Iltapuhteita paratiisitarhassa

Poneja on kohdannut pitkän tylsyysjakson jälkeen jokailtainen onni päästä seikkailemaan metsätarhassa, jota voi melkein-sairastarhaan verrattuna hyvin kutsua myös paratiisiksi. 

Tosin jos poneille annettaisiin tässä äänioikeus niin epäilemättä ne toivoisivat tarhanpohjaan lisää vihreyttä. Kyllä siellä ruohokin kasvaa, mutta sillä lailla ohuesti, ettei tarvitse miettiä, miten kauan siellä uskaltaa antaa kaviokuumetoipilaan seikkailla (ei se puita kuitenkaan jaksa niin paljon kaluta).

Tallinpitäjä kutsuu tätä tarhaa ponien hoplopiksi. Ja kyllähän siellä riittääkin pikku ponipojalle vaihtelevaa maastoa tutkittavaksi ja kiviä hypeltäviksi. Mammalle kasvustoa raivattavaksi. 

Tilaa ja kasvillisuutta on sen verran, että aitauksen lyhyeltä sivulta ei näe vastakkaisen reunan aitaa. Kuvistakaan en ole aitaa retusoinut pois eli siellä missä aitaa ei kuvassa ole niin sitä ei livenäkään näy. Jos siellä vielä olisi pihatto niin saattaisin vienosti toivoa ponieni täysipäiväistä hoploppailua.

Vaikka tallillamme on rakennuskannallisesti vaatimattomat puitteet niin ponien ulkoilutilojen näkökulmasta pääsemme kyllä nauttimaan aikamoisesta luksuksesta - etenkin kun miettii, ettei Kehä kolmoselle kovin pitkä matka ole. 

Ravia irtoaa!

Viriketarhassa Albert pinkoo häntä kirjaimellisesti suorana - ja välillä on mammatammallakin kannat siinä määrin kohti kattoa, etteivät etukaviot voi olla ainakaan kovin kipeät. 

Kivempaa Albertilla olisi vain, jos sillä olisi nujutoveri. Kieltämättä varsan kaverivaje jonkin verran kaihertaa kukkahatun alla. Kyllä se varmaan enemmän liikkuisi, jos olisi seuraa. Puhumattakaan siitä, millainen henkinen merkitys kaverilla olisi.

Onneksi Albert on kuitenkin sillä lailla rauhallinen, että nyt kun se pääsee jumppailemaan niin koikkaloikkailutarpeet tuntuvat tulevan tyydytetyiksi ilman painikaveriakin. Nenän ja muiden ihmisosien kannalta tämä tietää turvallisempaa harrastusta. 

Tosin vauhdin hurmaa ihaillessa on tullut huomattua, että nyt alkaa olla aika harjoitella Albertin kanssa luoksetulon sijaan väistämistä. Selvästikään sillä ei ole tällä hetkellä ole käsitystä siitä, miten läheltä ihmistä on sopiva singahdella. Yksi kolari on jo tullut, kun en kameran takaa tajunnut reagoida ajoissa. 

Semmoista se on, ensin opetellaan yhtä ja sitten toista. Albert on kuitenkin kiltti poika, uskoo kun sanotaan.

Melko söpö, vaikka itse sanonkin.

Metsälaitumella ja sen oheisohjelmana koetuilla ruohosteluhetkillä on tarkoitus myös tunnustella, josko ponit kuitenkin voisi vielä tänä kesänä päästää seisovaan pöytään. 

Vähän laajamittaisempi ruohon syönti tekisi epäilemättä hyvää Albertille, jonka BMI on vähän alakantissa.

Ruusa muistutti samassa iässä syöttöpossua, Albert puolestaan on vähän tuollainen kuivan kesän orava. (Ennen kuin joku ehtii kysyä niin Albert on madotettu reilu viikko sitten.)

Kuten arvata saattaa, varsan elopainoasia on askarruttanut ponitätiä siinä määrin, että kun eläinlääkäri sattui - kerrankin jonkun muun omistaman eläimen asioissa - samaan aikaan tallille, pyysin varsasta lihavuuskuntoarviota.

Ei hätää, oli viesti. "Parempi hoikka kuin lihava", kuittasi eläinlääkäri.  

Tälle kuvalle olisi kyllä tehnyt ihan hyvää, jos olisin käsitellyt nuo aidat pois.

Eläinlääkärin mielestä oli kuitenkin ihan hyvä idea tarjoilla Albertille myös omasta kiposta. Tätähän Albert on opetellut jo kuukauden verran. Tapa alkoi, kun Ruusan puurossa oli lääkettä ja varsa piti saada pidettyä siitä erossa. Nyt oma ruoka on energian saantia varten ja Albert osaa jo marssia suoraan omalle kipolle pyrkimättä ensin yhteisruokailuun.

Loppuun vielä todiste siitä, että kun hepuli iskee niin pikkutarhassakin mahtuu juoksemaan. (Ja joku lähes aikuinen poni ehkä kaipaa välillä ihmishuomiota.)

