Ohi on!

Onko ehkä koskaan noin puolitoista kuukautta tuntunut niin pitkältä kuin puolitoista viime kuukautta? Tuskin!

Albertin seitsemän viikon ja jokusen päivän mittainen pikkutarhailu on tuntunut vähintään seitsemältä kuukaudelta. Mutta nyt piinaviikot ovat ohi, jos ei tule takapakkeja. Olisipa kerrankin sen verran tuuria, että tämä olisi nyt tässä.

Ja kyllähän vapauden koittamisen kunniaksi kirmailtiinkin. Vähän hirvitti, että onkohan nyt ihan hyvä laukkailla pitkän levon jälkeen. Vaan yritäpä selittää tällaista puolitoistavuotiaalle, joka ei tiettävästi ymmärrä suomea paria sanaa enempää.

Albertin menoa katsoessa tulee jostain syystä sellainen olo, että jos kaikki menee hyvin niin siitä voi tulla aika päheä ratsu. 

Eläinlääkärin mukaan kuitenkin jo kuuden viikon päästä leikkauksesta olisi saanut päästää varsan isoon tarhaan. Eiköhän hän ymmärtänyt ohjetta antaessaan, että siinä kohtaa saattaa varsaa vähän riemastuttaa.

Sentään olin sen verran fiksu, että en laittanut toipilasta kylmiltään meidän mittapuumme mukaiseen "isoon tarhaan". Sen sijaan lykkäsin varsan sunnuntaina emänsä kanssa sellaiseen vähän keskiverrompaan "isoon tarhaan" eli tilaan, jossa koko aidan näkee samoilta sijoilta.

Lapsensa ystäväksi valikoitunut äitiponi sentään kerrankin ei heittänyt bensaa liekkeihin, vaan keskittyi korostetun rauhallisesti olennaiseen. Heinäruokinnan ajoittaminen Albertin elintilan laajennukselle oli strateginen veto, mutta ei tainnut juuri vaikuttaa itse varsan liikehdintään.

Askeleen keveys välittyy kuvasta kivasti.

Kuten aiemmin olen todennut, piinaviikkojen aikana Albert on ollut ainoa, jota poikkeusjärjestelyt eivät ole erityisemmin piinanneet. 

On kuitenkin myönnettävä, että sairaustarhailun tarkoitus ei välttämättä ole ihan kaikilta osin täyttynyt.

Ajatuksenahan on ollut, että varsa ei riekkuisi. Mutta luulenpa, että ei ole niin pientä tarhaa, etteikö omasta mielestään täysin terve varsa vähän siellä mahtuisi ilakoimaan. (Samalla on voinut havaita, että aiemmin - mitä ilmeisimmin irtopalojen vuoksi - kadonnut jousto on palannut Albertin raviin.)

Isommassa tarhassa on enemmän muitakin harrastusmahdollisuuksia kuin vain liikuntaa.

Myös lääkärin määräämät talutuskävelyt ovat jo pitkään menneet siinä määrin extremeurheilun puolelle, että en ole ensimmäisen toipilasviikon jälkeen taluttanut Albertia ollenkaan ilman kypärää. (Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka Albertin ilmassa viihtyneet etuset eivät minua päin olekaan huitoneet.)

Ja, myönnetään, että muutamana viime päivänä en ole kävelyttänytkään. En sen jälkeen kun varsa yhdellä kävelyllä oli erittäin lähellä tempoa itsensä irti, toisena päivänä laskeutui neliraajaloikasta jalkani päälle ja siitä pari päivää myöhemmin rynnisti säikähtäessään ylitseni niin, että polvi oli pari päivää turvoksissa.

En ole edes laskenut, montako kertaa varsa on onnistunut kaatamaan itsensä. (Eikä muuten ole yhdestäkään kerrasta oppinut mitään, tai edes vähäsen säikähtänyt.)

Alkoi tuntua siltä, että tällainen "käveleminen" ei välttämättä edistä kummankaan osapuolen terveyttä.

