Apua, ponini on banaani!

Ruusa-poni on viime aikoina liikkunut lähinnä huonosti tai vielä huonommin. Kun kaviokuume saatiin suljettua aiheuttajien listalta eikä epäpuhtaus näyttänyt liittyvän mihinkään yksittäiseen raajaan, oli aika kääntää katseet kehonhuollon puoleen. 

Kranioterapeutti, meille uusi tuttavuus, saapui tiluksille puolitoista viikkoa sitten torstaina. Ruusan ensireaktio oli pyhä viha, mistä päästiin yhdessä jumppaamiseen ja sitten euforiseen transsiin.

Ehkä voisin ruveta rahoittamaan hoitokäynnit myymällä katsomopaikkoja. On meinaan sen verran viihdyttävää seurattavaa, että terapeutillakin oli hauskaa. Kuulemma esim. kylmäveriset eivät eläydy hoidon vaiheisiin yhtä teatraalisesti kuin welshiponi.  

Tällaista tiistaina. Tallinpitäjä otti salaa kuvia. Kiitos siitä hänelle, vaikka onnistuinkin aika hyvin kuvankäsittelyssä näitä pilaamaan. Tässä näkyy otsikon aihe: poni ei todellakaan rehellisesti taivu oikealle. 

Diagnoosi oli totaalinen kokovartalojumi. Jumitusta oli erityisesti selässä, mitä toki olin oirekuvaston perusteella osannut epäilläkin. Lantio oli vinossa ja lavat suorastaan kuumottivat ahdistustaan. Eipä varsinaisesti ihme, ettei ole oikein jumppa maittanut.

Odotukseni oli, että tapahtuisi ihmeparantuminen, mutta valitettavasti jäimme tällä kertaa ilman ihmeitä. Luulen, että tarvittaisiin sellainen ammattilainen, joka pääsee käsiksi itse rankaan. Osteopaatti tai jopa kiropraktikko. Näin arveli kranioterapeuttikin.

Ruusa ei liiku vieläkään hyvin eikä ole vieläkään erityisen innostunut. Otti kyllä yhtenä päivänä vähän laukkakieppiä pellolla, kun oli tarkoitus vain kävellä narussa rauhaksiin (koska savipohja sanoi litsläts ja sanoo vähän vieläkin, vaikka on ollut melkein viikon aurinkoista).

Väliin arkistokuva ylämäkiperuutuksesta kesältä 2016. Tässä mielestäni hyvin näkyvät liikkeen hyödyt. En muista, onko tämä ollut blogissa aiemmin, mutten ainakaan löytänyt.

Joka tapauksessa olen toiminut kuten ennenkin jumitilanteissa ja niiden ehkäisyssä. Jumpannut maastakäsin: porkkanavenytyksiä, (ylämäki)peruutuksia, takaosan väistätyksiä. 

Myös metsäkävely on ollut ohjelmassa. Lisäksi olen vähän mobilisoinut takakinttuja, onhan se seutu kaikkiaan ponin suurimpia heikkouksia. Mobilisaation olen oppinut osteopaatilta, johon en muuten vieläkään ole saanut muodostettua uutta yhteyttä.

Kranioterapeutin kanssa tulimme siihen tulokseen, että myös ohjasajo voisi olla hyväksi. Selkä pitäisi nimittäin saada käyttöön ja ohjasajossa Ruusa on yleensä liikkunut oikeansuuntaisesti. 

Pitkät ohjat ovat kuitenkin levänneet varustetilassa pitkään, koska ajatus niiden käyttämisestä samassa tilassa Albert-ohjuksen kanssa on herättänyt monenlaisia kauhukuvia. Mutta ihan hyvin pysyi ohjus loitolla ohjista, kun lähestymisvaiheessa hyvissä ajoin viuhutteli piiskaa merkiksi, että tästä ei nyt pääse. Olen minä pari kertaa varsaan piiskalla osunutkin, turvallisuus menee tässä lempeyden edelle.

Ohjus maisemassa. 

Osasin odottaa, ettei homma ihan entiseen malliin heti sujuisi. Mutta voi apua, mikä totuus pitkien ohjien päässä paljastui! 

Ponihan on aivan banaanina!

Oikea kylki pyrkii koko ajan pullistumaan ulospäin, kaula ylitaipumaan vasemmalle. Poni punki koko ajan johonkin, mutta pyrkimyksen suunnasta riippumatta pysyi samalla lailla banaanina. Lisäksi se oli vakaa kuin keitetty makaroni. En voi sanoa, että olisin puolen tunnin kävelyn aikana saanut tilannetta merkittävästi parannettua.

Edessä taitaa olla aika pitkä tie. 

Lauantaina otettiin uusiksi, ja aika lailla loppui kesken niin osaaminen kuin kärsivällisyyskin. Sentään lauantaina saatiin pätkiä niin, että edes niska taipui myös oikealle ja oikea kylki oli kuperan sijaan suorahko. Kylki ei vieläkään taipunut kuin yhteen suuntaan. 

Karu totuus paparazzikuvassa. Albert sentään näyttää ihan kivalta.

Apua, ohjasajoexpertit! Miten banaani oikenee? Itse en tähän hätään keksinyt muuta kuin taivuttelun. Muutkin maastakäsin jumppaohjeet tilanteen parantamiseksi otetaan vastaan. Selkään en nyt mene ennen kuin poni on parempi.

P.S. Myös Albert sai kraniota, koska oli vastikään omatoimisesti pujotellut ulos loimestaan. Sillä olikin lapojen alue sen verran jumissa, että hyvin alkanut hoitosuhde oli päättyä varsan paniikkikohtaukseen. Onneksi saimme tilanteen kuitenkin rauhoitettua pienellä tuumaustauolla ja heinällä. 

Poni on liekeissä!

Ruusan taannoinen kuntoiluhaluttomuus hämmensi minua. Sellainen ei tuntunut ponilleni tyypilliseltä, edes tässä uudenlaisessa mahankasvattelutilanteessa.

Nyt psyllium-kuurin ollessa aivan loppusuoralla alan olla aika varma siitä, että tuntemukseni oli oikeassa. Kyse ei ollut tiineyden, vaan hiekkamahan aiheuttamasta nihkeydestä.

Psylliumkuurin mittaan ponin energiataso on ollut vahvassa noususuhdanteessa, jopa siinä määrin että energia on purkautunut tuhmasteluna. Talutuslenkki osoittautui alkuviikosta kohtalaisen tuhoontuomituksi ajatukseksi. Meni riitelyksi. Askellajia nimeltä käynti ei oikein tahtonut löytyä, edes matkalla tarhasta tallin käytävälle.

Eilen sitten päätin lähteä lenkille ohjasajaen, se on usein sopuisampi ratkaisu. Ja ponihan oli aivan liekeissä! 

