Mitä kuuluu Ruusalle ja Ruusan jaloille

Tämän päivän ohjelmassa: uusi jakso sarjaamme Ruusa-ponin potilaskertomuksia. Viime jaksohan päättyi hämmennyksen tilaan, kun tuhannen euron kantamisesta naapurin klinikkaeläinlääkärille ei jäänyt käteen diagnoosia. 

Se hyöty klinikkareissuista kuitenkin oli, että Ruusa-ponin kengityksen suunnitteluun saatiin kavioammattilaisen lisäksi mukaan toinenkin jalkaosaston asiantuntija. Käytännön toteutukseen päästiin noin viikko klinikkakäynnistä, eli nelisen viikkoa sitten. 

Pedikyyrissä kaviot viilattiin viimeisen päälle suoraan ja niitä myös lyhennettiin reiluhkosti. Viilauksen päälle naulattiin etusiin nahkapohjalliset, joiden alle vielä sujautettiin silikonipehmuste. Kaviobalanssi näytti ainakin poninomistajan silmään erittäin hyvältä (valitettavasti olen unohtanut ottaa kuvan tuoreesta tilanteesta).

Tästä kuvasta oli edustavampikin versio, mutta jostain syystä se ei ole tarttunut mukaan, kun olen siirtänyt kuvia toiselta koneelta. Mutta jännästi silloin kun poni on ryhdikkäänä, en näytä sen selässä juurikaan isolta. 

Varmuuden vuoksi annoin ponille vielä viikon verran vapaata, että se saisi totutella kavioiden uuteen asentoon ilman lisätehtäviä. 

Ja kuinkas sitten kävikään? En tiedä, uskallanko edes kirjoittaa. Liikkumistapa nimittäin muuttui heti. 

Ruusa-poni on liikkunut puhtaasti, sen askel on taas ainakin ajoittain venynyt ja se on kävellyt ilmeisen kivutta myös kovemmalla pohjalla. Lisäksi poni on tarvinnut taannoista lyhyempää harkinta-aikaa kuolaimen ottamiselle suuhun.

Monttukamaa vai ei -pohdinta on ollut jonkinlaisella tauolla. Toki se edelleen takaraivossa vähän kolkuttelee, mutta milloinpa ei.

Etujalan liike näyttää ainakin välillä ihan kivalta.

Tässä reilun kolmen viikon aikana olen lisännyt tamman lukujärjestykseen vähitellen lisää ohjattua liikuntaa. Edelleen on menty lähinnä käyntiä ja vähän ravia. Paitsi sillä kerralla, kun päädyin selkään asti. Tämän postauksen ratsastuskuvat ovat siis viime viikon tiistailta.

Ratsastuskerta ei mennyt ihan niin kivasti kuin pari edellistä, mutta tähän saattoivat vaikuttaa näkemyserot alkuverryttelyn laadusta. Oma käsitykseni oli, että ponikaruselli pyörähtäisi molempiin suuntiin vain muutaman kierroksen. Ruusan käsitys oli, että mennään liinassa minuuttitolkulla kiitopukkilaukkaa. Tosi terveellistä jalkatoipilaalle!

Sattuuhan näitä, mutta sattuneesta syystä kevyen käytön ponilla ei itse ratsuhommiin enää ollut kovinkaan paljon paukkuja jäljellä.

Väsyneenäkin poni tulkitsee mielellään pohjeavun laukkapyynnöksi.

Mainitun humputtelun jälkeen ratsastus on ainakin hetken tauolla, koska en tahdo ottaa mitään kipeytymisriskiä. 

Maanantaina Ruusan on nimittäin tarkoitus esiintyä Hippoksen tuomareille Sipoossa! Jännittää mahdottomasti. Lähinnä jännittää se, millaista liikettä poni jalostusarvostelussa esittää. 

Eniten jännittävät ihan kaikki askellajit. Laukkaa emme ole alkuverryttelyn lisäksi juuri harjoitelleet siinä pelossa, että etujalat rasittuvat liikaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, ponin etu- ja takajaloilla on viime aikoina ollut erimielisyyksiä siitä, mitä laukkaa oli tarkoitus mennä. Toivotaan että Ruusa vapaammassa juoksennassa pysyisi paremmin tahdissa. 

