Vaikeuksien kautta osallistumaan - Kilttipoika Laatuponikisassa

Nyt se on virallista, Albert on KILTTI POIKA! 

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen tämän vuoden Laatuponikilpailusta, jossa Albert viime lauantaina suoritti kisadebyyttinsä. Nuorena sitä joutuu poni alkamaan, mutta oppiipahan olemaan. Siis vieraissa paikoissa ja yleisön edessä.

Kun näin tämän kuvan kännykän ruudulla, ensireaktio oli, että mitä, noinko isoa se hyppäsi! Tuohan on ainakin päälle metrin. Mutta ehkä se on kuitenkin se tämänkokoisten 2-vuotiaiden maksimikorkeus eli 90 cm. Olin kovin ylpeä, että sain viimein tehtyä siistit letit, mutta näkyy siellä joku ylimääräinen tupsu korvien takana tököttävän kumminkin!

Olen nähnyt nuoria poneja riittävästi tiedostaakseni jo etukäteen, ettei Albert lukeudu ikäluokkansa tähtiin. Niinpä asetin tavoitteet realistiselle tasolle eli toiveissa oli parempi sijoitus kuin emälle 3-vuotiaana, ja huonompi olisikin jo ollut yhdenlainen saavutus itsessään. Ruusa oli tuolloin niin jumissa, ettei edes liikkunut puhtaasti - hylkäämisen sijaan tuomarit jättivät sen tuloslistan jumboksi.

Suurin tavoite kykyjenetsintätilaisuudelle oli kuitenkin se, että varsan esiintymistyyli antaisi kasvattaja-omistajalle aihetta ylpeyteen.

Kuvathan tässä päivityksessä ovat Mirella Ruotsalaisen (Hertjekker) käsialaa.

Albert löysäili jo harjoituksissa, joten en odottanut sen olevan tositoimissakaan mikään sähköjänis.

Puhdin puute äityi kuitenkin odotuksiakin pahemmaksi. Tästä ainakin osasyyllistä voi etsiä taas sieltä kuvastimen puolelta. Tein nimittäin klassisen mokan eli otin ponin autosta liian aikaisin. Energiaa hupeni kutsuhuutoihin ja yleiseen uuden ympäristön pällistelyyn. Tulevaisuudenlupaukseltamme alkoivat silmät lupsua jo vuoroa odotellessa. 

Itse suorituksessa Albertin jaloissa painoivatkin sitten aika raskaat unihiekkasäkit.

Alkuun varsa kyseli, että eikö esteiden välissä voisi kuitenkin mieluummin vaikka seisoskella. Kun vastaus oli, että mentävä on, poni loikkasi ihmettelemättä yli kaikesta mitä kujassa tuli vastaan, vaikkei ollut koskaan edes hypännyt niin isoa estettä kuin viimeisen kierroksen okseri.

Lopun askellajiesityksessä jouduimme tosin vetämään ja työntämään, että tuomareille tarjoutui mahdollisuus nähdä kaksitahtista liikehdintää. 

Jo pisteiden julkistuksen hetkellä saatoimme iloita tulostavoitteen täyttymisestä, sillä Albert päihitti ainakin kokoryhmässä edeltäneet kaksi ponia. Lopullisella tuloslistalla sankarimme oli sijalla 15/24 eli kutakuinkin puolivälissä. Ihan jees!

Näissä kykykatselmuksissahan lopullisiin pisteisiin vaikuttavat 2- ja 3-vuotiailla kolme eri osa-aluetta: estehyppelöt, askellajit sekä rakenne. Albertilla kaikkien keskiarvot olivat sellaisessa vähän päälle seiskassa.

Suullisissa arvioissa toistui sana 'voimaton'. Energiaa ja pontevuutta toivottiin lisää.  Omistajallehan tämä oli herätyssoitto, varsa tarvitsee lisää liikuntaa. Rakennearvostelussa hätkähdytti uusi vika, molempien etujalkojen suppuvarpaisuus, mistä välittömästi ahdistuin!

Kuten alussa ilakoin, Albertsin arvostelupapereissa ei nyt sentään ollut pelkkää alapeukkua. Yleisvaikutelma-kohdissa oli sellaisia sanoja kuin kiltti (x 2), yritteliäs ja tyylikäs. Kaksi ensimmäistä ovat adjektiiveja, joita nuoreen poniin olisikin hyvä liittyä. Jos luonne on kunnossa, melkein kaiken muun voi opettaa.

Tässä nyt yksi esimerkki siitä, miten mahdottomia poneista tulee, jos niitä opettaa ensisijaisesti naksuttelemalla. Olen nimittäin joskus kuullut, että naksutinkoulutus johtaa väistämättä ongelmiin. Niitä odotellessa voinen rauhassa vähän aikaa hehkuttaa virallisesti kilttiä varsaani.

