Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.

2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?

G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää

Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.

Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.

Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.

Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.

Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.

Pitäisikö itkeä vai nauraa? (Ja hienopoika Albert)

Tiedättekö sen tunteen, kun menette tallille vähän myöhässä sillä lailla suht pikaisesti ennen töiden alkua ja sitten tallinpitäjä sanoo heti moin jälkeen, että ponisi ontuu. Sitten kun menee itse toteamaan tilanteen, tarhasta löytyy likipitäen kolmijalkainen poni. 

Sillä lailla kävi tässä torstaina. Ruusa ei yhtäkkiä pystynyt juuri lainkaan varaamaan painoa vasemmalle etujalalle. Kun se pysähtyi, se jätti vasurin joko ilmaan tai muuten vaan kevyemmälle.

Siinä kohtaa tuli mieleen otsikon kysymys, koskapa vasta 6 päivää aikaisemmin olin pähkäillyt oikean etujalan selkeää, joskaan ei yhtä akuuttia, ontumaa. Se askarrutti mieltä pari päivää, kunnes sitten yhtäkkiä vain katosi.

Uusimman ontuman äärellä totesin tallinpitäjälle, että ponituurini alkaa olla jo legendaarinen. Tallinpitäjä tuumi, että tämä ei ole enää edes tuuria, vaan minun on täytynyt edellisessä elämässä olla vähintään jonkinlainen orjapiiskuri.

Poni vielä kävelevänä ja kengättömänä.

Tuuria tai karmaa, tamman äkillinen jalattomuus veti ponitädin - yleensä vilkkaasti laukkaavan - mielen tyhjänpuoleiseksi. Oli selvää, että jotain oli välittömästi tehtävä, mutta mitähän hittoa se jotain olisi?

Onneksi tallinpitäjällä oli idea. Voimallisen ontuman ajankohta viittasi kengitysperäiseen ongelmaan, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Ruusa oli saanut etukavioihinsa rautavahvikkeet. Suojaamaan herkkää kaviota, se oli tarkoitus.   

Eipä muuta kuin hätäpuhelua kengittäjälle, joka ensimmäisenä kysyi, asteliko poni kipeällä kintullaan varvas vai kanta edellä. Onneksi varvas, koska jos poni alkaa asetella kaviotaan maahan kantajohtoisesti, ollaan hyvin todennäköisesti akuutin kaviokuumeen äärellä. 

Kengittäjä yhtä kaikki lupasi saapua saman päivän aikana. Muutama minuutti myöhemmin tuli viesti, että hän olisi paikalla 15 minuutin päästä. 

Pieni helpotuksen huokaus saattoi päästä ponitädin ilma-aukoista, kun kengittäjä totesi ponin aristavan yhtä kohtaa kavion ulkoreunalla. Ei edelleenkään kaviokuumetyyppisestä sijainnista. 

Kengittäjän askarteluja.

Jos kyse olisi yksittäisestä naulasta, olisi kuulemma vähemmänkin ilmaisuvoimaiselta hevoselta odotettavissa melko näyttävä reaktio, kun naula vedetään pois kaviosta. Mutta vaikka Ruusa ontui dramaattisesti ja aristi kaviota puristaessa, se ei erityisemmin piitannut naulojen poistosta. Ja, jos tämä vielä jollekin on jäänyt epäselväksi, Ruusa ei todellakaan lukeudu niihin hevosiin, jotka kivun kohdatessaan vain purevat hammasta ja koittavat kestää.

Siksi kengittäjä ensin ajatteli, että hoidoksi riittäisi pohjallinen ja sen alle Betadinea. Mutta kun kenkä oli uudelleen jalassa pohjallisen kera, ontuma oli entistä silmiinpistävämpi. Niinpä otettiin koko popo pois ja pantiin kavio pakettiin.

Todennäköisesti kavioon on siis tulossa paise.

Kunpa olisi! Kaikista kolmijalkaisuutta aiheuttavista skenaarioista kuka tahansa hevosenomistaja valitsee koska tahansa paiseen. Jos minulla olisi lista vaivoista, joita Ruusalla ei ole ollut, taas tulisi yksi kohta ruksattua pois. Jos sellainen lista olisi, se alkaisi vähitellen käydä lyhyeksi.