Onnistuneiden hetkien lisäksi laitan tähän nyt myös vähän vähemmän onnistuneita, ettei tulisi annettua liian ruusuista kuvaa Ruusa-ponin koulutustasosta. (Saati oman istunnan alennustilasta.) Alkeiskurssilta päivää! Se kuitenkin on parin viime ratsastuskerran kuvissa ilahduttanut, että niissä ei juuri ole sellaisia otoksia, joissa poni olisi pudottanut selän alas. Alkaa siis vissiin olemaan jotain lihaksen tapaistakin rangan kyljessä.  

Laukkaprobleema voi olla oire jostain vakavasta. Tai se voi liittyä esimerkiksi sellaiseen asiaan, että ponilla oli jonkin aikaa melko tiukka peba. Sormituntuma muistutti enemmän puuta kuin lihaskudosta. 

Ihmettelin aikani, mikä mättää ja pitääkö soittaa hätäpuhelu hierojalle. Sitten tajusin, että klinikkareissun jälkeen poni oli viikon yöt sisällä ja päivät pikkutarhassa ilman jumppaa. Kyllähän semmoinen nyt vetää kenet tahansa vähän takakireäksi.

Nyt ovat jumppa ja pihattoelämä tehneet tehtävänsä eli lihaksissa on taas liikettä.

Uusista kuvista loppuivat julkaisukelpoiset kesken, mutta löytyi vielä tällainen otos sitä edelliseltä kerralta. 

Takaisin näyttelyyn. Siellä Ruusa nähdään vain kolmiouralla ja irtojuoksutuksessa. Käyttökokeeseen emme osallistu, kun ei ole pakko. 

En näe mitään lisäarvoa sillä, että poni menee sinne kipittämään nurinniskoin. Todennäköisyys sellaiselle on aika suuri, kun puskaponin vieraissa paikoissa tekemät ns. oikeat työt rajoittuvat muutamaan vierailuun naapuritallin kentälle. Siitä toiminnasta on rento suorittaminen ollut aika kaukana. 

Huomenna pitäisi saada poni puhtaaksi. En tiedä, miten se näissä semiarktisissa olosuhteissa onnistuu, kun ei ole lämmintä pesupaikkaa.

Yksi kivi sentään vierähti sydämeltä, kun luottokengittäjämme kisälli kävi perjantaina viilaamassa ponnyn kaviot paraatikuntoon. Nelisen viikkoa kengityksestä kavio nimittäin roikkui jo osittain kengän yli.

Kengitystä ei kuitenkaan avattu, vaan ylimääräiset lärpäkkeet hiottiin ulkopuolelta. Ja taas näyttää ihan hyvältä. Enpä olisi tätäkään itse keksinyt. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia kikkoja!

P.S. Laatuponeistakin on tulossa tekstiä kuvineen, kunhan saan kuvat käsiteltyä.

Menovinkki viikonlopulle: taas laatuponeillaan!

Kaipaatko jotain tekemistä viikonloppuusi, muttet ole varma, mitä? Älä mieti enää, vaan lähde Hämeenlinnan Aulangolle. Siellä nähdään taas tänä viikonloppuna laatuponeja tositoimissa! 

Viime vuoden Junior Champion, welsh B Vliedberg Farley.

Tiedostan toistavani itseäni, mutta Laatuponikilpailu vaan on ihan paras ponitapahtuma. Näkee hienoja nuoria poneja monipuolisissa hommissa ja voi samalla nauttia rennosta tunnelmasta. Ja Aulangon ratsastuskoululla homma toimii. 

Lauantaina geimit alkavat kello 10.30 ja jatkunevat jonnekin 18.30 saakka. Estradilla on ennakkotietojen mukaan 34 ponia. Lauantaina siis 2 - 3-vuotiaat esittelevät tuomaristolle hyppytaitojaan irtohypytyskujassa ja liikkeitään siinä ohessa.

