Liikuntakokeiluja ja hämmentävä klinikkareissu

Onko blogitähtemme monttukamaa vai onko sillä vielä toivoa? Tämähän tässä on ollut päivän kysymys jo aika monta päivää.

Ruusa-ponin vointi ei ole tarjonnut kysymykseen suoraa vastausta. Välillä ns. kulkee ja välillä sitten taas ei. Ja silloin kun kulkee, se vetelee nurmella sellaista ravia, että melkein kuin katselisi Ruusaa e.n.o. (ennen nivelongelmaa).

Ohjattuakin liikuntaa olen tarjoillut ponille suhteellisen säännöllisesti sillä ajatuksella, että liike on nivelongelmissa lääke. Kuntoilu on tapahtunut yksinomaan pellolla, koska joustava pohja. Poni on tepastellut menemään enimmäkseen ns. omalla moottorilla ja suorittanut toivotut liikkeet auliisti.

Pääosin jumppatuokiot ovat koostuneet kävelystä pitkien ohjien päässä. Myös ravia ja pari kertaa laukkaakin on otettu, mutta vähintäänkin maltillisesti eli vain pienissä pätkissä.

Koska Ruusan liikkuminen oli ollut mielestäni ihan oukkidoukki, päätin menneellä viikolla kokeilla nostaa rasitusastetta - tarkalleen ottaen ponitädin elopainon verran. 

Ponista olisi voinut tulla aika kiva ratsu. Mutta kuskin istunta olisi näköjään taas aika kiireellisen ammattiavun tarpeessa. Jos kuvaaja ei olisi huutanut, että katse eteen, tämä hirvitys olisi kruunattu ponin niskaan tuijottelulla.

Ratsastushommiin päädyin epäkurantin ponin kanssa muutamastakin syystä.

Ensinnäkin halusin nähdä, kestääkö ponin jalkatilanne ratsastusta edes lyhyissä pätkissä (olen ollut selässä noin 10 minuuttia kerrallaan). Toisekseen arvelin, että ontumatutkimuksesta saadaan enemmän irti, jos ponia ei ole sen alla säästelty. Kolmannekseen ihan vaan itsekkäästi halusin vielä istua ponini selässä.

Saa kivittää, jos on varma, ettei ikinä koskaan milloinkaan syyllistyisi samaan.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla (tiistaina) poni tuntui sen verran ruutitynnyriltä, että oli pakko palauttaa omat jalat maan pinnalle ja juoksuttaa ensin pahimmat energiat ponista pois. Komeaa ravia siinäkin veteli pitkin pellon pintaa.

Torstain uusinnassa poni oli maastakäsin haluttoman oloinen, joten ajattelin ensin, etten mene selkään ollenkaan.

Tämä olisi kiva kuva, jos en vetäisi sisäohjasta. 

Koska kuitenkin myös kuvaaja oli pellon reunaan poikkeuksellisesti saapunut, päätin istua karvasatulaan sen verran, että voisimme poseerata ratsukkona vaikka ihan vaan paikoillaan seisten.

Vaan kun selässä istuen kävelytin ponia sopivaan kuvauspaikkaan, se alkoikin tarjoilla ravia ja jopa laukkaa, eikä mitään huonoa edes. (Kaikki nämä ratsastuskuvat ovat torstailta.)

Itse koulutetun ponin selässä hyvät pätkät maistuvat makeimmilta, mutta samalla niissä on katkera sivumaku. Tajuaa, mitä olisi voinut olla, mutta ei ole. Ruusa olisi voinut olla aika hieno ratsu, jos olisi saanut olla terve.

Poni halusi laukata. En oikein tiennyt, pitäisikö vain nauttia kyydistä vai käskeä lopettamaan.

Pidän hyvinkin mahdollisena, että näissä kuvissa näkyy viimeinen Ruusa-ratsastukseni. Seuraavana päivänä kaduin ratsastusta, koskapa ponin liikkuminen oli klinikalla huonoa.

Ortopedin mielestä askel eteni maneesin kuitupohjalla suhteellisen normaalisti (ponitädin mielestä ei ollut aivan priima siinäkään), mutta kovalla pohjalla meno näytti kaikkien läsnäolijoiden mielestä jokseenkin hirveältä.

Kuski yrittää suoristaa itseään ja muistuttaa ratsastajaa ennen istuntaremonttia. Ja ponikin on pullauttanut alakaulan esiin.

Ennen röntgensäteilytystä keskustelimme tilanteesta. Eläinlääkäri oli valmis yhtymään ponitädin ilmoille heittämään ajatukseen, että tässä saattaisi nyt olla se viimeinen korsi, joka ennenaikaisesti katkaisee Ruusa-ponin elämän.

Kuvauksen jälkeen eläinlääkärikin oli kuitenkin ihmeissään.

Oikea kavio (edestäpäin).

Vasen

Ensinnäkin ponin kavionivel näytti nyt lättänältä eri suuntaan kuin viimeksi. (Yksi vaihtoehto tietysti on, että eläinlääkäri on alun perin vahingossa merkinnyt kuvat väärin, mutta en kehdannut tätä esittää.)

Ja, mikä vielä hämmentävämpää, kun eläinlääkäri laittoi raspin kavion sisäreunan alle, aiemmin madaltuneelta näyttänyt nivelrako palautui normaaliksi.

Raspi sisäkannan alla.

Raspi.

Jos nivelestä olisi rusto sökönä, sen ei pitäisi palautua.

Aikansa pähkäiltyään eläinlääkäri päätyi arvelemaan, että kenties kaviokuume on löysyttänyt kavion lamellit niin, että kavioluu ikään kuin kelluu. Ei hän kieltänyt sitäkään, etteikö väärä vuolu ole voinut asiaan vaikuttaa. Kaviot ovat mielestäni edelleen vinot. Onko vika sittenkin kaviossa itsessään? Onko sillä sittenkin jonkin sortin kaviokuume? Voiko se parantua?

Varmaa on ehkä vain se, että Ruusa-ponilla on tapana kerätä itselleen erikoisia ongelmia. Lähdimme kotiin ilman varsinaista diagnoosia tai kovin kummoisia jatkohoito-ohjeita.

Eläinlääkärin mukaan kannattaisi nyt ainakin kokeilla parantaa tilannetta kengityksen keinoin. Hän tavoitti puhelimen päähän kengittäjämme, joka suhtautui visioihin terveellä skeptismillä, mutta lupasi kuitenkin edistää asiaa sen minkä pystyy.

Itse ajattelen, että ei se ota jos ei annakaan. Jos kengitysmuutos pelastaa ponin montun reunalta, hyvä niin. Jos ei, voin hyvästellä ponini tietäen, että yritin.

Laitoin tämän kuvan ihan siksi, että istun siinä ihan ok. Ponia sen sijaan ei pitäisi päästää näin etupainoiseksi.

P.S. Klinikkareissuun tuli pieni mutka matkaan, kun noin tunti ennen suunniteltua lähtöaikaa havaitsin, että autossani oli vain kolme ehjää rengasta. Laskin, että jos luottokuski lähtisi kotoaan heti, hän ehtisi paikalle juuri ja juuri ajoissa. Hän ei tietenkään juuri sillä hetkellä ollut tavoitettavissa. Seuraava puhelu lähti tallinpitäjälle, jonka naapurilta saatiin kuin saatiinkin lainaan pick up -auto. Tämän jälkeen yhdistelmä sitten vaatikin pikku e:n, jota ei ponitädin ajokortista löydy, ja tallinpitäjä joutui lähtemään kuskiksi. Emme silti edes myöhästyneet yhtään! Reissun jälkeen tuli kuitenkin kiire vaihtaa autoon vararengas ja käyttää sitä rengasliikkeessä. (Etä)töissä olin noin 15 minuuttia myöhässä. 

