Liikuntakokeiluja ja hämmentävä klinikkareissu

Onko blogitähtemme monttukamaa vai onko sillä vielä toivoa? Tämähän tässä on ollut päivän kysymys jo aika monta päivää.

Ruusa-ponin vointi ei ole tarjonnut kysymykseen suoraa vastausta. Välillä ns. kulkee ja välillä sitten taas ei. Ja silloin kun kulkee, se vetelee nurmella sellaista ravia, että melkein kuin katselisi Ruusaa e.n.o. (ennen nivelongelmaa).

Ohjattuakin liikuntaa olen tarjoillut ponille suhteellisen säännöllisesti sillä ajatuksella, että liike on nivelongelmissa lääke. Kuntoilu on tapahtunut yksinomaan pellolla, koska joustava pohja. Poni on tepastellut menemään enimmäkseen ns. omalla moottorilla ja suorittanut toivotut liikkeet auliisti.

Pääosin jumppatuokiot ovat koostuneet kävelystä pitkien ohjien päässä. Myös ravia ja pari kertaa laukkaakin on otettu, mutta vähintäänkin maltillisesti eli vain pienissä pätkissä.

Koska Ruusan liikkuminen oli ollut mielestäni ihan oukkidoukki, päätin menneellä viikolla kokeilla nostaa rasitusastetta - tarkalleen ottaen ponitädin elopainon verran. 

Ponista olisi voinut tulla aika kiva ratsu. Mutta kuskin istunta olisi näköjään taas aika kiireellisen ammattiavun tarpeessa. Jos kuvaaja ei olisi huutanut, että katse eteen, tämä hirvitys olisi kruunattu ponin niskaan tuijottelulla.

Ratsastushommiin päädyin epäkurantin ponin kanssa muutamastakin syystä.

Ensinnäkin halusin nähdä, kestääkö ponin jalkatilanne ratsastusta edes lyhyissä pätkissä (olen ollut selässä noin 10 minuuttia kerrallaan). Toisekseen arvelin, että ontumatutkimuksesta saadaan enemmän irti, jos ponia ei ole sen alla säästelty. Kolmannekseen ihan vaan itsekkäästi halusin vielä istua ponini selässä.

Saa kivittää, jos on varma, ettei ikinä koskaan milloinkaan syyllistyisi samaan.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla (tiistaina) poni tuntui sen verran ruutitynnyriltä, että oli pakko palauttaa omat jalat maan pinnalle ja juoksuttaa ensin pahimmat energiat ponista pois. Komeaa ravia siinäkin veteli pitkin pellon pintaa.

Torstain uusinnassa poni oli maastakäsin haluttoman oloinen, joten ajattelin ensin, etten mene selkään ollenkaan.

Tämä olisi kiva kuva, jos en vetäisi sisäohjasta. 

Koska kuitenkin myös kuvaaja oli pellon reunaan poikkeuksellisesti saapunut, päätin istua karvasatulaan sen verran, että voisimme poseerata ratsukkona vaikka ihan vaan paikoillaan seisten.

Vaan kun selässä istuen kävelytin ponia sopivaan kuvauspaikkaan, se alkoikin tarjoilla ravia ja jopa laukkaa, eikä mitään huonoa edes. (Kaikki nämä ratsastuskuvat ovat torstailta.)

Itse koulutetun ponin selässä hyvät pätkät maistuvat makeimmilta, mutta samalla niissä on katkera sivumaku. Tajuaa, mitä olisi voinut olla, mutta ei ole. Ruusa olisi voinut olla aika hieno ratsu, jos olisi saanut olla terve.

Poni halusi laukata. En oikein tiennyt, pitäisikö vain nauttia kyydistä vai käskeä lopettamaan.

Pidän hyvinkin mahdollisena, että näissä kuvissa näkyy viimeinen Ruusa-ratsastukseni. Seuraavana päivänä kaduin ratsastusta, koskapa ponin liikkuminen oli klinikalla huonoa.

Ortopedin mielestä askel eteni maneesin kuitupohjalla suhteellisen normaalisti (ponitädin mielestä ei ollut aivan priima siinäkään), mutta kovalla pohjalla meno näytti kaikkien läsnäolijoiden mielestä jokseenkin hirveältä.

Kuski yrittää suoristaa itseään ja muistuttaa ratsastajaa ennen istuntaremonttia. Ja ponikin on pullauttanut alakaulan esiin.