Linkki videoon

Hamppukuivike - ei kiitos enää

Jos mainoksiin on uskominen, hamppu on kuivikkeena joka suhteessa ylivertainen. Ja minähän uskoin. Ostin siis viime syksynä luottavaisin mielin lavallisen hamppua. Erityisesti houkutti pölyttömäksi kehuminen, olinhan etsimässä petimateriaalia äärimmäisen pölyherkälle ponille. 

Hankin tarkoituksella kotimaista, vaikka se oli kalliimpaa. Paitsi, että mielelläni tuen suomalaista työtä, ajattelin että kotimainen tavara olisi laadultaan ensiluokkaista. 

Kun levitin hamppua ensimmäistä kertaa pihattoon, ymmärsin, miksi pölyttömyysväitteen yhteydessä on aina lukenut "asetuttuaan". Levitysvaiheessa pöly oli nimittäin sen verran sankka, että yskin loppuillan. Huom. en ole astmaatikko tahi allergikko.

Kuukautta myöhemmin mietin, kuinkahan pitkään siinä "asettumisessa" menee. Kuivike edelleen pölysi heti, jos sitä potkaisi. 

Ennen varsomispihattoon siirtymistä tallinpitäjä kerran huomautti, että Ruusan asuttama pihatto haisi homeelta. Rakennus ei kuitenkaan ollut homehtunut, siellä vaan oli hamppukuivitus. Kieltämättä sama hamppu lojui pihaton pohjalla aika pitkään, koska ponit eivät käyttäneet sitä vessana (tai juuri mihinkään tarkoitukseen), mutta vastaavassa ajassa turve ei ala haista miltään.

Jos hamppu kostuu, haju on voimakkaan homeinen. Ja kyllä se äkkiä kastuukin läpimäräksi.

Tältä se näytti oljen alla.

Aika pitkään myös odottelin, että hampusta alkaisi muodostua jonkinlainen patja. Turhaanpa odottelin. Patjoittumisen sijaan kuivike pyörähti aina liukkaasti jalan alta. Yksi piehtarointikerta riitti paljastamaan pihaton pohjan, vaikka hamppua oli mielestäni reilu kerros (noin 30 cm). 

No, ajattelin, ehkä kuivike vaatii vähän enemmän tallausta patjautuakseen. Päätin siis antaa hampulle vielä mahdollisuuden, kun poni varsavalvojaisten vuoksi oli sisällä enemmän. Tämä oli järkevääkin, kun kalliit paalit makasivat pihassa.

Kun poni vaihtoi pihattoa ja uudessa majapaikassa oli edellisten asukkaiden jäljiltä turvetta, tilanne helpottui. Turve-hamppu-sekoituksesta tuli ehkä paras patja ikinä.

Myös myöhemmin kuvioon tullut olki sai jonkin verran sidottua hamppua paikoilleen. Oljen alla kuivike oli kuitenkin edelleen irtonaista. Jos siivotessa joutui sitä pöyhäisemään, alkoi välittömästi yskittää.

Hamppupöly on hyvin hienojakoista, joten se epäilemättä pääsee poninkin hengitysteissä ihan keuhkojen perukoille saakka. Ei jatkoon!

Jo ennen hamppupaalien loppumista luovutin ja kippasin ponini alustaksi kärryllisen tallin tarjoamaa kuiviketta. Ah, miten ihanasti turve asettui pihaton pohjalle välittömästi tiiviinä ja joustavana, ei karannut jalan alta eikä upottanut. Pölyäkään ei hengityselimistöön asti noussut.

Ei mahda mitään, turve vaan on kuivikkeena ylivertainen. Kylmäpihatossa se tosin jäätyy talvella ja liian kuivana pölyää aika lailla ennen patjautumistaan. (Väittävät kuitenkin, että turpeen pöly on sen verran karkeajakoista, ettei päädy koskaan hevosen keuhkoihin asti.)

Isoin ja typerryttävin miinus turpeen käytössä on kuitenkin sen ekologinen jalanjälki. Turpeen nimittäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi on, poliitikkokielellä, vähintäänkin muunneltua totuutta. 

Laadukas (eli pölytön) olkihan olisi muuten ihan ykköskuivike, mutta pissalle se ei mahda mitään. Tarvitaan siis pohjalle jotain imukykyistä. On myös myönnettävä, että olkikarsinan siivoaminen on aivan oma (ärsyttävä) taiteenlajinsa. Puhumattakaan siitä ongelmasta, että pölytöntä olkea ei saa juuri mistään.

Olki on paras, tuumii pikku-Albert noin 1 viikkoa.
Valitettavasti ensiluokkainen olki loppui ja ponit syövät olkea niin reilusti,
että en uskalla kaviokuumeen jälkeen sitä pitää.