Takakönö, etukönö, könökönö - paluu ratsastustunneille (katso myös video)

Viimeistään nyt se on kiusallisen selvää. Könö is back. 

Ällöttävä takakenotus on edelleen visusti historiassa, mutta könötykseni esivaihe etunoja on palannut. Alustavasti vasta kevyeen raviin ja laukkaan, mutta lienee vain ajan kysymys, koska se laajenee myös käyntiin ja harjoitusraviin.

Näin se menee iloisesti siksakia ihmisen oppimiskäyrä. Onneksi on tullut valittua blogille alati ajankohtainen nimi.  Jotta oppimissiksak vähitellen alkaisi muistuttaa enemmän suoraa viivaa, olen taas aktivoitunut hakemaan tilanteeseeni ammattiapua. 

Ja kas, heti on pikkuisen tullut tsemppiä menoon (asento tosin saattaisi olla kuvissa vakavammin etukenoinen, jos kuvaaja ei olisi huomauttanut, että kuvissa näyttää kivemmalta, jos ratsastaja istuu suorassa):

Laitan lempparikuvan torstaiselta Rosie-päivältä. Huom. ratsastajan käden jännittyneisyydestä huolimatta ponilla ei ole suu auki, vaan alahuuli jossain muualla kuin ikenen päällä. Edellisessä ja seuraavassa ruudussa huuletkin ovat kiinni.

Omaopen tuntia ei tälle viikolle saatu järjestettyä, mutta pääsin Rosie-ponin kanssa maanantaina mukaan jaetulle tunnille tallinpitäjän kanssa.

Vieraileva ope oli heti tiukkana: ponin olisi mentävä uralla suorana ja asetuttava kulmissa sisään. Ei siis maneesin seiniä tuijotellen ja niitä väistellen eikä siis myöskään ulospäin asettuneena.

Ulko-ohja suoristamassa kaulaa ja sisäpohkeella kehotus ponin siirtää ruhonsa lähemmäs seinää. Kulmassa sitten vielä tähän lisättynä sisäohjalla asetus ja omaa sisähartiaa vähän taakse. Ennen kulmaa sekä muutenkin tarvittaessa puolipidäte.

Tämäkään kuva ei ole tunnilta, vaan torstaiselta ratsastuskerralta, kuten muutkin still-kuvat. Muuten kiva, mutta ravissa en oikein ole saanut Rosieta nostamaan rintakehäänsä.

Jo tämä tuotti ruosteiselle ratsastajantapaiselle vaikeuksia. Yksin ratsastaessa on niin helppo oikaista kulmissa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Kaiken tämän lisäksi piti vielä yrittää muistaa rentoutella omia hartioita.

No, onneksi alla oli niin helppo ratsu, ettei aikaakaan, kun poni ihan tosissaan alkoikin kulkea uralla suorana ja kulmissa asettuneena ihan oikeaan suuntaan. Kipityksen sijaan alkoi myös löytyä tahtia ja rentoutta. 

Mutta voi sitä könötystä.

Hartiat taakse, hartiat ja kyynärpäät rennoksi, leuka ylös ja katse menosuuntaan, siinäpä tärkeimmät parannusohjeet.

Itse havaitsin lisäksi pohkeenväistötehtävässä, että horisontaalinen vinouteni ei ole itsestään parantunut. Lonkkani kertoi Rosielle pätevästi, että olemme tekemässä väistöä oikealle - ikävä kyllä viesti oli sama myös silloin, kun tarkoitus itse asiassa oli väistättää vasemmalle.

Lonkasta puuttuu myös jousto, minkä vuoksi laukassa istuminen on aika hankalaa.

Videonpätkän (ja näiden torstaina saamieni still-kuvienkin) perusteella istuntaremontissa on muutenkin tekemistä vielä ainakin toiseksi kolmeksi vuodeksi. En lähde tässä virheitä erittelemään, ne voi jokainen halutessaan itse bongata videolta.

Mutta hei, jalka pysyy jo aika kivasti paikoillaan, ainakin siinä kevyessä ravissa. Peilistä vakoilin, että ei se nyt ihan mahdottomasti heilunut alas istuessakaan. Harjoitusravia helpotti se, että poni oli  aidosti niin sanotusti periksessä. Myös käsi pysyy jo aika kivasti edessä, vaikka ei olekaan niin kevyt kuin haluaisin.

Onhan tässä nyt muutenkin aika paljon parannusta tapahtunut muutaman vuoden takaiseen.

Linkki videoon. (Tuntuuko muistakin, että Youtube laittaa videoiden näyttökuvaksi aina sen hirveimmän hetken? No, ainakin otsikolle tulee tästä kuvasta rutkasti katetta.)

Voi, miten hyvältä tuntui ratsastus piiskauksen lopussa! Tai oikeastaan olo ei tuntunut edes piiskatulta, hyvin olisi jaksanut vielä toisen tunnin perään.

Oma ope olisi todennäköisesti ollut vaativampi, ohjeistanut ratsastamaan vähän enemmän etuosaa ylös.

Vieraampi ope toimi sen mukaan, mitä itse omasta tasostani kerroin eli "helppo B hyvänä päivänä". Ilmaukseen jää tilaa huonoille päiville, joita tällä tasolla ratsastavalle väistämättä sattuu. Mielestäni kuvaus on rehellinen, vaikka tällaisen Rosien kanssa saakin ihminen tuntea olevansa piirun verran parempi ratsastaja.

Vauhtia riittää! Ja näin kivan ponin selässä on helppo vaikka hymyillä kesken laukan. Mutta voi tuota jalkaa ja istuntaa...

  

Loppukommentti opelta oli, että ratsastus on ponitädillä siistiä ja kivaa, mutta vähän liian varovaista etenkin ohjan käytön suhteen.

Ja istunnassa herkästi jännittyy hartiaseutu, koko wannabe-ratsastaja käpertyy kippuraan ja sinne etukönöön. Rinta rottingille vaan, kehotti ope.

Vaikka ponin häntä ei tähän kuvaan ole mahtunut, tykkään tästä. Se todistaa, että paatuneella könöttäjällä on toivoa. Tässä on jalkakin vähemmän jännittynyt kuin muissa laukkakuvissa, mikä näkyy mm. siitä että varpaat eivät sojota sivulle ainakaan yhtä pahasti. Ponikin näyttää tässä iloiselta.

Ihan tutuilta kuulostivat kommentit. Itsekin olen (taas) tullut sellaiseen ymmärrykseen, että olen liiaksikin pyrkinyt kilttiin ja sievään ratsastukseen.

Todellakin aion pyrkiä siistiin ja kilttiin tulevaisuudessakin, mutta jos poni viipottaa apujen ulkopuolella niin loppujen lopuksi kiltimpää ja siistimpää olisi sanoa kerran vähän isommin ja päästä sitten hellittämäänkin isommin. (Tämä ei tarkoita mitään väkivaltaa vaan esim.sitä, että jos istuntapidäte ei mene läpi niin sitten käytetään kättä.)

Liika pikkusievyys johtaa vain ratsun väärään liikkumiseen sekä oman istuntapaketin hajoamiseen, ja silloin esimerkiksi käsi jumittuu jännitystilaan.

Könötystähän tässäkin harjoitusravissa on ilmassa.  Mutta silti olen erittäin tyytyväinen omaan asentooni tässä. Parin kolmen vuoden ankara työ istunnan eteen on kyllä kantanut hedelmää.