Valitettavasti eiliseltä ei ole kuvia, mutta laitetaan nyt tällainen ihan kiva kuva taannoiselta ohjasajolta.

Kehuja sai ladella sille yhtenään, kun tyypin liikkumisessa ei ollut jäljellä enää hitustakaan aiemmasta nihkeydestä. Se liikkui niin ryhdikkäänä kuin se parhaimmillaan on tehnyt. Entisestään paisunut maha ei paina yhtään!

Kivaa lyhyttä ravia poni tarjoili oma-aloitteisestikin. Silloin kun ravia varsinaisesti pyysin, poni vastasi pyyntöön sähäkästi heti eikä yhtään lysähtänyt lavoilleen. Eikä varsinkaan kysellyt, että onko pakko.

Laukkaa en sentään kokeillut, kun etenimme ihan vaan tietä pitkin. Ravi onnistuu Ruusalta sen verran rauhallisessa tahdissa, että siinä pysyy juoksematta mukana.

Ainakin vuoden vanha kuva on vähän siihen suuntaan kuin mitä poni eilen esitti.

Joskus tällainen intopiukeus kostautuu ohjille painamisena ja pidätteille kuuroutumisena, mutta nyt ei ollut mitään sellaistakaan ilmassa. Poni oli aivan kevyt edestä ja hidasti, kun pyydettiin.

Tällaista voisi ottaa vaikka vähän lisääkin. Ja voi myös toivoa, että kaikki tämä mahtavuus jonakin päivänä siirtyy myös ratsastukseen.

Liike paranee, mutta into vähenee

Tiineyden edetessä Ruusan liikkuminen on lähinnä parantunut. 

Tämä osittain siksi, että kaikki aika ei liikuttaessa enää mene ponin ylikuohumisen hallintayrityksiin, vaan poni on ollut kovin rauhallinen. Tässä vaiheessa mahankasvatusta Ruusalla ei tunnu olevan enää entisenlaista intoa lähteä hommiin. 

Tykkään jotenkin tästä kuvasta.

Askellus on kuitenkin edelleen ihan energistä, joten olen liikuttanut niin reippaasti kuin poni ilman kovasti käskemistä myöntyy. Ja kyllähän se myöntyy, vaikka hiukan totuttua vähemmällä innolla. 

Reippaampia askellajeja mennessä se vähän kyselee, että riittäisikö lyhyt pätkä. Ja tässä olen aika herkällä korvalla ponia kuunnellutkin.

Pidän kuitenkin tärkeänä liikkua läpi tiineyden, että on sitten kuntoa puskea jälkikasvua maailmaan.

Ihan kiva,  vaikka toki poni saisi olla rungostasn lyhempi ja liikkua enemmän ylämäkeen.

Sunnuntaina pääsimme melkein valoisan aikaan pellolle vähän pitkien ohjien kanssa touhuamaan. Vaikka alku - ja kieltämättä vähän muitakin osia jumppatuokiosta - oli hankalaa niin ainakin ponikon ihmispuolisko palasi tallille ihan tyytyväisenä. 

Vasen kierros oli selvästi helpompi, kuten aikaisemminkin. Rauhallistahtinen laukka pysyi kasassa superhyvin.

Erityistä ilon aihetta antoi laukka. Näin hienoa laukkaa rimpula ei nimittäin ole tainnut ennen ohjasajossa esittääkään! 

Tämä lienee peruja osittain alussa mainitusta kuplinnan vähenemisestä. Kun ei ole liikaa rallienergiaa,  jäljellä olevan energian voi kanavoida kehonhallintaan. 

Oikeaan kierrokseenkin laukka pyöri kivasti, mutta oli isompaa ja vauhdikkaampaa. Varusteosasto ei ihan pelittänyt loppuun asti. Minulla ei oikein ole tähän mahatilanteeseen sopivan mittaista vyötä, kun haluaisin kiristää vyötä hellästi ja pitää siinä karvaa pehmustamassa. Riskillä lähdin tietoisesti vähän turhan pitkällä vyöllä liikenteeseen, seuraavalla kerralla pitää keksiä jotain muuta. 

Aiemmin laukkaa ohjasajaessa on saanut keskittyä lähinnä siihen, että saa ponieläimen jotenkin pidettyä hallinnassa. Nyt tuli oikein mallikasta laukkaa.  

Harmi, ettei tästä mallikkuudesta tullut kovin paljon kuvia. Toisaalta laukan määrä rajoittui noin puoleen ympyrään per suunta. Mitäpä sitä hinkkaamaan, jos poni kerran tekee niin kuin pitikin. Täytyy pitää tuleva äiti tyytyväisenä!

Ihan tyytyväiseltä Ruusa jumpan jälkeen vaikutti, mutta totuus sen fiiliksistä selviää vasta tänään. 

Edellisen ohjasajokerran jälkeen poni nimittäin ei seuraavalla kerralla sitä hakiessani tullutkaan heti luokse, vaan käveli toiseen päähän tarhaa! Sieltä sitten kyllä tuli luokse ja laittoi pään riimuun, mutta tällainen on Ruusalta jo aika äärimmäistä keskisormen näyttämistä. 

Edellisellä ohjasajokerralla tosin tuli liikuntaa varmaan lähemmäs tunti, kun viime aikoina on enimmäkseen tyydytty sellaiseen puoleen tuntiin. Toki lenkki oli enimmäkseen kävelyä. Mutta se myös suuntautui tiellä Ruusan inhokkisuuntaan. En tiedä, mikä lenkissä Ruusaa närästää, minusta se on oikein kiva.

Laukan jälkeen irtosi tällaista ravia. Muoto nyt ei ole parhain, mutta aika kiva energia.

P.S. Toissapäivänä tuli täyteen neljä vuotta tätä blogia, tosin ensimmäiset kuukaudethan tämä oli vallan pöytälaatikkokamaa. Niin se aika vyöryy eteenpäin kuin tsunami. 

Pontso sänkkärillä ja pohdintaa ohjasajosta

Kun Rimpulan lämpö oli pari päivää pysynyt normaaleissa lukemissa, päätin ryhtyä taas kävelyttämään sitä vähän niin kuin läskiprojektin hengessä. Käveleminenhän ei tee pahaa, vaikka olisi vähän lenssunpoikastakin.

Koska ponilla kuitenkin oli ollut pientä lämpöä, päätin olla menemättä vielä selkään. 

Jostain syystä etenemme melkein kaikisssa kivoimmissa kuvissa oikealta vasemmalle.

Ratsastamattomuus oli hyvä päätös. Ei niinkään siksi, että Ruusa olisi ollut kovin väsähtänyt, vaan siksi, että olisin todennäköisesti pudonnut selästä tai vähintäänkin traumatisoitunut iäksi. Ponilla oli nimittäin aika lailla kipinöitä kavioissa.