Ostin tämän kuvan, koska siinä Albertin luonne jotenkin näkyy. Lempeä ja luottavainen katse. En sitten tiedä, mitä omistajan luonteesta voi tästä päätellä.

Laitan tekstin loppuun kaikki arvostelut.

Sitä ennen otsikon alkulauseeseen. Kyseessä ei ole mikään ns. klikkiotsikko vaan oli lähellä, ettei Albert jäänyt esittelemään potentiaaliaan ihan vain kotiporukoille.

Laatuponikisan aattoiltana nimittäin ilmeni, että hevosauton varauksessa oli käynyt väärinkäsitys. Toisin sanoen meillä ei ollutkaan kyytiä. Tässä kohtaa kello oli noin 20.

Albertilla oli asioita mielen päällä. Leukaketjun kieputin, ettei se hölskyisi urheillessa Albertia leukaan.

Meinasi muuten pieni epätoivo niellä ponitädin! Laatuponikilpailu kuitenkin on ollut tavoitteena jo ennen kuin Albertia on edes saatu alulle, joten en aikonut luovuttaa ilman taistelua.

Alkoi vimmattu puhelinralli, jonka osallistujalistoille saatiin myös tapahtumaan apukäsiksi ilmoittautunut Maria. Hänen ilmiömäisten paikallisten verkostojensa ansiostahan alun perin löytyi  myös se nyt toisaalle vuokrattu hevosautokin.

Puolitoista tuntia siinä meni, mutta lopulta Maria ravisti jälleen ässän hihastaan. Hän muisti äkkiä, että hänen ratsastuksenohjaaja-kouluratsastajanaapurillaanhan on hevosauto ja C-kortti. Kävi tuuri: naapurilla oli omat kisat vasta sunnuntaina ja häntä jopa ihan kiinnosti lähteä katsomaan nuorten ponien karkeloita 12,5 tunnin varoitusajalla. Reissu oli pelastettu!

Yöunet tosin jäivät aika lyhyiksi, koska olin iltavuorossa, jota jouduin vielä pidentämään kyytijärjestelyjen vietyä työnantajan aikaa. Seuraavana aamuna olin tallilla kasilta, että ehdin huuhtaista pahimmat köhnät poninpalleron hipiästä ja sykertää sen tukan. Aamun raikkaassa 9 asteen lämpötilassa en ruvennut syväpyykkäämään, kun lämmintä sisätilaa ei ole. Onneksi Albert ei palele helposti ja onneksi kisa käytiin maneesivalaistuksessa!

Autosekoilun ansiosta meitä Albertin ihmisavustajia matkasi Aulangolle peräti kolme aikuista ja yksi teini.

Lisäksi vielä jälleen härskisti hyväksikäytin blogikontakteja eli nakitin hommaan myös Anu ja Vihru -blogista tutun Anun, joka asuu huudeilla. Omia avustajia oli siis matkassa varsin ruhtinaallisesti, mikä Albertin ponnettomuuden ilmettyä osoittautuikin tarpeelliseksi. Suurkiitos kaikille!

Albertin seuramiehenä matkassa oli taas setäponi, mistä puolestaan suurkiitos sen omistajalle. Setäponi on Ruusaa parempi roolimalli. Albert oli kuitenkin jo viime reissulla emän kanssa oppinut, että autossa pitää vähän kuopia ja kolistella. Kuten joskus aiemminkin on tullut kirottua, pirullisen nopea mallioppija tämä Albert. Ei se nyt mitenkään possu ollut, mutta toivon että ottaa enemmän mallia setäponista.

Ja sitten ne lupaamani arvostelut.

IRTOHYPYTYS

Hyppytekniikka: Ponnistus saisi olla napakampi. Jalkatekniikka hyvä, selän ja takaosan käyttö voimatonta. 7,5
Kapasiteetti: Kohtalainen. Voisi olla varovaisempi ja energisempi. 7,2
Yleisvaikutelma: Kiltti, yritteliäs, mutta vielä voimaton. 7,2
Keskiarvo 7,35

ASKELLAJIT

Käynti: Puhdas, tahdikas, matkaavoittava, melko irtonainen. 7,9
Ravi: Puhdas, saisi liikkua irtonaisemmin läpi rungon, lavat rennommin mukaan. 6,8
Laukka: Puhdas kolmitahtinen, pystyy pidentämään, vielä voimaton ja vaatii lisää työntövoimaa. 7,0
Yleisvaikutelma: Suorittaa tehtävät, saisi liikkua energisemmin eteen. 7,2
Keskiarvo: 7,233