Ei kuulemma ole lainkaan epätavallista, että kaviokuumeen heikentämään kavioon tulee paise. Ja kun kengittäjä tiistaina vuoli kaviot, saattoi todeta, että juhannusviikon oireilu tosiaan oli kaviokuumetta. 

Molemmat kengittäjän tämänviikkoiset visiitit hoidettiin ensimmäistä kertaa tallin käytävällä. Varsinaiseksi kavionhuoltopäiväksi oli tehty ajanvaraus myös Albertille.

Etukäteen hiukan jännitti, sillä Ruusa ei varsinaisesti ole kenenkään kengittäjän unelma-asiakas (seikka, jonka kengittäjämme muistaa joka kerta mainita) ja Albert puolestaan on tällä(kin) saralla hyvin kokematon. Eikä varsaa edelleenkään ole siinä määrin riimutettu, että päävehkeestä olisi jotain iloa lapsosen paikoillaan pitämisessä. 

Onneksi olin sentään hyvissä ajoin ja huolellisesti harjoitellut tilannetta eli käyttänyt poneja pikaisesti tallin käytävällä kengitystä edeltävänä päivänä. Tuolloin Ruusa söi pienen palan kuivaa leipää ja Albert totesi, että tämmöinen paikka. No, olen toki jokusen kerran myös nostellut Albertin kaviota ja jopa osaa niistä vähän ronkkinut kaviokoukulla. Siis omassa tutussa tarhassa.

Harjoittelu oli selvästi tepsinyt, sillä kun ensin laiteltiin Ruusan kaviot niin Albert hengaili mukana yhtään ahdistumatta siitä, että a) mammalle tehtiin jotain äänekästä, mitä ei ennen ollut Albertin nähden tehty tai b) tämän tekivät melko vieraat ihmiset melko vieraassa paikassa.

Vähän huono kuvausasento, mutta muuten aika kiva kuva. Albertin kesyttäminen alkaa olla jo ihan hyvässä mallissa. Kuva on otettu viime viikonloppuna ennen kavioiden vuolua.

Albertin oma pedikyyri hoidettiin sattuneesta syystä käytännössä irtonaisena, mitä nyt vähän tarvittaessa aseteltiin käsiä raja-aidoiksi. Albert sai ensimmäisen nelikaviopedikyyrinsä aamupuurolautanen nenän alla. Ateriointi ei merkittävästi häiriintynyt, vaikka ihmisen roikkuminen kintussa hetkittäin alkoikin ketuttaa.

Siinä, missä suorasanainen kengittäjämme on Ruusalle keksinyt erilaisia vähemmän mairittelevia nimityksiä, Albertille irtosi jälleen pelkkiä kehuja niin käytöksestä kuin ulkomuodostakin. Ei ole edes jalka-asennoissa korjaamista, toisin kuin emällään aikanaan.

Ja kun mamma pari päivää myöhemmin otettiin uusintakäsittelyyn, varsa hengaili mukana kuin kyseessä olisi täysin jokapäiväinen hoitotoimenpide. On se vaan aika selväpäinen kaveri!

Voiko aikuinen ostaa itselleen ponin - ja miksi ihmeessä ostaisi

Säännöllisin väliajoin eräällä hevosaiheisella keskustelupalstalla on viestiketju, jossa täysi-ikäisyyden saavuttanut henkilö tiedustelee oikeuttaan hankkia poni. Ihan omaan käyttöön, ei lapsen varjolla.

Vastaajista yleensä vähintään kymmenkunta toistelee, että aikuisella ei voi olla ponia. Ei ainakaan pienempää kuin vähintään 145-senttinen jytkäle, vaikka kysyjä olisi ilmoittanut olevansa lähes hobittimitoissa. Sitäpaitsi nälkähän kasvaa syödessä ja kohta täti kyllästyy puksuttamaan ponilla, jolla ei kuitenkaan pääse kehittymään aluetason helppoa A:ta pidemmälle. (Todellako?)