Huonoina päivinä epätoivo nousee pintaan ja tuskailen, etten osaa yhtään ratsastaa. Kuitenkin näistä tilanteista olisi 90 prosenttia ratkaistavissa ihan olemassa olevilla työkaluilla, kunhan ponitäti vaan olisi hyvä ja kurkkaisi sinne työkalupakkiin.

Nyt olen taas muistanut tehdä niin, ja eron on kyllä huomannut, hyvässä mielessä.

Harmi, että juuri kun tatsi ratsastushommiin alkoi taas löytyä, yhteistyö Rosien kanssa päättyy ponin muuttoon. Ikävä tulee, sillä tämä poni on melkoinen kultakimpale! Olen kovin kiitollinen, että sain sen kanssa tämän ajan puuhata.

Voi varpaat, mitä touhuatte! No, jollainhan sitä on kyydissä pysyttävä, jos ei saa lonkkaan joustoa niin että persus pysyisi satulassa kiinni...

Nyt pitäisi sitten yrittää löytää uusi lainaratsu. Ei liene ihan helppoa ottaen huomioon, että likviditeetti on nykytilanteessa nolla eli pitäisi löytää sellainen raha ei vaihda omistajaa -tyylinen ratkaisu.

Kevyisiin maastolenkkeihin on jo kaveria tarjottukin, mutta olisihan se hienoa löytää joku tämmöinen myös ns. dressageen taipuva ratsu. (Ns. tuossa viittasi ehdottomasti ratsastajan kykyihin, ei missään tapauksessa esim. näissä kuvissa esiintyvään sillä saralla hyvinkin taitavaan ratsuun.) Miksei sitä voisi viritellä hyppelyharrastustakin taas henkiin, jos sellaista kaipaava ratsu löytyisi.

Alleastuntaa löytyy! Tässä on myös etuosa aika kivasti ylhäällä. Rosiella on tosi hyvä, vahva laukka. Mutta taas on ratsastajalla persus irti penkistä. 

Saa vinkata, jos tulee mieleen joku tällaisesta diilistä kiinnostunut suunnilleen akselilla pk-seutu - läntinen Uusimaa.

Näillä taidoilla en voi tarjota mitään läpiratsastuspalvelua, mutta voin tarjota läpeensä luotettavaa liikutusapua. 50-kiloisena voin ratsastaa myös vähän pienemmillä poneilla, jos sellainen olisi vailla aikuisen kosketusta. Ja tietysti myös hevoskokoisilla kavereilla.

Edelleen toki elätän toivoa, että saisin vielä omastanikin ratsun - ja se on tällä hetkellä lähempänä kuin vähään aikaan (siitä lisää omassa päivityksessä jossain välissä). Ruusan nykykunnosta on kuitenkin pitkä matka edes puolituntisiin ihmisen kanniskelutöihin, saati sitten tuntiratsun tehtäviin.

Istuntaprojektin kriittiset hetket

Kuten jokainen blogia vähänkään pitempään seurannut tai vanhoja ratsastuspäivityksiä selaillut tietää, minulla on ollut tässä viime vuodet menossa aika massiivinen istuntaremontti. Tai eihän se pelkästään istuntaremontti ole ollut, vaan ylipäätään ratsastuksen uudelleenopetteluprojekti. 

Istuntaprojekti oli Ruusan mammalomaillessa pitkän aikaa jäissä, kun ei tullut istuttua sen tai minkään muunkaan ratsun selässä. 

Tunnen monia ihmisiä, joiden ratsastustaito ei katoa, vaikka olisivat puoli vuotta, vuoden tai vaikka vuosikymmenen poissa hevosen selästä. Minä en todellakaan kuulu heihin.

Puolen vuoden ratsastustauon jälkeen hevosen selkään istuminen ei ollut kuin olisi kotiin tullut, vaan kuin olisi palannut takaisin alkuun. En saanut niin sanotusti persittä penkkiin, vaan tökötin melkein irti satulasta. En saanut tehtyä istunnalla mitään jo ihan siksikin, että ratsastuksen tilalle liikuntakalenteriin ei ollut tullut mitään korsettilihaksia ylläpitävää. (Positiivista oli kuitenkin se, että vuotta aiemmin murtunut häntäluu ehti tauon aikana aika hiukan parantua.)

Kesällä olin Katariina Kaartinen-Alongin kurssillakin - taas uudella vieraalla ratsulla - ja turhauduin, kun ensimmäisen päivän jälkeen pers- ja kinttulihakset jomottivat jumeja kuin ennen vanhaan. Poniin en saanut mitään yhteyttä. 

Nämä kuvat eivät ole kesän kurssilta, vaan menneeltä perjantailta. Tässä mennään harjoitusravia. Aika monessa välissä kädet olivat paljon alempana, mutta tässä ponnistelen saadakseni ponin nostamaan etuosaansa. Haluaisin korostaa, että olen päässyt vallan welsh cobin selkään!

Mutta ei tässä ehkä kuitenkaan ole vielä kaikkea menetetty. Kun syksyn tullen pääsin taas istumaan ponin selässä useamman kerran lyhyen ajan sisällä, palikat alkoivat vähän löytää takaisin paikoilleen. Pystyin jopa ajoittain istumaan aika syvälle satulaan. 

Satulassa vietetystä ajasta on hyötyä, vaikka sen alla poni vain kävelisi maastossa pitkin ohjin. Enimmäkseen olemmekin lainaponi Rosien kanssa maastoilleet. Kävellen, ravaten ja myös laukaten niin että tuuli viuhuu korvissa. Viimein olen päässyt nauttimaan upeista maastoistamme!

Pari kertaa ehdimme mennä pellolla ennen sen vettymistä, muutaman kerran olemme käyttäneet hyväksi naapuritallien ratsastuspuitteita. Yhdellä niistä on jopa huippukuntoiset kuitupohjat, joista pääsimme nauttimaan viimeksi viikko sitten. Ah, sitä ihanuutta, etenkin harvinaisen valoilmiön helottaessa. 

Lyhyen alkuhölkän jälkeen mallasin pokkarikameran aidalle ja painoin rec-nappia. Tallenteella näkyi aika vähän ratsukkoa ja se, mitä näkyi, ei kaikilta osin lämmittänyt mieltä. Julkaistavaksi valitsin toki parhaat hetket. Nämä ovat siis ensimmäisen 10 minuutin ajalta. Myöhemmin en kehdannut laittaa kameraa pyörimään, kun kentälle tuli toinenkin ratsukko. Harmi, koska olisi ollut kiva saada kuvatodisteita Rosien hienosta laukasta.

Vielä saisi ratsastajan hartiaseutu olla ryhdikkäämpi ja jalka rennompi. Ponikin on edelleen inasen etupainoinen ja saisi olla takaosastaan aktiivisempi. Mutta kyllä puskatason tuupparin pitää olla tällaiseen kuvaan tyytyväinen! Ratsastusta helpottaa muuten kummasti, kun alla on kerrankin sopivankokoinen poni. 

Kuvanlaadun heikkoudesta huolimatta videosta - ja omien lihasten kertomasta - pystyi tekemään joitakin huomioita. 

Havainto 1: asennon suoruusaste ei keskimäärin ole hassumpi! Etenkin jos muistaa, mistä istuntaprojekti lähti ja millaisin vaihein se on edennyt. Myöskään niska-hartia-akselilla ei ole havaittavissa jännittämisen jälkitiloja eli ilmeisesti olen onnistunut pitämään käden suht rentona. (Jännitystä tosin tuli heti seuraavalla tuuppailukerralla, kun poni oli melko pinkeänä menossa.)

