30 vuotta silkkaa hulluutta ja hullummaksi vain menee

En liene ainoa, jonka on hevosen auton ikkunasta nähdessään pakko vähintään pään sisällä hihkaista "heppa"! Näin toimii aito hevoshullu vielä täti-iässäkin. (Muistan että kyseisen ryhmän tunnusmerkeistä kiisteltiin taajaan Villivarsan mielipidepalstalla aikoina, joina kuuluin kyseisen aviisin ydinkohderyhmään.)

Silloin tällöin joku aina kysyy, kauanko olen ollut hevosihminen. No, niin kauan kuin olen tiennyt, että sellainen eläin on olemassa kuin hevonen. Tarkkaa ajankohtaa en tälle osaa määrittää.

Sen osaan kuitenkin sanoa tarkkaan, milloin hevosihmisyyteni sai konkretiaa eli säännöllisen hevoskontaktin. Tämä tapahtui samaan aikaan kun syyskausi alkoi lähimmässä ratsastuskoulussa vuonna 1990.

Tämähän tarkoittaa, että vuonna 2020 pyöreitä ei tule täyteen ainoastaan poninomistajuudessa, vaan myös koko hevosharrastuksessa. Jos tätä hullutusta nyt voi enää harrastukseksikaan kutsua.

30 vuoden aikana olen ymmärtänyt, että hevosihmisyyttä nimitetään mielenterveysongelmaan viittaavalla sanalla ihan syystä. Enää, jos koskaan, en koe tarvetta kilpailla hulluuden asteessa (pärjäisin siinä kisassa aika hyvin), mutta aika syvässä suossa olin jo 30 vuotta sitten ja sittemmin olen vain polkenut itseäni siihen syvemmälle.

Skuggi, tärkeä koska ensimmäinen. Ylpeä hoitaja hoidokkinsa kanssa ehkä vuonna 1991 tai 1992.
(Nuo ratsastushousut ovat kai edelleen tallessa ja mahtuvat.)

Vuonna 1990 aloitin alkeiskurssin Evitskogin ratsastuskoululla, jonka tuolloin omisti Nummisen perhe, jonka Sebbenä tunnettu poika hyvin tiedettiin piireissä jo silloin.

Muistan edelleen pettymykseni alkeiskurssin ensimmäisen tunnin alla, kun näin tunnin hevoslistassa että ratsukseni oli laitettu Josef. Pettymys johtui siitä, että kyseessä oli (russ-)poni. Että joutuisin aloittamaan ratsastusurani ponilla. Mikä nöyryytys! Vähänpä tiesin, että 30 vuotta myöhemmin poni olisi tämän persuksen alle ykkösvalinta.

Alkeiskurssillakin toivuin järkytyksestäni nopsasti ja olisin aika pian halunnut ryhtyä Josefin eli Juffin hoitajaksikin. Äiti ei kuitenkaan suostunut, koska olisi joutunut kuskaamaan. Liekö Juffi kuitenkin kylvänyt sieluuni poni-ihmisyyden siemenen, vaikka en russ-ihmiseksi kasvanutkaan?

(Olen kirjoittanut hevosharrastukseni alkuvaiheesta vähän pitemmin viitisen vuotta sitten.)

Skuggi-issikan jälkeen sain hoitoponiksi tämmöisen söpöläisen, joka oli silloin vasta 3,5-vuotias. Kuvassa uudella omistajalla monta vuotta myöhemmin. 

Äidin perintörahat riittivät ratsastustunteihin noin viideksi kaudeksi ja sen jälkeen oli jatkettava harrastusta omin neuvoin. Onneksi 90-luvulla oli varsin tavallista, että hoitohevosilla sai myös ratsastaa, kunhan oli luotettava ja ahkera. Ja minähän olin.

Käsittääkseni tällaisia diilejä on edelleen saatavilla, mutta tilanne on sama kuin 90-luvulla: pitää olla valmis rasittamaan itseään myös tallihommien muodossa.

Ja kyllä tämä kroppa on näiden vuosien aikana tallitöitä nähnytkin sen verran, että eiköhän nivelrikko ole lähinnä ajan kysymys (sellainen tulee kuulemma lähes väistämättä, sanoi lääkäri eräälle viisikymppiselle omatalli-ihmiselle).

Kuolaimetonta menoa jo vuonna 2000. Tässä olemme Fafun kanssa lapsuudenkotini läheisessä rannassa.

30 vuoteen on mahtunut aika paljon. Muun muassa vahva issikkavaihe, joka kumpusi ensimmäisestä hoitohevosestani Skuggista ja jota vahvisti 90-luvun lopun hoitohevoseni Fafu.

Fafun lasken edelleen yhdeksi elämäni hevosista ja ikävöin sitä yhä. Itse asiassa tänä syksynä tulee pyöreitä täyteen myös sen poismenosta, 20 vuotta. Fafun aikana kävin jopa vähän issikkatunneilla, koska enhän minä sillä osannut ratsastaa. (Olen kirjoittanut Fafusta lyhyesti aiemmin.)

Myöskin 90-luvulla tutustuin erääseen mustaan kaunottareen ja sen ensimmäiseen varsaan. Silloin aloin ymmärtää olevani ehkä sittenkin welsh-ihminen, vaikka issikkaihmisyys vielä vähän aikaa siinä rinnalla kulkikin.