Kokemuksesta voin kertoa, että nälkä tosiaan kasvaa syödessä. Nimittäin koko ajan tekisi mieli ostaa lisää poneja. Jos minulla olisi hirveästi rahaa, ostaisin ja kasvattaisin koko ajan lisää poneja.

Poniratsastus on vaan parasta.

Mutta miksi ihmeessä aikuinen haluaa ratsastaa ponilla, kun on hevosiakin? 

Minäpä kerron. Aikuinen haluaa ratsastaa ponilla samasta syystä kuin joku toinen haluaa ratsastaa suomenhevosella tai tinkerillä, vaikka on puoliverisiäkin. Eli ihan kuulkaas oman mieltymyksen vuoksi. 

Minä nyt vaan satun tykkäämään poneista.

Ponit sykähdyttävät aivan eri tavalla kuin yksikään hevonen. Ehkä se johtuu siitä, että ponit ovat söpömpiä, tai siitä, että niillä on hauskasti pilkettä silmäkulmassa, tai siitä, että lyhyehkön ihmisen on helpompi saada otetta pienestä ratsusta. Tai kaikista näistä yhdessä. En minä loppujen lopuksi osaa selittää, miksi tykkään poneista enemmän kuin hevosista. Niin vaan on.

Kuva viime syksyltä.

Nettikeskusteluissa minua ei lainkaan yllätä ihmisten innokkuus tyrmätä toisten haaveita. Enemmän yllättää se, että joku aikuinen katsoo tarpeelliseksi ottaa huomioon muiden mielipiteet hevosvalintaa miettiessään. 

Minä en kysynyt keneltäkään, voinko ostaa ponin vai pitäisikö sittenkin hankkia ihan hevoskokoinen kaviokaveri. Minulle kelpasi vain poni, ja nimenomaan welsh-poni. Koska ponit nyt vaan ovat parhaita ja poneista parhaita ovat welshit.

Ensimmäinen oma oli tietystikin welsh-pomi, Ruusan emä. Syksyllä 2010 otetussa kuvassa on mukana myös Ruusan alku. (Olen muuten yrittänyt etsiä noita suojia, mutta en ole löytänyt.)

Kukaan ei ihmetellyt valintaani ainakaan päin naamaa. Ehkä siksi, että kaveripiiriini kuului jo valmiiksi liuta ponitätejä.

Vain ei-hevosihmisistä joku uskalsi ihmetellä, enkö ole liian suuri poneille, koska ponithan ovat maksimissaan metrin korkuisia kaikki.  

En tiedä, onko minulla ollut tuuria vai olenko vain liian tyhmä ymmärtääkseni vinoilua, mutta millään tallilla ei ole ihmetelty aikuisen poniharrastusta. Monessa paikassa on tosin ollut muitakin ponitätejä. Ja aina välillä joku ponikoon yli kasvanut täti on huokaillut, kuinka onnekas olenkaan, kun olen tarpeeksi pieni poniratsastajaksi. 

Olen minä ehkä kerran kuullut lauseen, että aikuisella kuuluisi olla ratsunaan hevonen, mutta pidän tätä melko vähäisenä määränä lähes seitsemän vuoden poninomistajuuden aikajanalla.

Poni kertoo, mistä pitää rapsuttaa.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että hankinnoistaan saa päättää ihan itse, ainakin jos rahatilanne sen mahdollistaa.

Joten jos tädistä (tai vaikka sedästäkin) tuntuu, että oikea harrastuskaveri olisi hevoseksi alamittainen, kannattaa hankkia sellainen. Tietysti sillä varauksella, että jos harrastus sisältää harrastuskaverin selkään kipuamista niin kannattaa käydä ponikaupoille puntarin kautta.

Mistä on Laatuponit tehty?

Kuinka tehdä Laatuponi?

Tässä aika hyvä resepti: 1. osta hyvä tamma (miel. new forest tai ratsuponi) 2. astuta Stackarps Pioneerilla 3. ratsuta varsa hyvin. Tuntui toimivan aika hyvin ainakin viime viikonloppuna pidetyssä Laatuponikisassa!