Lisälämpöä tuli tallinpitäjän koirasta, joka suihki papupellon läpi sänkipellolle ilmeisesti toiveinaan päästä kanssamme jollekin jännälle lenkille. Jännää oli kuitenkin lähinnä ponin mielestä.

Sänkipeltoiluun tottumattoman Ruusan mielestä pelto on muutenkin potentiaalisesti täynnä vaaroja. Hyvä tekemisen meininki keskeytyy vielä vähän väliä reunojen tuijotteluun.

Mutta koiran läsnäolo innosti Ruusaa sellaisiin rodeoihin, että ei tosiaan olisi selässä ollut kivaa. Enkä kyllä voi sanoa nauttineeni niistä myöskään pitkien ohjien toisessa päässä. Aika rumasti jouduin ajoittain ottamaan suusta saadakseni elikon pysymään jollain tasolla hanskassa. 

Vähän on jännää!

Kuviin tätä rodeohärkämeininkiä ei tarttunut. Ehkä hyvä niin, onhan jälkikäteen kivempi katsoa kuvia ponistaan herranterttuna kuin tuhmana. 

Myös herranterttu-Ruusa oli luonamme, kuten kuvistakin toivottavasti ilmenee. Muutaman kerran innostui tanssahtelemaan raviaskelten tahtiin, mutta enimmäkseen käveli aivan nätisti. 

Poni on kyllä ohjasajaessa parhaimmillaan aika hieno, vaikka itse sanonkin. 

Yllättävän hyvin homma on lähtenyt lutviutumaan ottaen huomioon, että vielä muutama vuosi sitten meistä kummallakaan ei ollut aavistustakaan siitä, miten pitkien ohjien kanssa toimitaan. Yhdessä olemme opetelleet, ja enimmäkseen keskenämme.

Ohjastuntuma on ponin omien kuvioiden takia piukea ja poni mukeltaa siksi suullaan.

Enimmäkseenhän Ruusa menee aika pitkänä ja matalana, mutta ei ehkä voi koko kesän lähinnä tarhailleelta ponilta kovin suuria odottaakaan. Eikä aloittelevalta kuskilta. 

Välillä poni kuitenkin kasaa itseään siihen malliin, että voi vaan aavistaa, millaisen siitä saisi jos oikeasti osaisi opettaa.

Joo, tässä mennään ihan fyysisesti ylämäkeen mutta aika kiva silti! Ravia mentiin vain muutamia askeleita ponin aloitteesta.

Olen ohjasajanut Ruusaa koko ajan niin, että narut tulevat kuolaimesta (vyön rinkuloiden läpi) suoraan käteen. Jos poni on vimpulammalla tuulella, olen pujottanut ohjat vyön sivurenkaiden läpi. Sillä tyylillä on helpompi saada laiva pidettyä kurssissa.

Monen olen nähnyt käyttävän ajo-ohjia vähän gramaanien tapaan. Koska sitä tyyliä näyttää suosivan myös moni ammattilainen, olen kyllä sitäkin testannut. Lopputuloksena oli niin piukea ja niin kuolaimen taa itsensä rullannut poni, että siirsin ohjat vanhaan malliin jo saman ajokerran aikana. 

Aluksihan olin ihan solmussa pitkien ohjien kanssa, nykyään enää ohjien perät ovat solmussa. Mutta sentään olemme edenneet tällaisiin oikeasti pitkiin naruihin. Onneksi, sillä muutaman metrin mittaisten aloitteluohjieni kanssa voisi tällaisina pukkirodeopäivinä tulla kaviosta päähän. 

Ruusan koulutustaso ajohommissa on jumahtanut ihan perusasioihin, sillä alkeistuntiemme jälkeen emme ole saaneet ajohommissa lisäoppia kolmeen vuoteen. 

Toki siirtymisillä, kaarilla ja suoristamisillakin saa jonkin verran ponia jumpattua, mutta olisihan treeni mielenkiintoisempaa jos olisin osannut opettaa Ruusalle väistöjä tai muita temppuja.

Niin mikä suorana kulkeminen?

Olisipa kiva saada tähänkin hommaan vähän oppia! 

Alkuperäisellä ajo-opellammekin on välillä kursseja, joille olisi kiva mennä, mutta ne ovat Pirkanmaalla ja me olemme nykyään Uudellamaalla. Enkä muutenkaan aio (toivottavasti edelleen) tiinettä raahata kotitallilta yhtään mihinkään, mihin ei ole aivan pakko mennä. 

Maisemissa ei ole moittimista.

Takaisin hommiin

Ruusan elämä on ollut monta viikkoa melkoista löysäilyä, kun omistaja ei ole sen ruumiinlämmön sahailun vuoksi uskaltanut tehdä sen kanssa mitään. Ei, vaikka poni itse on ollut sitä mieltä, että olisi kiva vähän juoksennella tai loikkia vaikka ihan tarhasta talliin taluttaessa.

Käytännössä yhteinen tekeminen on jäänyt lämpömittarin uittamiseen peräsuolessa. Tosi hauskaa siis molemmille... (Not.)

Perjantaina sain viimein rimpulan luo eläinlääkärin, jonka tehtävä oli verikokein todentaa ponin terveydentila. Ja jipii, tulehdusarvot olivat normaalit eli ei muuta kuin hommiin.

Aloitimme heti lauantaina, jolloin laiskuus voitti ja Ruusa pääsi jumppaamaan omaehtoisesti kentällä. On huomioitava, että laiskuutta oli vain omistajassa. Ponissa ei laiskuutta näkynyt eikä aloitus siten ollut ihan niin kevyt kuin olin suunnitellut. Aika lailla mentiin iloisesti häntä suorana.

Sunnuntaina oli sitten pitkien ohjien vuoro. Energiaa riitti tähänkin sessioon, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kelpaa ainakin minulle! Kun kuvattomissa ohjasajojutuissa olen sanonut, että poni alkaa olla ravissakin aika kiva, olen tarkoittanut tätä. Tämän kun saisi siirrettyä ratsaillekin.

Ei ehkä ihan sitä, mitä haettiin.

Perjantaina käynyt eläinlääkäri oli muuten sama kuin se, joka otti Ruusasta alkusyksystä verta allergiatestejä varten. Silloin rimpulan terveydentila oli siinä mallissa, että mielessä pyörivät lopulliset ratkaisut. (Blogiin en tästä kirjoittanut, koska en siinä vaiheessa kyennyt ottamaan vastaan mitään kommentteja aiheesta.)

Tätä taustaa vasten ei ihme, että eläinlääkäri oli selvästi hämmästynyt vastassa olleen ponin pirtsakkuudesta. Vielä hämmästyneempi hän oli keuhkoja kuunnellessaan: alkusyksystä hengitys selvästi vinkui, nyt kuulosti ihan normaalilta.