Tässä postauksessa mainittujen kuivikkeiden lisäksi olen kokeillut seuraavia:

• Pölysuodatettu puru (kutteri): tähän asti ehkä pölyttömin kuivike. Litistyy jonkin verran, mutta ei varsinaisesti patjoitu. Imukyky on purun imukyky eli tarkka siivoaminen on tarpeen. Maatuu huonosti, joten vaikea hävittää. Lisäksi juuri tätä pölysuodatettua kutteria ei kai enää saa mistään. 
• Olkipelletti (Streufex): Vähäpölyinen, muhjuunnuttuaan patjoittuu, kevyt siivota, kuivikehävikki erittäin pieni, helppo hävittää. Ongelma: kevyellä kengättömällä ponilla ei tahtonut muhjuuntua millään, vaan poni seisoi jatkuvasti "helmien" päällä. Rupeaa myös helposti haisemaan eli pissat siivottava huolella. Lisäksi kallista.
• Virolainen olkipelletti: Muuten aika lailla kuin edellinen, mutta pöly aivan helvetillinen - jopa hamppua hirveämpi.
• Puupelletti: Hitusen vähemmän pölyävä versio edellisestä.

Onko olemassa kuivike, jolla olisi turpeen imu- ja hajunsitomiskyky sekä patjoittumisominaisuudet, mutta joka ei pölyäisi ja jota saisi ilman soiden kuivattamista? Luulenpa, että jos sellainen olisi keksitty niin kaikki käyttäisivät sitä.

Kaksi kuukautta Albertia

Miten paljon voi varsa kasvaa ja muuttua kahdessa kuukaudessa? No aika hirveästi! 

Albert täyttää tänään kaksi kuukautta. Kun katsoo alkuvaiheen kuvia, tajuaa, miten hirveän lyhyt se lutuinen aivan pikkuvarsavaihe on. 

Kuva on viime viikonlopulta. Siinä Albert on 8 viikkoa. Ehkä vähän takakorkea?

Eihän Albert näytä enää ollenkaan samalta kuin vaikka pariviikkoisena! Se on ihan eri värinenkin, tosin nyt haalistuneen varsakarvan alta alkaa pukata taas vähän tyylikkäämpää värisävyä. Ei kuitenkaan välttämättä pikimustaa kuten oletus oli, vaan silmänympärykset ovat suklaanruskeat. 

Synttärien aattona Albertia hemmoteltiin puolituntisella paratiisissa. Olivat ne kunnon irrottelua kaivanneetkin.

Niin äiti kuin poikanenkin ottivat ilosta kaiken irti. Kaviotoipilaalta olisi toki toivonut asiaan hiukan maltillisempaa otetta, mutta minkäs teet. Tosin siinä vaiheessa, kun mainittu toipilas alkoi uhmata painovoimaa neliraajaloikilla ja testata toden teolla kiihtyvyyttään, alkoi tuntua tarpeelliselta siirtää se takaisin tilaan, joka hillitsee liikkumisen riemua.

Jännittää, miten monelle jalalle astuva mammaponi tallilla tänään odotteleekaan.

Jatkoa paratiisihommille kuitenkin seuraa, sillä kuukausi pikkutarhassa kököttämistä ei ole ollut pikkumiehen fyysiselle kehitykselle eduksi. Sen täytyy päästä juoksemaan kunnolla. 

Albert juoksi niin hienosti, ravasikin. Mutta miten aina onkin niin, että ihailee varsan hienoa menoa ja kun ottaa videoivan laitteen esille, se jähmettyy? No, onpahan edes jotain. Isompikin ponieläin on päässyt vähän videolle vilahtamaan.

Linkki videoon.

Linkki videoon.

P.S. Albertilla on nyt vakuutus. Kiitos kaikille kommentoijille niin täällä kuin Facebookissa. Kommentit ja oma pohdinta johtivat siihen, että Albertin vakuutusyhtiö on If. Se olikin halvempi kuin alun perin kerrottiin. Jostain syystä olivat laittaneet henkivakuutuksen pyytämäni 2 500 euron sijaan 4 000 eurolle. Ei siis ihme, että Ifin tarjous näytti vertailussa aika kalliilta! Kun henkivakuutus laskettiin 3 000 euroon niin vakuutusmaksu laski melkein satasen.

Pitäisikö itkeä vai nauraa? (Ja hienopoika Albert)

Tiedättekö sen tunteen, kun menette tallille vähän myöhässä sillä lailla suht pikaisesti ennen töiden alkua ja sitten tallinpitäjä sanoo heti moin jälkeen, että ponisi ontuu. Sitten kun menee itse toteamaan tilanteen, tarhasta löytyy likipitäen kolmijalkainen poni. 

Sillä lailla kävi tässä torstaina. Ruusa ei yhtäkkiä pystynyt juuri lainkaan varaamaan painoa vasemmalle etujalalle. Kun se pysähtyi, se jätti vasurin joko ilmaan tai muuten vaan kevyemmälle.

Siinä kohtaa tuli mieleen otsikon kysymys, koskapa vasta 6 päivää aikaisemmin olin pähkäillyt oikean etujalan selkeää, joskaan ei yhtä akuuttia, ontumaa. Se askarrutti mieltä pari päivää, kunnes sitten yhtäkkiä vain katosi.