Ihme kyllä ainakaan omaan terveyteeni kohdistuneissa talutusvälikohtauksissa ei oletettavasti mennyt mitään rikki, vaikka lintatun jalkapöydän suojana oli ainoastaan tavallinen lenkkitossu eikä polveakaan tietysti mikään haarniska peittänyt. Polvessa on kyllä mustelma, mutta ei enää kipua. Joskus on matkassa hyvääkin tuuria. 

Kuva hämää, Albert on oikeasti selvästi Ruusaa isompi. Pitää yrittää jossain vaiheessa saada ne kunnolla samaan kuvaan.

En ole huolissani siitä, että puolitoistavuotias leikkii puolentoista kuukauden seisomisen jälkeen heliumpalloa. Olisin enemmän huolissani, jos se vain lantustaisi lampaana perässä. 

Toki ihmisen päälle ei saisi koskaan tulla. Kävelytykset ovatkin olleet myös hyvä tilaisuus harjoitella sellaisia juttuja kuin taluttajan oman tilan kunnioittaminen ja pysähtyminen silloin kun narunjatkekin pysähtyy. Edistystä on saavutettu, mutta energian ylikuohuvuus on hidastanut oppimista.

Palaamme aihepiirin pariin, kun varsalla on vähän vähemmän patoutunutta liikunnantarvetta.

Tässä ei ole kaaduttu, vaan piehtaroitu.

Voitte varmaan kuvitella, miten onnellinen Albert oli, kun pääsi samaan tarhaan äidin kanssa, ekaa kertaa yli puoleen vuoteen! Vettäkin pitää juoda äidin kanssa yhtä aikaa samasta kiposta. Myös Ruusa on virkistynyt tilanteesta ja on jopa intoutunut leikkimään.

Ponit olivat kahdestaan pari päivää ja palasivat sitten (tänään) normaaliin laumaelämään. Albert solahti porukkaan kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Peukut pystyyn, että sairastarhaa ei enää tarvittaisi.

Laser vissiin oikeasti toimii (arvenhoitoa)

Vaikka syvä haava paranisi pinnalta katsoen ihan ok ilman sen kummempaa huolenpitoa, hevosen sisällä hoitamaton arpi on aika karu näky.

Tämä selvisi taannoisessa Horse & Rider in Motion -tapahtumassa, kun faskioista luennoinut (eläin)fysioterapeutti Tuulia Luomala näytti kuvan sellaisesta. Kuva oli tietystikin ruumiinavauksesta.

Vähän kuin olisi paikattu kankaasta reikä kursimalla reunat yhteen mytyksi. Jos vielä kuvittelee, että se paikattu kangas olisi vaikka joustavissa trikoohousuissa, ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään kauneusvirheestä. Se kinnaa. (Kangasvertaus on omani eikä Luomalan.)

Isot haavat kannattaisikin Luomalan mukaan hoitaa huolella eikä vain tikata umpeen.

Luomalalla ei ollut kuvatodisteita hoitamastaan haavasta verrattuna hoitamattomaan, koska olisi kuulemma ikävää ensin hoitaa hevonen kuntoon ja sitten tappaa se ruumiinavausta varten. Joudumme siis luottamaan hänen sanaansa hoidon eduista.

Kun tuolloin otin asian puheeksi oman hierojani kanssa, hän innostui keskustelunavauksesta kovin. Oli iloinen siitä, että hevospuolella puhutaan tällaisesta, kun ei siitä ihmispuolellakaan kuulemma liikaa tajuta. Hän korosti, että esimerkiksi pienikin leikkaushaava on lävistetyille kudoksille iso trauma, joka voi vaikuttaa yllättävän laajasti ja aiheuttaa kipuakin.

Tässä keskustelussa hierojani vannotti: kun Albert ruunataan, muista sitten hoitaa sitä haavaa. Hieroskelet sitä tällä lailla sormenpäillä, hän demonstroi. Hyvin kevyesti siis. Sillä lailla kuulemma verenkierto reipastuu (tai jotain) ja arpikudos jää pehmeämmäksi.