Sunnuntaina ensimmäinen esteratsastuskoe starttaa jo kello 9 ja viimeinen askellajitesti päättynee vasta kymmenisen tuntia myöhemmin. Sunnuntainakin kisailee sellaiset 30 ponia. Nämä 4 - 5-vuotiaat esiintyvät siis kaikki ratsain ja ne voivat suorittaa joko koulu- tai estekokeen, tai sitten molemmat. Edit. Kuten Raipe asianmukaisesti kommenttikentässä huomauttaa, osa poneista esiintyy ajaen.

Näkemistä ja jännitettävää siis riittää. Ponilistat on jo julkaistu tapahtuman Facebook-sivuilla.

Viime vuoden este- ja kouluvoittaja, ratsuponi Melvin As.

Jos blogin aiemmat Laatuponikisaraportit kiinnostavat, niin tässä linkit:

2017

2016

2015

Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Sanotaan, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin haluaa. Minusta asia on ennemminkin niin, että itse tekemällä saa sellaisen kuin ansaitsee. (Tai, kuten eräs kaveri sanoi, itse tekemällä saa sellaisen kuin sattuu tulemaan.)

Ruusa on syntynyt perinteiseen karsinatalliin, jossa tallin säännöt asettivat reunaehtoja koulutuksen etenemiselle. Albertin sen sijaan olen saanut kouluttaa alusta asti ihan itse ja juuri niin kuin olen tykännyt.

Jo aikaa sitten minulta pyydettiin lisää tietoa siitä, kuinka tämä koulutus on tapahtunut. Toive oletettavasti oli käytännölle, mutta aloitetaan silti periaatteista. Olen jo vähän kirjoittanutkin aiheesta (Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia), mutta alempana vähän tarkempi selostus aiheesta. 

Vaikka hevonen reagoisi eri tavalla kuin ajattelit, kannattaa noudattaa brittihovin neuvoa stay calm and carry on. Kuva on vuodelta 2013.

En ole hirttäytynyt mihinkään yhteen koulutustyyliin, vaan poiminut kirsikoita monista kakuista.

Vahvana pohjana on kuitenkin operantti koulutus eli opetettava asia pilkotaan pieniin palasiin, oikeasta vastauksesta palkitaan ja väärästä vastauksesta pääsääntöisesti ei seuraa mitään (edit. tilanteissa, joissa hevosen käytös on potentiaalisesti vaarallista, kuitenkin käytän myös sanktioita). Sillä viisiin sitten kivutaan oppimisen portaita askelma kerrallaan, kunnes lopulta voidaan todeta, että poni osaa sen mitä haluttiin (ja jatkaa siitä seuraavaan kehitystehtävään).

Palastelutekniikan olen alun perin oppinut lh-kouluttajalta, joka auttoi minut Ruusan ajo-opetuksen alkuun (ja jonka opeista sai tämä blogikin alkunsa). Aluksi kapinoin, miksi pitää tehdä niin vaikeasti. Sittemmin olen todennut, että pienin askelin etenemällä päämäärään pääsee loppujen lopuksi nopeimmin, varmimmin ja turvallisimmin. Jopa täysi amatööri onnistuu!

On kuitenkin huomautettava, että myös tässä koulutustavassa onnistumiseen tarvitaan jonkin verran hevosenlukutaitoa.

Toivotunlainen mielentila. Tämäkin kuva taitaa olla vuodelta 2013.

Tärkeintä on mielentila.

Koulutus etenee toivotusti vain, jos hevonen pysyy koko ajan rentona. Se saa korkeintaan hiukan huolestua. Jos se sen sijaan esimerkiksi yhtäkkiä nostaa päätään, on parasta vähän helpottaa tehtävää.

Jos ensimmäisistä harjoituskerroista jää hyvä mieli, hevonen yhdistää samaan toimintaan jatkossakin hyvän olon. Hevonen muistaa tunteen. Siksi namikoulutus on niin tehokasta (ks. seuraava kohta).