Siellä askellajichampion oli nf Snowberry Aton (i: Stackarps Pioneer) estechampion nf Gottfrid (i:Stackarps Pioneer) ja 5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja srp WF Woogie Boogie (i: Stackarps Pioneer). Seuraa kuvakavalkadi juuri mainituista herrasponeista.

Askellajichampion, 4-vuotias nf-ori Snowberry Aton. 

Estechampion, 4-vuotias nf-ruuna Gottfrid.

5-vuotiaiden askellajivoittaja, srp WF Woogie Boogie.

Kun vielä 5-vuotiaiden esteluokankin voitti new forest (ei sentään Stackarps Pioneerin lapsi, se nyt olisi ollut jo kohtuutonta), welsheille ei jäänyt kuin 2- ja 3-vuotiaiden luokkien voitot ja Junior Championin titteli. Sen nappasi wpb-tamma Mistaka Infinity (i: Pin Rock's Black Velvet e: Isa II).

Junior champion, wpb-tamma Mistaka Infinity. Arvatkaa, mikä firma oli kisojen pääsponsori.

3-vuotiaiden luokan voittaja welsh cob -ori Goldriver Great Galahad. 

Ajochampionin tietty voitti shettis, kun ei siellä muita rotuja edes ollut edustettuina. Ajochampion oli, kuten varmaan useimmat jo tietävätkin, kohuponi Not At All Lu Art.

Ai mikä kohu? No pari vuotta sitten aika monen mielestä ei käynyt päinsä, että minishettis nappaa Laatuponikisan Junior Champion -tittelin. Olisi pitänyt jonkun isomman ponin voittaa. Mutta minkäs sille mahtaa, jos pieneen pakettiin on tiivistetty hirmuisesti laatua.

Ajochampion Not At All Lu Art.

Joka tapauksessa viime viikonlopun aikana kävi ilmi yksi asia: Suomessa on hitokseen hienoja poneja. Väite perustuu aika suureen otantaan, sillä Laatuponikisaviikonlopun aikana tuli nähtyä yli 70 nuorta ponia! Ja yhtään huonoa en bongannut. 

Jos omistaa nuoren ponin, Laatuponikisa on syksyn ehdoton ykkösosoite. Saa ponny nähdä vähän suurta maailmaa ja omistaja ruusunpunaisten lasiensa rinnalle rautaisten ammattilaisten kakkulat. Ne kakkulat muuten ovat vuosien varrella kelvanneet monelle ammattilaisellekin.

Suosikki-irtohypytysotos. Wpb-tamma Goldriver Roses And Dreams taitaisi tarvita vähän isommat esteet.

Sitä paitsi ehkä missään kisassa ei voittajia lahjota yhtä huolellisesti kuin Laatuponikisassa. Yksi tuomareista parahtikin, että mistä nuorille puoliverisille saataisiin yhtä hyvät palkinnot.

Esim. 5-vuotiaiden luokkien voittajat saivat satulat (lahjoittanut Aiver Sport), 2 - 3-vuotiaiden paras esteponi sai esteen (Estepaja) ja saman ikäluokan paras askellajiponi purupaaleja (Aureskoski) ja Jolly ballin (Eläintarvike Kaibig-Ibig). Miettikääpä sitä! Lisäksi championeille tuli Hööksin lahjoittamaa loimea ja lahjakorttia ja vaikka mitä.

Mainitsin nyt nämä sponsorit, että saavat näkyvyyttä ja sitten toivottavasti ensi vuonna antavat lisää lahjoituksia.

Pakko oli ottaa yksi tällainen pönötyskuvakin, kun eteen sattui niin epätavallinen ilmestys. Nimittäin dartmoorinponi Pirttirannan Henny. Jotenkin niin kamalan sieviä nämä dartmoorit.

Palkintojen lisäksi kadehdinnan arvoista on Aulangon ratsastuskoulun väen talkoohenkisyys. Joka paperia kiikuttamaan olisi ollut kaksi junnua! Ihan pätevää ja aikuistakin porukkaa löytyi.