No, toiminko niin kuin minua oli neuvottu? Kyllä ja ei. Toimin, mutta myöhään.

Kun kaikelta muulta poninhoitokuormitukseltani heräsin arpikudosta minimoimaan, leikkauksesta oli jo neljä viikkoa ja siinä vaiheessahan haava ei enää muuta ollutkaan kuin arpikudosta. 

Vaikka Albertin ruunaushaava on ulkoisesti näyttänyt erittäin siistiltä, sormilla tunnustellen siinä tuntui kovia palluroita, isompi oli vähän hernettä pienempi. Tulkitsin ne mahdollisesti jonkin sortin kiinnikkeiksi, ja kiinnikkeethän ovat paha. Varsan happamista reaktioista päätellen pallurat saattoivat olla vähän kipeitäkin. Ei hjuva. (Edit. eläinlääkärin mukaan pallurat ovat todennäköisesti tikkauslangan sidoksia, joiden ympärille on pakkautunut kudosta. Muun käynnin yhteydessä on siis nyt munapussitkin kopeloitu.) 

Tältä se näyttää. 

Jonkin aikaa ahdistutti, että olenko (taas) pilannut varsani mahdollisuudet normaaliin elämään. Sitten muistin, että on olemassa myös laite, jolla paranemismahdollisuuksia voidaan parantaa. Laser! Sellaisellahan Albertin polviakin hoivattiin moneen otteeseen, kun se keväällä kuperkeikkasi trailerin etupuomin yli. 

Kysyin entiseltä tallikaverilta, joka sattuu olemaan hevoshieroja, onko laserista enää näin vanhan arven kanssa apua. Sain rohkaisevan vastauksen. Kaverin oma laser kuitenkin kuulemma on niin heikkotehoinen, että sillä olisi pitänyt osoitella Albertin tyhjennettyjä munapusseja päivittäin.

Jo ennen kuin kaveri ehti kertoa, että hän voisi vuokrata laitettaan, olin jo tekstannut varsaa keväällä hoitaneelle hierojalle. Tämä järjestikin meille audienssin jo kahden päivän päähän eli menneelle keskiviikolle.

Pikkutarhassa on tylsääää...

Puolisen tuntia surrausta ja se oli siinä. Albertkaan ei pannut kovin pahakseen, vaikka aluksi toki tunsi epäluuloa genitaalialueensa koskettelua kohtaan. 

Pitääkö hoitaa toisen kerran, kysyin. Kuulemma riippuu siitä, miltä tilanne vaikuttaa.

Itsekseni pohdin, mistä tiedän, onko tarvetta. Seuraavana päivänä arpea sormeillessani tiesin vastauksen. En enää erottanut kovia palluroita. Muutenkin alue tuntui pehmenneen. Sama pehmeys on jatkunut sen jälkeenkin.

Hämmästyttävää! En todellakaan odottanut näin isoa välitöntä muutosta. Laser vissiin ihan oikeasti toimii.

Puoli pistettä vaille ykkösen tamma - ravipisteet silti kirvelevät

Vaikka edellisestä julkaisusta voisi muuta päätellä, ihan koko syksy ei sentään ole ollut pelkkää sairauskertomusta. Ruusa-poni esimerkiksi pyörähteli 1. lokakuuta Hippoksen tuomarien edessä.

Ponini heikkoudet hyvin tietäen en yllättynyt sinisestä ruusukkeesta. Mutta se ehkä vähän yllätti, että kauttaaltaan ponneton esitys jätti ponin ykköspalkinnosta vain puolen pisteen päähän!

Puoli pistettä jäi uupumaan yleisvaikutelmasta, josta tuli 7,5. Se olikin ainoa arvosana, josta olin tuomareiden kanssa vähän eri mieltä. Mutta vain vähän, sillä Ruusalla on selviä heikkouksia rakenteessaan ja se liikkui näyttelyssä niin huonosti, että palasin sieltä alun perin aika murtuneella mielellä.

