lisää tulevaisuudessa.

Kuva lauantailta. Nyt kaivattaisiin enemmän rentoutta ja tasapainoa.

Koska sen enempää minun kuin hevosen omistajankaan ratsastukselliset tavoitteet eivät ole Vermon suoralla, päätin tämänpäiväiselle ratsastuskerralle miettiä jotain toista lähestymistapaa.

Pakotin itseni, jos nyt ei ihan mukavuusalueen ulkopuolelle, niin ainakin sen vähän vähemmän matkatuille rajamaille. Tämä tapahtui kolmikaarisen kiemurauran muodossa.

10 vuotta sitten ratsastin yksityistunneilla kaksi kesää melkein pelkästään kolmikaarista kiemurauraa.

Tylsää, huutaisi teiniminä. Vaikeaa, vaikeroi tätiminä.

Tehtävä voi näyttää yksinkertaiselta, mutta sitä voi erilaisilla höysteillä vaikeuttaa loputtomiin niin, että ratsastajan on ratsastettava jokaista askelta. Kun lisätään soppaan valinnainen määrä siirtymiä ja ehkä vielä volttejakin, perusratsastuksen harjoitteluun ei muuta tarvitakaan.

Ja kas, käynti alkoi heti pyöristyä. Ravissakin tuli hyvin hallittuja pätkiä, jolloin hevonen tuntui selkään hyvin pyöreältä ja kevyeltä. Ja jos nopeudensäädin alkoi reistailla, en jäänyt jankkaamaan, vaan siirsin Aischan käyntiin ja hain sen siinä kuulolle ennen kuin yritin taas siirtymää ylöspäin.

Laukkaa kokeiltiin vain vasempaan kierrokseen, sillä oikea laukka tuntui ravipainotteisesta puskaratsastajasta vielä liian isolta palalta haukattavaksi. Sitä paitsi kentän tallinpuoleisella pitkällä sivulla piileskeli oikeassa kierroksessa mörköjä. Hassu, mutta aika ihana hevonen.

Perässävedettävän nuuskijaponin kanssa lauantaina.

P.S. Ruusaakin olen kävelyttänyt joka päivä, nyt 30 - 45 minuuttia kerrallaan. Se on ollut enimmäkseen perässävedettävää mallia, mikä pikkutarhaan vangitun 3-vuotiaan kohdalla herättää vakavia epäilyjä kivuista. Tosin tänään neiti perässävedettävä traktorin ohitustilanteessa vingahti ja singahti ojan yli viereiselle pellolle. Harrasti siellä sitten monipuolista rodeohyppelyä. Ja kun oli rauhoittunut, vetäisi samanlaiset pultit tavallisesta henkilöautosta. Sellaista.

Poniratsastaja hevostelee

Teiniminä tarttui aina ja poikkeuksetta - silmät innosta kiiluen - tarjouksiin, jotka sisälsivät sanan "ratsastus". Ihan sama, millainen rodeohärkä oli vastassa, kunhan pääsi ratsastamaan.

Tätiratsastajaminä suhtautuu "ratsastus"-sanan sisältäviin tarjouksiin aina hiukan epäilevästi. Onko se varmasti kiltti? Eihän pukita tahi säntäile joka risahduksesta kuin heikkopäinen?

Tätä taustaa vasten on varsin erikoista, että kun tallikaveri tarjosi minulle vararatsastajan paikkaa, lähes epäröimättä suostuin. Erikoista siksi, että tämä minulle aiemman omistajan ajalta tutuntapanen hevonen ei ole jäänyt mieleen erityisen turvallisena tädinkuljettimena.

Nykyinen omistaja on kuitenkin vakuuttunut siitä, että hänelle on myyty vaikeana hevosena ihan tavallisen helppo tapaus.

Vaikka moneen kertaan korostin tallikaverille, että istuntani ja erityisesti käteni ovat erittäin epävakaat, hänestä oli ihan hyvä idea päästää minut hevosensa selkään, ja suoraan ihan keskenäni. Ei se ketään ole kuulemma vielä alas heittänyt. Tosin kukaan vararatsastajaehdokas ei ilmeisesti ole tullut toista kertaa.

Näillä spekseillä sitten nousin lainaratsun selkään lauantaina. Varmuuden vuoksi pakotin mukaan henkisen tuen, jonka tehtävä oli myös videokuvata ja tarvittaessa näppäillä kännykkään numero 112.

