Klinikkareissulta hyviä ja huonoja uutisia

Kuten joissakin aiemmissa teksteissä olen sivumennen maininnut, Ruusa-ponin astmaoireilu on ollut tänä syksynä kovin sitkeää eikä ole vastannut lääkkeisiin ainakaan positiivisesti. Niinpä pikku karvamonsteri kävi keskiviikkona kaupungissa vetämässä aamukännit. 

Kävi muuten harvinaisen sutjakkaasti tämä klinikkavierailu, reilussa tunnissa oli kaikki tehty ja poni pakattu paluumatkalle. Tämä ei kokemukseni mukaan ole Viikissä pääsääntö, johtuen varmaan Yliopistollisen hevossairaalan isosta päivystysvastuusta.

Tähystyksessä ei havaittu mitään kovin suuria huolenaiheita, mutta kylläkin pientä limanmuodostusta. Vähäinen lima oli koostumukseltaan sitkeää, joten poni voisi eläinlääkärin mukaan hyötyä limaa notkistavista tropeista. Ne ovatkin lähes ainoat lääkkeet, joita ei tällä kierroksella vielä ole kokeiltu. Lisäksi kokeilematta on vielä suun kautta otettava kortisoni. 

Viime viikolla, jolloin olin iltavuorossa (urani toistaiseksi viimeinen iltavuoroviikko, niisk), oli yhtenä aamuna hieno sumu. Ruusan perusilme on nykyään laumassa usein tuo. Onko lauma sille huono? Onko se kipeä?

Klinikallehan lähdettiin näytteiden takia, ja ensiluokkaisia näytteitä saatiinkin. Niiden uutisanti oli sellainen kuin otsikossa on kuvattu. 

Hyvä uutinen on se, että ponin keuhkoissa ei yleisimmin astmaoireita aiheuttavia soluja, neutrofiilejä, ole yhtään enempää kuin keuhkoterveilläkään hevosilla. Ei ole odotettavissa, että Ruusalle puhkeaisi lähiaikoina puhkuri. 

Huono uutinen on, että raja-arvot ylittyivät mast-solujen sarakkeessa. Aikaisempien klinikkakäyntien annista muistan, että mast-solujen yhteys astmaoireiluun on jossain määrin epäselvä, mutta nyt eläinlääkäri epäili niitä Ruusan oireiden aiheuttajiksi.

Huonoksi tämän uutisen tekee erityisesti se, että mast-soluihin tepsivää hoitoa ei kuulemma nykyeläinlääketiede tunne. Eläinlääkärin mielestä on ihan turhaa antaa edes avaavaa lääkettä, koska  poni ilmeisesti ei kärsi keuhkoputkien supistumisesta kuten useimmat astmaatikot.

Että olipa hyvä, että säästin rahaa olemalla ensin viemättä klinikalle. Ihan niinkin paljon "säästin" kuin pari satasta laitoin turhiin lääkkeisiin.

Kuulemma 95 prosenttia hevosten astmasta aiheuttavat neutrofiilit, joita voi tehokkaasti nitistää kortisonilla. Onko mikään yllätys, että minun ponini kuuluu siihen viiteen prosenttiin, jolle ei ole tarjolla mitään lääkehoitoa.

Klinkkareissun ajan Ruusa puuskutti levossakin. Tämä alkoi jo trailerissa ja loppui kotona. Liekö lämpö vai stressi syynä siihen vai kenties molemmat.

Ainoa hoitokeino on olosuhteiden muokkaus optimaaliseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä pihattoelämää, pölytöntä säilöheinää, mahdollisimman pölyttömiä kuivikkeita, heinien antamista maan tasalta jne.

Miten nämä asiat kuulostavat jotenkin tutulta? Ehkä siksi, että kaikki nämä on jo yritetty optimoida nykyisessä tallipaikassa.

Nähdäkseni ainoa keino vähentää heinäpölyä olisi ruveta kastelemaan/höyryttämään esikuivattu heinä tai hankkia märkää säilörehua. Kastelua ja höyryttämistä olen jo joskus aiemmin kokeillut, mutta en ole havainnut kummastakaan suuremmin vaikutusta, paitsi oman työmäärän merkittävän lisääntymisen - tosin tee-se-itse-höyrytin ei ihan toiminut. Märässä säilössä on sitten omat hankaluutensa.