Havainto 2: nyt ollaan kriittisessä tilanteessa. Jos viivytän vielä tunneille palaamista (johon ei kahden ponin taloudessa oikeastaan olisi rahavaraintoja), vanhat ongelmat alkavat pukata kiireellä pintaan. Jo nyt esim. jalka on alkanut taas jännittyä ja takertua, lonkat lakanneet liikkumasta askellajien (etenkin laukan) tahtiin. Jalkojen pihtiotteen paluu johtuu ainakin osittain siitä, että vatsalihaksissa ei vaan riitä vääntö jarruttamiseen silloin, kun ponilla on vauhti päällä.

Älkää ihmiset lopettako ratsastustunteja!

Ihanalla Rosiella ratsastellessa on kieltämättä pyrkinyt tietoisuuteen eräs kysymys - siitäkin huolimatta, mitä viimeksi kirjoitin varsan kasvattamisesta. Nimittäin se,  miksi ihmisellä, joka rakastaa ratsastusta ja haluaa siinä kehittyä, on kaksi ponia, joihin menee kaikki tulot, mutta joista edes sillä aikuisella ei ainakaan tällä hetkellä voi ratsastaa. Että miksei minulla ole tällaista Rosie-ponia. Kiperä aivopähkinä.

Hengitin hevosen selässä - katso video (alexander-tekniikkaa)

Otsikko ei ole vain klikkisellainen, vaan todellakin viikonloppuna hengitin hevosen selässä. Eikä tässä edes kaikki, vaan tein tämän samalla ratsastaen harjoitusravia! Todisteena tästä on olemassa videokuvaa.

Sitä en lupaa, että hengitys näkyy videolla. Välttämättä ei näy paljon muutakaan kehollista, koska paksu toppatakki. Toppahousut otin kuitenkin pois, joten jalan hölskyminen sentään näkyy.

Oheiset laadukkaat pysäytyskuvat ovat kaikki samaisesta videomateriaalista pysäytettyjä, joten sori niille, jotka odottavat blogeilta esteettistä tyydytystä.

Siellä sitä pötkitään menemään.

Viime viikonloppu siis vierähti taas Balanssiin-tilalla, nyt Sirpa Tapanisen alexander-tekniikkakurssilla.

Kun kävin ensimmäisellä alexander-tekniikkakurssillani helmikuussa, olin sen jälkeen jonkinlaisessa kehoeuforiassa muutaman päivän. Tällä kertaa vaikutus ei ollut ihan niin radikaali, mutta vähän helpompi on taas olla ja hengittää.

Tällä toisella kerralla ymmärsin jo keskittyä nimenomaan hengitykseen, niskan vapauttamisen ohella. 

Kun en ole treenannut alexander-tekniikkaa itsekseni enkä ole saanut mentyä opettajan pakeille, edelliskerran vapautumisen jälkeen olen alkanut vähitellen taas estää omaa hengitystäni enemmän ja enemmän. 

Verryttelyä ennen omaa vuoroa. Niin kylmä tuli, että oli pakko laittaa takki takaisin päälle. Varsinaisessa sessiossa vasen kierros ei enää onnistunut oikein ollenkaan.

Taas piti kuvitella paljon pehmeyttä joka puolelle: kainaloihin, olkapäiden sisään, kylkiluiden väliin. Pallean pitäisi antaa täyttyä kuin ilmapallon. Nyt ehkä merkittävin, ehkä vähän uusikin, ajatus oli pehmeys rintalastassa ja sen ympärillä. Kyseisen kehonosan kuulemma kuuluisi myös liikkua hengityksen tahtiin.  

Tässä vaikuttaisi olevan sellainen noidankehä, että jos jännittää, ei voi hengittää ja toisaalta jos hengittää, ei voi jännittää.

Lattialla aktiivisessa rentoutusharjoituksessa teimme ensimmäisen varsinaisen hengitysharjoituksen: ei saanut itse hengittää, piti vain rentouttaa rintalasta ja muu keho, antaa hengitysrefleksin ottaa valta.

Vastoin odotuksiani onnistuin kuin onnistuinkin antamaan hengitysrefleksille mahdollisuuden. Enkä edes pökertynyt yrittäessäni.

Kuvamateriaalissa on ehkä hiukan toiston makua.

Aika hieno tunne muuten, se kun hengitys pelaa edes yksittäisten hengenvetojen ajan refleksillä. Silloin koko rintakehä avautuu, happi kulkee keuhkojen perukoille asti niin kuin sen kaiketi olisi aina tarkoitus tehdä. Silloin kun otsalohkon komentelemat pinnalliset lihakset kaikelta jäkittämiseltään ja kontrollifriikkiydeltään sen sallivat.

Ja vaikka minusta tuntui, että olin palannut tismalleen samaan kuin ennen ensimmäistä kurssia, Sirpan mielestä hengitys oli jo kurssin alussa enemmän vapautunut kuin aikaisemmin.

Lisäksi, kuten jo aiemmin hehkutin, onnistuin edellä kuvatussa hengitysharjoituksessa myös hevosen selässä. Ja vieläpä vähän ratsastaen.

Vaikka tämä ei ollut mikään varsinainen ratsastuskurssi, halusin nyt kokeilla sitäkin. En halunnut pelkästään istuskella ja hengitellä, koska kotioloissa olisi kuitenkin tarkoitus soveltaa tätä ihan tekemiseenkin.

Hevosen selässä edelleenkin jännityn kainaloista ja sitä kautta lapaluiden välistä ja sitten koko kropasta. Positiivinen havainto oli kuitenkin se, että jännityn nyt merkittävästi vähemmän kuin helmikuussa.

Eli vaikka alexander-altistus on ollut lyhytkestoista, jotain siitä on tarttunut kehoon pysyvämminkin.

Ihmisen ei ilmeisesti tarvitse jännittää kainaloita ja hartioita pysyäkseen hevosen selässä, jos tuki tulee alhaalta. Ja alhaalla tarkoitettiin painovoimaa. Se on ratsastajan(kin) paras ystävä (toim.huom. ainakin silloin, kun liikerata ei lähde erkanemaan hevosesta).

Voi antaa painovoiman vetää takapuolta satulaan, sallia takamuksen samalla levitä kuin suklaa kuumuudessa. Yhtä aikaa seistä ja istua. 

Yllättävän haastavaksi osoittautui katse. Sen pitäisi olla elävä ja liikkuva. Katse kuitenkin helposti jähmettyy yhteen asentoon, ja silloin jähmettyy paljon muutakin. 

Videotodisteita (alkuperäisen ääninauhan kera):


Linkki videoon

Kyllä tuossa jotain eroa on pätkään joka otettiin sunnuntaina ennen kuin oli minun vuoroni olla opastettavana. Aika hyvin näkyy tuossa alemmassa videossa syy siihen, miksi siirtymät eivät tahdo oikein onnistua. Kun oma istunta alkaa huojua joka suuntaan niin on hevosenkin aika vaikea pysyä vakaana.


Linkki videoon.

Vaikka tämän toisen alexander-tekniikkakurssin oivallukset eivät olleet yhtä tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäisen, tajusin nyt monta asiaa, jotka ehkä ensimmäisellä kerralla jäivät vähän epäselviksi. 

Nyt oivalsin, mitä Sirpa tarkoittaa toistellessaan lausetta "kun ajattelet tekeväsi asian x, älä tee mitään". 

Emme voi estää kehomme vuosikymmenien aikana kehittämiä epäergonomisia tapoja tehdä asioita (aina ne tavat sisältävät niskan jännittymisen ja samalla pelkoreaktion alkamisen kehossa), mutta voimme pysäyttää reaktion sen alettua. Eli ennen kuin tekee, mitä ajatteli tehdä, pysähtyy, rauhoittuu ja ajattelee niskaa vapaaksi.