Ennen röntgensäteilytystä keskustelimme tilanteesta. Eläinlääkäri oli valmis yhtymään ponitädin ilmoille heittämään ajatukseen, että tässä saattaisi nyt olla se viimeinen korsi, joka ennenaikaisesti katkaisee Ruusa-ponin elämän.

Kuvauksen jälkeen eläinlääkärikin oli kuitenkin ihmeissään.

Oikea kavio (edestäpäin).

Vasen

Ensinnäkin ponin kavionivel näytti nyt lättänältä eri suuntaan kuin viimeksi. (Yksi vaihtoehto tietysti on, että eläinlääkäri on alun perin vahingossa merkinnyt kuvat väärin, mutta en kehdannut tätä esittää.)

Ja, mikä vielä hämmentävämpää, kun eläinlääkäri laittoi raspin kavion sisäreunan alle, aiemmin madaltuneelta näyttänyt nivelrako palautui normaaliksi.

Raspi sisäkannan alla.

Raspi.

Jos nivelestä olisi rusto sökönä, sen ei pitäisi palautua.

Aikansa pähkäiltyään eläinlääkäri päätyi arvelemaan, että kenties kaviokuume on löysyttänyt kavion lamellit niin, että kavioluu ikään kuin kelluu. Ei hän kieltänyt sitäkään, etteikö väärä vuolu ole voinut asiaan vaikuttaa. Kaviot ovat mielestäni edelleen vinot. Onko vika sittenkin kaviossa itsessään? Onko sillä sittenkin jonkin sortin kaviokuume? Voiko se parantua?

Varmaa on ehkä vain se, että Ruusa-ponilla on tapana kerätä itselleen erikoisia ongelmia. Lähdimme kotiin ilman varsinaista diagnoosia tai kovin kummoisia jatkohoito-ohjeita.

Eläinlääkärin mukaan kannattaisi nyt ainakin kokeilla parantaa tilannetta kengityksen keinoin. Hän tavoitti puhelimen päähän kengittäjämme, joka suhtautui visioihin terveellä skeptismillä, mutta lupasi kuitenkin edistää asiaa sen minkä pystyy.

Itse ajattelen, että ei se ota jos ei annakaan. Jos kengitysmuutos pelastaa ponin montun reunalta, hyvä niin. Jos ei, voin hyvästellä ponini tietäen, että yritin.

Laitoin tämän kuvan ihan siksi, että istun siinä ihan ok. Ponia sen sijaan ei pitäisi päästää näin etupainoiseksi.

P.S. Klinikkareissuun tuli pieni mutka matkaan, kun noin tunti ennen suunniteltua lähtöaikaa havaitsin, että autossani oli vain kolme ehjää rengasta. Laskin, että jos luottokuski lähtisi kotoaan heti, hän ehtisi paikalle juuri ja juuri ajoissa. Hän ei tietenkään juuri sillä hetkellä ollut tavoitettavissa. Seuraava puhelu lähti tallinpitäjälle, jonka naapurilta saatiin kuin saatiinkin lainaan pick up -auto. Tämän jälkeen yhdistelmä sitten vaatikin pikku e:n, jota ei ponitädin ajokortista löydy, ja tallinpitäjä joutui lähtemään kuskiksi. Emme silti edes myöhästyneet yhtään! Reissun jälkeen tuli kuitenkin kiire vaihtaa autoon vararengas ja käyttää sitä rengasliikkeessä. (Etä)töissä olin noin 15 minuuttia myöhässä. 

Lomaltapaluu isojen mietteiden kera

Tuskin oli ponitäti päässyt lentokentältä kotiin, kun auton nokka jo suunnattiin kohti tallia. Melkein kolmen viikon reissu kotimaan rajojen ulkopuolelle päättyi perjantaina ja maanantaina palasin jo töihin.

Tämä oli poninomistaja-aikani pisin poissaolo omien luota. Pääsihän siinä irti arjesta, mutta kieltämättä ehdin myös ikävöidä kotiin jääneitä karvaisia perheenjäseniä.

Ponit olivat hyvässä huollossa poissaoloni ajan, Albertilta oli jopa kaviot vuoltu. En tiedä, oliko minua kerran viikossa näkevä varsa lähtöäni edes huomannut, mutta päivittäiseen pallutteluun tottuneen emäponin tilanne oli toinen. 