Ihan komean ruusukkeen sai poni. Se oli jo näyttelyssä inasen paksu, mutta tilanne on sittemmin merkittävästi pahentunut. Kuvat Satu Pitkänen

Syy murtuneeseen mielentilaan oli ponin ravi, josta tuli seiska. Tämä kirvelee, vaikka poni ei ole koskaan saanut Hippokselta yli 7,5:tä. Se kirvelee, koska mielestäni Ruusa ravaa parhaimmillaan kasin edestä. Tai ainakin on ennen ravannut. Enkä ole sitä edes itse kuvitellut, koskapa muutkin ovat ponin vetävää askelta ihailleet.

Nytkin Ruusa esitti vapaana muutaman sellaisen askeleen, että ehdin ajatella jes, nyt lähtee. Mutta ei sitten lähtenyt. Ne muutamat hyvät askeleetkin Ruusa esitti jossain sellaisessa kulmassa tuomareihin nähden, että nämä eivät niitä päässeet sivustapäin todistamaan. Heidän näkemänsä ravi oli ponitikitystä, jota en itsekään olisi seiskaa paremmalla arvosanalla palkinnut.

Kokenut tuomarikaksikko arvioi ravin sentään "tahdikkaaksi" eli epäpuhdasta se ei ole.

Poniravia pötkis pötkis.

Savijärven maneesissa näkemäni perusteella herää kuitenkin kysymys, olenko kengitysmuutoksen jälkeen vain ns. nähnyt, mitä olen halunnut nähdä.

Rupesin myös taas miettimään, miten tästä eteenpäin. A) Päättelen, että poni on kipeä, ja panen monttuun B) kysyn vielä muiden eläinlääkärien näkemyksiä C) hyväksyn, että näin Ruusa nyt vaan nykyään liikkuu, ja elän asian kanssa D) joku muu, mikä. (Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi olen taipuvainen ajattelemaan, että ensin C ja jos ponin liikkumishaluttomuus jatkuu niin A.)

Käynti oli ihan ok, mutta kuvasta huomaa, että alleastunta ei ole ihan sitä, mitä poni parhaimmillaan esittää

Muut askellajit menivät ravia paremmin, vaikka niistäkin jäi paras terä puuttumaan. Molemmista tuli arvosanaksi kasi. Olen kasiin oikein tyytyväinen, sillä sitä parempia numeroita saadakseen pitää olla jo poikkeuksellisen näyttävä.

Mietin, olisiko Ruusa esittänyt paremmat askellajit, jos olisin sen ratsastanut tai ohjasajanut. Mielestäni ravi on kotioloissa ollut ratsastettuna usein parempaa kuin maastakäsin, mikä näkyy myös ratsastuskuvissa. Toisaalta tämä pohdinta on turhaa, koska poni oli jo kehässä niin uupunut, että ei se olisi enää jaksanut käyttökoetta.

Jos poni jää henkiin ja pääsemme vähän treenin makuun, saatamme käydä vielä jossain vaiheessa yrittämässä pisteiden nostoa. Nyt tiesin jo etukäteen, että pisteet eivät välttämättä ole sellaiset, mitä Ruusa parhaimmillaan voisi saada. Halusin kuitenkin hoitaa jalostusarvostelun pois alta siltä varalta, että tilaisuutta ei myöhemmin tule.

Tällä kertaa ponin esitys oli alusta loppuun ponneton. Poltti kai energiansa verryttelypöllöilyyn, kuinkas muutenkaan. 

Ruusa oli aivan rauhallinen ja kiltti siihen asti, kun tiellä tuli vastaan mies, joka talutti kahta hevosta laitumelle. Tämä oli Ruusasta käsittämättömän kuohuttava näky, jolle se jaksoi puhista seuraavan noin vartin.

Olisi voinut tulla edes vähän paremmat ravipisteet, jos poni olisi sillä hetkellä päässyt maneesiin vapaaksi. Toki tamma esitteli siinä myös erilaisia koikkaloikkailuita ja kahden metrin laukkaympyröitä taluttimen päässä. Tältä osin oli onni, ettei ollut kovin monta silmäparia todistamassa. 