Sekunnin murto-osan pysähtymisellä saa estettyä pakoreaktion itsessään. Ja tehtyä asiat vähän helpommin, lihakset vähän vähemmän jumissa.

Jos on tapana esimerkiksi roikottaa päätä (mitään en tunnusta), ei pidä korjata asiaa työntämällä päätä vastakkaiseen suuntaan. Pitää vain lakata työntämästä päätä eteen. Silloin kehon autonominen lihaksisto korjaa pään selkärangan jatkeeksi.

Esimerkin lisäksi tämä pätee ihan kaikkeen kehonkäyttöön. Ei kannata tehdä tietoisesti pinnallisilla lihaksilla sitä, minkä voisivat hoitaa myös autonomiset asentolihakset - ilman vaivannäköä.

Taaperotkin sen osaavat!

"Jos se on monimutkaista, se ei ole hyvää kehonkäyttöä", toisteli Sirpa. Hyvä kehonkäyttö voi olla yksinkertaista, muttei todellakaan helppoa ainakaan otsalohkon ylikäyttäjille eli meille taaperoiän ehkä pari vuotta sitten ohittaneille.

Loppuun vielä pieni videopätkä vasemmasta kierroksesta. Vasemmasta kierroksesta on tullut minulle entistä vaikeampi ja tällä kertaa se ei meinannut ollenkaan onnistua. Ehkä aloin myös väsyä, kun olin minuuttikaupalla jumputellut harjoitusravia. Onneksi kuitenkin lopussa vähän helpottui.


Linkki videoon

Suurkiitokset kurssikaverille videoinnista! Näistä on niin paljon hyötyä ja ne toimivat mukavasti myös sellaisina tarkastuspisteinä matkan varrella.

Joku saattoi kuvien ja videoiden ratsun tunnistaakin. Sehän oli jo Katariinan kurssilta ja sitä ennen etätunnilta tuttu mahtipappa Jarco. En tiedä, olisiko mahdollista olla tykkäämättä Jarcosta. En oikein usko.

Laukkaa, Fritz, laukkaa - positiivinen asenne auttaa

Tapahtui kesän alussa: menin pitkästä aikaa tunnille Fritzillä ja kun tuli aika lähteä harjoitusraviin, yhtäkkiä tajusinkin osaavani istua siellä. En pomppinut eikä mitään! Hevonenkin puksutteli menemään melko kootussa muodossa. Yhtään ei painanut ohjalle tai yrittänyt muutakaan vilunkipeliä voidakseen venyä spagetiksi. Kun tuli aika veriviholliseni laukan, sama meno jatkui siinäkin!

Sillä kerralla ei tullut mitään kuvatodisteita. Ajattelin, että ei se mitään, seuraavalla kerralla tulee vieläkin timanttisempaa matskua. No ei tullut. Sellaisesta menosta en tosiaan halunnut mitään muistoja.

Olen aina kuvitellut olevani pessimisti ja kyynikko, mutta ilmeisesti olenkin melkoinen optimisti. Tämänviikkoiselle tunnille nimittäin kaikesta huolimatta lähdin vakuuttuneena siitä, että saisin videota, jossa hevonen liikkuisi kaikissa askellajeissa kauniisti ja minä istuisin kuin kuningatar sekä näyttäisin pätevältä ratsastajalta.

Videokaappaus tiistaiselta tunnilta. Ei oikein pysy vastikään löytynyt ryhti Fritzin selässä!

Tunnin päätteeksi toivotunlainen kuvamateriaali kuitenkin loisti muistikortilla etupäässä poissaolollaan. Wannabe-ratsastajan kehossa oli tunnin aikana yhtäällä vakavia voimantuotannollisia ja -suuntauksellisia ongelmia. Lopputunnista sentään sujui jo vähän paremmin.

Menin taas kyljestä ihan mykkyrään ja
tunsin sen itsekin, mutta en kyennyt korjaamaan.

Yksi mahdollinen selitys vaikeuksille voi olla se, että jälkikäteen tajusin suorituksen olleen varsin anaerobinen. Tällä en viittaa niinkään harjoituksen tehoon vaan etupäässä siihen, että eipä tainnut tulla taas pahemmin hengiteltyä.

Kun en hengitä, jäykistyn hartioista ja käsi menee kipsiin. Silloin ei ole kivaa sen enempää ratsastajalla kuin ratsullakaan.

Ei ole helppo ylläpitää uusia oppeja - etenkään Fritzin kanssa.

Jostain syystä nimittäin juuri Fritz saa palikkani totaalisesti pois paikoiltaan. Sitkeästi niitä kuitenkin yritän sysiä takaisin.  

Vaikka kehitys on kieltämättä ollut jonkin verran (ehkä sata kertaa) hitaampaa kuin alun perin kaavailin, kyllä sitä kuitenkin vähitellen tapahtuu.

Todisteeksi laitan kaksi videota. Ylempi on laukkaharjoituksista tämän viikon tunnin lopusta, jolloin alkoi jo sujua. Alempi video on vastaavasta treenistä maaliskuulta 2015.


Linkki videoon

Alempaa videota en ole aiemmin kehdannut julkaista. Lienee tarpeetonta selittää, miksi näin.


Linkki videoon

Tästä pääsemmekin viimein otsikon aiheeseen.

Laukkaa on tässä runsaan 1,5 vuoden aikana tahkottu urakalla. Laukannosto on minulle edelleen suuri kompastuskivi (aiheesta enemmän runsaan vuoden takaisessa päivityksessä), mutta on tässä jotain tulostakin alkanut tulla.

Nimittäin siinä, missä laukka ennen oli hirveä mörkö, nyt se onkin yhtäkkiä se askellaji, jossa minun on Fritziä helpoin ratsastaa! Tai no, sanotaanko että vähiten vaikea.

Myönteinen ajattelu kuulemma siivittää parempiin oppimistuloksiin, joten jatketaan sillä linjalla:

Näemmä se harjoitusravi-istunta, joka minusta nyt tuntuu kauhealta pomppimiselta ja hölskymiseltä (ylempi video), näyttää kuitenkin paremmalta kuin se istunta, joka vielä vuosi sitten tuntui omaan takamukseen jos nyt ei ihan kuningattaren niin vähintään rinsessan patsastelulta (alempi video).

´

Harjoitusravia.

Kehitystä on tapahtunut asenteessakin: Enää en täysin masennu yksittäisestä pieleen menneestä ratsastuksesta. Totean vaan, että ei ollut tänään Minnan päivä. Harmittaahan se, mutta sitä sattuu.

Jonakin päivänä minä vielä opin. Jos olen kerran saanut Fritzin hyväksi niin vielä joskus onnistun siinä uudelleen ja pitkäkestoisemmin. Siihen asti taon päätäni seinään. Onneksi se seinä on jo alkanut vähän pehmetä.

Ohjastuntuman tasaisuudessa olisi "vähän" parantamisen varaa... Ei ihme, ettei Fritz ollut kovin tyytyväinen.

Istuntaprojekti etenee - Riding with Connection

Mitäpä kertoisin viime viikonlopun istuntakurssista? Mitäpä en kertoisi?

Pää on taas yhtä aikaa niin täynnä ja tyhjä. Olin siis jälleen Katariina Kaartinen-Alongin kurssilla, tällä kertaa Balanssiin-tilan upeissa puitteissa Huittisissa.

No, aloitetaanpa vaikka tällä kuvalla: 

Pää roikkuu väärällä paikalla ja lantio on pikkuisen etukenossa, mutta muuten ratsastaja on jo aika suorassa!

Joo, hevonen lompsii kuvassa selkä notkolla, mutta katsokaapa ratsastajaa!