Eläinlääkärin hoitosuositus tässä vaiheessa oli siis sama kuin mihin omistajakin on päätynyt eli paljon liikuntaa niin, että ponin kunto kasvaisi. Tarkoitus olisi saada kaikki irti jäljellä olevasta keuhkokapasiteetista. Jos keuhkot saadaan mahdollisimman tehokkaiksi, kevään ja kesän oireilukin saattaa olla vähäisempää.

Toivotaan parasta, sillä en halua Ruusalle enää toista tukalaa kesää. Mutta nyt nautitaan tämänhetkisestä hyvästä tilanteesta - kuin viimeistä päivää.

Syksyinen korrelaatio

Empiirisiä tutkimuksia tallilta: syksyisyyden ja villiyden välillä on havaittavissa vahva positiivinen korrelaatio. Ensinmainittu viittaa vuodenaikaan ja säätilaan, jälkimmäinen näille olosuhteille altistuvaan ponieläimeen.

Ponin pitkäksi venähtänyt kesäloma on tässä viime päivinä tullut päätökseensä ja lukujärjestykseen on taas ruvettu sovittelemaan ohjattua liikuntaa. Ja liikettähän ponissa piisaa, kun säätkin suosivat.

Eteen-alas on so last season, eteen ja ylös on päivän sana. Ylös suuntautuu lähinnä takakavioiden liikerata. Tämä on kieltämättä ollut omiaan lisäämään jännitysmomenttia suunnitelmiin, joiden mukaan tässä viikonloppuna taas ratsauduttaisiin.

Ohjattu liikunta on kuitenkin varmuuden vuoksi aloitettu maastakäsin, pitkien ohjien kera.

Jälleen sama arkistokuva... Jospa joku päivä saisin tuoreempaakin kuvamateriaalia ohjasajosta. Tämä on vissiin viime keväältä, vai olisiko syksyn puolelta, en muista.

Ensimmäisenä liikuntatuokiolla keskiviikkona suunnattiin kentälle. Poni sai muilta kentälläliikkujilta huimat suosionosoitukset, koskapa esitteli sen verran korkean koulun liikkeitä, ettei sellaisia kuulemma ole ennen tällä kentällä nähtykään. Varsinaisten kouluratsastusliikkeiden lisäksi poni osoitti hallitsevansa myös mm. lisätyn pukkilaukan.

Koska nyt oli päästy tekemisen meininkiin niin pitkät ohjat otettiin esiin uudelleen heti torstaina. Nuoren ponin pääkopan takia tällä kertaa suunnattiin maastoon, mitä Ruusa kyllä arvostikin ja tepsutteli pääosan lenkistä varsin mallikelpoisesti.

Mitä nyt jossain vaiheessa paluumatkaa alkoi ärsyttää narunjatkeen pyrkimys rajoittaa ponin omaehtoista liikuntaharrastusta. Miksei muka voisi kiitoravata siksakia tien laidasta toiseen? Rajoittamisesta seuraa mielenilmauksia eli takapuolen heittelyä. Pakko myöntää, että ponilla on jonkin verran akrobaattista lahjakkuutta.

Parin vuoden takaisessa arkistokuvassa näkyy, minka tyyppistä akrobaattista lahjakkuutta poni on viime  päivinä esitellyt ohjasajossa.   

Muuten ponin askellus ja ajoittain muotokin toivat mieleen ajatuksen, että tällaista menoa voisi olla kiva katsella vaikka kärryiltäkin. Pitäisikö sitten kuitenkin investoida valjaisiin ja kärryihin?

Hieno poni

Aina silloin tällöin on tädintumpulallakin tilaisuus päästä vähäsen taputtamaan itseään olalle, että ihan oli hyvin opetettu - tai ainakin jätetty pilaamatta. Tänään oli vähän sellainen päivä. Vaikka sää oli sellainen, etten ohjasajolenkiltä tullessa tiennyt, ovatko vaatteet enemmän märät ulkoa vai sisältä, kasvoilla oli hymy.

Hymyn syy oli ponini, joka, vaikka itse sanonkin, on aika hieno poni. (Iloista oli tietysti sekin, että hengästymistä ei ollut havaittavissa. Siis ponissa.)

Ilmeisesti hammasremontti ja osteopaatin hipelöinnit ovat saaneet jotain loksahtamaan paikoilleen. On myös mahdollista, että narunjatkeen opettajajohtoiset oivallukset hevosen selässä ovat jollain tapaa siirtyneet myös tähän "maastaratsastukseen".

Aikaisemmissa ohjasajosessioissa on saatu aikaan ihan kivojakin pätkiä - käynnissä. Mutta yleensä viimeistään ravissa on päädytty matkimaan hirveä. Nyt poninpompula yhtäkkiä osaa ravata tahdikkaasti myös ihan hidasta ravia - ja pätkittäin jopa ihan toivottu puoli kaulasta pyöreänä.

Tänään tehtiin paljon nopeahkoja käynti-ravi-käynti-siirtymisiä. Ne nyt eivät onnistu vielä ihan kuin napista painamalla, mutta onnistuvat kuitenkin melko hyvässä yhteisymmärryksessä.

Teimme tämän tiellä, sillä se on jo sulanut. Toisin kuin kenttä, joka muistuttaa tällä hetkellä enemmänkin kevätsateen haurastuttamaa luistinrataa (eilen se oli vielä melkoisen hyvä, mutta eilen ei ollut aikaa hyödyntää tilannetta).

Siinäkin mielessä poni on kyllä aika hyvin tullut jätettyä pilaamatta, että se ei pelkää liikennettä. Ja liikennettä tallille johtavalla kapealla pikkutiellä, sivumennen sanoen, on yllättävän paljon ihan keskellä päivääkin.

Kääntöpuolelta on kyllä mainittava, että olen ilmeisesti onnistunut opettamaan ponilleni myös sen, että kentällä on tylsää. Siellä liikutaan kuin syöpäläiset tahmeassa aineessa. Maastossa askeleeseen tulee heti ihan toisenlaista vetoa.

Koska harrastimme tänäänkin ihan keskenämme ennen iltavuoroni alkua, minkäänlaista tuoretta kuvamateriaalia ei ole tarjolla. Laitetaan tähän nyt vaikka vähän arkistomateriaalia, jossa meillä molemmilla on lähes samanlaiset vaatteetkin kuin tänään.

Pitkien ohjien paluu

Pakkanen kiinteytti Ruusan kotitallin kentän jännevammaisellekin soveltuvaksi. Heti piti käyttää tilaisuus hyväksi ja päästä kokeilemaan uusia, oikeasti pitkiä ohjia.