Uusimman ontuman äärellä totesin tallinpitäjälle, että ponituurini alkaa olla jo legendaarinen. Tallinpitäjä tuumi, että tämä ei ole enää edes tuuria, vaan minun on täytynyt edellisessä elämässä olla vähintään jonkinlainen orjapiiskuri.

Poni vielä kävelevänä ja kengättömänä.

Tuuria tai karmaa, tamman äkillinen jalattomuus veti ponitädin - yleensä vilkkaasti laukkaavan - mielen tyhjänpuoleiseksi. Oli selvää, että jotain oli välittömästi tehtävä, mutta mitähän hittoa se jotain olisi?

Onneksi tallinpitäjällä oli idea. Voimallisen ontuman ajankohta viittasi kengitysperäiseen ongelmaan, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Ruusa oli saanut etukavioihinsa rautavahvikkeet. Suojaamaan herkkää kaviota, se oli tarkoitus.   

Eipä muuta kuin hätäpuhelua kengittäjälle, joka ensimmäisenä kysyi, asteliko poni kipeällä kintullaan varvas vai kanta edellä. Onneksi varvas, koska jos poni alkaa asetella kaviotaan maahan kantajohtoisesti, ollaan hyvin todennäköisesti akuutin kaviokuumeen äärellä. 

Kengittäjä yhtä kaikki lupasi saapua saman päivän aikana. Muutama minuutti myöhemmin tuli viesti, että hän olisi paikalla 15 minuutin päästä. 

Pieni helpotuksen huokaus saattoi päästä ponitädin ilma-aukoista, kun kengittäjä totesi ponin aristavan yhtä kohtaa kavion ulkoreunalla. Ei edelleenkään kaviokuumetyyppisestä sijainnista. 

Kengittäjän askarteluja.

Jos kyse olisi yksittäisestä naulasta, olisi kuulemma vähemmänkin ilmaisuvoimaiselta hevoselta odotettavissa melko näyttävä reaktio, kun naula vedetään pois kaviosta. Mutta vaikka Ruusa ontui dramaattisesti ja aristi kaviota puristaessa, se ei erityisemmin piitannut naulojen poistosta. Ja, jos tämä vielä jollekin on jäänyt epäselväksi, Ruusa ei todellakaan lukeudu niihin hevosiin, jotka kivun kohdatessaan vain purevat hammasta ja koittavat kestää.

Siksi kengittäjä ensin ajatteli, että hoidoksi riittäisi pohjallinen ja sen alle Betadinea. Mutta kun kenkä oli uudelleen jalassa pohjallisen kera, ontuma oli entistä silmiinpistävämpi. Niinpä otettiin koko popo pois ja pantiin kavio pakettiin.

Todennäköisesti kavioon on siis tulossa paise.

Kunpa olisi! Kaikista kolmijalkaisuutta aiheuttavista skenaarioista kuka tahansa hevosenomistaja valitsee koska tahansa paiseen. Jos minulla olisi lista vaivoista, joita Ruusalla ei ole ollut, taas tulisi yksi kohta ruksattua pois. Jos sellainen lista olisi, se alkaisi vähitellen käydä lyhyeksi.

Ei kuulemma ole lainkaan epätavallista, että kaviokuumeen heikentämään kavioon tulee paise. Ja kun kengittäjä tiistaina vuoli kaviot, saattoi todeta, että juhannusviikon oireilu tosiaan oli kaviokuumetta. 

Molemmat kengittäjän tämänviikkoiset visiitit hoidettiin ensimmäistä kertaa tallin käytävällä. Varsinaiseksi kavionhuoltopäiväksi oli tehty ajanvaraus myös Albertille.

Etukäteen hiukan jännitti, sillä Ruusa ei varsinaisesti ole kenenkään kengittäjän unelma-asiakas (seikka, jonka kengittäjämme muistaa joka kerta mainita) ja Albert puolestaan on tällä(kin) saralla hyvin kokematon. Eikä varsaa edelleenkään ole siinä määrin riimutettu, että päävehkeestä olisi jotain iloa lapsosen paikoillaan pitämisessä. 

Onneksi olin sentään hyvissä ajoin ja huolellisesti harjoitellut tilannetta eli käyttänyt poneja pikaisesti tallin käytävällä kengitystä edeltävänä päivänä. Tuolloin Ruusa söi pienen palan kuivaa leipää ja Albert totesi, että tämmöinen paikka. No, olen toki jokusen kerran myös nostellut Albertin kaviota ja jopa osaa niistä vähän ronkkinut kaviokoukulla. Siis omassa tutussa tarhassa.

Harjoittelu oli selvästi tepsinyt, sillä kun ensin laiteltiin Ruusan kaviot niin Albert hengaili mukana yhtään ahdistumatta siitä, että a) mammalle tehtiin jotain äänekästä, mitä ei ennen ollut Albertin nähden tehty tai b) tämän tekivät melko vieraat ihmiset melko vieraassa paikassa.