Kuivikkeista meillä on jo käytössä parhaaksi toteamani eli turve. Sen voisi ehkä vaihtaa pussitavaraan, ettei tulisi sateessa kastuessa mitään homeitiöitä, tai sitten turve pitäisi kastella, ettei yhtään pölyäisi.

Nuo ovat ainoat asiat, jotka keksin Ruusan elämän muuttamiseksi vähemmän altistavaksi.

Lisää sumukuvia, yhdessä kuvassa koko lauma. Jostain syystä Ruusa on ollut päähenkilönä aika harvassa kuvassa viime aikoina. Olisi varmaan syytä tsempata.

Jos oireilu äityy oikein pahaksi, voidaan vielä kokeilla yleiskortisonia eli sitä suun kautta annettavaa. Tätä eläinlääkäri ei ääneen sanonut, mutta se oli helposti pääteltävissä: jos yleiskortisonikaan ei pahassa tilanteessa auta, ainoa hoito on eutanasia. 

Vielä ei olla tuossa pisteessä, mutta asiain tila on ihmisen terveellistä tiedostaa. Että tämän tien on mahdollista tulla loppuun kuljetuksi lähitulevaisuudessakin. Ennen sitä aion toki tehdä aivan kaiken mitä voin, että loppu ei ihan vielä häämöttäisi. Jos se ei riitä niin sitten ei riitä mikään mahti tässä maailmassa.

Tähän asti oireilu on onneksi ollut sen verran lievää, että eläinlääkäri ei ollut Ruusasta hurjan huolissaan. Hänen mukaansa ponia voi liikuttaa sen jaksamisen mukaan. Hän arveli, että astma elää omaa elämäänsä ja tilanne saattaa hyvinkin korjaantua ajan sekä säämuutosten kanssa itsekseen.

Joka tapauksessa näyttäisi, että toivoa säätilan mukana paranevasta hengitystilanteesta olisi. Kun viikonlopun kuivassa pikkupakkasessa pääsin ratsaille niin poni pötki menemään ihan kivasti. Lauantaina, kun maa ei vielä ollut kivikova, pääsin jopa sitä hiukan ratsastamaankin sekä ravissa että laukassa.

Hengitys on edelleen raskaanpuoleista, mutta Ruusa ei viikonlopun jumpissa hengästynyt niin voimakkaasti kuin vielä aiemmin ja se palautui hyvin. Ehkä emme vielä ala kaivaa kuoppaa, ja sellainen vaatisikin tällä hetkellä aika järeää kaivukalustoa.

Kaikkein kurjintahan tässä tilanteessa on se, että samoja mast-soluja on löydetty myös Albertin keuhkoista. Olen ollut Albertin palautumisesta huolissani ihan pikkuvarsasta asti ja siksi sen keuhkoista otettiin näytteet vuosi sitten. Silloinen hoitava eläinlääkäri ei uskonut mast-solujen aiheuttavan mitään. Nykytietämykseni valossa epäilen kuitenkin, että ne vaikeuttavat Albertinkin palautumista. (Sen oireethan ovat sentasoisia, että niihin eivät muut ihmiset kiinnitä mitään huomiota.)

Kaiken tämän vuoksi mietin, että Ruusan sairastuminen ei johdukaan ainakaan pelkästään varsana sairastetusta keuhkotaudista, väärästä tallivalinnasta ja muista sen hoidossa tekemistäni virheistä. Voi olla, että se johtuu jopa etupäässä huonosta tuurista geenilotossa.

Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että lisää Ruusan lapsia ei tähän maailmaan tule. Ikävää sikäli, että tähän asti ainoa oikeasti toimiva lääke sen oireiluun ovat ilmeisesti olleet tiineyshormonit. Kerta-annos näyttäisi kantavan sellaiset kolme vuotta.

Tämän jo maailmassa olevan jälkeläisen kohtalon näyttää sama kuin emänkin eli aika. Enkä minä osaa Albertin hommaamista katuakaan. Ihan hyvä elämä sillä on ollut ja omasta mielestäänhän se on aivan terve ja iloinen poika. 