RAKENNE 

Tyyppi: Ryhdikäs, hyvin kehittynyt, hyvä ratsuponityyppi. 8
Pää ja kaula: Ilmeikäs pää, taipumusta alakaulaan. Alhaalta liittyvä kaula. 7,5
Ylälinja: Lihaksikas, melko sopusuhtainen. 8
Etuosa: Pitkä pysty lapa, hyvä säkä ja syvyys, vielä kaita runko. 8
Takaosa: Lihaksikas, hyvin kulmautunut takaosa. 8,5
Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys: Riittävä luusto, mej suppuvarpainen, erittäin ahdas. 6,5
Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys: Riittävä luusto, melko suorat liikkeet. 7
Yleisvaikutelma: Hyvinkehittynyt, tyylikäs ja kiltti nuori ratsuponi. 7,5


P.S. Jos kaipaat vikkelämpää uutisointia blogin päätähtien käänteistä, kannattaa mennä Instagramiin. Siellä Albertin laatuponituloskin on ollut luettavissa suhteellisen tuoreeltaan.

Täältä tullaan, Laatuponikisa!

Äskettäin se iski tajuntaan: Laatuponikisa on jo (alle) kuukauden päästä!

Tämähän on aivan mahtavaa, paitsi että minulla on ollut tarkoitus viedä sinne yksi kappaletta 2-vuotiaita poneja, eikä mainittua ponikappaletta ole koskaan varsinaisesti irtohypytetty. Kuukausi olisi ihan hyvä aika harjoitella, paitsi että olen siitä runsaat kaksi viikkoa poissa maasta ja palaan viikkoa ennen Laatuponikisaa. 

Koska omalla tallilla ei ole kenttää, ei muu auttanut kuin kuin heti poninäyttelyn jälkeen kysyä naapurin ratsastuskoulusta, saisiko heidän tiloissaan järjestää irtohypytysharkat. Muille naapuritalleille olisi ollut turha soitella, koska tiedän kysymättäkin, ettei niiden fiineille pohjille sovi päästää kavioeläintä vapaaksi.

Ratsastuskoululla ovat kuulemma koko kesän kerran viikossa irtohypyttäneet leiriläisten kanssa. Kiva tietää näin leirikesän jo päätyttyä!

Onneksi privaattiharjoitukset järjestyivät tällaisella pikaisella aikataululla - aikataulujen yhteensovittamista helpotti, että poninäyttely korkkasi neljän viikon lomajaksoni. Ratsastuskoulun omistaja suostui avustajaksi ihan sopuhintaan ja päätti sitten hypyttää omiakin nuoriaan kun kuja kerran oli pykätty.

Pahoittelen kännykkävideolaatua, ei ollut sellaista luksusta kuin erillistä kuvaajaa paikalla.

Aluksi Albertilta nähtiin vähän ylimääräistä kuumumista ja loikkimista sekä ainakin yksi näyttävä u-käännös kujan suulta. Albertista oli hirveän hauskaa juosta hiekalla valtoimenaan ja pukitella. Mutta kun se hoksasi homman nimen, kuja alkoi imeä sitä puoleensa eikä se edes harkinnut esimerkiksi pakenemista juoksutusliinoista rakennetun aidan ali.

Albertista tuli muutamalla toistolla ihan pro! Kun vähän vielä pidensimme välejä Laatuponikisan ohjeellisista mitoista, loppui puomien kolinakin.

Mitäpä muuta voisi odottaa varsalta, joka on pienestä pitäen loikkinut metsässä maastoesteitä ihan pyytämättä ja omaksi huvikseen?

Tällä ensimmäisellä varsinaisella hypytyksellä emme vielä esitelleet Albertille okseria emmekä nostaneet puomeja lähellekään kisakorkeuksia. Tarkoitus oli vain saada varsa hoksaamaan idea ja ajattelemaan, että estehyppelöinti on hauskaa ja ihan helppoa. Tuntui onnistuvan.

Meillä oli kujan jälkeen kentän laidalla ämpärissä leipää, mutta Albert mieluummin juoksenteli hyppyjen jälkeen kuin meni napostelemaan. 

Juuri ennen viimeistä hypytystä tajusin, ettei minulla ollut mitään kuvamateriaalia muistoksi. Onneksi kentän laidalla seisoi henkilö vuoroaan odottavan varsan kanssa ja anoin häneltä pientä videointia kännykälläni. Tässä lopputulos:

Linkki videoon

Pitkään olen vähän jännittänyt uusien asioiden tekemistä Albertin kanssa, koska jos se hätääntyy, sen reaktiot ovat isoja. Mutta Albert yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti! Isot reaktiot on varattu poikkeustilanteisiin. Mitä enemmän Albertin kanssa teen, sitä enemmän luotan, että varsa hoitaa homman. 