Vannon, etten ole liimannut omaa roikkuvaa päätäni muuten hyvin istuvan ratsastajan kuvan päälle, vaan ihan oikeasti osasin istua kurssihevosen selässä kuten kuvassa näkyy - ja vieläpä ison osan tuntia. Istunta paitsi näytti paremmalta kuin ehkä koskaan, myös tuntui käytössä varsin toimivalta.

Lisäksi pitkään juilinut vasen lonkka tuntui ratsastuksen jälkeen selvästi vetreämmältä. Joo, tiedän, että niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta minulle ratsastus on vuosien ajan tarkoittanut enemmänkin takuuvarmaa tapaa saada aikaan kokovartalojumi. Voi vain kuvitella, millaisen jumituksen olen saanut ratsuissani aikaan...

Eikä tässä vielä kaikki!

Tunnin jälkeen toinen kurssilainen kysyi minulta, missä olen oppinut ratsastamaan noin hyvin. Voi pojat, jos saisin euron joka kerta, kun joku kysyy minulta tuon kysymyksen, minulla olisi tähän mennessä - odottakaas kun lasken - yksi euro!

Itsekin kyllä olin sitä mieltä, että hyvin meni, mutta minun hyväni on suhteessa aikaisempiin kokemuksiini omasta ratsastustaidostani. Ja ne kokemuksethan eivät pääosin ole kovin mairittelevia.

Vasen jalka on edelleen vähän tuhmempi kuin oikea. Ja näemmä etukeno yrittää vähän tulla sotkemaan muuten hyvää yritystä. Luulen, että tässä on kyseessä kevyt ravi.

Maneesikuvissa näkyvään lopputulokseen päästiin keskittymällä etupäässä yhteen suurimmista kompastuskivistäni: hengitykseen. Olen kipuillut kovasti sen seikan kanssa, että hengitys on aika lailla ydinjuttuja hyvässä ratsastuksessa. Onko muka pakko hengittää, jos ei tahdo? Ilmeisesti on.

Koska taannoisella alexander-tekniikkakurssilla tuli oivallus, että hengitys vapautuu, kun rentoutan kainaloita, piti miettiä muun muassa sitä. Keskityin myös saamaan kyljet mukaan hapenottoon. Jotenkin en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hengityksen voisi antaa pullistaa myös kylkiluiden  ja suoliluun väliin jäävää kehonosaa.

Joka tapauksessa minähän sitten tosiaan puhkuin ja puhisin niin, että alkuun meinasin pökertyä - ehkä silkasta happisaturaation äkillisestä noususta. Vähitellen tilanne tasoittui ja aivokapasiteettia liikeni pikkuisen muuhunkin.

Enpä ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi muuten sitäkään, ettei välttämättä ole hyväksi pidätellä hengitystä laukannostossa. Jännästi helpotti sitäkin touhua, kun keskittyi vetämään ilmaa sisäänsä sen edelleen niin ahdistavan laukannostotilanteen keskellä.

Näin se laukka nousee, kun istuu vaan ja hengittää!

Kaiken tämän hengittelyn ohella piti vähän miettiä myös sitä palapeliä, jota istunnaksi kutsutaan.

Alapalikat alkavat kahden vuoden ponnistelun jälkeen aika mukavasti löytää paikkaansa ilman jatkuvaa vääntämistä, mutta jo viime kesänä mietitty "yläpala" piilotteli edelleen jossain yläkehon sisällä. (Yläpalahan sijaitsee siinä rintalastan alaosan tienoilla.)

Ja kun yläpala painuu sisään, ei hengityskään oikein mahdu kulkemaan. Sekä yläpalan että hengityksen löytämisessä auttoi aikaisemmalla tunnilla olleen ratsuttajan keksimä mielikuva, että hengitykselle pitää tehdä rintakehään tilaa.

Kun rupeaa suoristamaan ylävartaloa kilpikonnamoodista, on nimenomaan tärkeää työntää rintalastaa eteen eikä vetää hartioita taakse.

Jos vetää hartioita taakse, menee helposti yliryhtiin, rasittaa selkää ja menettää mahdollisuutensa käyttää keskivartalon lihaksia tehokkaasti.

Ennemmin pitää vaikkapa kuvitella työntävänsä rintalastaa vasten pleksilasia. Nimenomaan rintalastaa eteen, ei tissejä ylös. Koska jos tissit osoittavat tuuleen, ollaan taas mainitun yliryhtipulman ytimessä.

Hevoisen niska se on kuulkaa kaunis. Siksi sitä on kiva tuijotella. 

Näiden ajatusten lisäksi piti myös miettiä käsiä, etteivät rupea vetämään tai jännittämään. Alkuunhan ne tekivät juurikin sitä, vaikka aivoille toista väittivät.

Mielenkiintoista on myös se, että kun olen viime aikoina hirveästi miettinyt käsien rentoutta, käsi on ruvennut roikkumaan kyynärpäästä alaspäin. Kyynärpäästähän pitäisi mennä suora linja kuolaimeen, ei suora linja esim. ratsastajan varpaisiin.

Kättäni koventaa myös se, että olen hirveän hyvin sisäistänyt sen mantran, että ratsailla kyynärpäiden pitää olla vartalon läheisyydessä. Käden rentouteen tällä on ollut ennemmin hyvin hirveä kuin hirveän hyvä vaikutus. Joten nyt sitten opettelen kantamaan kädet kauempana kehosta, ne jo mainitut kainalot leveinä ja vapaina.

Ja vaikka alapalikat alkavat olla paremmassa mallissa, persustakin pitäisi edelleen miettiä enemmän penkkiin. Nimenomaan takataskuja kohti satulaa ja istuinpinta-alaa suuremmaksi. (Ratsastus lienee ainoa asia, jota tehdessään nainen haluaa takapuolensa näyttävän leveältä.)

Kun kurssin ensimmäisellä tunnilla pääsee vähän leijumaan, on varmaankin itsestäänselvyys, että toisella tunnilla homma menee haparoivaksi yliyrittämiseksi. Tai niin ainakin tällä kertaa kävi.

Mutta lopussa hevonen kuitenkin alkoi yhtäkkiä ponnistaa käynnistä raviin oikeasti ylämäkeen ja jatkoi siitä eteenpäin itseään kantaen ja takajaloilla ponnistaen. Siinä ravissa olisin voinut istua vaikka loppupäivän. Ehdin kuitenkin istua vain pari pääty-ympyrää ennen kuin tunti  päättyi.

Mainitusta huippukokemuksesta ei tietenkään (ainakaan tietääkseni) tarttunut todisteita kenenkään muistikortille, mutta pääkoppani sisäiselle kovalevylle tilanne kyllä tallentui.

Vinouden lähdettä etsimässä.

Lisäksi sunnuntain tunnin hyöty oli se, että tajusin avata suuni ja kysyä, miksi kaikki hevoset punkevat allani vasemmalle. Kuvien perusteella en kuitenkaan istu kovin järkyttävästi vinossa (vaikka toki pientä epäsymmetriaa näkyykin) eikä Katariinakaan suoralla uralla onnistunut paikantamaan vian lähdettä.

Pohkeenväistöyrityksissä Katariinalla syttyi lamppu päässä. Nimittäin kun yritin saada hevosen väistämään vasemmalle, se alkoikin kävellä täydellisesti suoraan. Oikealle jalalle minun oli helppo saada lisää painoa, vasemmalle paino ei suostunut menemään ollenkaan.

Ilmeisesti vasemman lonkan sisällä on jokin paha jumi, joka estää minua käyttämästä sitä. Tämänhän toki jo juilimisesta tiesinkin, mutta oivallus oli silti oleellinen.