Väliaikatietoja satulasouvista

Viime satulapäivitykseen tuli hurja määrä kommentteja, joissa ehdotettiin mahdollisia ratkaisuja satulattomuuteemme. Potentiaalisimmaksi nousi Equipe-merkki, jossa paneelit ovat kuuleman mukaan lyhyet ja sopivasti muotoillut.

Tästä innostuneena heti varasinkin Satula.comista 15-tuumaisen Equipen sovitukseen. Kun menin penkkiä hakemaan, sitä ei sähköpostiin saamastani varausvahvistuksesta huolimatta kuitenkaan ollut paikalla.

Toisaalta vahinko ei ollut suuri, sillä nähtyään minut livenä myyjät totesivat, että tuskin olisin edes ottanut satulaa mukaani. Penkki on kuulemma niin miniatyyri, että edes Anna Kärkkäinen ei siihen tahdo mahtua. Ja minähän olen Anna Kärkkäisen rinnalla jykevä amatsooni. 

Kuvituskuvana jo kertaalleen nähty vuoden takainen ratsastusotos.

Satula.comissa kuulin jälleen kerran toteamuksen, että minun on turha katsella alle 16-tuumaisia satuloita. Sitä pienemmässä reisi heittää painopisteen liian taakse eli sinne, missä kantokykyä on vähiten. Tämä on oikeastaan pahempi juttu kuin että minun ja ponin välissä olisi hieman pitkäpaneelinen penkki, jossa painopiste on oikeassa paikassa ja paneelit kaartuvat niin voimakkaasti, etteivät osu koko matkalta selkään.

Vaikka alkuperäinen satulansovitussuunnitelma meni reisille, en lähtenyt Helsingistä tyhjin käsin. Sattui niin onnellisesti, että Satula.comissa oli juuri välityssatulana Henri de Rivel Austal, jollaista maahantuoja oli minulle Ruusan selkään suositellut mutta jota hänellä ei ole ollut riittävän pienenä sovitussatulana.

Tiesin kyllä jo 16,5-tuumaista satulaa katsoessani, että se olisi aivan liian iso Ruusalle. Otin sen kuitenkin mukaani, jotta pääsisin vähän eteenpäin satulahommassa. Satula-comissa myyjät arvelivat, että satulassa olisi riittävän kaartuvat paneelit, että paino ei menisi ihan taakse asti.

Henri de Rivel Austal 16,5 tuumaa, leveys W. Valkoinen teippi merkkaa viimeistä painoa kantavaa kylkiluuta. Teippi saattaa olla inasen edessä, mutta ei paljon.

No, sain taas havaita, että ihan näin helposti ei homma suju. HdR:n istuvuus oli melko lupaava, mutta paneelien pituudesta 5 viimeistä senttiä asettui viimeisten kylkiluiden takapuolelle. Ja koska ponin selkä kaartaa takapuolta kohti ihan yhtä jyrkästi kuin satulan paneelit, jokainen ylimääräinen sentti makasi lannerangan päällä. Satula jäi mielestäni myös hieman takapainoiseksi.

Kävin kyllä istumassa satulassa sen ollessa ponini selässä, mutta en altistanut poniani sille edes yhden varsinaisen ratsastuksen ajan.

Koska HdR-satulaa kuitenkin kuuleman mukaan saisi 35-senttisillä paneeleilla, houkutti päästä tunnustelemaan herkän perähipiäni reaktiota siihen. Onneksi ratkaisu tähän oli käden ulottuvilla. Nostin satulan curlyn selkään ja kah, sehän istui sille kutakuinkin kuin nenä päähän. Ei kun menoksi! 

Pääsimme testaamaan HdR-satulaa aika kivassa ilmanalassa!

Curly tuntui tykkäävän satulasta kovasti ja minustakin tuntui, että istuin siinä aika hyvin. Mutta maan pinnalle palattuani häntäluu jomotteli loppuillan - enkä edes ratsastanut varmaankaan kuin puolisen tuntia.

Eli toistaiseksi sanomme HdR Austalille ei. On toki mahdollista, että joku toinen saman merkin satula sopisi.

