maanantai 26. maaliskuuta 2018

Ero! (Vielä osa-aikainen)

Ennen pitkää oripojan elämässä koittaa hetki, jona emon hellä hoiva päättyy. Albertin oli tarkoitus saada porttikielto tissibaariin jo vähän aikaisemmin, mutta en raatsinut kovilla pakkasilla vieroittaa.

Nyt kuitenkin on iso tarha jaettu aidalla kahteen osaan, jotta äidin ja pojan asumusero voidaan toteuttaa. 

Tutkimustieto eri vieroitustapojen varsaystävällisyydestä on kauniisti sanottuna vähintäänkin puutteellista. Joten olen ihan mutulla arponut, että portaittain eteneminen voisi olla paras tapa. Albert saa siis totutella eroajatukseen ensin vain öisin ja sitten vähän ajan päästä väliporttia ei enää avata päiväksikään. Alustavasti olen ajatellut, että totutteluun varattaisiin aikaa viikko tai kaksi.

Aivan tuoretta kuvamateriaalia pikkuprinssistä eiliseltä.


Seurana Albertilla on koko ajan paras ystävänsä setähevonen (lopussa pari videota poikien jutuista).

Yhden asumuseroyön perusteella väittäisin, että tämä on isoin juttu nimenomaan setähevoselle. 

Se on omaksunut lauman turvallisuusvastaavan roolin ja erityisvastuualueekseen Ruusan ja Albertin. Väliaita muodostanee haittaa työssä menestymiselle. Albert kuitenkin vaikuttaisi tuntevansa olonsa ihan turvalliseksi eikä ollut millänsäkään tämmöisestä aitahommasta. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy.

Ehkä meni vähän ylikäsittelyn puolelle tämän kuvan kanssa, oli niin haastavat valotusolosuhteet. Mielestäni varsa on ihan hyvässä karvassa, vaikka vähän höttöisessä.


Vieroitusta olen uskaltanut lykätä näinkin pitkälle, koska intoa isojen poikien leikkeihin ei ole ihmissilmin havaittu. Pikkupoikien leikkejä sen sijaan on viime aikoina ilmennyt siinä määrin runsaasti, että Ruusa lienee osa-aikaerosta lähinnä helpottunut. 

Albertista on nimittäin kuoriutunut melkoinen maanvaiva. Leikinhimossaan se saattaa juoksuttaa emänsä jopa hikeen asti. Onhan Ruusassakin leikkimieltä, mutta aika usein äiti vaan on vähän väsynyt. Ja liian kiltti asettaakseen nujuamiselle rajoja.

On siis käynyt ilmeiseksi, että Albert on tullut ikään, jossa aikuiset eivät vaan riitä. Tarvitaan niin sanottua vertaisseuraa. 

"Mistä mulle kaveri? Oon tosi kiva. T: Albert" (Olen kyllä harjannut ponin, mutta se on nyt ymmärtänyt hangessa piehtaroinnin riemun.)


Tämän ahaa-elämyksen saatuani sainkin seuraavaksi panikoitua siitä, että on jo melkein huhtikuu enkä ole vielä juuri pannut tikkua ristiin orilaidunasioiden kanssa! Apuva!

Ei ole välttämättä helppoa löytää paikkaa, koska en vie omaani koko kesäksi mihinkään keskelle aavaa peltoa sää- ja hyönteisolojen armoille. Pitää olla vähintään varjoa ja mielellään myös vähän sateensuojaa edes metsikön muodossa.

Yhden laidunkatselmuksen olen jo sopinut, mutta lisää saa mielellään vinkata. Koska en kestä olla Albertista erossa koko kesää niin paikka saisi sijaita Uudellamaalla.

Jos laidunpaikka ei natsaa niin olen saanut vähintäänkin puolivihreää valoa sille, että vertaisystävä voisi muuttaa Albertin luo. Vinkvink. 

Lopuksi vielä lupaamani videot Albertin ja setähevosen yhteispuuhailuista. (Setähevoinen on curly.)


Linkki videoon (Pahoittelen kännykkälaatua)


Linkki videoon (taas kännykkälaatua)

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Yleisin syy ontumaan on ontuma - Elizabeth Uhl Horse & rider in motion -tapahtumassa

Jos olympiaurheilijoita tarkasteltaisiin kuvantamismenetelmillä, heistä useimmilla - ellei kaikilla - olisi pahempia vaurioita kuin hevosilla, joita rutiininomaisesti lopetetaan. Miettikää sitä.

Tällaiseen sanomaan lopetti luentonsa amerikkalaispatologi, tohtori Elizabeth Uhl helmikuun alussa pidetyssä Horse & rider in Motion -tapahtumassa. Hän luennoi hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksista pääotsikkona "kumpi tulee ensin, ontuma vai kudosvauriot".