Ympäri mennään ja yhteen tullaan, se welsh-palon sytyttänyt kaunotarhan oli tietystikin ensimmäinen oma ponini G, Ruusan emä.

G-poni ja sen ensimmäinen varsa vuonna 1994.

Edellisen kuvan varsa eli Ruusan isoveli 1-vuotiaana. Oi, miten rakastinkaan pikku-Ottoa!
Kuva edustaa puhdasveristä 90-luvun tallityyliä. 

Olen jo kauan sitten lakannut kutsumasta itseäni hevosharrastajaksi. Oikeampi nimitys on hevosaddikti, tai oikeastaan tietysti poniaddikti.

Aivan kuin mihin tahansa riippuvuuteen, myös poniaddiktioon liittyy elämän pyöriminen yhden asian ympärillä. Olen rakentanut koko elämäni ponien ympärille.

Olen kerännyt tähän postaukseen kuvia menneen hevoselämäni tärkeimmistä hevosista. Sellaisiin lukeutuu myös tämä B-welsh-ori Pride, joka on edellisen kuvan Oton isä ja olisi ollut myös Ruusan ellei olisi kuollut ennen aikojaan. Tämä taisi olla viimeiseltä ratsastuskerraltani vuodelta 2009. Seuraavalla kerralla kun menin tallille, sain kuulla Priden menehtyneen.  

Toki fiksumpi olisi valinnut sellaisen ammatin, että addiktion rahoitus onnistuisi ilman pomotason vastuuta ja lähinnä ylöspäin joustavaa työaikaa. Toisaalta oman elämässä jaksamisen kannalta on hyvä, että työ sisältää muitakin motivaatiotekijöitä kuin rahaa.

Niin tai näin, hevoset (tai ponit) ovat kietoutuneet niin syvälle ja niin kiinteäksi osaksi minuuttani, että on vaikea kuvitella 'minua' ilman hevosia.

Videokaappauskuvassa vuorostaan Ruusan iskä, ehkä kiltein poni ikinä. Kuva on jostain yli 10 vuoden takaa, onneksi istuntani on sentään vähän tästä tokeentunut, mutta ratsastukseni on taas kaaoksessa.

Jotkut säälivät minua, kun elämäni pyörii niin tiukasti yhden asian ympärillä. Minä puolestani säälin heitä, joilla ei ole elämässään mitään intohimon kohdetta.

Tai no, välillä kyllä säälin myös itseäni, etenkin silloin (kuten nyt) kun tuntuu, että 30 vuoden kokemuksesta huolimatta en osaa oikein mitään. Mutta näillä mennään, todennäköisesti vielä seuraavat 30 vuotta, jos niin pitkään elän ja tolkuissani pysyn. 

Lopuksi vielä pakko laittaa kuva unelmaponi Iforista, josta olen kirjoittanut omankin tekstinsä.

Näyttelyreissu hosuen - feat. uudet erinomaiset ihmis- ja poniseuralainen

Albertin 3-vuotisnäyttelykausi korkattiin ja samalla viimeisteltiin menneenä lauantaina Welsh Summer Show'ssa Sastamalassa. Historiankirjoihin ei ruunaherralle kirjattu mitään varsinaista palkintosadetta: Kakkospalkinto ja luokkavoitto yhden ponin luokassa. Parhaan nuoren valinnasta, johon saivat osallistua kaikki luokkavoittajat, Albert heitettiin ensimmäisten joukossa ulos kehästä. 

Menestyksen puute ei ollut minkään sortin pettymys, sillä näyttely meni siltä osin tismalleen odotusten mukaan. Olisin ollut erittäin ällistynyt, jos jossain käänteessä olisi käynyt toisin. Albert ei ole mikään näyttelytähti, vaan se käy näyttelyissä tutustumassa maailmaan kotikulmien ulkopuolella.

Albertin käytös oli ihan mallikasta, mitä nyt seisominen ei tahtonut onnistua eikä kovin näyttävää raviakaan irronnut ja kehän ulkopuolella esiintyi lievämuotoista jyräilyä (tämän erittäin ikävän tavan kitkeminen on nyt työn alla). 

Paras kokokuva tämänkertaisesta näyttelystä. Albert näyttää siinä komealta ja ilmekin on ihan iloinen! Tykkään. Kuva Leena Kahisaari

Silti näyttelystä jäi vähän pettynyt olo, ja pettymys kohdistui ihan siihen tahoon, jota päivittäin näen peilistä. Koko reissu meni hosumiseksi. Albert olisi todennäköisesti ainakin seissyt paremmin, jos esittäjä olisi ollut hevosen käsittelyyn sopivammassa mielentilassa.

Hätäilyn taustalla oli se, että olin arvioinut luokkien kulun aivan pieleen. Kun vasta valmistauduimme ottamaan poneja kopista, tajusin että Albertin olisi pitänyt olla jo menossa kehään.

Siinä jäivät ponin valkoiset sukat kalkitsematta ja juoksin äkkiä sen kanssa kehälle. Onneksi seuraavan luokan osallistujat olivat olleet ajoissa ja ne esiintyivät ensin, mutta minä en päässyt kiireen tunnusta irti vaan hosuin menemään vielä kehässäkin.