Ensin ajattelin, että ehkä häntäluuni ei vain ole valmis kontaktiin koulukupin kanssa. Sitten sain Satula.comista kokeiltavaksi toisen koulupenkin, jonka merkki on niinkin budjettiystävällinen kuin Amerigo (sentään tämä yksilö oli käytetty ja hintalapussa "vain" 2 550 e).

Amerigo on silkkaa samettia takapuolelleni, vaikka on 16-tuumainen kuppi. Okei, pieniä tuntemuksia häntäluussa oli ensimmäisten istumisten jälkeen, mutta huomattavan maltillisia.

Amerigo Vega Siena Special, 16 tuumaa, leveys XW. Ponillani on ilmeisesti Amerigo-selkä (ja minulla Amerigo-peppu). Painopiste tulee tässä aika kivaan paikkaan. Saisikohan tätä lyhennetyillä paneeleilla? 

Amerigossakin on Ruusalle liian pitkät paneelit, mutta ihan joka sentti ei tuntunut välttämättä osuvan Ruusaan. Päätin siis kokeilla ratsastaa satulalla. Yllätyksekseni poni ei moittinut.

Ratsastin vielä toisenkin kerran, jolloin Ruusa yltyi aika pommiksi. Koska tämä pommeilu saattoi johtua myös matkaseurasta (curly), kokeilin varmuudeksi vielä kerran. Ja jumankekka ei ole muuten ehkä koskaan poni liikkunut niin hyvin! Selkä nousi tosissaan ja raviin tuli ilmaa. Laukkakin sujui. Asiaan saattoi toki vaikuttaa se, että tällaisessa laatusatulassa on ratsastajan hippasen helpompi istua kuin karvareuhkassa.

Tietenkään tämä satula ei periaatteessa ollut vuokrattavissa, koska se on välityskappale. Satulan omistaja kuitenkin ystävällisesti suostui vuokraamaan sitä meille kuukaudeksi, joten olen nyt jonkin aikaa nauttinut Ruusa-ratsastuksista minulle täydellisessä satulassa. Se on ollut ihanaa.

Naapurin maneesissa. Jalustimet ovat ehkä reiän tai kaksi liian pitkät, koska hihnoissa ei ole enempää reikiä. 

Olen jopa käynyt Ruusan kanssa ensimmäistä kertaa ikinä maneesilla! Siellä Ruusa meni pätkiä tosi hyvin, mutta sitten vain pudotti selkänsä ja alkoi kipittää stressaantuneen oloisena. Toki on mahdollista, että se vain väsähti, kun ei ole tuota ratsastuskuntoa hirveästi.

Ruusa on käyttäytynyt Amerigo-aikana sen verran vaihtelevasti, että en ole vielä tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen. Välillä se on liikkunut hienosti, mutta välillä vähemmän hyvin. Poni on myös välillä kävellyt tarhassa karkuun, mikä on Ruusalta aika äärimmäinen protesti.

Kaipaisin ammattiapua sovitukseen, mutta Satula.comin satula-autosta ei ole kuulunut mitään. Tuskin ehdin tässä välissä roudata Ruusaa Helsinkiinkään kokeilemaan.

Jos jollekulle vielä jäi epäselväksi, itsehän siis olen Amerigoon aivan rakastunut.

Likajälkien perusteella näyttäisi, että satula kyllä osuu myös viimeisten kylkiluiden taakse.

Kaikessa tässä vielä rasittaa sekin, että myös Ruusan hengitys on pelannut vaihtelevasti. Oireilu ei vieläkään ole mitenkään dramaattista, mutta poni hengästyy tosi nopeasti ja tasaantuu vasta tallissa.

Olen hieman haluton ostamaan 2 500 euron satulaa, kun on hyvin epävarmaa, miten paljon Ruusa kykenee ratsastusurheiluun. 

Myös tuo karkuun tarhassa käveleminen huolestuttaa. Kiinnioton välttely voi toki johtua myös hengityksestä, kuukauden jatkuneesta inhalaatiolääkityksestä tai syystä X (kuten siitä, että Ruusan yhdestä hampaasta löytyi raspauksessa ensimmäistä kertaa kariesta, apua!).