Noin kuukauden ohjasajamattomuuden aikana Ruusa kuitenkin valitettavasti oli unohtanut, miten käännytään vasemmalle. Tai ehkä se olisi voinut kääntyä vasemmallekin, jos olisi ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää sinne suuntaavan ohjasavun. Eihän sitä nyt aina voi kaikkea muistaa.

Ensimmäinen vasemmallekääntymisen yritys toi esiin rimpulan sisäisen ballerinan. Ballerina kiepsautti pari kierrosta piruettia - oikealle. Koska ballerinan/ponin suun ja ohjastajan välillä oli metrikaupalla nahkahihnaa, ballerina/poni päätyi siistiin pakettiin. Vain rusetti puuttui.

Tässä kohtaa ammattiapu olisi kova sana, mutta sellaisen puutteessa oli vain mietittävä, mitä ammattiapu-Sari tekisi. Päättelin, että hän varmaankin pyrkisi tekemään ponin piruetit vähän vaikeammiksi toteuttaa.

Ei siis auttanut kuin palata ensimmäisten ohjasajotuntien järjestelyihin, siirtää ohjat silojen ohjille tarkoitetuista rinkuloista kyljille. Vähän on sitten helpompaa vakauttaa huojuva laiva ja päästä taas ponikon suunnasta päättävään asemaan.

Tänään sujui jo vähän yhteistuumaisemmissa merkeissä. Kuten kuvasta näkyy, Ruusan tallillekin satoi tänään ripaus talvea.

Lopulta poni osasi taas ihan kivasti kääntyä molempiin suuntiin.

Tämänpäiväisessä revanssissa, vähän eri vermeissä, poni muisti ihan alusta asti, miten pitkien ohjien välissä kuuluu tallustella. Kuskikin ehkä vähän muisti jotain, vaikka sellainen käsite kuin ohjastuntuma on edelleen vieraanpuoleinen. Poni puolestaan kuvittelee, että jokainen ääneen lausuttu 'hyvä'  tarkoittaa, että on aika pysähtyä namitauolle.

Kaikesta huolimatta poni tepsutteli erilaisia kaarevia ja suoria uria, ohjeita seuraten kuin ei olisi koskaan muuta harkinnutkaan. Pääosin jopa ihan oikeaa muotoa hapuillen. Menoa pätkän verran nähnyt tallinpitäjä totesi, että poni oli selvästi ihan innoissaan.
´

Eteenpäinpyrkimyksessä on ajoittain toivomisen varaa, mutta paremmin se kävelee kuin ennen jännevamman toteamista.

Kuvaajan puutteessa täti yritti ottaa jonkinlaista videoselfietä. Valitettavasti kuvakulman valinnassa olisi ollut toivomisen varaa. Säästän teidät videolta, jossa näkyy 90 prosenttia ajasta vain tyhjää kenttää. Pari heikkolaatuista stilliä sentään onnistuin videolta kaappaamaan, niiltä en säästä ketään.

P.S. Rimpula oli jälleen eilen paennut vankilastaan. Nyt se ulkoileekin tällaisessa varustuksessa (kiitos vinkistä Marjut ja anonyymi):

Nuorin ja kokemattomin kärkeen

Talliporukka teki eilen lähtöä yhteiselle maastolenkille.

Kun kuulin, että shettiksen perään kiinnitettäisiin kärryt, ilmoitin kokoonpanon jatkeeksi myös Ruusan. Ajatuksena oli, että kun poni kuulisi kärryjen ääntä, se samalla siedättyisi sille. Näin ottaisimme jälleen miniaskeleen kohti Ruusan ajoponin uraa.

Tilanteen autentisoimiseksi lähdimme matkaan ohjasajaen.

Neliponisen porukan järjestäytyessä jonoon löysimme Ruusan kanssa itsemme letkan kärjestä. Onhan kärkeen tapana laittaa joukon nuorin ja kokemattomin maastoilija. Vai?

Koska Ruusan tähänastinen kokemus ohjasajomaastoista rajoittui noin 15 minuutin lenkkeihin ja koska tämänkertainen kohde oli sille täysin vieras, jännitysmomentteja oli kasassa ihan mukavasti. Alkuun Ruusaakin vähän jännitti, sillä talojen pihoissa vaani varsin epäilyttäviä roska-astioita ja sähkökaappeja.

Sitä en kyllä tiedä, kuinka paljon Ruusa siedättyi kärryjen ääniin, sillä jo ensimmäisten 200 metrin matkalla se vetäisi muuhun porukkaan noin 20 metrin kaulan. Muita ääniä kuultiin sitten senkin edestä, muun muassa veden solinaa sillan alla (vähän jännitti) ja motocross-radalta kantautuvaa pärinää (melkein säikytti).

Jossain vaiheessa lenkkiä yritimme myös vaihtaa ponijärjestystä, mutta Ruusa pyrki aina päättäväisesti takaisin johtoasemiin.

Puolitoistatuntiseksi venähtäneen lenkkimme kiersi asuinalueiden ja hiekkakuoppien läpi. Kärkiponi Ruusa tepsutteli eteenpäin reippaasti korvat tötteröllä.

Mäkipitoinen lenkki oli juuri sitä, mitä rimpula nyt tarvitsee. Sen takapolvet ovat nimittäin viime aikoina olleet siinä määrin lonksuvaiset, että ne kaipaisivat tuekseen huomattavasti nykyistä vahvempia lihaksia.

Melkein oikea kärryponi

Nyt sillä on sitten ollut kärryt perässä. Ruusalla siis. Kärryissä oli vielä pieni ihminenkin. Kovin lähellä ponia kärryt eivät tosin vielä ole olleet, mutta eipäs ruveta nyt saivartelemaan.

Tämä ei ollut parasta ravia, mitä Ruusa tänään esitti.
Pääasia oli kuitenkin se, että kärryt eivät pelottaneet ja ponista löytyivät toimivat kaasu, jarrut ja ratti.

Tämä oli itse asiassa jo toinen kerta, kun Ruusa koki kärryjen läsnäolon lähellään. Ensimmäisellä kerralla kärryt olivat ensin ehkä vähän hui, sitten jo ihan sama. Koska pikkuaskelia on otettava paljon, että päästään päämäärään, lisäämme askelten vaikeusastetta kerta kerralta.

Tällä kertaa testattiin ensin ponin päänsisäisten tähtien asento turvallisesti aitojen sisäpuolella ja sitten lähdettiin suureen maailmaan.

Alkuperäinen aikomus oli laajentaa melkein-kärryponin ajomaailmaa vain pieni lenkki parkkipaikan tienoilla, mutta poni esitti vienon toiveen matkan jatkumisesta eteenpäin. Tällaiset toiveet on tässä taloudessa tapana toteuttaa.