Jos 2-vuotias hyvin vähän missään käynyt varsa nimittäin ensimmäisellä harjoituskerralla kävelee vain ihminen tukenaan 20 minuuttia suuntaansa autotiellä ilman välikohtauksia, juoksee kohti irtohypytyskujaa suhteellisen vieraassa paikassa nätisti ja kujan jälkeen riekuttuaan tulee rauhallisesti taas luokse, luonnetta tuskin voi kauheasti moittia.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Esteponin ainesta?

Meidän Albertista saattaakin kuulkaas tulla esteponi!

Tänään se nimittäin seikkailumetsässä löysi hyppäämisen ilon. Ihan noin vaan yhtäkkiä hoksasi, että näiden tukkipinojen ylihän voi ihan huvikseen loikkailla, ja tämän hokattuaan meni "kujassa" edestakaisin.

Vielä keskiviikkona Albert jarrutti ja kääntyi ennen estettä.

Noin ei-esteihmisenä sanoisin, että isän puolen koulusuku ehkä jonkin verran näkyy Albertin hyppytekniikassa, mutta kyllä se ihan näppärästi yli pääsee. Enkä nyt lähde sen enempää analysoimaan tekniikkaa, kun oma silmä ei riitä kovin säkenöivälle analyysin tasolle.

Tietenkään en ollut missään vaiheessa kameran kanssa oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta kerrankin oli sentään kamera mukana. Onnistuin tallentamaan yhden hypyn takaapäin ja yhden etuviistosta. Tässä se etuviisto (kyllä on taas niin ammattitasoista kuvamateriaalia, että huh):

Linkki videoon.

Ei siinä ehkä se mainittu hyppäämisen ilo hirveän kirkkaana paista silmään, mutta huomionarvoista on, että Albert olisi yhtä hyvin voinut kiertää esteen.

Ja onhan tässä kuitenkin cooliusaste aika korkealla. Poni loikkaa sillä lailla ikään kuin ohimennen, tyylillä "kädet taskussa ja purkka suussa". Este on ehkä 40 cm, mutta se on maastoeste eli vaarallisuusaste on korkea.

Linkki videoon

Onhan Albert aikaisemminkin loikkinut esteiden yli, mutta ne ovat olleet paria poikkeusta lukuun ottamatta nimenomaan esteitä, joita ei kovassa vauhtikiidossa ole ehtinyt muuten väistää.  

Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä kun oli taas yksipäiväinen talvi, päästin ponnyt kera setäponin laitumelle kirmaamaan eikä Albert ehtinyt hidastaa huomattuaan tarhan portin olevan kiinni, vaan muitta mutkitta - lankoja hipaisemattakaan - loikkasi yli.

Portti oli sellaisella tavanomaisella lyhyiden aitatolppien korkeudella, ehkä 60 cm. Mutta sähkölanka ei ehkä ole helpoimpia erikoisesteitä, joten pointsit Albertille tästä suorituksesta!

Selvästi esteponiainesta. Kohtahan tässä pitää ruveta jotain irtohypytyksiä miettimään!

En saanut itsenäisyyspäivän pomppua videolle, mutta tässä muuta ilottelua:


Linkki videoon.

Pientä piristystä keväältä (video)

Ulkona sataa. Poni on syvästi loukkaantunut oman ihmisensä viimeaikaisista toimista ja pyrkii pitämään etäisyyttä. Ei arvosta sen enempää mahahaavalääkitystä kuin jalan sivelyä geelilläkään. Ponitäti itse on väsynyt ja jälleen syvästi tallipaikka-ahdistunut.

Onneksi sentään Ruusan edellisen kodin tallityöntekijä linkitti Facebook-seinälleni tällaisen videon Ruusan elämän toisesta irtohypytyksestä (alussa on vähän sählinkiä, mutta sitten alkaa sujua):




Sittemmin on poniin tullut pikkuisen lisää energiaa ja olen taluttanut sen kujaan käynnissä (ainakin itse kävellen, ponilla on usein askellajista vähän toinen ajatus).

Ei muuta uutta auringon alla, paitsi että lähden kohta katsomaan sitä potentiaalista tallipaikkaa.

Paikka vaikuttaa tosiaan muuten hurjan kivalta, mutta hiekkatarha kyllä hirvittää. Hiekkaähkyn mahdollisuus pelottaa, kun sellainen ei talvella ollut kovin kaukana vaikka tarha oli enempi soraa kuin hiekkaa...

Laidunkautta nyt ei kumminkaan ole paljon jäljellä, joten ratkaisuja pitäisi ryhtyä tekemään. Apuva!

Ruusan pomppupäiväkirja

Ruusa tässä terve. Tulin kertomaan teille viikonlopusta, kun oltiin taas pomppupuuhissa. Hypeltiin kyl jo lauantaina, mut en päässy aiemmin kertoo mitä me tehtiin. 

Täs kuvas oon jo päässy hoitaa tän jutun itte.

Heti ku mami talutti mut tonne kujaan, mä niin tiesin, mitä siel kuuluu tehä. 