Vähän huono kuvausasento, mutta muuten aika kiva kuva. Albertin kesyttäminen alkaa olla jo ihan hyvässä mallissa. Kuva on otettu viime viikonloppuna ennen kavioiden vuolua.

Albertin oma pedikyyri hoidettiin sattuneesta syystä käytännössä irtonaisena, mitä nyt vähän tarvittaessa aseteltiin käsiä raja-aidoiksi. Albert sai ensimmäisen nelikaviopedikyyrinsä aamupuurolautanen nenän alla. Ateriointi ei merkittävästi häiriintynyt, vaikka ihmisen roikkuminen kintussa hetkittäin alkoikin ketuttaa.

Siinä, missä suorasanainen kengittäjämme on Ruusalle keksinyt erilaisia vähemmän mairittelevia nimityksiä, Albertille irtosi jälleen pelkkiä kehuja niin käytöksestä kuin ulkomuodostakin. Ei ole edes jalka-asennoissa korjaamista, toisin kuin emällään aikanaan.

Ja kun mamma pari päivää myöhemmin otettiin uusintakäsittelyyn, varsa hengaili mukana kuin kyseessä olisi täysin jokapäiväinen hoitotoimenpide. On se vaan aika selväpäinen kaveri!

Tutkivaa blogismia: Mitä hevosvakuutus maksaa ja mitä se korvaa HUOM! KORJATTU VERSIO

Taannoinen klinikkaseikkailu kera kahden ponin pani miettimään, että ehkä allekirjoittaneen tapauksessa ei kuitenkaan ole taloudellisesti viisainta pitää poneja ilman mitään eläinlääkärikuluvakuutusta.

Minähän kaukaa viisaasti lopetin Ruusa-ponin vakuutuksen runsas vuosi sitten, kun Lähitapiola irtisanoi entisen vakuutuksen ja tarjosi tilalle heikompaa ja kalliimpaa vakuutusta. Eläinlääkärin todistuskin olisi pitänyt uudelleen toimittaa, vaikka Lähitapiolalla lienee ponini sairaushistoria paremmassa muistissa kuin aktiivisesti osan unohtamaan pyrkivällä omistajalla.

Ruusan henki- ja vastuuvakuutus ovat edelleen Lähitapiolassa, samoin kuin koiran vielä heikentämätön vakuutus. Olen kuitenkin edelleen suivaantunut yhtiön asenteesta asiakkaitaan kohtaan, joten haluan nyt jotain muuta.

Ihmisten kotkotuksia, tuumii Albert. Kuvat valitettavasti taas arkistokamaa, tämä on otettu 11.6.

No, jos ei ex-hyvään yhtiöön niin mihin sitten?

Hyvä kysymys! Ratkaisu painaa paljon, sillä siinä vaiheessa, kun vaivoja on ilmennyt, vakuutusyhtiön vaihtaminen ei olekaan enää ihan niin yksinkertaista saati kannattavaa.

Googlettamalla selvisi, että hevosen eläinlääkärikuluvakuutusta tarjoavat jo mainittu Lähitapiola, If, OP-Pohjola, Pohjantähti ja Fennia. (Linkit vievät vakuutusehtoihin.) Fennian sivuilla sanottiin, että hevosvakuutus on vain kotivakuutusasiakkaille. Koska minulla ei tällä hetkellä ole kotivakuutusta omissa nimissäni, jätin Fennian pois laskuista. Lähitapiolaan en kokenut tarvetta soitella.

Vertailu on vaikeaa, koska yhtiöt eivät sivuillaan kerro hintoja. Jonkinlaisen tarjouksen saaminen kolmesta vakuutusyhtiöstä vei elämästäni yli tunnin. Lisäksi perusteelliseen vertailuun on mennyt monta tuntia. Mitäpä sitä ihminen muuta ajallaan!

Totta puhuen en keksi montakaan ärsyttävämpää hommaa kuin vakuutusten vertailu, mistä syystä vakuutukseni ovat epätarkoituksenmukaisesti hujan hajan.

Uskon, etten ole ainoa vakuutusten vertailuun kypsynyt. Joten olkaapa hyvä, alla pieni taulukko siitä, mitä vakuutusyhtiöt suunnilleen tarjoavat suunnilleen mihinkin hintaan. Edit: Taulukko on korjattu, olin katsonut väärän vakuutuksen ehtoja OP-Pohjolan kohdalla! Lisäksi pyysin lopulta kuitenkin vielä tarjouksen Lähitapiolasta, joten sen tietoja on myös korjattu. Ja vielä hokasin, että Pohjantähdellä oli tapaturmavakuutuksessa rajattu ulos jänne- ja nivelvammat samalla lailla kuin muidenkin. (viimeisin muutos 12.7. klo 15.30.)