Samahan pätee tietysti toisinkinpäin eli hermostuneessa mielentilassa koulutettu hevonen on tulevaisuudessakin opittua toistaessaan kiihtynyt. Tai, jos hevonen suorastaan pelkää, se ei opi muuta kuin yhdistämään pelon kyseiseen tilanteeseen. Sellaisen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa - siksi Anna Kärkkäinenkin korosti jokusen vuoden takaisella kurssillaan, että sisäänratsastus on ratsutuksen tärkein vaihe (kannattaa lukea linkitetty kurssiraportti, jos et ole vielä niin tehnyt).

Tässä semmoinen sisäänratsastettava, joka tapailee ensimmäisiä ravejaan ratsastajan kanssa. Onnistui ihan hyvin, vaikka täti itsepintaisesti halusi tehdä tämän tärkeän vaiheen itse. Ja sittemmin onnistui sössimään tämän hyvyyden pitkäksi aikaa.

Seuraavaan vaiheeseen voi siirtyä, kun polle pysyy edellisessä vaiheessa jokusen toiston ajan rentona ja luottavaisena.

Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjassa on muistaakseni määritelty ihan numeroina, monenko toiston pitää onnistua, että tehtävää voi vaikeuttaa. Itse olen kuitenkin edennyt ihan perstuntumalta ja palannut sitten taaksepäin, jos olen huomannut, että poni ei ollutkaan valmis seuraavaan vaiheeseen. 

Kun kouluttaa maastakäsin perusjuttuja, hevosen kannattaa antaa olla harjoitusten aikana vapaana. Silloin se voi poistua paikalta, jos alkaa ahdistaa. Jos se käyttää tätä mahdollisuutta, olet joko ylittänyt ahdistuskynnyksen tai tylsistyttänyt eläimen.

Vapaana työskennellessä on se hyvä puoli, että siinä todennäköisyys sille, että ns. pilaat hevosen, on aika pieni. Lisäksi kun hommasta on pakko tehdä hevoselle motivoivaa, sen motivaatio ihmisen kanssa toimimiseen - tadaa - kasvaa.

Parivuotiaan Ruusan kuolainkoulutusta toivotunlaisessa mielentilassa. Jos haluat tietää, miten ponin voi kouluttaa ottamaan kuolaimet itse suuhunsa, lue tästä.

Huomautus kaltaisilleni keskittymisenaikaisista hengityskatkoksista kärsiville: Muista myös itse hengittää harjoitusten aikana!

Itsehän jonkin aikaa ihmettelin, miksi Albert ei tahtonut oikein rentoutua riimuharjoituksissa, kunnes tajusin pidättäneeni hengitystä. Varsa tietysti tulkitsi, että nyt on jännä tilanne päällä. Joskus hevosen jännitykseen siis auttaa ihan vaan se, että itse vetää syvään henkeä ja puhaltaa ilman rennosti ulos. (Toimii myös muissa kuin varsinaisissa koulutustilanteissa.)

Hevonen määrittää palkkion.

Kaikki hevosen kouluttaminenhan, tyylistä riippumatta, perustuu siihen, että ihmisen toivomasta käytöksestä tehdään hevoselle kannattavaa.

Minimimotivaattori on tietysti se, että paine poistuu, kun hevonen tekee oikein. Itse kuitenkin kuulun koulukuntaan, jonka mielestä hevosen sitouttaminen työhönsä onnistuu parhaiten, kun kopioi palkkauslinjan suuryritysten johtajasopimuksista. Koulutuskielellä sanottuna bonusten maksaminen tarkoittaa tietysti positiivista vahvistetta eli sitä, että yhtälöön lisätään jotain, mitä hevosen mieli halajaa. (Edit. käytän toki paljon myös negatiivista vahvistetta eli paineen poistamista.)

Minna Tallberg kirjoitti eri palkitsemistapojen vaikutuksista hevosen motivaatioon jokin aika sitten mielestäni niin hyvin, että en ala asiaa toistamaan. Suosittelen siis lukemaan aiheesta hänen kirjoituksensa.

Kun on päättänyt käyttää koulutuksessa positiivista vahvistetta, seuraava kysymys on tietysti, että mikä se palkkio sitten on.