Mä sanoin mamille, et kyl mä osaan, päästä irti. Mut mami sano, et ekaks mun pitää kävellä sen kaa niitten tikkujen yli. Siis oikeesti, KÄVELLÄ. Mä yritin sanoo, et nää on hei esteitä, niitten yli kuuluu hypätä ja hyppyihin tarvii vähä vauhtii. Mami väitti, et ei niitten yli tartte hyppii jos ne puut on viel maassa, mut yritin kummiski.

Onneks sit mami tajus et sen pitää päästää mut ite menee. Tosin ku yritin ottaa kunnolla vauhtia jo hyvissä ajoin, mami vaan roikku mun suussa ja sano, et kujaan pitää muka mennä hiljaa. Eiks se tajuu, et esteet hypätään vauhdissa? 

Yritin sanoo, et älä mami häslää, kyl mä hoidan. Mut aina se kummiski häslää. 

Ihan turha nostaa jalkoi jos yli pääsee muutenki. Tää on vissiin silt 80-senttiselt esteelt.

Vika este oli kuulemma niin iso et mami pelkäs et mä hannaan. Mut hei, ku mä hoidan ni mä hoidan. Ei se ollu ees kauheen iso, mä näin heti et kyl tää menee. Lopuks ne ihmiset viel mittas sen esteen, oli kuulemma 80 senttii. Mun mielestä se oli ihan piis of keik.

Ekan pomppukerran jälkeen muuten hokasin, et mami oli unohtanu maahan tommosen ruokakupin, missä oli mun omaa herkkumysliä. Ja kerranki ilman mitään ällöi puuroi! Nam. Juoksin aina heti syömään. Syöminen on kummiskin paljon kivempaa ku hyppiminen, joten oli aika tylsää et mami aina haki mut takas.

Hitto, melkein menin ohi ruokakiposta.

Sit mä melkein kaaduin, mut en kuiteskaan. Ja pääsin kipolle.

Hyppiminenki oli ihan kivaa kyl, melkein unohdin et mullahan on toi kiima. Kyl mä sit taas muistin. Mamin mielestä on ihan hölmöö pissii ja vilkutella toisille tytöille, mut mä tiiän et ei kande olla liian valikoiva. Pääasia, et sais vähä rakkautta ees joltain. En oo kyl viel saanu.

P.S. Nää kuvat on sit tosiaan ottanu toi Reetta Järvenpää joka on aiemminki mamille lähetelly kuvii. Et älkää pliis kopsailko ilman lupaa.

Tikkua ristiin

Ruusa ilmeisesti tykkäsi, että ristikko oli turhan helppo este, kun piti omatoimisesti vaikeuttaa tehtävää hyppäämällä sivusta.

Tänään oli pitkästä aikaa aika panna vähän tikkuja ristiin ja käskeä poni niistä yli. Olin netistä kopioinut Laatuponikisan askelmerkit. Jotain saattoi mennä vähän pieleen, sillä välit eivät olleet yhdellekään ponille sopivat.

Pikkuisen ehkä suitset vinossa. Ja tuossa tekstissä pitäisi lukea "kopiointi kielletty", mutten jaksanut tehdä uusiksi.

Henkilöresurssit olivat tavalliseen tapaan rajalliset. Kun yhdistää rajallisuuden siihen tosiasiaan, että Ruusa on aina imenyt estekujaan riemukkaasti, katsoimme että portsarin pesti voitiin jättää täyttämättä. Virhe.

Poni oli hypännyt jo muutaman kerran ihan kiltisti - joskin sen lähtö kujaan muistutti erehdyttävästi tykinkuulan ampumista - kun se sitten tapahtui. Poni veti kujan suulla u-käännöksen ja laukkasi hippulat vinkuen kentän toiseen päähän.

"Screw you guys, I'm going home!"

Seuraavalla yrityksellä poni yllätti jo aikaisemmin ja pääsi taluttajalta (allekirjoittaneelta) irti. Muutama lähestyminen meni taisteluksi, kunnes muistin Annan kurssilla saamani vinkin: naru kuolainrenkaasta, joka on taluttajaan nähden ponin pään vastakkaisella puolella.

Okseri saattaa näyttää huteralta, mutta voin vakuuttaa, että tolpat olivat melko tukevasti pystyssä.

Ruusa taisi vähän ottaa nokkiinsa touhun amatöörimäisyydestä (tallin hyppyekspertti katseli touhua vain puolella silmällä omien touhujensa lomassa). "Jos ette edes osaa säätää välejä, en ala."

"Mitä amatööritouhua."