Ontuman tärkein syy on ontuma (major cause for lameness is lameness). Tähän professori James R. Rooneyn lauseeseen oikeastaan kiteytyy Uhlin luennon sanoma.

Tavallisestihan esimerkiksi nivelrikosta ajatellaan, että kipu aiheutuu niveleen tulleesta vauriosta.

Tämän käsityksen Uhl haluaa heittää romukoppaan tai ainakin haastaa: "Miksi kudosvaurioiden vakavuus ei aina korreloi kivun tai ontuman kanssa? Jos nivelrikon aiheuttaa kuluminen (wear and tear), miksi liikunta auttaa riippumatta nivelrikon vakavuudesta?"

Kuva ei suoraan liity Uhlin luentoon, mutta se on kyllä tämänvuotisesta Horse & rider in motion -tapahtumasta.




Uhl tarjoaa toisenlaista näkökulmaa: Mitä jos nivelrikkoa ei aiheutakaan nivelpintojen kuluminen, vaan sekä (ensin) ontuman että (sitten) kuluman aiheuttaa sama syy: vääränlainen liikkumistapa?

"Jos mekaniikkaa ei korjata, tilanne pahenee", sanoi Uhl.

Ontuman syy on ontuma.

Normaalissa tilassaan nivelpinnat eivät hankaa toisiaan vasten, vaan lihakset ja lihaskudokset pitävät ne erillään toisistaan. Lisäksi lihakset ja faskiat vakauttavat niveltä ja suojaavat sitä liikkeen aiheuttamilta voimilta. Ja ne voimat ovat jopa ihmisen mittakaavassa huimia, hevosesta nyt puhumattakaan.

Uhl puhui paljon sädeluuontumasta - vaivasta, jota tiede ei hänen mukaansa vielä 1700-luvulla tuntenut. Tämä ei kuulemma kuitenkaan johtunut silloisten tiedemiesten kädettömyydestä, koskapa hekin analysoivat avaamiensa teurashevosten niveliä hyvin tarkkanäköisesti.

Sädeluuontuma ilmestyi tiedekirjallisuuteen 1800-luvulla - samaan aikaan kun katujen kiveäminen alkoi yleistyä.

Jo vuonna 1846 tutkijat päättelivät, että syyn sädeluuontuman ilmaantumiseen täytyy olla hevosten tekemä työ. Jostain syystä tämä teoria ei kaiketi ole sittemmin ollut kovinkaan suuressa huudossa.

Kuva toiselta luennolta, jossa Elizabeth Uhl ja Jean-Luc Cornille luennoivat hevosen (ja ihmisenkin) kehon tensegriteetistä eli siitä, että keho ei toimi mekaanisesti kuin kone, vaan toiminta perustuu jännitykseen ja jännitteeseen. Niin kuin Uhlin kädessä oleva malli.

Juuri sädeluuontumaisten kanssa Elizabeth Uhl on tehnyt pitkään töitä Science of Motion -suuntauksen perustajan Jean-Luc Cornillen kanssa.

Ratsastaessaan sädeluuontumaisia hevosia Cornille huomasi, että ne jättivät etujalkansa liikkeessä normaalia taaemmas eli jalka viipyi maassa vielä silloinkin, kun sen olisi pitänyt jo nousta. Tavallinenkin pulliainen havaitsee ongelman, koska ratsu könkkää silloin ns. alamäkeen.

Kun hevoset opetettiin liikkumaan ylämäkeen, ne lakkasivat jättämästä etujalkojaan rungon alle. Ne myös lakkasivat ontumasta. Noin niin kuin tiivistelmänä.

Elizabeth Uhlin mukaan etujalan viipyminen maassa liian pitkään aiheuttaa ylimääräistä jännitettä jänteeseen. Tämä rasittaa luuta, johon jänne kiinnittyy. Kun hevosen kavion kannalla sijaitsevat reseptorit aistivat ylimääräistä painetta, seuraa kipua ja kivun ihmissilmä havaitsee hevosen ontumana.

Mutta Uhlin mukaan reseptorit eivät hälytä pelkästään jo syntyneistä vaurioita, vaan myös odotettavissa olevista vaurioista. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun kipu alkaa, nivelrikkoa ei vielä ole havaittavissa.

Lisää kuvituskuvia.



Mitä jos perinteisten nivelrikkohoitojen sijaan opetettaisiin hevonen (tai nivelvaivainen ihminenkin) käyttämään kehoaan oikein? Eli sädeluuontumaisen tapauksessa, "just get the force off the heel!" 

Fysioterapia on Uhlin mukaan erittäin tehokas tapa hoitaa (ja ehkäistä) nivelrikkoa. "Mutta se pitää tehdä oikein, muuten se voi pahentaa tilannetta."