Ponin valitsema jatkoreitti nosti vaikeusastetta ainakin pari pykälää lisää, sillä vastaan tuli heti perhe lastenvaunuineen. Lisäksi piti ohittaa kutsuvasti kuiskaileva syöttelyruohikko. 

Tädillä loksahti suu auki, kun poni ohitti kaiken kokeneen kärryponin varmuudella. Jos se vilkaisikin ruohon suuntaan, se teki sen niin vaivihkaa, että täti ei juuri huomannutkaan. Ihan kuin sillä olisi ollut jopa vähän kivaa!

On kiva kun tallilla on auttamistahtoista väkeä. Kiitokset niin avustajille kuin kuvaajallekin.

P.S. Menoamme kentän laidalla katsellutta tallikaveria nauratti asetelma sen verran, että hän meni möläyttämään "tästä pitäisi melkein ottaa kuva". Ennen kuin hän huomasikaan, hänellä oli todellakin kädessään pokkarikamera. Meikäläisen lähellä kannattaa vähän varoa sanojaan!

Ei ihan kuin Strömsössä, mutta sitten taas melkein

Kun poni menee kentällä harjoitusaisojen (=kaksi risukasasta tempaistua käppyrää) kanssa kivasti ja ensimmäinen ohjasajomaastokin on kaverin kanssa tehty, seuraava askel on luonnollisesti suunnata maastoon "aisojen" kanssa yksin.

Eilen lähdimme tällaisella varustuksella ensimmäistä kertaa kauemmas kuin tallinpihan ympäri. Tai ihan täysi varustus ei ollut, koska yksi "aisa" katkesi jo ennen kuin pääsimme pihasta. Matkaan lähdettiin siis vain yksi ponin vetämä risu maata raapien.

Kaikki meni ihan kivasti - kunnes tultiin naapuritallin kohdalle.

Kentällä käyskennellyt puoliveriratsu ei reaktiosta päätellen ollut koskaan ennen nähnyt pikkuponia, joka vetää perässään risua. Pienimuotoinen slaagi huipentui äänekkääseen varoitustöräykseen.

"MISSÄ PALAA?!", säikähti rimpula tajuamatta, että töräyksen syy oli se itse.

Koska ei muutakaan syytä varoitukselle keksinyt, Ruusa arvioi vaaran lähteeksi kaukana pellolla työskentelevän traktorin.

Ilmeisesti eteneminen jonkin verran haittasi traktorin tuijottelua ja töristelyä, koskapa loppumatka meni ponia eteenpäin käskiessä. Tai ainakin siihen asti, kun käännyttiin takaisin. Takaisin kääntymisen jälkeen ohjastajan tehtäväksi jäi vauhdin himmailu.

Tämänpäiväistä menoa.
Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat havaita varustemuutoksia.
Olemme ottaneet taas käyttöön rintavaljaat ja
kuolain on vaihtunut fullcheek-kolmipalasta muoviseen Novaan tuteilla.

Omnomnom. Ruoho on parasta huumetta.

Poni luopui ryöstäytymispyrkimyksistään, kun pari tallikaveria tuli vastaan. Tuttujen toverien rinnalla Ruusalla ei ollut enää mitään hätää - jos akuuttia ohitustarvetta ei lasketa.

Voisi ehkä rehellisyyden nimissä sanoa, että eilinen maastoretki ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Niinpä sama reissu otettiin uusiksi tänään. Aisantapainen tosin jätettiin suosiolla tallille.

Sen jälkeen, kun ponista alkukiemurtelujen jälkeen löytyi jonkinlainen maastoonpäinpyrkimys, lenkki meni oikein kivasti. Traktorikin sai tehdä työtään pellolla ihan rauhassa, kun ei ollut lajitovereita töräyttelemässä ponille ylimääräisiä kierroksia.

Toki menomme vielä hiukan muistuttaa juopuneen askellusta, mutta ei tässä mitään tyylipisteitä kalastellakaan. (Vaikka olisihan se sitten kärryjen kanssa kiva, jos ajopelin molemmat pyörät pysyisivät tien puolella.)

Salainen haaveeni on ryhtyä sovittelemaan rimpulan perään jotain renkaallista jo ensi viikolla. Haaveen toteutuminen toki riippuu vahvasti apukäsien saatavuudesta. Jostain syystä vapaaehtoisten jonoa ei ole vielä näkynyt.

Asiasta kolmanteen. On se aika vuodesta, kun ponin halukkuus lähteä tarhasta tädin matkaan lisääntyy eksponentiaalisesti. Ruusan pyydystäminen on harvoin kovin haastava tehtävä, mutta ei poni myöskään aina tule höristen vastaan. Nyt tulee.

Sama ilmiö esiintyi keväisin G:n kanssa. Lievä hapannaamaisuus vaihtui malttamattomiin hörinöihin tarhan portilla.

Luulen, että kevätruoho on paitsi ponille soveltuvaa ravintoa, myös jonkinlainen huume. Eivät ne voi ruohon kutsulle mitään.

P.S. Joku saattoi ehkä huomata, että muutin ulkoasua vähän kesäisemmäksi. Yritin ihan totta tehdä välillä jonkun muun värisen, mutta oranssi tuli. 

Oma poni, paras poni

Eilen ratsastin taas Valkoisella Ponilla. Laskeuduin selästä omista taidoistani (tai pikemminkin niiden vakavasta puutteesta) niin ahdistuneena, että en voinut lähteä tallilta ennen kuin olin sopinut ratsastustunnin ensi viikolle.

Tumpulatuntemuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, tuli vastustamaton halu vielä ohjasajaa rimpulaa ennen kotiinlähtöä. Tällaisiin mielihaluihin voi toki ajaa myös se, että iltaisin ei ole enää pimeää.

En tiedä, oliko viisasta ohjasajaa, sillä olin sen jälkeen niin pää pilvissä, etten saanut illalla unta.

Ruusa oli niin kuuliainen, että pikkupiru olalla kuiskii sen olevan todennäköisesti hyvin sairas. (Toisaalta poni kuuleman mukaan oli aiemmin päivällä vetänyt kunnon rallia tarhassa ilman astmakohtausta.)

Siinä, missä viime treenissä ravasimme yhden ympyrän, nyt ravityöskentelyä tuli jo pari kierrosta - ja saimme vähän jotain tehtyäkin siinä ravissa. Ravia pystyi jopa alkeellisesti säätelemään. Voisikohan näitä pieniä suuria edistysaskeleita jotenkin purkittaa, että voisi sitten ottaa annoksen, kun kaikki tuntuu menevän päin peetä?

Treenin ajaksi ripustin Ruusan naruriimunnarun roikkumaan juoksutusvyöstä kuten alla olevassa arkistokuvassa. (Eiliseltä ei ole kuvallista todistusaineistoa.)

Paksuponi joskus alkusyksystä. 