Taustat ovat Nohkuan ratsutilalla järjestetyissä näyttelyissä kohdillaan. Kuva Leena Kahisaari

Olin pohjustanut tilannetta toki jo hyvissä ajoin jättämällä kutakuinkin kaikki valmistelut viime tinkaan ja nukkumalla siksi näyttelyä edeltävänä yönä sellaiset rapsakat kolme tuntia. Tallillakin meni aamun valmisteluissa pitempään kuin suunnittelin, mutta luulin silti että olisimme paikalla ihan hyvissä ajoin. Muistaapa seuraavalla kerralla varata vielä yhden ekstratunnin - vaikka se tällä kertaa olisi tarkoittanut tallilla oloa jo kello 5.30.

Itse asiassa hätäiset otteet jatkuivat näyttelyreissun loppuun asti, vaikka siinä ensimmäisen kehän jälkeen vähän sainkin kierroksia laskettua. Albertin esiintymisten loputtua pakkasimme ponit vain pikaisesti autoon ja häivyimme paikalta. Emme halunneet seisottaa poneja helleaurinkoon parkkeeratussa trailerissa minuuttiakaan ylimääräistä. Vasta tallilla tajusin, että olin unohtanut hakea Albertin arvostelunkin. Sillä lailla.

Onneksi sain arvostelun jälkikäteen kuvana ja näin lapussa luki:

"Selvä sukupuolileima, ilmeikäs pää. Pitkä, hieman alakaulainen kaula. Pitkä, pysty lapa. Hyvä säkä. Pitkä luisu lautanen, vahva reisi. Riittävä luusto. Melko suorat liikkeet käynnissä, ravissa ahdas takaa. Tahdikkaat, hieman maahansidotut raviliikkeet."

Tässä näkyy Albertin poniravi - ja ihan kuin sillä olisi tässä kuvassa ihan selkeä kipuilme. Mutta ihan kivasti lähtee silti ylämäkeen. Kuva Leena Kahisaari

Kyllä minä arvostelusta omani tunnistan ja itse asiassa se on minusta erittäin nätisti kirjoitettu. 

Esimerkiksi "hieman maahansidotut raviliikkeet" on kauniisti sanottu siitä poniravista, mitä Albert esitti näyttelyssä ja pääosin esittää muussakin elämässä. Olen kyllä todistanut sen kykenevän vähän isompankin raviin, mutta se tuntuu säästelevän sitä erityisen pörheisiin tunnelmiin.

En voi kiistää, etteikö tämä aika yleisesti Albertia vaivaava juoksuhaluttomuus kilistelisi mielenperukoilla huolikelloja, etenkin ottaen huomioon, että Albert myös kompuroi enemmän kuin mielestäni pitäisi. Toisaalta nuoren hevosen ravi saattaa olla monta vuottakin kadoksissa ja ilmestyä sitten uudelleen ilman sen kummempaa vikaakin. Mutta kyllähän se mietityttää, kieltämättä, kun poni pienenä kuitenkin juoksi mielellään ja tarjoili silloin isohkoakin liikettä. (Aina pitää olla vähän huolissaan.)

Albert on kaiken kaikkiaan edelleen aika erikoisessa kasvuvaiheessa - tai ainakin toivon, että tämä on vaihe eikä pysyvä tila!

Pikkumiehellä on (toki noilla arvostelussa mainituilla puutteilla) ihan ok etuosa, ok runko ja ok takaosa, mutta takaosa liittyy muuhun poniin jotenkin oudosti. Lonkkakyhmyt ovat kumman takana. Olisikohan oikea termi ulkolonkkainen? Ainakin sillä hakusanalla Googlen kuvahaku tarjoaa samannäköisiä. Albert näyttää vähän frankenponilta eli ikään kuin etu- ja takaosa olisivat peräisin eri hevosesta.

Poni on kyllä jo ehomman oloinen kuin keväällä, joten toivotaan, että siitä vielä kasvaisi normaalin näköinen - ja ennen kaikkea että se olisi ihan ehjä.

Väliin vertailukohdaksi tällainen harvinainen kuva hienosti ravaavasta Albertista. Harmi vain, että oli jäänyt kameraan väärät asetukset ja kuva tärähti. Albertin jalat näyttävät tässä aika lyhyiltä, koska kuva on otettu mäen päältä alaspäin. 

No, takaisin näyttelyretkeen. Omaa mielentilaani lukuun ottamatta olin päivän sujumiseen erittäin tyytyväinen.

Kuljetuksessa ainoa kommellus oli se, että näyttelypaikalla löysin päivän päätähden trailerista riimu jossain ihan muualla kuin mihin sen lähtiessä jätin. Paikansin päävehkeen nimittäin etujalan ympäriltä. Albert itse ei tuntunut olevan tilanteesta moksiskaan. Kuvatodisteita tilanteesta ei ole, koska katsoin paremmaksi ryhtyä ratkaisemaan tilannetta heti sen havaittuani sen sijaan, että olisin käynyt hakemassa kännykkäni autosta.

On vähän kysymysmerkki, miten riimu päätyi väärään paikkaan etenkin kun narut olivat siinä edelleen kiinni. Oletukseni on, että olin jättänyt uutukaisen riimun turhan löysälle ja Albert sitten tavalla tai toisella saanut sen sujautettua korviensa yli sekä sitten jossain myöhemmässä vaiheessa astunut sen sisään.