Niin kovasti kun haluaisinkin, en voi määrätä, että vaikkapa rapsutus on hevoselle palkinto. Vain hevonen voi päättää, mikä sitä palkitsee. Toki vahvisteen laatu voi myös riippua tilanteesta. Esim. eräs Ruusa-poni inhoaa seistä paikoillaan, joten tätä asiaa harjoitellessa sille on palkinto päästä lähtemään liikkeelle.

Ruusa motivoituu eniten herkuista. Niitä voi helposti käyttää selästäkin käsin.

Oman empiirisen kokemukseni perusteella melko yleispätevä vahviste on kuitenkin herkkupala. 

Tehokkainta koulutus on, jos herkku seuraa jotain tiettyä ääntä. Koska naksutinkoulutus on ollut minulle jostain syystä kova pala niellä, olen Ruusan kanssa käyttänyt ihan vaan sanaa hyvä.

Albertin kanssa olen kuitenkin jo taipunut naksuttelemaan. Ja voin kertoa, että homma on sen jälkeen edennyt ns. nextille levelille. En ole tehokkaampaa koulutustapaa löytänyt! Monet sellaisetkin asiat, joita ei Albertille ole pakolla saatu tehtyä useammankaan ihmisen voimin (esim. Domosedan-geelin laitto kielen alle), pystyn naksuttelun avulla tekemään itsekseni ja aivan yhteisymmärryksessä varsan kanssa.

Naksautuksen (tai vihellyksen, tai mitä nyt käyttääkin) hyviä puolia on sen selkeä erottuvuus, eli sitä ei kuulu missään muussa tilanteessa, ja neutraalius: esimerkiksi hyvä-sana voi tahtomattamme latautua vääränlaisillakin tunteilla, jos koulutustapahtumaan vaikkapa liittyy turhautumista.

Olen naksutellut ihan vaan kielellä. En ole kovinkaan taitava muodostamaan erilaisia ääniä suullani, joten myönnettäköön, että ääni ei kuulosta joka kerta samalta. Mutta ainakin Albertille tuntuu riittävän, että naksu toistuu suunnilleen samankaltaisena.

Varsan kannattaa antaa olla vapaana, kun sitä kouluttaa. Tässä on yhtä aikaa menossa koulutus (päähän ja niskaan koskeminen riimutusta ennakoiden) ja ihan vaan hellittely. Huomautan, että etenkin varsan kanssa ihan aina sitä käsitellessä pitää miettiä omaa käytöstään siitä näkökulmasta, että mitä varsa siitä oppii. Koska joka käsittelykerralla se joka tapauksessa oppii jotain. 

Ajoitus ratkaisee.

Laitan tämänkin mukaan, vaikka ajoituksen tärkeys nyt varmaan on kaikille edes vähän harrastaneille hevosihmisille itsestäänselvyys.

Se, millä tavalla hevoselta pyytää asioita, on vähemmän tärkeää kuin se, millä hetkellä paine poistuu ja mahdollinen naksu naksahtaa.

Varsinkin koulutuksen alussa on tärkeää palkita jo siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan eli harkitsee ratkaisevansa käsillä olevan pulman (paine) ihmisen toivomalla reaktiolla.

Eli jos vaikka kouluttaa hevosta liikkumaan, kun riimusta tulee sen niskaan painetta, pitää aluksi palkita ihan vaan siitä, että hevonen ajattelee oikeaan suuntaan. Ja toisaalta jos opettaa paikoillaan seisomista, jossain vaiheessa ei enää riitä, että hevosen jalat ovat paikoillaan, jos se edelleen ajattelee liikkumista.

Hitostako minä voin tietää, mitä se ajattelee, protestoin aikoinaan, kun lh-open kanssa näitä juttuja aloittelin. No, tässä tullaan siihen alussa mainittuun hevosenlukutaitoon. En osaa sitä selittää, mutta sen vaan näkee hevosen olemuksesta. Jos joku osaa pukea asian sanoiksi, esimerkiksi kommenttikentässä on tilaa.

Kuvan ponit liittyvät vahvasti aiheeseen.

Älä pelkää virheitä.

Jos et ole rutinoitunut varsankouluttaja niin todennäköisesti jossain vaiheessa teet harjoituksia liian pitkään, etenet liian nopeasti tai muuten vaan tyrit.