Minä kun olen luullut, että hevoset punkevat vasemmalle, koska en pane riittävästi painoa oikealle, mutta minun pitääkin miettiä vasemman jalan painamista alas. Viereisestä kuvasta näkyy hyvin, miten polvetkin ovat eri korkeudella eri puolilla.

Kun keskityin tunnin aikana tähän ja tein sitä ajatellen siirtymisiä, homma alkoi sujua (ja lonkka huutaa).

Kiitokset mahtavalle ratsulle! Sillä roikkuu aina kieli, jos joku ihmetteli.

Kurssiratsu oli muuten sama hevonen, jolla ratsastin ensimmäistä kertaa helmikuun etätunnilla.

Jarco-ruuna on 25-vuotias ja aivan mahtava hyvän mielen hevonen.

Tällaiselle istuntakurssille Jarco on nappivalinta, sillä se reagoi heti kaikkiin muutoksiin istunnassa. Sille riittää, että ratsastaja suorittaa teknisesti oikein. Tämä oli vaihteluna rentouttavaa, kun muuten on viime aikoina ja edellisellä Katariinan Balanssiin-kurssillakin tullut paljon pohdittua henkimaailman juttuja.

Koska näillä kursseilla on aina tullut hyviä oivalluksia, laitan tähän alle linkit edellisiin kurssiraportteihin:

1. Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia
2. Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection
3. Silmät kiinni ja palikat paikoilleen - Riding with Connection kurssi 2, osa 1
4. Symmetriaa ja kääntämista - Riding with Connection osa 2
5. Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Edelliseen kurssiraporttiin on muuten tullut ratsuna toimineen hevosen omistajan kommentti ja selvitys siitä, miten hän on päätynyt käsittelemään hevostaan kuten käsittelee. Kannattaa lukea. Omasta selvityksestäni jäi pois olennaisia asioita hevosen terveydentilaan liittyen, kun en tohtinut toisten hevosten vaivoista kirjoittaa. Myös Katariina oli kommentoinut.

Kuva ei ole siitä, kun homma alkoi sujua.

Valtaisat kiitokset kurssitovereille näiden hienojen kuvien napsimisesta!

Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Hevostelullinen itsetuntoni on viime aikoina ollut alamaissa. Ratsastuksessa on ollut taas alamäkeä ja oman poninkin koulutuksen olen epäilemättä sössinyt, hoidosta puhumattakaan.

Tällaisessa tilanteessa usein auttaa, kun pääsee istuntakurssille, ja viikonlopulle olikin varattu Katariina Kaartinen-Alongin yksipäiväinen intensiivikurssi. 

Etukäteenhän olin jo ehtinyt riemuita siitä, että pääsisin viimein Katan silmien alle tutulla hevosella. Mutta kuten monesti todettua, optimisti pettyy aina. Tällä kertaa kävi niin, että ratsuksi kaavailtu herra Urho jouduttiin jättämään reissusta.  

Eipä ole jalka ainakaan liian edessä. Taas iso ratsu, kommentoi Katariina. "Ehkä vielä joskus näen sinut ponin selässä", hän totesi. 

Kurssin järjestäjä onneksi lupasi yrittää järjestää minulle ratsun toisesta suomenhevosestaan. Hän ei voinut etukäteen varmasti luvata, koska hänen hevosensa saavat itse päättää, ratsastetaanko vai ei. (Ihailen, sillä vaikka yritänkin ottaa ponini mielipiteet huomioon, en ole valmis luopumaan diktaattoriasemastani sen liikutusmuotojen suhteen.)

Onnekseni minulle suunniteltu ratsu ei tyrmännyt ajatusta suoralta kädeltä, vaikkakin epäilemättä katui höveliyttään jouduttuaan vieraan wannabe-ratsastajan kanssa hiekkalaatikkoleikkeihin. 

Kun epätoivo valtaa mielen, kannattaa varmuuden vuoksi hymyillä. Ratsulta ei tässä vaiheessa irronnut hymyä.

Wannabe-ratsastaja on varsin mukavuudenhaluinen eläin, mutta tällä kertaa tunnille pääsy vaati matkustamista melko kauas oman mukavuusalueen ulkopuolelle: naksutteluun. Kyseessä oli siis kokolailla ensimmäinen kerta, kun sovelsin naksuttelua ratsastukseen.

Vaikka olen ollut monesti - viime aikoinakin -  hevosen selässä hyvin hukassa niin enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin hukassa kuin lauantaina.

Wannabe-ratsastajan aivokapasiteetti oli uudessa tilanteessa melkoisessa ylikuormitustilassa. Kenties siksi hevonen sai palkkionsa enimmäkseen monta askelta myöhässä. 

Mutta varmaan olisi hyvä opetella tämäkin juttu. Naksuttelutyylillä voi päästä asioissa eteenpäin esimerkiksi silloin, kun ei ole varma, onko hevosen vastustelun takana kipu vai haluttomuus.

Edit: Tälläkin hevosella on selässä kissing spines, minkä vuoksi siltä on ruvettu kysymään mielipidettä ratsastuksesta. Samasta syystä sillä on rungoton satula, koska runkosatuloista ei ole löytynyt sopivaa.

Aika vaikea sanoa, ollaanko tässä ylhäällä vai alhaalla. Ainakin ollaan selkä notkolla.

Videolta tuli huomattua, että tämä ratsu toi uudelleen pintaan aika lailla kaikki vanhat virheeni, kuten vartalon ylenpalttisen liikkumisen, alaselän notkon ja takanojan. Vain jalan karkaaminen liian eteen pysyi poissa, sillä rungottomassa satulassa jalkani oli kuvien perusteella linjassa enimmäkseen satulan takakaaren kanssa.

Jälleen tuli todettua sekin, että  vaikka piukka peppu voi jossain toisessa yhteydessä olla esteettisesti miellyttävä, satulassa piukkuudesta on pelkästään haittaa. Juuri kannikoiden kiristely ilmeisesti aiheutti sen, että alaselkä painui notkolle. Piti miettiä kovasti takapuolen levittämistä koko istuimen alalle, "takataskuille" istuen. 

Koko istunnan kontaktipinnan pitäisi käydä satulassa myös kevennyksen alavaiheessa. Minä pääsin kyllä hienosti korkealle ylös, mutta alhaalla ei paljon muuta kuin persus hiukan hipaissut penkkiä. Oltiin aika kaukana siitä, että kevennyksen ylä- ja alavaiheet olisivat nätisti yhteismitallisia.

Rungoton satula yhdistettynä vieraan hevosen isoihin liikkeisiin sai minut täysin pois tasapainosta - vaikka hevonen armollisesti pidättyikin liikeratojensa täysimittaisesta käytöstä. En pysynyt kevyessä ravissa tasapainossa muuten kuin puristamalla jaloilla. Jos sitenkään. Katso kuva:

Näin sitä kuulkaas ratsastetaan! Not. Ratsulla on omat zenit menossa.

Ratsunani toiminut tamma on muuten melkoinen terapeutti, etenkin lajitovereilleen. Kurssilla saimme seurata tätä terapiaa, kun yhden osallistujan hevonen ei vieraassa paikassa ottanut rauhoittuakseen. 

En ole ikinä nähnyt hevosen tekevän sellaista kuin tämä tamma teki. 

Kun se päästettiin samaan tilaan tulokkaan kanssa, se jäi passiivisena seisomaan yhteen laitaan, selin hermostuneena pinkovaan lajitoveriinsa. Se laski päänsä alas ja hörisi lempeästi lähes lakkaamatta.

Tulokkaan uskaltautuessa lähestymään "terapeutti" pysyi samassa asennossa, korostetun passiivisena ja rauhallisena. Sopiviksi katsomissaan väleissä yritti varovasti lähestyä toista hevosta, koko ajan tyynenä.