Asiat olivat sikälikin pielessä, että poni joutui harjoituksen vuoksi jumppaamaan suitset päässä ja kaiken huipuksi kuja oli kentällä ihan väärinpäin. Lisäksi Ruusan vielä varsin talvinen asuvalinta yhdistettynä 20 asteen lämpötilaan ja auringonpaisteeseen teki jumpasta aika väsyttävää. (Hyppelöiden jälkeen poni suhtautui kokovartalosuihkuun melko suopeasti.)

Tähtien asentokin oli epäilemättä väärä.

Mutta pääsimme kuitenkin sopuun ja tapaamme kujan kanssa ensi viikolla -  samaan aikaan samassa paikassa. Tarkoituksena olisi osallistua 1. kesäkuuta järjestettävään Ponit esiin -tapahtumaan. Sen jälkeen hyppelöt todennäköisesti jäävät laidunkauden ajaksi.

Tässä olisi ollut todellinen loisto-otos, jos poni olisi mahtunut siihen kokonaan.

Kuuliainen kurssilla

"Näinkö oikein, että teidän trailerinne oli eilen poissa", kysyi tallikaveri tänään varovaisesti. Varovaisesti siksi, että hän oli heti pelästynyt Ruusan joutuneen taas sairaalaan. Tällä kertaa Ruusan ja trailerin yhteispoissaololle oli kuitenkin huomattavasti iloisempi selitys.

Olimme siis Hämeenlinnassa Anna Kärkkäisen kurssilla "Nuoren ponin valmistelu ikäluokkakilpailuihin". (Järjestäjänä welsh-yhdistys.) Kuten jo aiemmin olen mainostanut, Ruusa oli kurssin irtohypytysosiossa demoponina.

Aika jännä tilanne, tuumi Ruusa, kun saapui elämänsä ensimmäisen kerran maneesiin.

Poni bongasi välittömästi vastakkaisesta päädystä ihan itsensä näköisen kaverin. Kaveri vaan oli pantu pleksin taakse. Tätä piti jokusen kerran käydä ihmettelemässä nenä kiinni lasissa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen aiheutti myös pressumaneesin katolta alas rymissyt lumi.

Rimpula meinasi lähtölupaa odotellessaan nukahtaa. Ponin vinttikoiramaisesta olemuksesta näkee, että se on taas alkanut vetää takamahaa sisään. Oireet voi selittää psyllium-kuuri, jonka viimeiset siemenet poni mussutti tänään. Poni on kuitenkin mielellään liikkunut, joten uskalsin lähteä kurssille. 

Siinä vaiheessa, kun Ruusa sai lähtöluvan, se oli jo rauhoittunut nukahtamispisteeseen. Ensimmäinen kierros kujassa meni hölkkäilyksi.

Rimpula keskittyy tehtävään.

Ponin tehtävää ei saa vaikeuttaa ennen kuin se selviytyy edellisestä rauhallisessa mielentilassa. Tätä Anna korosti moneen otteeseen. Koska esimerkkiponimme kierrokset olivat kuitenkin ehtineet laskea jo turhankin mataliksi, tehtävää vaikeutettiin välittömästi.

Toisella kierroksella poni oli jo hoksannut, mitä varten tänne ihmisten keskelle oli tultu, ja estekujan imu kävi vastustamattomaksi.

Ruusa hyppäsi kujan ehkä kolme kertaa.

Tämän jälkeen Anna antoi arvionsa ponin hyppylahjoista. En muista kaikkea tarkasti, mutta ainakin Ruusa on kuulemma fiksu, harkitseva ja varovainen. Se myös luottaa ihmisiin.

Jos nyt en ihan muista höpöjä niin taisipa näiden laatuadjektiivien joukossa vilahtaa sellainenkin sana kuin kuuliainen. Tälläinen muistikuva, todellisuuspohjan vahvuudesta riippumatta, kantaa kuulkaas vielä monen vastoinkäymisen yli.

Kukaan ei tietysti ole täydellinen, ja rimpulankin hyppytekniikka jättää toivomisen varaa. Poni kuulemma hyppää vähän selättömästi eli pää pystyssä ja siten selkä notkolla.

Ruusaa kannattaisi kuulemma nyt hypyttää niin usein kuin mahdollista. Joko Laatuponikisan väleillä (1 askel, 2 askelta) tai sitten ihan askelmerkein 1 - 1.

Rimpula lennossa. Tässä kuvassa näkyy kaiketi vähän tuota mainittua selättömyyttä. Tällä kertaa kuvissa näkyi enemmän puomeja kuin ponia, mutta kyllä kai näistäkin ihan hyvin selvää saa.