Albertin rauhalliseen mielentilaan oudossa tilanteessa vaikutti epäilemättä se, että tukiponi pysyi tyynenä. Albertin seuralaisena oli nyt ensimmäistä kertaa mukana Ruusan tarhakaveri, risteytysruuna, jolla olen kesän aikana jonkin verran ratsastanutkin.

Pitää muistaa, ettei kannata laittaa loimivyötä kun on pessyt ponin. Jää jälki. Kuva Leena Kahisaari

Vaihtoehdot seuraponiksi olivat alun perin tämä lainaponi ja Ruusa. Lainaponi tiedettiin tyyneksi matkustajaksi, mutta se ei ole hirveästi kyläluutinut, joten sen käytös ja lastautumishalukkuus vieraassa paikassa vieraan ihmisen kanssa olivat iso kysymysmerkki. Siksi olin jo päätynyt Ruusaan vähän sellaisella better devil you know than devil you don't -periaattella.

Ruusaahan traileriretket vähän hermostuttavat ja sen toimintatapoihin näyttelypaikalla kuuluu melko lennokkaita askelkuvioita eikä poni vielä saisi sellaisia polvivammansa takia ottaa. Toisaalta tiedän, että ponini pysyy aina käsissä ja saan sen koppiin 99-prosenttisella varmuudella ilman tappelua.

Ruusalla oli kuitenkin loppuviikosta niin voimakkaita mahaoireita, että niihin alkoivat kiinnittää huomiota muutkin kuin minä. Niinpä päätin viime tingassa turvautua seuraponivalinnassa villiin korttiimme. (Ruusan kärjistynyt mahatilanne saattaa liittyä pari viikkoa sitten löytyneen pienen hiekkakeräymän lisäksi päälle lyöneeseen voimakkaaseen kiimaan, mutta seuraamme tilannetta.) 

On sillä ainakin nätti naama! Kuva Leena Kahisaari

Seuraponipäätös ei olisi voinut olla parempi!

Lainaponi lastautui hienosti, matkusti tyypilliseen tapaansa rennosti ja oli näyttelypaikalla täysin cool! Sillä vaikutti olevan ihan kiva kesäretkipäivä vilinää ihmetellen ja ruohoa nyppien. Pojat olivat menomatkalla napostelleet kilokaupalla heinääkin. Paluumatkalla ei ihan yhtä hyvin ollut maistunut, mutta mielestäni verkosta oli kuitenkin evästä huvennut.

Matkaraportin saatuaan seuraponin omistaja eli tallinpitäjä lupasi ponin lainaan tällaisiin tarkoituksiin jatkossakin. Tukiponiongelma on siis toistaiseksi ratkaistu! Tosin ensi vuodesta lähtien molemmat omat ponini kuuluvat aikuisten luokkiin eli ne saattavat jatkossa tehdä esiintymismatkoja yhdessäkin.

Näyttelypäivän sujumisesta iso kiitos menee tietysti pätevälle kuski-apukäsillemme Caritalle, jonka vankkumaton tyyneys piti seuraponin rauhallisena silloinkin, kun se vähän ihmetteli muiden ponien huuteluita tai villistelyjä. Päästäpä itsekin noin zeniin mielentilaan. Kiitos Caritalle vielä tätäkin kautta! 

Tiimin kokoonpano oli siis vallan mainio tällä reissulla. Toki olisi ollut helpompaa jos olisi ollut vielä yksi käsipari mukana niin, että molempia ihmisiä ei olisi koko ajan tarvittu ponien hihnojen päähän. Koko päivän retkille ei kuitenkaan ole hirveän helppo motivoida sellaista väkeä, joka ei henkilökohtaisella tasolla ole näyttelyorientoitunutta. Sehän on aivan ymmärrettävää.

P.S. Kuvat eivät valehtele, Albertin musta väri on laitumella auttamatta haalistunut. Luin jostain, että kyseessä voisi olla kivennäispuutos. Ilmeisesti joko kuparin tai seleenin. Onko kellään kokemusta ja kumpaa nyt pitäisi sitten lisätä ravitsemukseen?  

Albertin kuvalliset laidunkuulumiset

Blogin päätähtien kuulumiset ovat tältä kesältä keskittyneet mammaponiin. Nuoremman version kesästä ei olekaan hirveän jännittävää kerrottavaa, sillä sen aika on kulunut laidunolosuhteissa toteutetun kuntoloman merkeissä.

Alkuun Albert oli vähän eri mieltä siitä, kuuluuko hänen jäädä sinne luonnonilmiöiden ja naapurilaitumen kummien otusten (lehmien) armoille ihan kaverin kanssa keskenään. Kun menin sitä katsomaan, se tuli aina ilahtuneena vastaan ja pois lähtiessä jäi katsomaan perään kuin kysyäkseen, eikö hänkin voisi tulla mukaani.

Heinäkuinen ilta laitumella.

Ei kuitenkaan mennyt kauan ennen kuin tapahtui villiintymistä. Ihmismamin ilmestyminen maisemiin ei enää herättänyt varsassa minkäänlaista reaktiota eikä myöskään katoaminen näköpiiristä. Poni jopa joskus käveli poispäin, kun menin kyselemään kuulumisia. 

Että ihan kivaa ilmeisesti on ollut. 