Kaipaan niin niitä aikoja, kun kehään juostessa poni tuntui kasvavan senttejä ja se venytti askeltaan kuin kertoen yleisölle, että minuahan te tulitte katsomaan. Sen ponin tilalla on nyt kiltti Ruusa, joka kyllä tekee, mitä siltä odotetaan, mutta vailla omaa innostusta. Jos ei into palaa niin taitaa olla Ruusan aika jäädä näyttelyeläkkeelle. 

Hippos-näyttelyura on ponilla kyllä edennyt tasaisesti: joka kerta on napsahtanut kakkonen.

Tällä kertaa harmitti lähinnä tuo ravi. Ainoa arvostelukohta, josta Ruusa mielestäni olisi ehkä ansainnut paremman arvosanan, oli tosiaan se yleisvaikutelma. Yleisvaikutelmapiste on kuitenkin käsittääkseni rakennettu järjestelmään juuri siksi, ettei tarvitsisi antaa ykköstä ponille, jota tuomarit eivät hyvästä kokonaispistemäärästä huolimatta pidä ykkösen arvoisena.

Ihan hienossa kunnossa se on (tai oli) joutoponiksi.

Arvostelussa ei sinänsä ollut minulle muuta yllätystä kuin yksi iloinen: jaloissa riittävä luusto! Minä kun olen aina manannut ponini hentoja kinttuja. Mutta eivät ne kyllä enää viime aikoina ole omaankaan silmään pahasti tökänneet. Luulin, että olen vain tottunut, mutta ehkä jalat ovatkin paksuuntuneet. Supistuneita sääriäkään ei mainittu.

Lopuksi vielä koko arvostelu:

Tammalla on hyvä rotu- ja tammaleima. Se on ryhdikäs. Sillä on erittäin ilmeikäs pää ja pitkä, hyvin liittyvä kaula. Hieman taipumusta alakaulaan. Ylälinja on melko sopusuhtainen. Suora lanne. Lapa on pitkä. Hyvä säkä. Rungossa on hyvä syvyys. Lautanen lihaksikas, mutta lyhyt ja luisu. Pitkä reisi. Jaloissa on riittävä luusto. Molemmat etujalat ovat hajavarpaiset. Takajalkojen liikkeet ovat melko suorat. Käynti on tahdikasta, saisi olla irtonaisempaa ja lennokkaampaa. Laukka on tasapainoista ja rytmikästä. Hyvän tyyppinen tamma, jonka raviliikkeet saisivat olla lennokkaammat. Kavioissa on korkeat kannat ja ne ovat varpaalta pitkät (etukavioissa pohjalliset).

Tässä näkyy hyvin Ruusan ei kiinnosta -asenne, joka leimasi näyttelypäivää. Tai siis aamua, sillä lähdimme kotimatkalle jo kymmenen aikaan!

Tyyppi 8,5 Pää ja kaula 8,0 Ylälinja 8,0 Etuosa 8,0 Takaosa 7,5 Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Käyntiliikkeet 8,0 Raviliikkeet 7,0 Laukka 8,0 Yleisvaikutelma 7,5 Kaviot 7,0

Pisteet olivat kakkosen tammaksi erittäin hyvät. Kakkoseen nimittäin vaaditaan tyypistä ja yleisvaikutelmasta molemmista vähintään 7, toisesta vähintään 7,5, eikä mikään arvostelukohta saa olla alle 5.

Ykkösen saa, jos tyypistä ja yleisvaikutelmasta tulee kummastakin vähintään 8 ja toisesta vähintään 8,5 eikä mikään arvostelukohta ole alle 6. Ruusahan täytti näistä kirkkaasti kaikki muut vaatimukset paitsi sen yleisvaikutelman puolikkaan pisteen osalta.