Narun on tarkoitus muistuttaa ponia, että jaloissa roikkuvista asioista ei tarvitse välittää. Käsittääkseni tällainen ymmärrys on ponille kohtalaisen olennainen ominaisuus, jos haluaa että se kärryt perässään etenisi ilman slaageja. Eikä rimpula narusta juuri välittänytkään, vaikka vähän kuulostelikin ääntä, joka pääsi, kun naru tarttui takasuojien tarroihin.

Luulen, että Ruusa alkaa olla pian valmis kohtaamaan kyljellään jotain vähän taipumattomampaa materiaalia. Että joskus saataisiin se myös oikeiden aisojen väliin.

Miten loistava käyttöponin tulevaisuus Ruusalla olisikaan edessä, jos se olisi terve! Oma poni, paras poni.

Pitkien ohjien paluu

Kun omistaa sairaalloisen ponin, pienikin parannus olotilaan on iso ilon aihe. Tänään olin iloinen siitä, että ponin sieraimet pysyivät levossa normaalimitoissa eikä kevyestä jumpasta palautuminen tuottanut ongelmia.

Jumppa aloitettiin perinteiseen tapaan eli vapaavalintaisella verryttelyillä vapaana. Ponin valitsema koreografia meni näin: ravia niskoja nakellen, piehtarointi ensin vasemmalla ja sitten oikealla kyljellä, siitä suoraan pukkilaukkannosto ja lopuksi vielä pari ympyrää laukassa.

Alkuverryttelyä Ruusan tapaan. Kevätkin lällätti "aprillia, aprillia", kun taivaalta putoili lumihiutaleita.

Tämän verryttelyn jälkeen lihakset olivat sopivassa lämpötilassa kohdatakseen pitkästä aikaa pitkät ohjat.

Kentän laidalle kerääntynyt runsaslukuinen yleisö (3 ihmistä) odotti Ruusan ja ajo-ohjien jälleennäkemiseltä vähintäänkin jännittäviä askelkuvioita, mutta poni olikin suorastaan epäilyttävän rauhallinen. Olikohan se sittenkin kipeä?

Käynnissä sillä näköjään on välillä aika itseensä tyytyväinen ilme (huomaa elvis-huuli). Täti säätää jotain ohjien kanssa. En ole uskaltanut ottaa ohjia kovin lyhyiksi, joten poni kulkee aika pitkänä, mutta haitanneeko tuo tässä vaiheessa?

Poni ei yhtään vimpuloinut, kiemurrellut, noussut takajaloilleen tai edes peruuttanut. Muutaman kerran pysähtyi luvatta, mutta lähti pyynnöstä liikkeelle ilman draamaa. Oma eteenpäinpyrkimys jätti toivomisen varaa, mutta poni kuitenkin lantusti ympäri kenttää suunnilleen ohjastajan ohjeiden mukaan.

Sain Ruusan jopa ravaamaan kokonaisen ympyrän! Tämä on todellinen saavutus silloin, kun ponilla on tahmaa tassuissa. Siihen oli hyvä lopettaa.

Pokkariin tottumattomalla kuvaajalla ei ihan ajoitus osunut ravissa, mutta pääasia, että on kuvia. Täti noudattaa ohjetta, jonka mukaan ravissa ei itse ravata vaan harpotaan, jotta ohjastuntuma säilyy tasaisena.

Sain yhden yleisön jäsenen jopa kuvaamaan meitä, kiitos hänelle. (Sivumennen sanoen tällä nykyisellä tallilla ehkä parasta ovat ihmiset, ja tämä on epäseuralliselta ihmiseltä aika paljon sanottu.)

Kuvissa näkyi jo aiemmin ongelmaksi kokemani suutuntuma. Poni edelleen vastustelee kuolainta availemalla suutaan, vaikka omasta mielestäni pystyin pitämään tuntuman tällä kertaa aika mukavana. Tai no, kyllä poni kai tuntuman jo jotenkin hyväksyy, mutta heti kun ohjalla pyytää jotain, ponia alkaa ahdistaa.

Tässä näkyy, että heti kun tekee pidätteen, ponilla aukeaa suu.

Ohjaustehostinkin puuttuu edelleen, joten kääntäessä joudun helposti ottamaan ohjasta liikaa. Olemme harjoitelleet kevyitä sivulle vieviä apuja lyhyillä ohjilla, mutta lukemattomista harjoituskerroista ja porkkanalla palkitsemisesta huolimatta en ole saanut Ruusaa hoksaamaan, että sen kannattaisi myödätä pienelle paineelle.

Löytäisimmepä jonkun hyvän ajo-open, joka neuvoisi tästä eteenpäin.

P.S. Menimme me toiseenkin suuntaan, vaikka kuvat ovat vain vasemmasta kierroksesta. Itse asiassa tämä kierros on aiemmin ollut ponille hankalampi, nyt ero on jostain syystä vähän tasoittunut.

Villiponin ohjaksissa

Poniini on osoittanut viime päivinä huomattavaa kyvykkyyttä tuhmuuteen. Tästä täti on vetänyt johtopäätöksen, että poni alkaa olla taas kunnossa. Se kykenee hengästymättä jo melko näyttävään rodeointiin narun päässä ja ohjasajo-ohjien käärimiseen piruetin avulla kaulansa ympäri.

Jälkimmäinen tapaus tuli todistettua tänään. Alkuun poni ei tättäröinyt mitään, mutta koska tädin mielestä paikallaan seisominen ei käynyt ohjasajotreenistä, oli hiukan käskettävä.

Käskeminen hermostutti ponin siinä määrin, että se ensin pyrki vauhdilla taaksepäin. Kun julma täti - myönnetään, kohtalaisen kovaotteisesti - edelleen piti kiinni liikkeen suunnasta, poni pyörähti seuraavaksi pari kertaa akselinsa ympäri sellaista vauhtia, että ohjanjatke heräsi tilanteeseen vasta kun poni oli naruineen jo tiukasti solmussa.

Tässä kohtaa täti alias ohjastaja alias minä katsoin parhaaksi siirtää ohjat juoksutusvyön ylärenkuloista sivurenkuloihin, joissa ne olivat viimeksi ensimmäisellä kuolainajokerralla. Niinkus näin:

Kuva syksyltä, koska tuoreita kuvia ei ole.

Ylläoleva kuva on Ruusan ensimmäiseltä tai toiselta kuolainajokerralta. Tältä tuoreimmalta kerralta ei ole kuvia. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Onneksi katsojiakaan ei ollut. Esityksemme perusteella olisi voinut luulla, ettei ponillani ole koskaan ohjasajettu tai ainakaan ollut kuolaimia suussa. Ehkä joku olisi voinut arvella, että ajurillakin olivat pitkät ohjat ensimmäistä kertaa kätösissään.