Miten he sen tekevät?

Ja ennen kaikkea, mistähän tuollaista innokasta väkeä saataisiin muutenkin kisajärjestelyihin? Virallisestihan Laatuponikilpailun pääjärjestäjä on Suomen Welsh-poni- ja cob-yhdistys, mutta käytännössä kaksi ihmistä. En tajua, miten he jaksavat. Voi olla, etteivät kauan jaksakaan.

Joten vinkvink, jos siellä ruudun takana nyt rinnassa läikähtää sellainen tunne, että voisi ruveta apukäsiksi parhaaseen ponitapahtumaan niin nyt olisi hyvät tsäänssit! Yhteyttä vaan yhdistykseen.

Tämä nf, Queen's Little Prince, oli 5-vuotiaiden esteponien paras. Oli se aika söpis askellajiponinakin. Aivan ihana.

Kuten kuvista näkyy, olin tänäkin vuonna paikalla kameran kanssa. Ja voin kertoa, että kamerasta tulee vuosi vuodelta tuhmempi! Jo ihan sellainen juttu kuin että akussa pysyy latinki keskimäärin yhden ponisuorituksen ajan, hankaloittaa tehtävää merkittävästi.

Pakko se on myöntää, että kohta 7-vuotispäiviään viettävä runko taitaa olla tulossa elinkaarensa loppupäähän. Niin että nyt jos joku etsii tavista sponsoroinnin kohteeksi niin yhteyttä vaan kuulkaas tänne suuntaan.

Ihan kaikkia hankaluuksia ei valitettavasti voi sälyttää kaluston niskaan. Joskus sitä ei vaan pääse synkkaan ponin kanssa ja kuvat tulevat ihan väärästä askeleen tai hypyn vaiheesta. Ja sitten on ne ponit, jotka tekevät omia ratkaisujaan. Esimerkki alla. Kuvat ovat samasta hypystä.

Tämä kuva on myös esimerkki siitä, miten väärässä kuvakulmassa tai hypyn vaiheessa voi laukaisinta painaa. Aika monessa irtohyppykuvassa poni menee incognitona joko naru tai tolppa naaman edessä - tai jopa molemmat.

Lopuksi vielä pieni triviaalitietopaketti tämänvuotisesta Laatuponikisasta:

Viikonlopun aikana kilpaili laskelmieni mukaan 35 welshiä (sisältäen kaikki sektiot, myös part bredit), joista 24 kisasi lauantaina ja kumpanakin päivänä oli yksi welsh mukana kisan ulkopuolisena, koska eivät täyttäneet polveutumisvaatimuksia.

Welshien lisäksi mukana oli 18 shetlanninponia, 7 suomalaista ratsuponia, 6 connemaraa (kaikki lauantaina, 1 kisan ulkopuolisena), 5 new forestia, 1 russ-poni ja 1 dartmoorinponi.

Mukana oli paitsi poni, jonka nimi oli Woogie Boogie, myös poni, jonka nimi oli Boogie Woogie. Svengaavaa sukupolvea selvästikin.

Wpb-ori Pin Rock's Boogie Woogie oli 4-vuotiaiden estekisan kakkonen.

Näyttelyhuumaa Vermossa lainaponin kanssa

Viime viikonloppuna oli Vermon poninäyttely, mutta Ruusa ei sattuneesta syystä ollut mukana. Niin kovassa seurassa Ruusa tuskin olisi ollut korkeimmilla palkinnoilla, mutta olisi ollut hienoa saada juuri tämän tuomarin arvio sen laadusta. Tuomarina oli Mr. Dewi Evans Hilin-siittolasta, jonka B-welsh-kasvatusta arvostan suuresti.

Ruusan poisjäänti olisi harmittanut vielä merkittävämmin, jos minulle ei olisi tarjoutunut mahdollisuutta hekumoida näyttelyfiiliksellä lainaponin kanssa.

3-vuotiaan Lillin kanssahan olemme jo sillä lailla vähän tuttuja, että tänä kesänä olemme esiintyneet yhdessä nuorten näyttelyssä ja toissavuonna esitin sen Vermossa B-welshien vuoden voittaja -kehässä. Silloinhan se yksivuotiaana vei koko potin.