Pistekeskiarvo ei vaikuta tammojen palkintoon. Oria sen sijaan ei palkita, jos pisteiden keskiarvo jää alle 7,4:n. Saamillaan pisteillä Ruusa olisi orinakin selvästi ansainnut palkintonsa, sillä sen pisteiden keskiarvo on 7,625. Ei hullumpaa!

Lopuksi vielä strategiset mitat:

Säkäkorkeus: 135,0 cm; Lautaskorkeus 135,5 cm; Rinnanympärys 162,0 cm; Etusäären ympärys 16,5 cm

Tuomareina näyttelyssä olivat Tuula Pyöriä ja Kirsi Lehtonen.

P.S. Kaikki kuvat on ottanut Satu Pitkänen. Suurkiitos niistä! 

Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta

Terkkuja täältä ponitallin sairaustuvalta!

Kaikenlaista onkin ehtinyt tapahtua sitten viimenäkemän. Operoitujen kahden nivelen lisäksi olemme ehtineet parannella yhtä aivotärähdystä, kahta ähkyä ja nyttemmin mahahaavaa.

Tiesittekö, että ihminen voi saada aivotärähdyksen jopa ilman yhdenkään kavioeläimen läsnäoloa? Tarvitaan vain väsynyt ja kärttyinen olotila, kiire ja autonovi. No, onneksi itseaiheutettu täräys meni ohi muutaman päivän levolla.

Ennen sairastupailua. Kuvat: Hestafoto

Mainitut ähkyt ja mahahaava ovat toki olleet hevoseläimen ruoansulatuselimistössä. Mutta eivät itse toipilaan, vaan Ruusan. Ähkyt ovat tietenkin noudattaneet normaaleja hevosen sairastumisen lainalaisuuksia eli puhkesivat lauantai-iltana ja sunnuntaipäivänä, viikon välein.

Ähkyily on ollut hyvinkin lieväoireista, mutta koska se on saanut ponin johdonmukaisesti kieltäytymään niin raikkaasta hanavedestä kuin herkkumehuistakin, on tarvittu ammattiapua. Ensimmäisellä kerralla taivuin pyytämään Viikin päivystäjää paikalle kello 3 sunnuntaiaamulla. Voin kertoa, että tuli kipupiikille ja letkutukselle hintaa.

Seuraavalla kerralla sinnittelin ponin kanssa maanantaiaamuun. Tie vei klinikalle heti sen jälkeen, kun tallinpitäjän mies oli saanut vaihdettua renkaani. Sattui nimittäin olemaan täällä etelässä yhden päivän talvi juuri menneenä maanantaina.

Klinikkatutkimusten lomassa paiskin samaan aikaan töitä - kahden tunnin yöunilla. Ei ollut hirveän kiva kokemus. Mutta onni on etänä onnistuva ja muutenkin joustava työ! Kun aamulla ilmoitin, että lähden viemään ponia klinikalle, kaikki olivat vaan että okei, järjestelläänpä työt vähän uudelleen.

Kuva: Hestafoto

Ensimmäiset klinikkatutkimukset eivät paljastaneet mitään erityistä: verikokeet ok, edes hiekkakeräymä ei ollut mainittava.

Poni jäi kuitenkin kaupunkilomalle yhdeksi yöksi ja seuraavana päivänä maha tähystettiin.  Silloin paljastui karu totuus, eli se mahahaava. Oli kuulemma tuoreen oloinen. (Olipa hyvä, että silloin pari vuotta sitten kiukuspäissäni irtisanoin ponin hoitokuluvakuutuksen. Mahahaavaa se ei tietysti olisi korvannut, mutta ähkyhoidot kyllä.)

Luottokorttia vinguttaessani vannoin, että tämä on Ruusan viimeinen iso eläinlääkärilasku.

Viime kuun eläinlääkärilaskut ylittivät nimittäin kipurajan aika komealla ilmavaralla: loppusumma kohosi noin 5 000 euroon! Vakuutuksesta saan takaisin sellaiset nolla euroa. Toisin sanoen Ruusaa koskevan päätöksen on parempi pitää ennen kuin teen henkilökohtaisen konkurssin.