Albert on saanut vietellä lomaa poikaporukassa, jonka kokoonpano on vaihdellut. Aluksi siellä oli vain yksi vanhempi upseeri, sitten joukkoon liittyi uusi komentaja sekä sille perävaunu (jälkimmäinen oli Albertille tuttu kaveri) ja nyt ovat taas alkuperäisen kaverin kanssa kaksin. 

Albert on joukon juniorina ollut koko kesän asiaankuuluvasti arvonjärjestyksen alimpana ja ollut asemaansa ilmeisen tyytyväinen.

Laitumellakin olen vähän treenaillut Albertin kanssa esimerkiksi suitsihommia. Alberthan on saanut tähän asti elää kuolaimetonta elämää, mutta nyt olen yrittänyt muuttaa tilannetta, sillä ostin lomalla ostin sille viimein sopivan kokoiset kuolainsuitset. 

Valitettavasti kuolaintreeni ei toistaiseksi ole edennyt kovin pitkälle. Albert ei ole toistaiseksi oikein hyväksynyt suuhunsa moista vierasesinettä. Se ottaa kyllä kuolaimen, mutta jännittyy siinä vaiheessa, kun niskahihnaa laittaa korvan taakse eli kun kuolain vähän painautuu suupieltä vasten. Jos kuolaimen jättää hetkeksi suuhun, Albert aukoo suutaan ja yrittää poistaa vierasesineen kielellä työntämällä. 

Kyllä kai se siitä. Albert vain vaatii näiden asioiden kanssa vähän (tai paljon) enemmän aikaa kuin Ruusa. 

Treenit ovat nyt jääneet tauolle siitä syystä, että Albertin suupielistä löytyi halkeamat. Ei ihme, ettei huvita pitää kuolaimia, jos suupieliin sattuu. En tiedä, ovatko halkeamat tulleet kuolaimesta (vaikea uskoa, kun kuolain ei ole kovin kauan ollut suussa kerrallaan) vai onko poni kenties allerginen jollekin kasville laitumella. Tai sitten syy on jokin ihan muu. 

Joka tapauksessa tulevan viikonlopun näyttely pitää vielä juosta kuolaimettoman näyttelyriimun kera.

Vielä heinäkuun alussa ruohobuffet oli ylenpalttisehko.

On Albert yhden yön viettänyt pihatto-olosuhteissakin, kun piti viilailla laitumella villiintyneet kaviot näyttelykuntoon. Nyt se on tulossa takaisin vajaaksi viikoksi, että ennätämme ennen julkista esiintymistä panna näyttelykuntoon myös käytöksen ja harjoitella vähän laatuponihommiakin.

Vaikka Albert ei ole juuri altistunut kesän aikana ihmisavusteisille kuntojumpille, loma ei ole ollut pelkkää löhöilyä. Laitumen maastonmuoto on nimittäin omiaan voimistamaan ponnya: jyrkkää mäkeä riittää. Lisäksi aidan sisäpuolella on tilaa juosta, kun laitumen päästä päähän kulkemiseen menee useampi minuutti (toki osa lohkoista on välillä rajattu hevosten ulottumattomiin, jotta ruoho välillä kasvaisikin). 

Albertin kunto taitaa ollakin kohentunut aika lailla, sillä eräänä päivänä kun se laukkasi portille ihan toisesta päästä laidunta, se ei ollut kovinkaan merkittävästi hengästynyt. 

Tässä näkyvä kaveri oli vain pari viikkoa, se on Ruusan tämänhetkinen tarhakaveri ja siinä hommassa aivan mainio.

Kyllä, villiintyneenäkin Albert saattaa jopa laukata luokse, kun sitä kutsuu. Tämä johtuu siitä, että olen loppukesästä alkanut lisäruokkia sitä. Niin pitkälle ei villiintyminen ole edennyt, etteikö poni vastaisi herkkumurokulhon kutsuun! 

Albert on kyllä saanut koko kesän väkirehua, mutta koska olemus on edelleen kulmikas, olen lisännyt toisen rehustuskerran. Albert saa lisäevästä nyt litran verran päivässä, mistä pari desiä on proteiinia ja loppu täysrehua. (Edit. Nyt ovat saaneet laitumelle myös heinää.)

On vähän erikoista, ettei Albert ole juuri pyöristynyt ruohobuffetissa edes lisärehustettuna. Toisaalta  kyseessä on luonnonlaidun eli ruoho ei liene kauhean vahvaa. Sitä paitsi Albert yksivuotiaana orilaitumella laihtui reippaasti eli voipi olla, että se vain liikkuu niin paljon ja mahdollisesti myös kasvaa.

Voihan ponnylla myös olla esim. matoja, joten ajattelin kyllä viimeistään laidunkauden päätteeksi lähettää sen kakkaa madonmuna-analyysiin.  Ja toki laidunkauden jälkeen on asianmukaista joka tapauksessa madottaa heisimatojakin tappavalla aineella.

Se, miten pitkään laidunkausi jatkuu, riippuu monesta asiasta.

En ole kovinkaan innostunut kiirehtimään varsan siirtymistä laajoilta tanhuvilta pikkutarhaan. Toisaalta haluaisin palata treenien pariin, että voimme aloittaa ratsuhommat suunnitellussa aikataulussa eli keväällä. Puolensa ja puolensa.

Vielä ei kuitenkaan ole aika miettiä sisäruokintakautta. Kesää on vielä jäljellä, vaikka ilmassa alkaakin olla jo selvästi syksyä. Jos syksyn säät sallivat, poni voi olla laitumella vaikka lokakuullekin asti.