Nyt kokeilussa on vielä Ventipulmin-kuuri, mutta se ei viikossa ole ratkaissut ongelmaa. Eläinlääkärin mukaan tällaisessa tilanteessa ei ole muita oikeita vaihtoehtoja kuin viedä poni klinikalle, missä sen keuhkoista voidaan ottaa näytteitä. Poliklinikka-aika on varattu keskiviikkoaamulle eli sitten toivottavasti nähdään, mistä on kyse ja mitä sille voi tehdä.

Kentättömän tallin syystodellisuutta.

Satuloista muuten vielä sen verran, että Pallurablogin Jennin vinkkauksesta surfailin yhdessä vaiheessa verkossa etsien Henri de Rivel -satuloita maamme rajojen ulkopuolelta. Ja sellainen muuten saa ihmisen aika raivoihinsa, jos ja kun on taipumusta hiiltymiseen.

Nimittäin HdR-satuloiden hinta muualla maailmassa on sellaista 500 - 1500 euroa uutena, ja täällä ne ovat tyyliin alkaen 2 500! Wtf! 

Alkuperäisen hinnan perusteella ei ole ihme, että niissä kuulemma on suurta yksilökohtaista vaihtelua. Meillä kokeilussa käväissyt yksilö oli hyvästä päästä, mutta jossain toisessa saman mallin satulassa saattaa kuulemma yhtäkkiä ollakin vaikka tosi huono selkärangantila. Ja sellainen pitäisi ostaa sokkona isolla rahalla. Jokin tässä nyt ei ihan täsmää. 

Muutoksen tuulia - etsinnässä pihattopaikka Turun seudulta!

Uuden tallipaikan etsiminen on aina hirveä stressi.

Olenkin ollut kovin tyytyväinen, että Ruusa-poni on voinut nykyisessä paikassa jo 3,5 vuotta niin hyvin kuin Ruusa-poni nyt kokemukseni mukaan voi voida. Ihmispuitteiden vaatimattomuus joskus talvikaudella rasittaa, mutta hevosten olosuhteet on mietitty nykytietämyksen perusteella mahdollisimman lajityypillisiksi. Ja pari vuotta olen vielä asunut itse ihan naapurissa.

En siis ole hirveän innoissani siitä, että joudun taas etsimään poneilleni uutta kotia.

Tähän ei liity sen suurempaa dramatiikkaa kuin se, että muutamme koko poppoo Uudeltamaalta Suomen Turkuun! Tai minä muutan Turkuun, ponit todennäköisesti on syytä sijoittaa jonnekin vähän vähemmän kaupungistuneelle alueelle. Eli syy muuttoon on varsin iloinen, uudet haasteet. Ne alkavat jo joulukuun alussa, jaiks!

Tarhat ovat nykyisen paikan ehdottomasti parhaita puolia.

Uudessa työssä sovittelen jalkaani aivan uuden kokoluokan saappaita. Uran kannalta tämä on hieno mahdollisuus, mutta toki siinä on se huono puoli, että aikaa poneille on varsinkin alun kiivaimmassa verkostoitumisvaiheessa entistä vähemmän enkä ainakaan heti pysty enää asumaan yhtä lähellä niitä.

Vaikka poniajan vähentyminen pelottaa, alkukiireiden jälkeen uusi työ voi hyvässä lykyssä tarkoittaa sitä, että voin alkaa etsiä kotia, jossa omat ponit näkyvät ikkunasta. Senhän tuossa vuosikymmenen päättöpostauksessa asetin seuraavan vuosikymmenen merkittävimmäksi ponitavoitteeksi.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni työsopimus, johon ei ole kirjattu päättymispäivämäärää, mikä tuntuisi olevan lupaava askel kohti omatallisuunnitelman toteutumisen suuntaan.

Talonmyyntisivustoilta olen jo vakoillut, että Turun seudulla voisi olla saumaa aika ihanaankin yhteiseen kotiin ponien kanssa.

Mutta koska pitää olla realisti, ihan ensialkuun ei ole mahdollista toteuttaa ponit kotiin -haaveita. Siksi pitää ruveta siihen alussa kuvattuun prosessiin. Eli katsastamaan tallipaikkamahdollisuuksia (ja vuokra-asuntoja). 