Oikea kierros on molemmille ratsukon osapuolille äärimmäisen vaikea.
Tämä lyhyt sivu oli ainoa sinne päin mennyt pätkä...
Pahoittelen kuvanlaatua, kaikki stillit on otettu videolta ja vielä "zuumattu".

Putosinko? En. Pelottiko? Ei hetkeäkään.

Aischa kantoi tumpulaa tätiä kärsivällisesti ja silloin tällöin vähän kuuntelikin. Tuhmuuksia se ei edes yrittänyt, vaikka välillä epäilikin, että kentän laidalta voisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä rautiaita tammoja syövä peto.

Vannoutunut poniratsastaja oli rapiat 160-senttisen puoliverisen selässä kyllä aivan hukassa. Isossa hevosessa on pikkuponiin verrattuna erilaisia ulottuvuuksia joka suuntaan noin 30 senttiä enemmän. Kaulaa ehkä noin puoli metriä enemmän.

Kannan kädet, istun suorassa?

Koko keskivartalon vähäinen voima oli käytettävä siihen, että pysyin isoissa liikkeissä suunnilleen hevosta häiritsemättä. Varsinaiseen ratsastamiseen lihaksissa ei enää vääntöä riittänyt.

Ilmeisesti kuvittelen, että hevonen kääntyy paremmin, jos itse istun vinossa... Ja hepo juoksee alta.

Hepo eteni siinä askellajissa kuin pyysin ja suunnilleen siihen suuntaan kuin pyysin, mutta vauhdin tai suoruuden/taivutuksen hienosäätö jäi kyllä haaveeksi. Tilannetta vaikeutti vielä sekin, että ratsu oli kuulemma vielä maanantaisen rokotuksen jäljiltä tavallista jäykempi.

Käynnissä ylävartaloni ilmeisesti jälleen muistutti keitettyä spagettia enemmän kuin jämäkkää pilaria. Siinä, missä kevennys alkaa jo olla suhteellisen siistin näköistä (harjoitusravin tässä tilanteessa totesin mahdottomaksi ajatukseksi), käynnin ratsastaminen on tolkuttoman vaikeaa. Rupean könöttämään, kiemurtelemaan, kallistelemaan, nostelemaan jalkoja ja mitä vielä.

Siis ihan oikeasti, mitä istunnalleni oikein tapahtuu käynnissä?!

Tosin oli hauskaa huomata, että käynti-ravi-siirtymät onnistuivat pelkästään vatsalihaksilla, juuri kuten elokuisella kurssilla opittiin. Eli kun haluaa siirtymän ylöspäin, pitää "ponnistaa" (termin selitys edellä olevassa linkissä) vatsalihaksilla "eteenpäin". Ja kas, pohjetta ei tarvittu.

Videolta paljastuu myös helmasynti: tuntuman puute. Jos kasaan ohjat ihanteellisen mittaisiksi, tuntuu, että vedän ja hevonen jäkittää vastaan.

Mutta jos ratsastan minusta miellyttävällä tuntumalla, lopputulos on ohjan löpsötys ja hevosen venyminen tolkuttoman pitkäksi. Silloin on aika vaikea tavoitella jotain peräänannoksi kutsuttavaa. Lisäksi tiedostan varsin tuskallisesti sen, että yrittäessäni olla vetämättä päädyn tarjoamaan hevoselle nyppivän "tuntuman", joka on vähintään yhtä kaukana pehmeydestä kuin se ohjan pitäminen hurjan tiukalla.

Kehityskohteita riittää, mutta toivotaan, että pääsisin vähitellen vähän eteenpäin tässä hommassa. Tunnillekin pitäisi tietysti päästä.

Mitä ihmettä, ihan kuin hevonen olisi askeleen verran edennyt ylämäkeen!

Seuraava ratsastus Aischalla on jo huomenna, toivotaan, että saisin siihen jo vähän jotain tatsia silloin. Kiitokset tallikaverille hevosen lainasta vielä tätäkin kautta! Arvostan suuresti saamaani mahdollisuutta.

P.S. Yritin ladata videota Youtubeen, mutta kun latausta oli 2 tunnin kuluttua valmiina 12 prosenttia, luovutin. Voisiko joku kertoa, miten saan kotikoneella videon pakattua vähän pienemmäksi? Yritin ladata parikin eri editointiohjelmaa, mutta toinen ei ymmärtänyt kamerani tiedostomuotoa ja toista en saanut tekemään muuta kuin mainostamaan jotain maksullisia päivityksiä.