Niin että ei mitään paineita, hei! 

On se nätti.

Heti alkuun tuntui, että peli oli menetetty. Poni oli nimittäin siinä määrin tuhma, että - tyylin kärsimisen uhallakin - katsoin parhaaksi vaihtaa hattuni iskunkestävämpään päähineeseen. Ei poni kuitenkaan minua tähdännyt, eikä osunut, taisi vaan Vermo mennä ponilla päähän kuten Ruusallakin tuppaa käymään.

Edellisviikonlopun hengittelyopit joka tapauksessa tulivat tarpeeseen, kun etsiskelimme astetta tyynempää mielentilaa.

Kehään ravatessa poni olikin jo aivan herranterttuna. Se oli hyvällä tavalla terävä, mutta ei enää ylikuohuva.

Kilpakumppanit olivat kauniita, joten en osannut yhtään arvata, mihin suuntaan tuomarin vaaka kallistuisi.

Niinhän siinä kuitenkin kävi, että kun tuomari otti hatun päästään arvostelun päättymisen merkiksi, me seisoimme rivissä ensimmäisinä. Poni sai vieläpä ykköspalkinnon! 

Sinivalkoisia ruusukkeita tuomari jakoi siinä määrin säästeliäästi, että niitä ei B-welsheistä muille riittänytkään. Niinpä Lilli pääsi lopuksi vielä poseeraamaan voittajan palkintokoltussa.

Pikkuisen on Lillillä takakorkea kasvuvaihe menossa, mutta taisin myös parkkeerata sen vähän alamäkeen.

Hippoksen kehässä Lilli katsottiin kakkosen arvoiseksi, ihan hyvillä pisteillä. Ja, huomautan, maininnalla "hyväkäytöksinen poni". Sellainen se kyllä olikin alun pikku riemastuksen jälkeen, ei tehnyt loppupäivänä mitään tuhmuuteen viittaavaakaan. 

Hippoksen kehässä. "Ravi tahdikasta ja kevyttä", oli tuomareiden arvio.

Hippoksen lausunto kokonaisuudessaan: "Tammalla hyvä rotutyyppi. Ilmeikäs pää, pitkä kaula, pitkä, pysty lapa, pitkä lanne ja pitkä, vahva reisi. Avorunkoinen. Supistuneet etusääret. Kiverä kinner. Liikkeet edestä melko suorat, takaa ahtaat. Käynti tarmokasta, ajoittain vaikeuksia säilyttää tahti. Ravi tahdikasta ja kevyttä. Hyvin käyttäytyvä, hyvässä kunnossa esitetty nuori poni. Kavioissa ei huomautettavaa."

Palkintokori pullottaen palasimme tallialueelle ja ryhdyimme jo suunnittelemaan seuraavaa päivää, kun yhtäkkiä muistin, ettei päivä ollutkaan vielä ohi.

Eipä ihme, että noviisit ovat välillä näyttelyssä hukassa, kun vakionaamakin meinaa unohtaa viedä ponin parhaan Suomessa syntyneen nuoren valintaan! No, varsinainen vahinko jäi syntymättä ja pääsimme Lillin kanssa vielä vähän viheriölle.

Ihan kiva käyntikin.

B-welshit eivät käytännössä koskaan yllä kaikkien rotujen kehissä loppukahinoihin asti, mutta onhan tuollaisessa isossa kehässä komeaa patsastella.

Lilli-rukalta vaan oli pitkän Vermon kuumuudessa vietetyn päivän jälkeen polttoaine aivan lopussa. Bensaa ei ollut suonissa enää senkään vertaa, että silmät olisivat pysyneet kokonaan auki. Ei tullut menestystä tällä kertaa. Parhaana palkittiin taas joku shettis, kuten tapana on viime vuosina ollut.

Poni oli sunnuntaina aika iloisen tuntuinen. Näistä kuvista suurkiitos Senna Raiskille!