Siirtymä takaisin pihattoelämään alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun yölämpötila alkaa olla alle viidessä asteessa, vaikka suomalainen luonnonruoho ei käsittääkseni ei ole ihan niin herkkä stressaantumaan sokeriseksi kuin viljelty heinä. 

P.S. Näköjään blogger on sotkenut Instagram-feedin näyttämisen blogin reunassa. Vaikka tuosta vierestä näyttääkin, että Insta on jossain vuoden takaisessa, päivitän sinne kuvia vähän tiheämmin kuin tänne blogiin. Yritän laittaa vähän eri kuvia ja juttuja sinne kuin blogiin, vaikka toki limittymistäkin on. Nyt kesällä olen vähän yrittänyt nostaa Insta-feedini kuvallista tasoa. Profiiliin pääset tästä.

5 asiaa, jotka olen poninomistajuudesta oppinut 10 vuodessa

Tapahtui kesäkuussa vuonna 2010: Erään ikuisen ponitytön suurimmasta haaveesta tuli totta eli ensimmäistä kertaa ikinä nimeni kirjattiin ponin papereissa omistajatietoihin. 

Voisi kuvitella, että elämänmittaisen haaveen toteutumispäivämäärä olisi tatuoitu muistiin pysyvästi, mutta ehkäpä siinä oli sen verran muutakin mietittävää, että tarkka päivämäärä jäi hennon aivosumun peittoon. Muistelisin allekirjoittaneeni kauppakirjan päivää Ruusan isosiskon syntymän jälkeen - mikä tarkoittaisi, että Ruusan synttäri olisi myös poninomistajuuteni vuosipäivä. Siinäpä onkin yhdelle päivälle juhlaa kerrakseen!

Kauppakirjahan kirjoitettiin ponista, joka oli teini-iän ihastukseni ja ainakin 10 vuotta vanhempi kuin olin koskaan kuvitellut ostavani. Se oli kuitenkin rakas jo valmiiksi. (Lue ensiponista ja yhteiselostamme lisää täältä.) Kyseessä oli siis perinteinen sydän aivojen edelle -tilanne.

Tässä sen ensimmäisen ponin jälkeläistöä alenevassa polvessa. Jos ei muuta niin ovathan ne söpöjä! Kävisivät hienosti sellaisiksi paljon puhutuiksi pihakoristeiksi, kun vain olisi piha, jota koristaa. Kuva Leena Kahisaari.

Näin vuosikymmen myöhemmin ymmärrän, miksi työkaverini reaktio poninostouutiseeni aikoinaan oli "otan osaa". 

En voi suositella oman hevosen taikka ponin ostoa kenellekään. Toisaalta en osaa tätä ratkaisua oikein katuakaan. 

Tähän oravanpyörään lähtemistä vasta harkitseville kokosin pienen listan asioista, joita olen tässä 10 vuoden aikana poninomistajuudesta oppinut.

1. Hevosen omistaminen ja ratsastaminen ovat kaksi eri harrastusta

Kun vasta haaveilin ponin omistamisesta, ajattelin aina, että jos olisi oma poni niin saisin ratsastaa niin paljon kuin haluaisin. 

Väärin! En ole ehkä koskaan ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana, jos ei lasketa niitä lyhyitä ajanjaksoja, jolloin minulla ei ole ollut hevoskontaktia ollenkaan (näiden kestot lasketaan korkeintaan kuukausissa). Myöskään ei ole ollut koskaan niin vähän aikaa ratsastaa. 

Se, etten juuri ratsasta, johtuu toki pääasiassa siitä, että minulla ei vielä ole ollut tervettä käyttöikäistä ponia. Tämä on tietysti seurausta omista valinnoista eli siitä, että ensimmäiseksi ostin vanhan ja oletettavasti jollain tasolla risan ponin, toisekseen en ole hankkiutunut eroon sairaista ennen kuin on ollut pakko ja kolmannekseen olen kasvattanut kaksi kolmesta ponistani siemenestä asti, mikä ratsastusharrastuksen osalta tarkoittaa vuosien odotusta. 

Jälkimmäinen fakta, eli että ei olisi aikaakaan ratsastaa, tietysti johtuu siitä, että omat ponit on hoidettava, vaikkei pääse selkään.

Joku minua viisaampi on sanonut, että hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi eri harrastusta. Kokemusasiantuntijana olen taipuvainen myötäilemään tätä ajatusta. 

Toisenlaisilla valinnoilla ja paremmalla tuurilla toki voisi olla, että hevosenomistajuuteen sisältyisi paljonkin ratsastusta. Mutta on hyvä tiedostaa, että se ei ole automaatio.

Olen minä joskus omalla ponilla ratsastanutkin, todistettavasti. Tässä se ihan ensimmäinen. Huomaatteko poneissani mitään samaa?

2. Hevosen omistaminen on vielä kalliimpaa kuin kuvittelit

Aina, kun jossain somessa joku kysyy, paljonko siihen omaan hevoseen oikein menee rahaa, viestiketjussa joku kertoo, että hänen hevosensa elävät pyhällä hengellä. Että ei mene kuin 50 euroa kuussa per turpa.  