Kun tulokas oli oman kurssituntinsa tehnyt ja siirretty pienelle laidunlohkolle, terapeuttitamma halusi välttämättä käydä välillä tsekkaamassa sen vointia, hörisemässä sille rohkaisevasti.

Kyllä voi hevonen olla viisas.

Kenties palanen terapiahevosen (tai sen omistajan) zeniä tarttui minuunkin, sillä sunnuntaina kohtasin oman ponini harvinaisen rauhallisin mielin enkä yhtään hermostunut, vaikka poni välillä vähän kiukuttelikin.

Ensi viikonloppuna taas kurssille.

P.S. Kiitokset kurssitoverille näiden kuvien napsimisesta!

Siksakia kohti tavoitetta?

Loppukeväällä ja alkukesästä Veeralla ratsastus meni sen verran mukavasti, että jossain vaiheessa melkein rupesin kuvittelemaan, että olen oppinut ratsastamaan, tai ainakin vahvasti matkalla kohti oppimista.

Ratsastus tuntui helpolta ja ihanalta. Sellaiselta kuin alla näkyvässä kuvassa (joka on ehkä uusi lempikuvani minusta ratsailla).

Välillä kulkeekin. Kuva todellakin harjoitusravista. 

Mutta mikä menee ylös, tulee myös alas.

Sain muutama viikko sitten mukaan kuvaajan. Kerrankin olisi luvassa järkkäritason kuvamateriaalia ainaisten videokaappausten sijaan. Tämähän on jo lähtökohtaisesti melko varma takuu siitä, että ei suju. Ja eipä kyllä sujunutkaan. 

Kun hevonen juoksee alta, pitäisi itse olla jämäkkä ja pidättää keskivartalolla. Minun kehoni reaktio hevosen mainittuun käyttäytymismalliin on työntää takapuoli pitkälle ja alkaa könöttää etukenossa. Jämäkkää ei ole muu kuin käsi, joka jäykistyy samaa tahtia vatsalihasten käyttöyritysten kanssa. Ei näin!

Enpä ole enää ainakaan takakenossa.

Mutta yllämainituista fiiliksistä huolimatta on sanottava, että alkaa sitä välillä vähän joku istuntapalikka toisensa löytääkin ja kehitystä tapahtua. Myös tämän tekstin ensimmäinen kuva on nimittäin mainitulta surkeusratsastukselta.

Siis minähän istun ajoittain jo melko suorassa! Ensimmäisessä kuvassa myös hevonen liikkuu minusta jo aika mukavasti.

Ihan vielä en kuitenkaan saa suoruutta ylläpidettyä kovin pitkään. Laukassa olen myös alkanut uudelleen takertua jalalla.

Laukka on vielä tätiratsastajalle kovin vaikeaa. Nämä kirjavan satulahuovan kuvat ovat edellisiä kuvia seuraavalta ratsastukselta eli parin viikon takaa nekin.

Lienee kuitenkin aika turvallista sanoa, että takakeno on meikäläisen istunnassa toistaiseksi menneen talven lumia.

Keho on uudelleenkalibroinut itsensä: siinä, missä pystyasento pari vuotta sitten tuntui mäkihyppääjämeiningiltä, nyt se tuntuu lievältä takanojalta.

Sillä lailla siksakia etenee istuntaprojekti: välillä siksak sivuaa tavoitetta (kuten ensimmäisessä kuvassa), mutta huitaisee sitten vauhdilla ohi ja taas takaisin. Jossain vaiheessa sahalaitakuvio toivottavasti tiivistyy ja istunta alkaa loksahdella pysyväisluonteisesti toivotulle uralle.

Siksak on havainnollistettu viereisessä kuvassa. Kuvion olen matkinut Katariina Kaartinen-Alongilta, joka on esitellyt vastaavanlaista piirrosta omilla kursseillaan. Tosin siinä pitäisi tuon siksakin vähän pienentyä, mitä lähemmäs päästään tavoitetta. Mitä useammin risteää suoraa polkua, sitä lähempänä sitä alkaa pysyä.

Ja siksakin takia tarvitaan paitsi hyvää opetusta, mielellään myös kuvamateriaalia. Vaikka joku kuinka kentän laidalla ohjeistaisi oikeaan suuntaan, vasta visualisointi saa aivot todella sisäistämään asiaintilan.

Mitä paremmin saan itseni oikeaan asentoon, sitä helpompi on rentouttaa hartiat ja käsi, rutistaa vatsalihaksilla jännittämättä koko kehoa.

Eilen tuntuma tuntui ainakin ratsastajan päähän ohjaa jo aika rennolta - eikä Veerakaan reklamoinut.

Ratsastaja yrittää tsempata kevyessä ravissa sen jälkeen, kun on nähnyt edellisen ratsastuksen kuva ja kuvaaja on huudellut "istut ihan etukenossa" sekä "hartiasi ovat ihan lysyssä".

Samaa tahtia istuntapalikoiden järjestäytymisen kanssa myös ote hevoseen on parantunut, vaikka itse sanonkin.

Juu, yhtä edustavaa otosta kohti voi yhä olla kymmenen sellaista, joissa hevonen jolkottelee poissa minkäänlaisesta peräänannosta. Ne hyvät hetket ovat kuitenkin huomattavasti parempia kuin aikaisempien epätoivokertojen. (Ja välillä hevonen tosiaan liikkuu pääosan ratsastuksesta kuin ensimmäisessä kuvassa.)

Voisin laittaa tähän vertailukohdaksi todellakin ennenjulkaisematonta materiaalia joululta, mutta kun hevonen ei ole omani niin enpä viitsi.

Sen sijaan alla yksi esimerkki siitä, miltä näyttää hyvä hetki nyt.

Mikäs tuossa nyt niin hienoa on, voisi joku taitava ratsastaja tuhahtaa. Minäpä kerron, mikä siinä on niin hienoa: henkilökohtainen kehitys. (Ja kyllä hevonen minusta siinä aika kivasti itsensä kantaa, vaikkei olekaan superhienosti koottuna.)

Ihan kuin tässä olisi havaittavissa jopa ylämäen alkua. Tykkään tästäkin kuvasta.

On Veera vaan hieno hevonen ja opettaja! Vasta viime aikoina olen tajunnut, kuinka hurjan paljon siitä todella pidänkään. En siis ole aikeissa luopua Veeran vuokraamisesta, vaikka Ruusan muutto hankaloittikin logistiikkaa.

Veera on ihana luottoratsu ja opettaa minulle juuri niitä asioita, joita haluankin oppia: kevyempää kättä ja keveyttä ylipäätään.

Vielä ollaan kaukana siitä, missä haluaisin olla, mutta vähän lähempänä kuin vaikkapa puoli vuotta sitten ja ehdottomasti lähempänä kuin istuntaremontin alettua kaksi vuotta sitten.

Jo syksyllä kirjoitin Veerasta, että se on hyvän mielen hevonen. Ja niin se kyllä on. Kun saan palaset loksahtamaan kohdalleen, ratsastus tuntuu Veeran kanssa niin hyvältä, että ihan rupeaa hymyilyttämään.

Harvinainen näky: hymyilevä ponitäti ratsailla.  

P.S. Olen menossa tänä kesänä taas parille Katariina Kaartinen-Alongin kurssille. Ja ensimmäiselle saan ratsukseni Urhon (ks. Ratsut-sivu)! Myös Urhon omistaja lähtee mukaan. Odotan innolla! Kävin Urholla pienesti humputtelemassa tuossa viime torstaina ja kyllä sekin vaan on mukava hevonen. Pätkittäin osasin jopa ratsastaa sitä.