Taulukon omavastuu-kohta koskee eläinlääkärikuluvakuutusta. Monessa yhtiössä sen saa itse valita, minä otin pienimmät mahdolliset. Vastuuvakuutuksessa on usein eri omavastuu. Samoin poissuljetut vaivat ovat eläinlääkärikuluvakuutuksesta, henkivakuutuksessa ja vastuuvakuutuksessa on omat rajauksensa. Hinnoissa on mukana henkivakuutus 2 500 euron vakuutussummalla - paitsi OP-Pohjolan, joka ei korvaa hoitokuluja enempää kuin korkeintaan eläin- eli henkivakuutuksen vakuutussumman verran. Siksi eläinvakuutuksen summaksi on valittu 3 400. OP-Pohjolan kohdalla summat on eritelty. HUOM! Pohjantähden omavastuu menee erikseen tapaturmasta ja sairaudesta.

Kaikkien yhtiöiden vakuutus korvaa "kohtuulliset eläinlääkärikulut", kuvantamispalvelut ja välttämättömät klinikan hoitopäivät mukaan lukien. Sen sijaan magneettikuvausta ei taida korvata mikään yhtiö. Mikään vakuutus ei korvaa myöskään esimerkiksi kiropraktikon käyntiä tai sairauskengitystä, vaikka eläinlääkäri olisi sen katsonut tarpeelliseksi. OP-Pohjola tosin lupaa korvata yhden sairauskengityksen per vaiva (edit: ja Pohjantähti akuutin kaviokuumeen sairauskengityksen).

Mikään yhtiö ei korvaa ennaltaehkäisevää hoitoa tai sellaisesta aiheutuneita sairauksia. Pohjantähti ei korvaa myöskään kuljetuksesta aiheutuneita tapaturmia tai sairauksia! Myöskään hoidon laiminlyönnistä johtuneita vaivoja ei korvaa mikään yhtiö. Esimerkiksi jäykkäkouristusta ei korvata, jos hevosta ei ole rokotettu asianmukaisesti.

Hinnat olen kysynyt Albertia varten, joten aikuiselle hevoselle hinta voi olla toinen. Poissuljettavat vammat ja sairaudet olen lukenut yhtiöiden vakuutusehdoista, jotka löytyvät kaikilla netistä. Joka kerta kun tutkin niitä, jouduin tekemään muutoksia taulukkooni eli en ole vieläkään satavarma, että kaikki on tässä. (Kerrothan, jos huomaat virheen!) Mutta eivätköhän suuret linjat tästä selviä.

Olen ehkä vähän yllättynyt siitä, että parjaamani Lähitapiola ei ollutkaan sulkenut vakuutuksesta juuri sen enempää asioita kuin muutkaan (Edit. paitsi, että se on sulkenut vakuutuksesta kaikki ontumaa aiheuttavat tuki- ja liikuntaelimistön ongelmat, kun muut puhuvat lähinnä jaloista.).

Myös kaikkien vakuutusyhtiöiden poissulkema "rasitusvamma" on potentiaalisesti korvauksia epäävä pykälä melkein missä tahansa vammassa.

Taulukon hinnat on ymmärrettävä viitteellisiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että jos hankkii hevosvakuutuksen samasta lafkasta kuin mihin muutenkin rahansa kantaa, saanee useimmissa yhtiöissä jonkinlaista keskitysalennusta.

Yllä näkyvissä hinnoissa keskitysalennus näkyy OP-Pohjolan kohdalla. Palvelubloggaajana kysyin vielä alennuksen suuruuden, se on kahdesta vakuutuksesta yhteensä 35 euroa.

Jos laittaa eläinvakuutuksen minimiin, voi säästää rahaa. Itse en niin jostain syystä uskalla tehdä, vaikka henkivakuutuskorvauksen saaminen edellyttää minkä tahansa yhtiön vakuutusehtojen perusteella käytännössä tapaturmaista kuolemaa.

Ifin ja Lähitapiolan vakuutus alkaa korvata hoitokuluja 14 vuorokauden kuluttua vakuutuksen ottamisesta, Pohjantähti odottaa kokonaiset 30 vuorokautta. OP-Pohjolan sivuilta en löytänyt tästä tietoa.

Vuosimaksulla mitattuna OP-Pohjola on ylivoimaisesti halvin. Kallein maksu on, vähemmän yllättävästi, Ifillä. Näillä hinnoilla päädyin ottamaan vertailuun Ifistä ja Pohjantähdestä 4 000 euron korvauskaton, OP-Pohjolasta maksimin eli 3 400 euroa.



Jos kävisi niin huono tuuri, että eläinlääkärikuluja tulisi vakuutuskauden aikana tuon maksukaton verran eli 4 000 euroa, Ifin asiakkaana maksaisin omavastuuta 1 000 euroa ja lisäksi vakuutusmaksun 840 euroa vuodessa eli yhteensä omaa fyffeä pitäisi irrottaa 1 840 euroa - enemmän siinä tapauksessa, että kulut tai osa niistä muodostuisi vakuutuksesta poissuljetuista vaivoista.