Aiempien kokemusteni perusteella odotan melko tuskallista tehtävää. Onneksi ponit saavat majailla nykyisissä olosuhteissa niin pitkään kunnes löytyy meidän kaikkien tarpeisiin sopiva uusi koti. Ja siinähän voi mennä aikaa, koska kokemus on osoittanut, että aika harvassa paikassa toteutuvat kaikki tärkeimmät toiveeni.

Tallipaikassa aika lailla must olisivat nämä asiat: 

- Asianmukainen pihatto eli riittävän tilava, kaksiovinen pihattotila sekä sairaskarsinat, ja tietysti albertinkestävät aidat. Pihaton ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään hieno tai eristetty.
- Tallinpitäjä, jolle hevosten lajityypillisen elämän mahdollistaminen on tärkeää (samanhenkisyys tallinpitäjän kanssa on tallipaikkatyytyväisyyden kannalta huomattavasti tärkeämpää kuin yksityiskohdat).

- Täysihoito, johon voi luottaa.  Hinnan pitäisi sisältää vähintään heinä- ja väkirehuruokinnat, vesikippojen täyttö ja tarvittaessa puhdistus, ponien elintilojen siivous, loimitus tarvittaessa, ponien terveydentilan seuranta ja havaituista poikkeamista ilmoittaminen. Koska tuleva työni tarkoittaa pitkiä päiviä, en pysty entiseen tapaan hoitamaan ponejani. Tämä tarkoittaa, että myös lääkintätoimien pitäisi tarvittaessa hoitua tallin puolesta, minkä en toki odota sisältyvän tavanomaiseen tallivuokraan. Tätä blogia lukemallakin voi arvioida, että tallinpitäjän on hyvä varautua tämän tarpeen aktualisoitumiseen.
- Vähäsokerinen ja muutenkin laadukas säilöheinä - laatu tarkoittaa sekä hygieenistä että sisällöllistä hyvyyttä. Ja säilöllä en siis tarkoita säilörehua vaan esikuivattua säilöheinää.
- Heinäruokinta tiheästi, ei vapaata heinää - olen toki valmis hommaamaan ajastinportin, joka mahdollistaa ruokinnan kuudesti päivässä ilman että tallinpitäjän tarvitsee käydä paikalla sen useammin kuin jos heinää annosteltaisiin kolmesti päivässä.

- Aina puhdasta vettä saatavilla, myös talvella

- Kuivikkeena ei olkea, mieluiten turve (olki on ok, jos se on täysin pölytöntä, mutta sellaista olkea olen nähnyt tähän asti yhdessä tuotantoerässä)

- Iso tarha, jossa on varjoa ja mielellään myös vaihtelevaa maastoa - molemmat toteutuvat parhaiten metsätarhassa.

- Mahdollisuus saada molemmat ponit samaan tarhaan (ne ovat paita ja peppu) ja jos siellä on muita hevosia, lauman pitää olla sopuisa.
- Rautakengät sallittu - kengättömien pihatot eivät siis meille sovi.
- Kesällä Ruusalle mahdollisuus olla laiduntamatta (koska kaviokuumetausta)

- Kiltti (leikattu narttu)koira tervetullut mukaan (koska pitkät työpäivät)

- Lyhyehkö autoilumatka Turusta. Eli sellainen suunnilleen max. puoli tuntia. En tiedä vielä, mistä sopiva kämppä löytyy, mutta koska työpaikka sijaitsee lähellä Turun rautatieasemaa niin voimme alustavasti käyttää sitä mittatikkuna.

- Edullinen hinta. Perushoidon toivoisin löytyvän alustavasti sellaiseen max. 350 euron turpahintaan (alustavan tutkimisen perusteella tämä on Turun seudulla ihan mahdollista). Lääkitysavusta ym. olen toki valmis maksamaan lisähintaa. Lopullinen maksukyky ratkeaa tosin vasta kun oman asumisen hinta on selvillä.