En epäile, että joku jossain voi saadakin pidettyä hevosia lähes ilmaiseksi. Mutta se vaatii suunnilleen sen, että hevoset ovat omassa (valmiiksi maksetussa) pihassa, heinät ja kuivikkeet tulevat lähes ilmaiseksi jostain, kaviot hoidetaan itse, aidat ja muut materiaalit kestävät ikuisesti ja eläinlääkäriä ei tarvita kuin korkeintaan raspaamaan hampaat kerran vuodessa. 

Käytännössä todennäköisyys päätyä tähän hevosenomistajaryhmään ainakaan hevosensa huolella hoitaen ainakaan eteläisessä Suomessa on loton päävoiton luokkaa. 

Meille, joilla ei ole valmiina omaa tallia tai edes pihaa, kulut lähtevät muutamista satasista ja nousevat siitä sitten tilanteen mukaan. 

Edes omassa pihassa pitäminen ei useimmille ole ilmaista. Olen laskeskellut, että omatallihommassa niihin asioihin, joista nyt maksan tallivuokraa, menisi eteläisessä Suomessa sellaiset 100 -  150 euroa hepoa kohti. Jo pelkkä yhden hevosen kuukausiannos laadukasta ostoheinää sekä ja kaupallisesti myytävää kuiviketta maksavat helposti sen satkun verran kuussa. Lisäksi tietysti menisi vielä se pari kolme satkua per poni per kuukausi, minkä nytkin maksan tallivuokran päälle (ks. viime vuoden ponitilinpäätös täältä).

Halvan hevosenpidon lottovoittoa todennäköisempää onkin osua siihen kolme oikein ja lisänumero -ryhmään, jossa pelkkiin eläinlääkärikuluihin menee joka kuukausi enemmän kuin se 50 euroa ja kengittäjääkin tarvitaan vähintään 6 viikon välein plus ehkä irtokengät siinä välissä. 

Kun (huom, se ei ole jos) hevonen sairastuu, lasku on melkeinpä välittömästi kolmenumeroinen. Summa pyörähtää yllättävän helposti nelinumeroiseksikin, eikä siihen tarvita edes mitään varjoainekuvauksia tai leikkauksia. Esimerkiksi Ruusan patellaligamentin eläinlääkärilaskut ym. ovat nyt olleet yhteensä noin 650 euroa, ja vielä ainakin kerran pitää ultrata, todennäköisesti useammankin kerran.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, johon olisi oikeasti varaa lähinnä pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla, Hollywood-tähdillä ja diplomi-insinööreillä. 

Käytännössä kuitenkin valtaosa hevosista on ihmisillä, joiden nimiä ei julkaista lehdissä veropäivänä. Tämä tarkoittaa, että vähintäänkin suuri osa hevosenomistajista tinkii kaikesta muusta elämästä. Kampaaja, mikä se on? Uudet vaatteet, ai hevoselleko?

Toivottavasti sinulla, omaa hevosta harkitseva, on säästöjä, koska todennäköisesti tarvitset niitä.

G-poni oli vähän sopivamman kokoinen minulle kuin tyttärensä. Kuvan on ottanut siskoni aika tarkkaan 10 vuotta sitten.

3. Hevosen pitäminen (terveenä) on yllättävän vaikeaa

Vaikka olin harrastanut hevosia jo lähes 20 vuotta ennen ensimmäisen oman hankintaa, omistajaksi tultuani tajusin, että enhän minä tiedä hevosenpidosta hittojakaan.

Kun hoitaa muiden poneja, terveyspulman havaitsemisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa havaintonsa omistajalle ja homma on sillä selvä. 

Oman ponin kanssa pitäisikin yhtäkkiä tietää, onko vaiva akuuttiosastoa vai kestääkö sitä katsella vähän pidempään. Sitten kun päättää soittaa paikalle ammattiapua, pitäisi tietää, hakeeko sitä eläinlääkäriltä, hierojalta, satulansovittajalta vai kenties henkiparantajalta (usein on hyvä aloittaa ensinmainitusta).

Ja tätä laatuahan on omaponiharrasteessa luvassa yhtenään! Milloin on poni telonut itseään, milloin sillä korventaa masussa. 

Hevosen pitäminen terveenä on kutakuinkin yhtä helppoa kuin lasihevosen säilyttäminen ehjänä läpi peruskoneen linkousohjelman. Hevosen anatomia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin vikatiloihin.

Jos antaa liian vähän heinää, tulee mahahaava, jos antaa liikaa, tulee metabolia ja kaviokuume. Entäs sitten jalat! Ne voivat mennä rikki noin tuhannella eri tavalla ja ihan missä tahansa tilanteessa - niitä on katkennut ihan hevosen oleillessa yksin tasaisessa tarhassakin, puhumattakaan miten pienestä jänteet voivat paukkua. Vieläkö on tarpeen jatkaa listaa?

Terveenkin hevosen pitäminen terveenä on haaste, ja perussairaan pitäminen oireettomana on jatkuvaa tasapainottelua.

Tässä pelissä ei voi voittaa ja lopulta se kuolee kumminkin.

Albert laitsalla kesäkuussa. Siellä on aika kuvauksellinen maisema. 

4. Hevosen omistaminen on yllättävän stressaavaa

Ks. edellinen kohta.