Ruusa oli ollut selvästi ikävissään, raportoi lomahoidosta vastannut tallikaveri. Ei hän osannut sanoa, ikävöikö poni omaa ihmistään erityisesti vai päivittäistä erityishuomiota yleisesti. Joka tapauksessa tallikaverin oli ollut pakko jakaa omasta läsnäolostaan myös tamman tarpeisiin. Tämä oli aiheuttanut närää setähevosessa, joka ei ilmeisesti ollut kovinkaan halukas jakamaan valokeilaansa.

Kuvituskuvaksi eilinen pokkariräpsy puuroaterioivasta tammaponista.

Kun itse palasin riveihin, Ruusa työntyi heti syliin ja töni päällään. Irvisteli mainitulle tarhatoverilleen, että tämän olisi parempi pysyä loitommalla.

Valitettavasti kuningatar Ruusa on kuitenkin sysätty valtaistuimeltaan alamaisen asemaan ja irvistelyottelu päättyi tamman häviöön. Tämän jälkeen setähevonen pysäköi eteeni ja ilmoitti suorasukaiseen tapaansa, että korvissa oli rapsutusvajetta. Ovat nämä aikamoisia persoonia.

Poissaollessani oli käynyt sellaistakin, että Ruusan kylkiluut olivat kadonneet rasvakerroksen alle. Sama kohtalo on ollut muillakin tallin hevosilla, vaikka tallinpitäjä on parhaansa mukaan säännöstellyt ravintoa. Uusi heinä on ilmeisesti niin hyvin sulavaa, että se tarttuu leppoisasti elelevien kylkiin kuin liima.

Lauantaina suuntasin myös pienelle ohjasajokävelylle Ruusan kanssa.

Melkein tuli itku, enkä nyt tarkoita liikutuksen kyyneliä. Tavallisesti muutaman viikon tauolta palaava poni pursuilee intoa ja energiaa, nyt olisi halunnut kääntyä koko ajan takaisin. Otti hiekkatiellä kovin varovaisen näköisiä askelia. Liikkuminen parani metsässä, mutta sielläkin poni käytti hyväkseen ensimmäisen tilaisuuden kääntyä kotiin. Takaisinpäin tepsutteli kyllä reippaasti.

Lauantain jälkeen olemme ohjasajelleet uudelleen pariin otteeseen, nyt vain metsäpoluilla ja saunakukkaa pukkaavalle härkäpapupellolle niitetyllä baanalla. Näillä pehmeillä pohjilla poni liikkuu ihan ok ja metsässä jopa esitti toiveita lenkin pidentämisestä.

Tilanne on kuitenkin herättänyt kysymyksen siitä, miten kipeät Ruusan juhannuksena viallisiksi diagnosoidut kavionivelet ovat. Realistisesti ajatellen voi olla todennäköistä, että tammaponin tiimalasissa alkaa hiekka käydä vähiin.

Kaikki nämä vuodet olen odottanut ihmettä, että Ruusa olisi käyttöponi. Nyt, kun se viimein olisi muuten täysin terveenveroinen, pettävätkin jalat. Eikä kadonnutta rustoa saa niveliin takaisin enää millään.

Jo kolme vuotta sitten otettiin muistokuvat, jokohan niille tulee nyt käyttöä. Kuva Rimma Photography.

Kieltämättä alan itsekin olla väsynyt. Olen väsynyt siihen, että hevosharrastukseni on typistynyt eläinlääkärin laskuihin, kuntoutukseen ja ainaiseen murehtimiseen. Haluaisin, että hevosharrastukseeni sisältyisi vähemmän murehtimista ja enemmän esimerkiksi ratsastusta.

Mutta jos lopullisten ratkaisujen tekeminen olisi helppoa, olisin tehnyt sellaisen Ruusan kohdalla jo vuosia sitten. Edelleenkin ajatus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Varmaan siksi, että ponien näkeminen edelleen joka kerta läikähdyttää sydänalassa. Eihän niistä haluaisi ikinä erota, kummastakaan.

Käydään nyt ainakin vielä kerran klinikalla katsomassa, onko jalkatilanteeseen tullut mitään muutosta ja kysymässä, mitä eläinlääkärin mielestä kannattaisi tehdä.