Sädeluuontuma on usein pahempi tai ainakin ensin toisella puolella hevosta. Tämä johtuu Uhlin mukaan hevosen selkärangan virheellisestä rotaatiosta. Kun hevonen liikkuu ranka kierossa, toinen etujalka joutuu isomman mekaanisen liikapaineen kohteeksi kuin toinen.

Tätä voi omastaan tarkkailla Uhlin mukaan erityisesti silloin, kun hevonen lepää. Missä asennossa se silloin seisoo?

Esimerkkinä hän käytti omaa hevostaan, joka kärsi pukinkaviosta ja sädeluuontumasta. Se seisoi aina  samaan suuntaan kierossa. Uhlin mukaan vinous oli lähtenyt rakenteellisesta epätasapainosta (pukinkavio), jonka ympärille oli kehittynyt toiminnallinen epätasapaino eli koko hevosen keho oli kiertynyt viallisen jalan ympäri.

Jopa tästä Cornillen etukäteen toivottomaksi tuomitsemasta tapauksesta tuli Uhlin mukaan kivuton maastakäsin-jumpalla. Uhl vinkkasi, että yksi hyvä konsti suoristella tällaista hevosta on esimerkiksi half-pass (ymmärtääkseni sulkutaivutus) vastakkaiseen suuntaan.

Tässä Cornillen klinikalta napatussa otoksessa tapahtuu käsittääkseni juurikin hevoisen suoristusta taivutuksen avulla. 

Uhlin viesti on tavalliselle hevosenomistajalle toisaalta ahdistava, toisaalta helpottava. 

Ahdistava siksi, että tajuaa, miten paljon vahinkoa voi aiheuttaa rakkaalle hevoselleen ratsastamalla väärin.

Toisaalta helpottava siksi, että nivelrikkodiagnoosi ei ehkä sittenkään ole aina kuolemantuomio.

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä teksteihin, jotka olen aiemmin kirjoittanut Science of Motionista, jota Elizabeth Uhlkin siis käyttää. Siellä on vähän konkretiaa ratsastukseen.
Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of Motion -klinikan antia
Mielessä Science of Motion

P.S. Horse & rider in motion -tapahtuma oli tänä vuonna kaikkinensa älyttömän mielenkiintoinen! Liput olivat kalliinpuoleiset, mutta mielestäni hintansa arvoiset.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kuvaterkkuja Horse Fairista ja kiitos äänestäjille!

Eipä tullut tälle blogille voittoa blogiäänestyksessä, mutta kenellekään se tuskin oli suuri yllätys. Osasin odottaa, että pysti menisi Kaktu ja Futura -blogille, onhan sen lukijamääräkin aivan eri planeetalta kuin esimerkiksi tämän blogin. 

Mutta yllättävän tasaisesti äänet jakautuivat ja Takaisin lähtöruutuunkin sai yli tuhat ääntä. Vau! Kiitos tuhannesti (hehheh) kaikille äänestäneille!

Ja isot onnittelut voittajille! Omankin lukulistani blogeja siellä palkittiin: Tyyli kaukana hevosharrastuskategoriassa ja Jillan blogi visuaalisessa sarjassa. (Kaikki tulokset löytyvät Playssonista.)

Tinkereiden esityksestä jäi mieleen tämä valjakko. Hymy pyrki väkisinkin huulille sen menoa katsellessa!


Olin voittajien julkistusta seuraamassa vallan paikan päällä, koskapa ehdokkaana sain Helsinki Horse Fairiin bloggaajapassin.

Olin kyllä sen verran huono ennakkomarkkinoija, että tuskinpa tarvitsee ensi vuonna passia edes yrittää hakea. Mutta nettisivuilla ohjelma oli niin toivottoman vaikeaselkoisessa muodossa, että usean yrityksen jälkeen hylkäsin aikeet kaivella sieltä tärppejä. Siinä olisi järjestäjillä pieni kehityskeskustelun paikka.

Tinkereiden esityksen teema oli sadut.


No, millaista siellä oli? Aiemmin olen käynyt vain Tampereen hevosmessuilla ja siihen verrattuna ensivaikutelma oli, että aika pientä.

Kello 11 aikaan ajattelin, että en kyllä millään saa aikaa kulumaan niin monta tuntia, että olisin paikalla vielä blogiäänestyksen tuloksia kuulemassa, mutta jännästi sitten kuitenkin viihdyin kello 18 asti tylsistymättä. 

Katsokaa, miten ylisöpöt russit! Mia Ventoniemi – Najad & Lizalie Miris. En tiedä, kumpi on kumpi, mutta kuulemma ovat emä ja tytär.

Kohokohdat olivat ehdottomasti ajot. Siis karjan- ja valjakkosellaiset. 

Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo. (Nyt vasta hokasin tuon ihmispään tuolla hevosen selän päällä, sen olisi kyllä voinut editoida poiskin.)
Valjakkoajo ei petä ikinä! Valjakkoporukka osaa kyllä lisätä jo lähtökohtaisesti näyttävään lajiinsa vielä sellaisen twistin, että yleisötapahtumassa nousee tunnelma kattoon.

Lauantaina, jolloin itse seurasin tapahtumia, valjakkoajoa esiteltiin knock out -tyyppisellä dressage-kilpailulla. Eli kerralla vuorossa oli aina kaksi valjakkoa, jotka esittivät vuorollaan saman ohjelman peilikuvana. Kustakin parista valittiin voittaja, kunnes keskinäinen paremmuus tuli ratkotuksi.

Ja parashan oli tietenkin welsh cob ajureineen, eli Leena Vähä-Erkkilä ja S.W. Summer Dream's Prince eli Sami. Siinäpä vasta käyttöcobi! 

Voittajan menoa.

Valjakkoajo vaan on todella coolin näköistä. Pakko päästä vielä joskus itsekin kokeilemaan.

Kakkossijalle ylsi konkariherra Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo.
Karjanajo taas kiinnosti siksi, etten sellaista ollut ennen nähnyt. Olen kyllä kerran nähnyt mullikoiden lassoamista hevosen selästä, mutta en tällaista paimennusjuttua.



Kun jo ohjelmassa kerrotaan, että nopein tapa paimentaa lehmiä hevosella on hidas tapa, tietää odottaa jotain muuta kuin juoksevien mullikoiden lassoamista laukkaavan hevosen selästä.

Mutta vaikka näytös oli hidastempoinen, se ei ollut ollenkaan tylsä. Viihdearvoa kieltämättä lisäsi se, että selostuksesta vastannut cowboy oli supliikkimiehiä.

Perusperiaate on lyhyesti sanottuna, että nautoja siirrellään panemalla niihin hevosen avulla painetta. Naudat ihan luontaisesti väistävät hevosta. Selvisi, että hevosilla on paimennuksessa isompi rooli kuin vain ratsastajan ohjeiden seuraaminen. Varsinkin toinen hevosista komensi hiehoja aika äkäisestikin, jos ne eivät välittömästi siirtyneet.  (Kuvasarja alla.)

"Ammut, lähtekääs toiseen suuntaan."

"Sanoin että siirtykää. -kele!"


Mainitut ajot olivat sellaisia näytöksiä, joista voi nauttia niin kokenut hevosihminen kuin hevosummikkokin.  

Tämä ratsukko oli minusta kivannäköinen. Hevonen liikkui enimmäkseen ylämäkeen eikä liian nipussa edestä. Äänessä olivat Irmeli Summanen ja Marko Björs. Ratsukoista en löytänyt nimitietoja.

Mutta esimerkiksi kouluratsastuksen portaat -näytös olikin yllättäen sen verran pintapuolinen raapaisu, että kohdeyleisönä tuntui olevan etupäässä se ummikko-osasto.

Jotenkin kuvittelin, että kun tuodaan areenalle maajoukkuetason valmentaja, hänellä on asiaa myös ratsastavalle yleisölle. Mutta ainakin minut esitys jätti melko kylmäksi. Voihan vika tietysti olla minussakin.

Seurasin kouluratsastusta korkealta katsomosta, minkä vuoksi kuvakulma ei ollut ratsukoille kovinkaan edullinen.



Vähän yllätin itsenikin katsomalla lopuksi kilparatsastusta. Se kun ei kiinnostuksen kohteideni listalla ole kovin korkealla.

Olipa mukavaa kerrankin päästä tähtäilemään ratsukoita ihan samalta tasolta. Tampereen messuilla olen aina kuvannut katsomosta, kun ei ole ollut maan tasolle oikeuttavaa pressipassia, mutta Helsingissä yleisökin pääsi ihan aidan viereen. 

En tosin kuvannut kuin muutaman ratsukon ja seulan läpi pääsivät vain nämä kaksi kuvaa.

Rajaus ei oikein tiedä, ollako lähikuva vai yleiskuva.


Perinteisestihän näissä messupostauksissa pitää myös luetella, mitä kaikkea ostin. Tässä luettelo ostoksistani: pussillinen lakritsinamuja (2 e, Hevarilta). Nämä ostin, koska taannoin yllätyksekseni havaitsin Ruusan rakastavan lakritsinameja. Tänään Albert tutustui niiden makuun ensimmäistä kertaa eikä se ole vielä ihan varma omasta lakusuhteestaan. 

Koko päivähän siellä Helsingissä eilen hurahti melkein huomaamatta. Toiseksi päiväksi en kuitenkaan lähtenyt, vaikka sunnuntaina olisi kiinnostellut esimerkiksi Anna Kärkkäisen klinikka.