Tässä vielä tiivistelmä irtohypytysohjeista sellaisena kuin minä ne muistan (kurssin sisällöstä ajattelin kirjoittaa erillisen tekstin):

• Kuja kannattaa rakentaa niin, että viimeisen esteen jälkeen jää hyvin tilaa, ettei poni ala jarruttaa jo viimeistä estettä lähestyessään.
• Ponin ei kannata antaa kaahailla kujan jälkeen, vaan namitädin/-sedän kannattaa olla jo heti kujan päässä pysäyttämässä poni ja palkitsemassa sitä. Näin poni oppii rauhallista etenemistä.
• Piiskaihmisiä tarvitaan kokemattoman hyppääjän kanssa yhtä monta kuin on esteitäkin. Ponia kujaan tuova ihminen ei estä ponia kääntymästä takaisin, vaan ensimmäinen piiskaihminen. Piiskaihminen toimii kujassa kuin ratsastaja: auttaa ponia eteenpäin, kun se epäröi. Piiskaa käytetään aina takaapäin, kohti takajalkoja. Koskaan piiskalla ei pidä osua ponia esim. pepulle, koska silloin se vain vetää persiin alas eikä hypystä tule hyvää. Ihannetilanne on, että poni etenee kujassa ilman piiskojen apua.
• Poni tuodaan kujaan mahdollisimman suoraan eli ei kaarreta lyhyeltä sivulta suoraan kujan alkuun, vaan edetään niin pitkään suoraan kohti seinää, kunnes ponin voi kääntää suoraan kujaa kohti. (Tämä oli melko haasteellista, kun ponilla oli kova imu kujaan.)
• Poni tuodaan kujan alkuun aina rauhallisesti, mieluiten käynnissä.

"Tylsääää", tuumii Ruusa, joka on vangittu traileriin melkein koko päiväksi. Ruusan traileri toimii melko hyvin myös päiväkarsinana, sillä etupuomin alla on levy ja poni mahtuu kopissa myös kääntymään varsin sujuvasti.

Kaiken kaikkiaan oli kiva vaihteeksi reissata ponin kanssa klinikan sijaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jollaisissa nuoren ponin kanssa ns. kuuluu käydä.

Ruusa tosin oli siitä reissaamisosuudesta vähän eri mieltä. Kun se pitkän päivän päätteeksi pantiin taas trailerissa naruihin, ponilta meni kuppi nurin sen verran suurieleisesti, että ponin mielipide asiasta ei varmasti jäänyt kuulematta keneltäkään pihassa olleelta.

Poni oli jo kotona trailerin nähdessään vähän sitä mieltä, että ei taas tätä. Kurssipaikalla sen saaminen kulkupeliin vaati jo pienen tahtojen taistelun - tähän astihan poni on kävellyt koppiin aina muitta mutkitta.

Nytkin lastaus onnistui tehtävään varatuin henkilöresurssein (1 täti), mutta olisi varmaankin fiksua tarttua tähän orastavaan traileriangstiin tässä vaiheessa eikä vasta sitten, kun poni joudutaan kantamaan sisään.

Esteet verissä

Toka kerta toden sanoo, ainakin toivottavasti. Sen verran kivasti Ruusa nimittäin hyppelehti tänään, kun koitti sen elämän toinen irtohypytys. (Sivumennen sanoen maisemat ovat nyt pikkuisen erinäköiset kuin Ruusan ensimmäisellä irtohypytyskerralla runsas kuukausi sitten...)

"Tää on niin iisii", tuumii Ruusa. 

Tällä kertaa päästiin esittelemään ponille jo sellainenkin tikkukokoelma kuin okseri (siitä ei valitettavasti ole kuvia). Esteet myös nostettiin huimimmillaan sellaiseen ehkä jopa 60 senttiin (huippukorkeudesta ei myöskään ole kuvia).

Ruusalle oli ihan sama, mitä eteen pantiin. Poni eteni kujassa ja ylitti jokaisen esteen epäröimättä hetkeäkään.

Kyllä se kuulkaa taitaa olla niin, että tällä ponilla on esteet verissä. Kuten mielelläni jaksan aina muistuttaa, sen emähän oli maajoukkuetason hyppääjä. Vaikka G oli pikkuponi, se hyppäsi pitkäaikaisimman omistajansa kanssa myös jonkin verran 120-luokkia (estekentiltähän entisen huippuponin omistajuus on tädin suurin meriitti tähän asti - ja myös jäänee uran huipuksi).

Ruusan oman esteuran hidasteena on toki huomattava vinkurakinttuisuus. Mutta jos poni tykkää hyppäämisestä näin paljon, täytyyhän sen päästä edes vähän edes joskus.

Ponilla on vähän imua esteelle.

Ruusan mielestä oli ihan tyhmää, että hyppääminen piti muutaman kierroksen jälkeen lopettaa.

Mutta tämä nyt oli vain lämmittelyä ensi viikonloppua varten. Ruusan on nimittäin tarkoitus toimia sunnuntaina irtohypytyksen demoponina, kun Anna Kärkkäinen pitää Hämeenlinnassa kurssin nuorten ponien valmistelusta ikäluokkakisoja varten. Kurssin järjestää welsh-yhdistys.