OP-Pohjolan omavastuu on sama 25 prosenttia, mutta toisaalta vakuutusehdoissa lukee "kuitenkin vähintään vakuutuskirjaan merkitty summa". Koska etäisesti muistelen puhelimessa puhutun 150 eurosta, oletan että tämä summa kirjattaisiin vakuutuskirjaan. En löytänyt tietoa siitä, meneekö 150 euroa vuodessa vai per vakuutustapahtuma. Oletettavasti per tapahtuma. (Edit: ilmeisesti onkin per lasku eli jos on paljon pienehköjä laskuja niin vakuutus ei korvaa mitään. Sama koskee Lähitapiolaa eli 95 euroa menee joka laskusta.) Jos olisi vain yksi lasku jäisi 150 euroon ja muut olisivat isompia niin omavastuu olisi vuodessa 1 150 euroa. Kun lisätään summaan vakuutusmaksu 455 euroa, yhteensä omaksi tappioksi koituisi vuodessa 1 605 euroa. Lähitapiolan hinta olisi samansuuntainen.

Pohjantähdessä 4 000 euron eläinlääkärikuluista menisi omavastuuta 150 euroa ja lisäksi maksaisin vuoden aikana vakuutusmaksua 720 euroa, eli yhteensä 870 euroa - melkein tonnin vähemmän kuin Ifin asiakkaana. (Edit: Juuri huomasin, että 150 euroa menee erikseen tapaturmista ja sairauksista eli jos vuoden aikana on molempia, omavastuu onkin  300.)

Lyhyellä matikalla laskien OP tai Lähitapiola tulevat Pohjantähteä halvemmaksi, jos vuoden korvauskelpoiset eläinlääkärikulut jäävät noin tonniin tai vähän yli.

Vakuutusta kuitenkin kaipaa erityisesti silloin, kun ponin vaiva iskee lompakkoon äkillisesti ja isosti. Silloin harmittaa, jos vakuutusyhtiö panee rahahanat kiinni, koska klinikkahoitoa vaativa ähky johtui hiekansyönnistä. (Edit: OP-Pohjolan laajassa vakuutuksessa ei olekaan hiekka- tai mahahaavarajoitusta, olin katsonut väärää kohtaa.) 

Kaikki vakuutusyhtiöt ovat sulkeneet tärkeitä asioita vakuutuksensa ulkopuolelle, joten mikä valita? Kalliiksi tulee joka tapauksessa.

Loppujen lopuksi vähän mutulla taidan kokeilla vaihteeksi Pohjantähteä - jos antavat. Sielläkin hevosvakuutukset ovat ensisijaisesti kotivakuutusasiakkaille, mutta ne voidaan myöntää myös ilman kotivakuutusta. Raportoin sitten tänne kokemuksia, jos sellaisia tulee. Toivottavasti ei tule. (Edit 2020: Vakuutus tuli sittenkin Ifistä.)

Kommenttikenttään saa vapaasti kertoa kokemuksiaan eri vakuutusyhtiöistä, esim. siitä, miten helposti vaivat on korvattu.

P.S. En voi uskoa, että painoin taas julkaise-nappia ennen kuin kirjoitus oli valmis! Pahoittelen!

Miten kesyttää varsa, jota ei kiinnosta?

Mitä enemmän olen tutustunut Albertiin, sitä selkeämmin tiedostan, miten helpolla pääsin, kun sain ensimmäiseksi omaksi varsaksi Ruusan. Ruusa olisi ollut rapsutettavana vaikka koko päivän ja jäi hirnumaan perään, kun lähdin tallilta.

No, nyt on sitten Albert. Ja Albert onkin jotain ihan muuta.

Myönnän, että olen joutunut hiukan työstämään omaa päätäni hyväksyäkseni sen, että Albert ei ole samanlainen kuin emänsä varsana.

Jälleen näköpiirissä jotakin ihmistä kiinnostavampaa. 

Kyse ei ole siitä, että Albert olisi jotenkin erityisen tuhma tai villi varsa, vaikka sen takia olenkin jo joutunut käymään päivystyksessä.

Albert on itse asiassa varsin rauhallinen tyyppi, joka ei oriudestaan huolimatta mitenkään päivittäin pyri hyppimään ihmisten päälle tai edes puremaan. Sille ei tarvitse kovin kovasti sanoa mistään. Se ei silti varsinaisesti aristele ihmisiä tai kosketusta.

Albertia vaan yksinkertaisesti ei hirveästi kiinnosta. Tyhjä ämpärikin on sen mielestä keskimäärin karismaattisempi hahmo kuin oma ihminen.

Albert 1.7.

Aluksi yritin kesyttää Albertia ja opettaa sitä riimuun palkitsemalla sitä rapsutuksilla. Varsathan kutisevat aina ja nauttivat siksi valtavasti rapsutuksista.

Joo, varsat keskimäärin. Ei Albert.

Rapsutus kelpaa kyllä Albertille, jos sitä sattuu kutittamaan. Se vieläpä näyttää turvalla, missä kohdassa kutina tarkalleen ottaen sijaitsee. Mutta ei sitä kiinnosta seistä rapsuteltavana yhtään sen kauempaa kuin yksi kutkakohtaus kestää.