Sunnuntaina Lilli tuntui vuoden voittaja -kehään juostessa aivan erityisen iloiselta. Ja sellaiselta se näyttää kuvissakin. Taitaa tiedostaa oman erinomaisuutensa, ainakin ilmeestä päätellen.

Siellä parhaiden valinnassa oli niin hienoja aikuisia poneja, että Lilli jäi kolmanneksi. Mutta kolmannestakin sijasta saa ruusukkeen ja pokaalin. Ei mikään turha reissu siis! Hauska sattuma sinänsä, että viime vuonna pokkasin saman pokaalin Ruusan kanssa. Ehkä ensi vuonna on taas oman ponin vuoro? Ainahan sitä saa toivoa.

"Olen kaunis ja tiedän sen", t. Lilli.

Mukava oli viikonloppu. Näyttelyissä käyminen onkin ehkä parasta, mitä ihminen voi tehdä ponia taluttaen. On vaan mahtava fiilis juosta kehään, kun narun toisessa päässä on hieno eläin.

Vielä kun poni on niin yritteliäs ja hienosti poseeraava poni kuin Lilli niin näyttelypäivähän on yhtä juhlaa. Alamme ehkä olla jo vähän kavereitakin.

Pikku pusutteluhetki. "Olinksmä hyvä", kyselee Lilli. 

Lilli-hommien lisäksi katselin welshejä myös kameran linssin läpi. Osallistujamäärä oli kovin vähäinen, mutta laatu korkealla.

Ja vaikka olen jo pitkään pelännyt, että kamerani alkaa olla elinkaarensa päässä, se suostui tällä kertaa pääosin tarkentamaan sinne, minne oli tarkoituskin. Niin että ei valittamista silläkään sektorilla. Edes vettä ei satanut kuin perinteiseen tyyliin BIS-kehän huipennukseksi.

Viikonlopun paras welsh oli jälleen wm-ori Moondelight Neifion, BIS III.

Katsoin vähän myös vierailevan rodun, arabien, näyttelyä.

Jos ei ole ponienkaan näyttäminen aina ihan helppoa niin arabien esittäminen on selvästikin aivan oma taiteenlajinsa. Jo pelkkä piiskan käyttö muistuttaa enemmän kapellimestarin koreografioita kuin perusheppailua. Melkoista.

Voittajameininkiä. Tämä ori oli myös kehänlaitaraatimme suosikki.

Vermon poninäyttely on minulle jo pitkä kesäperinne, kiva ponitätien (ja vähän -setienkin) kokoontumisajo.

Valitettavasti myös yksi ikävämpi asia on pysynyt samana niin kauan kuin muistan: viheriön pohja on täynnä monttuja. Pohja on mennyt koko ajan huonommaksi, koska vanhojen monttujen lisäksi syntyy koko ajan uusia. Saa olla varovainen, ettei a) kaadu b) nyrjäytä nilkkaansa c) kumpaakaan edellisistä ponin kohdalla.

Näyttelyn parhaaksi valittu varsa Solranda Clarissa näyttää, millaisia monttuja viheriöllä on. On muuten huippuhieno varsa! Jännä juttu, ori Vernon's Vision ei säväytä minua millään lailla, mutta nämä sen jälkeläiset sitten kyllä.

Näyttelyssä ihan vaan turistina

Lauantaina pääsi käymään niin, että olin welsh-näyttelyssä ihan turistina! Ei ollut ponia narun päässä eikä yhdistysvelvoitteita. Tämä oli hyvin erikoinen kokemus enkä edes muista, milloin niin olisi viimeksi käynyt. Ehkä 2000-luvun alussa?

Voin suositella muillekin, ainakin vaihteluna. Sai tehdä mitä huvitti ja lähteä heti kun ei huvittanut enää. Paikallekin saavuin akateemisen vartin periaatetta noudattaen ja suurimman osan mountiluokista missaten, enkä edes yhtään hävennyt. (Pitemmän päälle kyllä tykkään eniten käydä ponin kanssa.)

Tämä kaunokainen oli lauantain eli nuoriso-osaston tähti tällä kertaa, ja niin muuten myös viime kerralla. Se on 3-vuotias C-sektion tamma Brohedydd Gold Lace. 