Myös nämä olisivat melko korkealla toivelistalla, mutta jos muuten täydellinen paikka löytyy niin näistä voi vähän joustaa:

- Hyvät maastot (tämä on oikeastaan aika välttämätön)

- Kenttä, jossa saa irtojuoksuttaa (tämä on siinä rajoilla, pystynkö enää olemaan ilman)
- Joustavat aukioloajat, tai ainakin mahdollisuus olla tallilla suht pitkään iltaan, esim. klo 22 asti (olen kyllä viime aikoina aika tiukasti pyrkinyt siihen, että lähtisin kotiin klo 21 mennessä).

- Juokseva vesi, plussaa jos hanasta tulee myös lämmintä (jostain vettä on saatava)

- Varusteille lämmitetty tila (tämäkin on aika tärkeä, koska esim. rasvat muuten jäätyvät ja nahkavarusteet homehtuvat)
- Albertille painikaveri

- Kesällä Albertille laidunmahdollisuus 

- Mahdollisuus säilyttää traileria tallin tontilla

- Kiva talliporukka, joka ei katso kieroon naksutinkouluttajaa.

Curly ei muuta mukana. En tiedä, onko mitään mahdollisuutta löytää tällaisia tarhoja mistään muualta. Tosin nyt kun tallinpitäjämme on etsinyt porukkaan uutta ruunaa, paikkaa katsomaan tulleet ovat pääosin kauhistuneet näitä tarhoja. Meistä ne ovat huiput.

Minusta suurin osa ykköslistan laatuasioista on ihan hevosen perustarpeita. Vain muutama kohta on listalla Ruusan erityistarpeiden vuoksi, täysihoito tulevan työni vaatimusten vuoksi ja tiukka budjetti siitä syystä, että minulla on poneja kaksin kappalein. Vaikka palkkani nousee, niin tekevät myös elinkustannukset, eli ostovoima ei loppujen lopuksi kovin merkittävästi kohene.

Suurimman osan listan asioista voi toteuttaa muutenkin kuin hienoissa tai kalliissa puitteissa, vaan esimerkiksi lyhyet ruokintavälit ovat enemmänkin järjestelykysymys. Minun viihtyvyyteni ei vaadi kiiltäviä pintoja vaan sen, että ponini voivat hyvin. Se on mahdollista ulkoisesti varsin vaatimattomissakin olosuhteissa. Eli esimerkiksi pieni kotitalli käy mainiosti.

Ponithan ovat ongelmattomia (poislukien tiheä eläinlääkäritarve), rokotettuja, säännöllisesti madotettuja ja vastuuvakuutettuja.

Omasta ongelmattomuudestani olen ehkä jäävi sanomaan mitään, mutta omasta mielestäni olen ihan tolkullinen ja tulen toimeen niin hevosten kuin lajitovereidenkin kanssa. Ponien mukana tontille pelmahtava ihmismääräkin on varsin maltillinen, tällä hetkellä yksi. (Pidätän oikeuden etsiä hoitajaa, koska sellainen voisi olla tarpeen.)

Jos siis tiedossa on tarpeisiimme sopiva uusi koti, pyydän vinkkaamaan!

Myös saa vinkata kohtuuhintaisista pienistä vuokra-asunnoista kävelymatkan päässä Turun keskustasta - sellaisista, joihin asumisoikeus järjestyisi myös pienelle ja kiltille, kerrostaloelämään tottuneelle aikuiselle koiralle. Koirallisuus ei varsinaisesti ole valtti ex-pääkaupunginkaan vuokra-asuntomarkkinoilla.

P.S. Tästä kaikestahan seuraa se, että näissä kuvien maisemissa on tilaa uudelle asukkaalle, jonka pitäisi olla ruuna. Ruunan mukana pitäisi tulla kukkahattuhenkiseen porukkaan sopiva ja itsehoitojärjestelyyn sitoutuva ihminen (heinät kuitenkin annetaan tallin puolesta). Tietääkseni paikka ei vielä ole mennyt. Ja vuokra-asuntokin voisi sopivalle henkilölle järjestyä kolmen kilometrin päästä tallilta, kun se muuttoni jälkeen tyhjenee. Asunto on pikkuruinen yksiö, mutta muuten kiva ja merkittävän edullinen (ellei vuokra sitten vuokralaisen vaihtuessa merkittävästi nouse). Tässähän on maneesitallejakin muutaman kilometrin säteellä kuusi eli monenlaisia tallipaikkavaihtoehtoja riittää.