Kutinan väistyttyä rapsutus lakkaa olemasta Albertin mielestä resurssi ja ehkä jopa vähän alkaa ärsyttää. En ole ikinä nähnyt myöskään Ruusan ja varsan rapsuttelevan toisiaan.

Käytännössä minulla ei siis ole tarjota Albertille oikein mitään, mikä sitä aidosti kiinnostaisi. Jos nyt ei oteta lukuun sitä, että uusien hampaiden kutitellessa ikeniä varsa mielellään purisi minua ja ihan kaikkea muutakin. Koska en kuitenkaan halua aikuista oria, jonka käsityksen mukaan ihminen on purulelu, en näe kovin viisaaksi antaa puolitoistakuisenkaan sovitella hampaitaan ihmiseen.

Koen vahvasti, että tämän varsan kanssa ei kannata tehdä väkisin tai edes puolipakolla mitään, mitä ei oikeasti ole pakko saada tehtyä heti. Albertia ei kannata yhtään jahdata.

Kun en muutakaan ratkaisua kiinnostavuusvajeeseeni keksinyt niin päädyin toteuttamaan kerran saamaani neuvoa vastakkaisen sukupuolen houkuttelemiseksi baarissa: näytä, että sinulla on hauskaa, äläkä vahingossakaan tuijota naapuripöytään.

Eli yritän jättää varsan mahdollisimman paljon huomiotta (vaikeaa ihmiselle, joka mielellään palluttelisi varsaa vaikka koko päivän).

Jos varsa tulee kerjäämään huomiota, se kyllä saa sitä - mutta ei niin pitkää aikaa kuin toivoisi. Hetken huomioinnin jälkeen saatan siirtyä toiseen paikkaan jatkamaan varsan huomiotta jättämistä. Ajatuksena on, että kun varsa joutuu hakemaan huomiota, se samalla alkaa arvostaa sitä.

En tiedä, miten hyvin saamani neuvo todellisuudessa toimii ihmisurosten kiinnostuksen herättämiseen, mutta ponipojan silmissä pisteeni ovat tällä taktiikalla merkittävästi kohonneet.

Voisi myös sanoa, että tässä on kultareunus Ruusan kavio-ongelmien pilvessä: Albertilla on ollut rajoitetussa tilassaan niin tylsää, että jopa oma ihminen on alkanut tuntua tutustumisen arvoiselta. Mitä tylsempää on muuten, sitä enemmän varsalla on intoa leikkiä luoksetuloleikkiä. (Tosin kiinnostavuuteni on uudelleen vähentynyt yhtä matkaa ulkoilualueen suurentumisen kanssa.)

Laidunkuvat ovat ajalta ennen Ruusan oletettua kaviokuumetta.

Etenemistä tapahtuu hyvin hitaasti ja poukkoilevasti.

Tarvitaan siis aimo annos kärsivällisyyttä. Siinäpä hyve, jota minulle ei ole luonnostaan suotu! No, on kaiketi olemassa sanonta, jonka mukaan ihminen ei aina saa sitä, mitä haluaa, vaan sitä, mitä tarvitsee.



Väliin vähän aiheeseen liittymätön video.

Kärsivällisyys on välttämätöntä syystä, jonka tallikaveri tiivisti lauseeseen kaikki, mitä nyt teet, on niin hirveän tärkeää.

Kaikki, mitä nyt teen Albertille tai sen kanssa, opettaa sille sitä, mikä leimaa koko sen tulevaisuutta. Nimittäin sen, onko ihminen voittopuolisesti kiva vai ensisijaisesti välteltävä.

Minä haluaisin, että ihminen olisi Albertista kiva. Jos siinä onnistun, kaikki muu koulutus helpottuu.

Albert 1.7. eli lähes kuuden viikon iässä.

Kuulen jo äänet virtuaalisen kentän laidalta: pieleen on menty jo heti alussa, siinä taas yksi kukkahattutäti pilaa varsan.

Ihan samat äänet ovat huudelleet oman pääni sisällä jo moneen kertaan. Mutta sitten aina tulee joku pieni edistysaskel, jonka voimalla tarvon seuraavien turhautumisten läpi. Esimerkiksi ne kerrat, kun olen saanut riimun Albertille kiinnitystä vaille kokonaan päähän ilman, että se ajattelee pakenemista. Tai kun olen saanut takakaviot puhdistettua kaviokoukulla.

Onneksi satun olemaan paitsi kärsimätön, myös melko itsepäinen. Kyllä tästä vielä poni tehdään! Sitä paitsi tiedän monia poneja, jotka ovat maitovarsoina olleet epäluuloisia. Ihan hyviä ja kivoja niistäkin on tullut, kun ei ole lähdetty hötkyilemään.

Onni on myös olla tallilla, jolla kukaan ei hengitä niskaan ja hoputa. Ei ole ketään, joka olisi tuppautumassa opettamaan varsaa vaikka väkisin.