Koska sain tehdä ihan mitä huvitti, tein samaa kuin mitä yleensä muutenkin teen (ilman ponia) eli änkesin kameroineni kehän sisäpuolelle. Siellä sitten kökötin näyttelyn viimeiseen pisaraan asti, söin salmiakkia huomattavasti enemmän kuin ihmisen verenpaineelle olisi terveellistä ja seurustelin muiden näyttelykävijöiden kanssa. Myös muurinpohjaletun söin, se on Orivesi-näyttelyssä perinne. Marttojen paistamaa, käsittääkseni.

Mahtava päivä oli. Ei paljonkaan edes satanut.

Olisin jatkanut samaa menoa tänäänkin, vaan jouduin rahanansaintapuuhiin. Toisaalta tämä ei suuresti haitannut, sillä mielestäni sunnuntai on työpäivistä paras, eikä vähiten sunnuntailisien vuoksi. 

Näyttelyn toiseksi paras nuori oli wm-tamma Cloudberry Marigold.

Kyllä taas tajusi senkin, miten paljon ponitätikin kaipaa lajitovereiden seuraa. Mahtavuutta oli siis tavata muita welsh-tätejä lajityypillisessä ympäristössä. (Setiä ei tällä kertaa juttusille asti löytynyt.)

En ole enää varma, kumpi on näyttelyreissuissa tärkeämpää, ponien vai ponitätien näkeminen. (Siis jos ei ole omaa tai muiden henkilöiden ponia esitettäväksi.) No joo, olisihan poninäyttely aika erikoinen tapahtuma ilman niitä poneja. Sitäpaitsi poneistahan siellä enimmäkseen tulee juteltua. 

Tästä tykkäsin kovasti itse. 1-vuotias cob-tamma Goldriver Great Love.

Mitä poneihin tulee, hienoja poneja oli siellä. Osanotto on kyllä hiipunut. Kuulin, että näin vähän poneja on osallistunut viimeksi 2001.

Täytyy sanoa, että kun näin tämän wpb:n, alkoi melkein harmittaa, etten keväällä jäänyt odottamaan Aqua Marinin siemenlähetystä:

1-vuotias wpb-tamma Adorable Carnation. Ponin ravin hienous ei välttämättä aivan avaudu tästä kuvasta.

Pikkuisen on hieno 1-vuotias tuo Aqua Marinin tytär! Jostain syystä se ei kuitenkaan ollut tuomarin mielestä kahdesta wpb-nuoresta se parempi. Sellaista se on näyttelyssä, tuomarin ääni ratkaisee eikä kehän laidan tätien.

Koska olin kameran kanssa liikenteessä hupimielellä, kuvamateriaali oli mielestäni parempaa kuin tilaustyöhommissa.

Jottei tässä nyt kuitenkaan liikaa pääsisi paukuttelemaan henkseleitä niin käsittelyvaiheessa taitavasti sössin kuvat. Värit ovat pyllyllään, ei siitä mihinkään pääse. Toivottavasti kenenkään silmät eivät hajoa.

Värit eivät näyttäneet hyvältä kuvankäsittelykoneen ruudulla eivätkä ne näyttäneet hyvältä myöskään työkoneella. Ne näyttivät kuitenkin eri näytöillä eri tavalla vääriltä. Kotimonitori kaipaisi kipeästi kalibrointia.

1-vuotias B-welsh-ori Larkhill's Monarch on aika söpöliini! Valitettavasti kuva ei tee oikeutta senkään liikkumiselle.

Pyllyväreistä huolimatta laitoin tähän nyt kuitenkin kuvan jokaisen sektion parhaasta nuoresta. Tuleepahan jotain käyttöä näillekin.

Pyhästi lupaan, että seuraava teksti kertoo jostain muusta kuin näyttelyistä. Tämä nyt vaan on tätä aikaa vuodesta. Menkää kaikki muutkin näyttelyihin, niissä on kivaa.

Paras wpb oli 3-vuotias tamma Fountainland´s Ice Queen.