Ennen kuin ostin oman ponin ja vähän sen jälkeenkin kävin sellaisella tallilla, jonka omistaja oli äärimmäisen tarkka monista asioista. Hän oli mestari näkemään vaaroja joka paikassa, maalaili aina erilaisia kauhuskenaarioita, joita seuraisi, jos tekisimme tavalla x tai y. 

Ajattelin aina, että itse en olisi kyllä noin hysteerinen. No en olekaan, olen todennäköisesti vielä pahempi. 

Kun poni on oma, riskejä alkaa nähdä vähän eri kulmasta. Jonkun muun suorittama viaton maastolenkki kallisarvoisella ponilla muuttuu helposti raatteentieksi. Mitä jos... -skenaarioiden potentiaali on loppumaton, kun sille tielle lähtee.

Puhumattakaan ns. hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Kun ponin oppii tuntemaan, ei tarvita kuin tavallista apeampi ilme ja on varmaa, että huoli alkaa käyttää pääkoppaa ralliratana. Tallipaikan vaihdostilanne se vasta sisältääkin epävarmuustekijöitä.  

Vaikka olen taipuvainen murehtimaan, ennen oman ponin ostamista en jostain syystä koskaan osannut odottaa sellaista mahdollisuutta, että omaponeilu voisi olla rentoutuksen sijaan stressin lähde. 

Mutta muste oli tuskin ehtinyt kuivua kauppakirjassa, kun sain ensimmäisen paniikin. Apua, olen sataprosenttisesti vastuussa! Mitä jos en osaakaan hoitaa sitä? Mitä jos se kuolee käsissäni? Teinkö juuri elämäni virheen? 

Kaipa tämä on persoonakysymys. Heikolla hermorakenteella varustetulle omaponiharrastus tarkoittaa helposti unettomia öitä. 

5. Poninomistajuus on ihanaa

Edellisten kohtien jälkeen tämä väliotsikko voi tuntua yllättävältä.

Kieltämättä aika usein mietin, miten paljon helpompi poniharrastus olisi, jos vain kävisi ratsastelemassa muiden poneilla. Muillakin on nimittäin tosi mukavia poneja ja hevosia, jopa sellaisia taruolentoja kuin terveitä! 

Mutta en ehkä enää osaisi olla ilman omaa ponia. Jos joutuisin luopumaan nykyisistä, olisin aika äkkiä selailemassa myyntiponeja.

Oma tupa, oma lupa, sanotaan. Sanonta toimisi myös korvaamalla tupa-sana ponilla, paitsi että sitten se ei enää rimmaisi. Mutta silti, oma on aina oma! 

On ihanaa, kun saa itse päättää, missä ponit asuvat, mitä ja miten niiden kanssa touhuaa sekä sen, kuka muu niiden kanssa toimii ja miten. Omilleen voi hankkia sellaiset varusteet kuin haluaa ja ongelman havaitessaan sen voi itse ratkaista niin kuin parhaaksi näkee. Ja niin edespäin. 

Teini-iän katkerat hoitoponinmenetykset ja sen jälkeenkin tapahtuneet lainaratsujen omistajien suunnitelmanmuutokset ovat opettaneet, että kun poni ei ole oma, se voi lähteä koska vain. Kun poni on oma, yhteiselo sen kanssa jatkuu niin kauan kuin itse haluaa tai kuolo ponin korjaa (tai kunnes rahat loppuvat). 

En ole teini-iän jälkeen kiintynyt muiden omistamiin eläimiin kovin syvällisesti, vaikka olenkin monesta bonuskaverista kovasti tykännyt. Omat sen sijaan ovat käsittämättömän rakkaita molemmat, tai kaikki. On ihanaa huomata, että minäkin olen niille merkityksellinen, ehkä jopa tärkeä. 

Ja kun oman ponin kanssa on hyvä päivä, mikään ei ole niin hyvä päivä kuin se.

Kuva Leena Kahisaari

---

Väitän, että näiden 10 vuoden aikana minusta on tullut aika paljon parempi hevosenomistaja ja ylipäätään parempi hevosihminen. Jopa jollain tapaa parempi ratsastaja, vaikka sitä ei ehkä ulospäin juuri näe. 

Olen jopa onnistunut vähän relaamaan eli en enää ihan jokaisesta kolhusta vakuutu, että kuolo korjaa ponin enkä enää kutsu jokaisesta pikkujutusta eläinlääkäriä. (Vain joka toisesta.) 

Olin jo 10 vuotta sitten kiinnostunut lempeämmästä otteesta hevosteluun ja operantimmasta koulutustavasta. 10 vuodessa olen kuitenkin ottanut aimoharppauksen kohti tätä kiinnostuksen kohdetta. En ole vieläkään sillä tasolla kuin haluaisin ja aika usein palaa edelleen hermokin ikävin seurauksin, mutta Albert on jo saanut nauttia paljon reilummasta kohtelusta kuin G tai Ruusa. 

Kehityksestä kiitos kuuluu pääasiassa omille poneilleni -  kaikesta vaivasta, stressistä ja murheesta huolimatta ne ovat maailman paras kolmikko. Terveisiä vain sinne pilven päälle, G, sinua ja antamiasi oppeja ei ole unohdettu. 

P.S. Kirjasin ylös poninomistajuudesta oppimaani jo seitsemän vuotta sitten, ja näköjään oppien sisältö ei ole muuttunut vaan ainoastaan laajentunut ja syventynyt.