Ei ole kuitenkaan syytä hätääntyä tahi jäädä vellomaan itsesyytöksissä!

Varsa - tai aikuisempikaan hevoseläin - ei traumatisoidu pienistä virheistä, eikä yleensä isommistakaan. Tietystikin mitä nopeaoppisempi eläin on, sitä nopeammin se oppii myös ei-toivotun toimintatavan. (Welshinponin kyseessä ollessa tähän tarvitaan kokemukseni mukaan noin yksi toisto.) Mutta sitten vain korjaillaan, ei se sen vaarallisempaa (yleensä) ole.

Moka on mahdollisuus, toisteli aiemmin mainittu lh-opemme aina. Perfektionismiin taipuvaisena en silloin vielä ihan kyennyt sisäistämään ajatusta, mutta nyt vuosia myöhemmin voin jo olla samaa mieltä.

Mokasta oppii, ehkä paremmin kuin mistään muusta. Myös hevonen tekee virheitä ja oppii niistä. Sitä paitsi hevonen antaa yllättävän paljon virheitä ihmiselle anteeksi. Omat ponini ovat siitä eläviä esimerkkejä.

Albertin kesäsiirtolakuulumisia ja syksyn kuvioita

Breaking news orilaitumelta: Albert on kasvanut! Tai ainakin sen pää. Viime käynnillä pony-riimu meni korvien yli vain runnomalla ja leukaremminkin sain kiinni vain vaivoin. Onneksi mobiilista hevostarvikevarastostani, merkiltään Kia, sattui löytymään cob-koon päävehje, merkiltään Bucas. Tosimiehethän pukeutuvat (neon)pinkkiin (aitoa retroa suoraan 90-luvun alun mallistosta)!

Tässä on nyt vakavasti sellainen vaara, että tulevaisuuden ponitätikuljetin onkin hevonen.

Kasvun lisäksi on ollut havaittavissa, että Albert on lakannut laihtumasta, mistä kiitos kuulunee soijan palauttamiselle ruokavalioon. Vielä saisi kuitenkin tulla ns. massaa, joten lisärehustusta on vielä hiukan lisätty. (En tarkoita, että varsan pitäisi olla pullukka, mutta mielestäni sen keväinen lihavuuskunto oli aika hyvä, tai saa se siitä jokusen kilon hoikempikin olla.)

Poikien välistä ystävyyttä. (Albertin toinen etukavio näyttää tässä ihan epämuodostuneelta, mutta livenä ihan normaalilta.)

Myös varsasosiaaliset suhteet vaikuttaisivat olevan ihan hyvällä tolalla.

Lauman hevosvoimathan ovat jo yli kuukausi sitten vähentyneet neljään, kun lauman päällysmies löysi uuden kodin. Mielestäni tämä ei ole ainakaan heikentänyt laumadynamiikkaa, vaan poikapoppoo tuntuu olevan hyvinkin harmoninen kokonaisuus.

Taitaa Albertilla olla myös jonkinlainen bestis, tai ainakin tämä kyseinen puoliverinen (kuvassa yllä ja myöhemmin alla) löytyy yleensä sieltä mistä Albertkin.

Käsi meni kuvankäsittelyssä aika oudon väriseksi. Mutta sormien väli on täynnä takkua.

Albertia on myös alkanut taas kiinnostella ajanvietto oman ihmisen kera. Tähän luullakseni on merkittävästi myötävaikuttanut se, että yhtälöön on lisätty mahdollisuuksia ansaita herkkupaloja. Ja herkuthan ovat näiden kanssa suorastaan oikoteitä onneen, tai ainakin oppimistuloksiin.

Albertin kanssa olen treenannut lähinnä paikoillaan seisomista hoitaessa - mukaan lukien erinäisten tököttien suihkuttelun aikana.

Häntään jouduin suihkuttelemaan hoitotuotteita ihan urakalla, kun havaitsin, että siihen oli groomaamattoman kesän aikana ilmestynyt melko merkittävänkokoinen takku. Jonkin aikaa lienee siellä hautunut, koskapa on jo melkoisen huopunut. Suihkuttelu näyttää kuitenkin olevan niin sanotusti liian vähän ja liian myöhään, tilanne vaatinee saksia.