Perus-tallilook, tällaisissa hepeneissähän aina ponejani taluttelen. Kuva: Hestafoto

Mahahaava yllätti, vaikka olin toki huomannut, ettei Ruusa ole ollut seuralaisena onnellinen. Seuraneidin tehtävä on langennut pääasiallisesti Ruusalle, koska tuuraajina vierailleiden laumatoverien päät eivät ole kestäneet tehtävää sen paremmin.

Omakin stressitasoni on huidellut sellaisissa sfääreissä, että olen ollut varsin ikävää seuraa niin eläimille kuin ihmisillekin. Tällä menolla mahahaavaa joudutaan lääkitsemään myös ponitädin sisuksista.

Vielä pitäisi muutama viikko sinnitellä.

Kuva: Hestafoto

Albertilla on siis ollut oma pikkutarha, jonka vieressä on ollut toinen, vähän isompi pikkutarha seuralaiselle. Eilen suurensin seuralaistarhaa, mikä herätti Ruusassa akuutin kirmailun tarpeen. Meni hetki ennen kuin sain tästä vaikutteita ottaneen toipilaan hillittyä.

Mutta vaikka tarha on suurentunut, Ruusan juomasaavin pinta on pysynyt koskemattomana pari päivää. Akuutilta tilanteelta on pelastanut vain se, että poni ryystää kuitenkin aamuin illoin tarjoilemani greenlinemehut. Heinääkin Ruusa on syönyt vähän närkkimällä.

Tänään kuitenkin ehkä keksimme ratkaisun: lykkäsimme koko konkkaronkan vastikään suurennettuun seuralaistarhaan. Tuoreeltaan tilanne näytti siltä, että setäponi ja Ruusa tekevät  kahdestaan ponijuttuja ja setähevonen syö sillä aikaa heinät. Eli varsin normaalia toimintaa.

Kuva: Hestafoto

Ainoa, jonka pää on kestänyt pikkuyksiössä seisomista, vaikuttaa olevan Albert.

Se on muutenkin voinut kohtalaisen hyvin. (Edit. Eli ruoka maistuu niin kuin, noh, teinipojalle, vettä kuluu ja kakkaa tulee kuin isoltakin hevoselta.) 

Terkkuja sairastuvalta -sarjamme viime jaksossa vaivannut kuume meni ohi eikä verikokeessakaan näkynyt huolenaiheita. Vuohisten tikit on pari viikkoa sitten poistettu ja ensimmäinen kolmesta IRAP-hoidostakin on jo naapurin hevosklinikalla pistetty.

On ollut onni, että irtopalaleikkauksesta toipuu ruuna eikä ori. Ruuna-Albert on nimittäin onnistunut itsehillinnässä huomattavasti paremmin kuin ori-Albert.

Yhtään ei saisi vielä riekkua. En kuitenkaan tiedä, onko ylipäätään mahdollista, että 1,5-vuotias varsa ei kuukauden seisomisen jälkeen yhtään kekkuloisi. Ja Albert on kekkuloinut välillä aika näyttävästi. Onneksi on toistaiseksi pysynyt käsissä, mistä lienee kiittäminen pitkälti naruriimua.

Jos joku ihmetteli, miksei tule postauksia, niin tässä syy. Kiirettä on pitänyt, kun olen kahdesti päivässä rampannut tallilla hoitamassa milloin mitäkin. Lasken päiviä.

P.S. Nämä kuvituksena olevat Albert-kuvat otettiin laitumella syyskuun lopussa, synttäriviikollani. Jos olisin tiennyt, millaisiin laskuihin kohta hukkuisin, olisin ehkä ottanut yhteyttä johonkin harrastajakuvaajaan enkä ammattilaiseen. Mutta ainakin tuli hommatua itselleni jonkinlainen 40-vuotislahja (kyllä, olen oikeasti keski-ikäinen). Ruusan kanssahan olen jo muutama vuosi sitten otattanut ammattilaiskuvia.