Laatuponikisa, here we come! (Ehkä.)

Loppuun vielä kuva Ruusan lauantaisesta verryttelystä.

P.S. Irtohypytyskuvista iso kiitos tallikaverille, joka pohjusti kuvaustehtäväänsä vähättelemällä kuvaustaitojaan. Hän otti kameralaukustani järjestelmäkameran sijaan pokkarin, mutta täytyy sanoa että ällistyttävän hyviä liikekuvia pokkarilaaduksi. (Viimeinen kuva on toki otettu järkkärillä.)

Eka kerta

Ennemmin tai myöhemmin se koittaa (lähes) jokaisen varsan elämässä. Kuten Ruusan elämässä yleensäkin, myös tässä kohtaa puhuttiin myöhemmästä. Kyseessä on siis eka kerta irtohypytyksessä. Ruusa päätyi tähän kujanjuoksuun sunnuntaina.

Tallikaverin tytär oli ollut hetkeä aiemmin estetunnilla ja olimme rakentaneet sarjaesteen sitä silmälläpitäen, että siitä saisi minimaalisella muokkauksella kujan irtoloikkiin.

Tallikaveri, joka on saanut oppinsa eräältä kenttäratsastuksen legendoista, lupautui jäämään jeesiin, jotta kaksi esteummikkoa selviytyisivät tehtävästä. Ja hyvinhän siitä suoriuduttiin, yhdessä oppimalla kuten täti ja poni tähänkin asti ovat tehneet.

Tehtävä oli tosin laadittu sen verran yksinkertaiseksi, että jopa vähän kömpelömmän varsan olisi ollut siinä vaikea epäonnistua. (Ja olihan Ruusa nyt joskus jonkun tikun yli loikannutkin, vaikka sen ensimmäinen ajatus onkin aina ollut, että esteet on tehty kierrettäviksi.) Myös tädille oli pedattu onnistumisen edellytykset, sillä estetunnin opettaja oli osannut arvioida Ruusalle sopivan sarjavälin ponia näkemättä.

Alkuun vähän puomeja.

Tämä ensimmäinen virallinen irtohypytys aloitettiin sillä, että talutin ponin kujan läpi muutaman kerran ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tässä vaiheessa "esteet" tietysti olivat vain maapuomeja. Alkuun poni oli aivan perässävedettävä malli, kuten alkukäynneissäkin, mutta ravissa se alkoi jo herätä.

Talutushommien jälkeen poni jätettiin suoriutumaan tehtävästä yksikseen niin, että emäntä talutti silmäteränsä kujan alkuun, päästi irti ja esti ponia kääntymästä takaisin. Toinen täti ohjasi ponia eteenpäin juoksutuspiiskan avulla.

Kun poni oli hoksannut kujan idean, toinen puomi nostettiin pikkuruiseksi pystyksi. Poni hyppäsi. Tästä rohkaistuneina pykättiin kujan alkuun pieni ristikko. Poni hyppäsi kaksi estettä peräkkäin ja alkoi edetä kujassa ilman apua.

Aina kierrosten välissä poni sai hakea mamilta leipää.

Keskittynyt ilme valtavalla esteellä. (Pahoittelut kuvan laadusta, kuvaajallamme ei ollut paras päivä.)

Toisella tai kolmannella kerralla poni juoksi kujaan ja hyppäsi esteet niin hienosti, että päätimme jättää homman hautumaan.

Sehän on nimittäin tiedossa, millainen loppu ahneella on. Nyt ei ollut tarkoitus väsyttää ponia tai kokeilla, miten korkealle se pystyy hyppäämään. Tarkoitus oli vain esitellä ponille, että tällainenkin harrastus on olemassa kuin estehyppelö. Saada alle muutama onnistunut hyppy.

Tallikaverin kanssa meillä oli samanlainen ajatus siitä, mitä haetaan. Avainsana on rauhallisuus. Ei ajeta ponia kujaan kuin käärmettä pyssyyn, vaan vain rauhallisesti ohjataan se esteiden äärelle ja annetaan sen itse löytää rytminsä.

Kaiken kaikkiaan olin hurjan tyytyväinen ponin suoriutumiseen. Ja kerrankin molemmilla oli hauskaa.

Olemme ehkä pienen hypyn lähempänä tavoitetta osallistua syksyllä Laatuponikisaan.

No, eiköhän tässä nyt joku terveysongelma estä sellaiset aikeet, mutta Laatuponikisa on aina kangastellut mielessä siinä mielessä. 3-vuotiaille siellä ei ole kovin vaikeita tehtäviä. Ruusa voisi selviytyä niistä ihan kivasti, jos terveydentila vain sallii osallistumisen ja pienimuotoisen treenaamisen.