Olisi ehkä kannattanut harjailla häntää vähän tässä välissäkin.

Kuten otsikostakin voi päätellä, olen myös päässyt itseni kanssa riittävään sopuun Albertin talviaikaisesta majoituskuviosta. Se kuvio sijaitsee äitiponin helmoissa.

Tämä ratkaisuhan tarkoittaa sitä, että ennen muuttoa pikkuoriin on kevennyttävä parin pallukan verran ja muutto tapahtuu hevosklinikan kautta.

Sikälihän tällainen aika aikainen ruunaus on hyvä, että pienimies ei ehdi ymmärtää omaa oriuttaan eikä miehistelytoiminta siis todennäköisesti koskaan haittaa sen hevossuhteita. Varsamittaisten killuttimien poisto myös vaatii pienemmän haavan kuin täysikokoisten.

On silti myönnettävä, että asia ottaa nyt yllättävän koville, kun en ole ruunaihmisiä. Mutta yritän ajatella järjellä: Kun ei ole tarkoitus Albertista leipoa jalostusoria, ruunaus olisi joka tapauksessa ajankohtainen jossain vaiheessa. Nyt se vaan tapahtuu puolisen vuotta aikaisemmin kuin alun perin suunnittelin.

Siellä ne odottavat pahaa aavistamatta, komeat pallukat. (Valkoisen läikän olen vahingossa tusannut tuohon kuvankäsittelyssä.)

Omaa elämääni Albertin paluu lähelle kotia helpottaa merkittävästi - ja myös pienentää hiilijalanjälkeäni toiseen vaihtoehtoon verrattuna. Ainoa oripihattopaikka, jota kävin katsomassa, oli nimittäin noin 40 kilometrin päässä. Se vaikutti oikein ihanalta paikalta, mutta on se kuitenkin aika kaukana.

Vaikka kävisin vain kerran viikossa, ajettavaa tulisi lisää 80 kilometriä viikossa, 320 kilometriä kuukaudessa, yli 2 500 kilometriä yhdessä talvikaudessa. Sen verran enemmän kasvihuonepäästöjä ja sen verran enemmän polttoainekustannuksia. Puhumattakaan ajasta, jonka joutuisin istumaan autossa, vuositasolla kokonaisen työviikon verran.

Sitä paitsi mitä järkeä maksaa satoja euroja kuussa siitä, että ehtii käydä poniaan katsomassa muutaman kerran kuukaudessa? Kun molemmat ponit ovat samassa paikassa, pieniä harjoitustuokioita voi sovitella muun tallitouhuilun lomaan sen sijaan, että pitäisi ajaa 40 minuuttia varta vasten varsaa opettamaan.

Se, että "muuta talleilua" tulee, ei edes vaadi Ruusa-ponin henkiinjäämistä. Nyt on nimittäin sillä lailla iloinen tilanne, että pääsen hevosen selkään aina kun ehdin ja siltä tuntuu, vaikka en ratsua omistaisikaan.

Tältä se nyt näyttää. Kuvausassarin puutteessa on mahdollista saada kokokuvaa vain tällaisessa asennossa. Ihan kuin olisi pientä takakorkeutta ilmassa? (Ensi viikolla minun pitäisi saada Albertista kunnon kuvaa.)

Albertin talvikauden sijoituspaikka onkin valittu puhtaasti oman jaksamiseni ehdoilla, sillä jaksaminen on ollut normaalia vähemmässä tässä viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Monta vuotta olen taipunut vaikka rinkeliksi, että poneilla vain olisi optimaalisen hyvä olla, järjestänyt koko muun elämän sen mukaan. Nyt tuntuu, että on tullut joku raja vastaan. Ehkä voin olla riittävän hyvä poninomistaja, vaikka luopuisinkin sataprosenttisesta tinkimättömyydestä. 

Albertinkin on varmasti myös ruunana ja aikuisseurassa aivan hyvä olla.