Pitkä sairausloma on ilmeisesti palauttanut ponin villiponitilaan, jossa ainoa myönnytys ihmisen suuntaan on alistuminen hoitotoimenpiteisiin.

Tarkkarajaisten vaatimusten asettaminen sille on tällä hetkellä aikamoista tervanjuontia, eikä emäntäkään ole tauon jälkeen ihan täydessä terässä.

Mutta, kun ohjat olivat ponin kylkiä pitkin, ohjaaminen sujui jollain tapaa ja ponikin alistui nostelemaan tassujaan. Mitä nyt jonkun kerran portilla piti kysellä, että onko nyt kerpeles ihan pakko tosiaan.

Kaikkeen sitä pieni poni joutuukin.

P.S. Olen tallikaverin luvalla kokeillut hänen ylläpitoponinsa satuloita Ruusalle. Jo aiemmin on ollut pakko hyväksyä se, että toisin kuin G, Ruusa ei kasva 16-tuumaiseen satulaan sopivaksi. Nyt kuitenkin kauhistuttavasti näyttää siltä, että myös 15-tuumainen saattaa olla liian pitkä. 15-tuumaiseen yleissatulaan tädin prsus mahtuu vielä ihan survomatta, mutta 14-tuumaisen kanssa tilanne voi olla himpun eri. Auts.

Aurinkoisia ajatuksia

Lauantai-iltapäivä, sataa kaatamalla vettä. Sekä poni että ihmiset märkiä. Silti ei harmita, vaan naurattaa. Sateesta huolimatta tädin pään sisällä paistaa aurinko lähes pilvettömältä taivaalta.

Ai miksikö? No siksi, että ponini on niin iloisen näköinen juostessaan kenttää ympäri niin kovaa kuin jaloista lähtee. En tiedä, miten pitkään, ehkä 10 minuuttia. Parasta on kuitenkin se, että kun poni on juossut tarpeekseen, se on tuskin lainkaan hengästynyt.

Vielä 1,5 kuukautta sitten se olisi tuollaisen kekkuloinnin jälkeen puuskuttanut suunnilleen loppupäivän.

Ehkä Ruusasta sittenkin tulee vielä käyttöponi. (Yritetään nyt olla takertumatta siihen tosiasiaan, että ponilla on vielä päivittäinen astmalääkitys päällä.)

Riekkumista edelsi tällainen. Poni on yhtäkkiä venähtänyt pepulta niin, että häntäremmiä kiinnittäessäni ihan hätkähdin.

Riekkumistilannetta edelsi pieni ohjasajoharjoitus. Ruusa ei varsinaisesti ilahtunut joutuessaan pitkästä aikaa ihan hommiin, vaan esitteli heti alkuun täyden repertuaarin vastustelukeinoja. Peruutuksesta piruettiin.

Vaan ei auttanut ponin kuin alistua kohtaloonsa. Ja Ruusan runsasenergisyyden ansiosta saimme vieläpä mentyä enemmän ravia kuin koskaan.

Ravista ei ole kuvallisia todisteita, sillä kuvaaja oli jo väsynyt taistelemaan sadetta ja pimeyttä vastaan. Toisaalta hänen olikin parempi keskittyä väistämään. Täti nimittäin löysi ponistaan kaasun, mutta ratti oli kadoksissa.

Ratin toimimattomuuteen saattoi vaikuttaa se, että ohjaustehostin jäi varustehuoneeseen. Tähän johti kurkistus ponin pahanhajuisen hengityksen tuloaukkoon. Hammasloma oli jonkin verran pidentynyt sitten viimenäkemän. (Ei siis vissiin hetkeen kuolaimia.)

Kuvasta ponin suun tilannetta ei ihan pysty hahmottamaan. Mutta tilanne on siis se, että niin pitkälle kuin suupielestä pystyy ponin suuhun kurkistamaan, siellä näkyy molemmin puolin pelkkää ientä. Yksi etuhammaskin heiluu.

Onkohan ponillani poskihampaita ollenkaan? Miksi se pudottaa kaikki hampaat ennen kuin kasvattaa yhtään uusia? Mahtaakohan tämä hampaattomuus olla myös mahaongelmien taustatekijänä?

Olin kyllä jo epäillyt hampaanvaihdon olevan käynnissä, sillä poni on syödessään oudosti mukeltanut suullaan. Mutta ihan tällaista näkyä en osannut odottaa. Peukut pystyyn, että Ruusalle puhkeaa pysyviä hampaita ennen kuin maitohampaat ovat kokonaan poissa!

Kokeilussa orbitless ja uudet ohjat

Elän jotain hippivaihetta, jossa tekee mieli etsiä vaihtoehtoja kuolaimelle. Niinpä tilasin jokin kuukausi sitten Ruusalle Orbitless-kuolaimettomat. Vasta tänään päästiin niitä kokeilemaan. (Ja ensimmäistä kertaa kokeilussa olivat myös tuollaiset meidän uudet ihan valjakkouskottavat ajo-ohjammekin.)

Fiilikset tiivistyvät yllä olevaan kuvaan. Tai oikeastaan tuossa poni on sentään vielä jollain tapaa hanskassa. Poni ei ole koskaan ollut niin hankala ajaa kuin tänään! Tuntui, ettei siihen tällä päävehkeellä saanut minkäänlaista kontrollia.

Ruusa otti hiukan kierroksia, kun tallitytöt tulivat maastosta ja kiersivät vielä muutaman kerran kentän ympäri kulkevan polun. Poni teki kaikkensa vapautuakseen ihmiskontrollista ja lopulta saikin riuhtaistua itsensä irti. (Luojan lykky, että olimme kentällä keskenämme.) Tarjosimme siis runsain mitoin vauhdikasta viihdettä tallin ruuhka-aikaan.

Taisi olla viimeinen kerta, kun Ruusalla ajetaan kuolaimettomilla. Varmaan tuo orbitless oli myös väärin asennettu, mutta se oli selvästi aivan liian pehmeä riehakkaalle teinille.

Tyytymättömät.

Lopuksi sentään päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, mutta nihkeää oli. Kuolaimilla poni oli viime ajossa sata kertaa parempi.

Ohjat tuntuivat melko liukkailta, mutta ihan kivoilta. Pitää varmaan seuraavan kerran käyttää jotain sellaisia hanskoja, joista pitävä materiaali ei ole kulunut pois.

Mentiin me tähänkin suuntaan.

Jotain tolkkua. Taustalla Ruusan oma kulkupeli.

P.S. Tallinvaihtosuunnitelmat ovat mutkistuneet, sillä en saa valitsemani paikan tallinpitäjää kiinni. Harmittaa, jos poni joutuu tämän takia olemaan taas yhden viikon tallissa, jossa se ei saa henkeä.