Valoa tunnelin päässä?

Uskallanko sanoakaan? Ehkä vimmaisesti puuta koputtaen. Sillä lailla vaivihkaa vähän. Tällä tuurilla varustetun yksilön kannattaisi vain keskittyä kätkemään onnensa, mutta jos nyt ihan vähän uskaltaisi nähdä tunnelin päässä valoakin. Ehdottomasti ehkä.

En tiedä, tepsikö akupunktio tyylillä pahenee ennen kuin paranee, onko Ventipulmin ihmelääke vai kuuliko maailmankaikkeus kaikki ihanien ihmisten onnentoiveet. Joka tapauksessa joulupäivänä irtojuoksutin ponia ja se palautui kunnon hengästyksestä lähes normaalikeuhkoisen ponin tapaan.

Tästäkös täti innostui ja tapaninpäivänä meillä olikin sitten tällainen meininki:

Kuvaaja tutustui ensimmäistä kertaa elämässään salaman käyttöön. Lopputulos oli katastrofaalisuudessaan aika taiteellinen. (Ilmeisesti annan kuvassa ponille namia, siksi olen niin kummassa asennossa.)

Jep, pääsin ratsastamaan omalla ponillani! Mikä voisi olla parempi joululahja?

Joulunpyhinä on myös mahdollisuus saada tallille mukaan sellainen luksus kuin toinen ihminen. Tämän kunniaksi testasimme ponin pimeäratsastusominaisuuksia maasto-olosuhteissa. Tarkkailun kohteena olivat hieman isojen ponikalossien soveltuvuus ratsastukseen (koska niitä rautakenkiä ei ole vielä saatu järjestettyä) ja ratsun pääkopan yhteensopivuus ratsastajan otsalampun kanssa.

Erityisesti jännitti tietysti testin tärkeimmän osa-alueen tulos eli ponin hapenottokyvyn riittävyys käsillä olleeseen tehtävään.

Testin tulos oli mitä erinomaisin: Kalossit pysyivät jalassa, poni ei hermostunut niistä eikä ratsastajan otsalamppu hämmentänyt sitä sen enempää kuin taluttajankaan otsalamppu aikaisemmin. Ja mikä parasta, sieraimet eivät 15 minuutin käyntimaastossa juurikaan laajenneet! (Alla kuvallinen todiste, kuva on siis otettu jokseenkin välittömästi lenkin jälkeen.)

Ponin sierainten koko lenkin jälkeen on käänteisesti verrannollinen ponitädin hymyn leveyden kanssa.

Ruusa on nyt torstaista lähtien ollut eläinlääkärin suosittelemalla lääkityksellä eli se saa Ventipulminia kahdesti päivässä. Muuten olen toiminut päinvastoin kuin eläinlääkäri ohjeisti eli olen jatkanut ponin lähes päivittäistä liikutusta, hengästyttävääkin.

Eläinlääkärillä on lääketieteellinen osaaminen, jolle tädin mutu ei vedä vertoja, mutta tädillä on jotain, mitä kenelläkään eläinlääkärillä ei ole: vuosien kokemus juuri tämän ponin ja sen vaivojen kanssa elämisestä.

Tällä kertaa mututäti yhtäkkiä tajusi, että ponin kuntoilutuokioista heikkohappisimmat  ovat viime aikoina seuranneet aina useampaa kuin yhtä tarhalevättyä päivää. Tältä pohjalta päättelin, että liikutuksen himmaaminen ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

Harvinainen arkipäivän otos. Poni ihmettelee, mitä emäntä tusaa. Älkää ottako mallia tästä bootsien asennusasennosta, sillä pää kannattaa yleensä pitää poissa hevosen jalkojen välistä - vaikka olisi kypäräkin.

Kun vauhtiin kerrankin päästiin, nousin ponin selkään uudelleen sunnuntaina.

Päivän teemana oli puomityöskentely. Ponin elämän ensimmäinen ratsastajan kanssa suoritettu puomitehtävä oli niinkin huikaisevan monimutkainen kuin kaksi puomia keskellä kenttää. Niitä ylitimme jokusen kerran käynnissä, kerran ravissakin.

Ravia muuten mentiin sunnuntaina jopa useita kierroksia peräkkäin, molempiin suuntiin. Tästä huolimatta mainittavaa hengästymistä ei 15 minuutin ratsastelun päätteeksi ollut havaittavissa.

Jos uskaltaisin, laittaisin tähän monta huutomerkkiä ja onnesta huokailua, mutta pelkään, että sellaisesta ilakoinnista seuraisi jotain vähemmän onnellista. Ihminen on jonkin verran taikauskoinen eläin, nääs. Niinpä tyydyn varovaisesti toivomaan, etteivät paha tilanne ja ahdistus palaisi ainakaan kovin pian.

Voisihan tästäkin vielä vähän parantaa, mutta ei sekään haittaisi, jos tämänhetkinen hengitystaso pysyisi - mielellään myös sitten, kun lääke pitää lopettaa.

P.S. Nyt kun aivokapasiteettia edes väliaikaisesti riittää muuhunkin kuin ponin hengityselimistön toiminnan tarkkailuun, ratsastajalla alkaa olla kova ikävä oikeaa satulaa. Heti arjen koitettua soitinkin Hipposportiin ja kysyin, josko satulamme olisi viimeinkin saapunut tehtaalta. Ilmeisesti ei ole, koskapa luvattua takaisinsoittoa ei ole kuulunut. Jos olisin tiennyt, miten ylioptimistinen oli arvio satulan valmistumisesta viidessä viikossa, olisin ehkä tässä välissä vähän tarmokkaammin etsiskellyt meille muuta satulaa. Mainittu mittatilaussatulahan siis tilattiin meille syyskuun alussa.

Ruusan terveysuutiset

Ruusan terveysuutisista päivää. Tässä jaksossa kerromme muun muassa, miten jaksavat murheenkryynijalka ja sen vierustoveri sekä etsimme kengittäjää.

Jo aikaisemmassa tekstissä mainittu murheenkryynijalka ja sen kuumotteleva/turvotteleva ojentajajänne ovat näyttäneet lupaavia merkkejä. Toisin sanoen turvotusta ei ole ollut ja lämpökin on palannut normaaliksi. Toisaalta vasemman takajalan ojentaja on alkanut kuumotella.

Tämä tietysti tarkoittaa, että hysteerisyyteen taipuva ponitäti kylmää ja käärii molempia takakinttuja. Olen miettinyt, uskaltaisiko jättää koko lämpöilyn huomiotta. Ilman oikean takasen ojentajan turvotusta tuskin olisin kiinnittänyt jalkojen lämpötilanvaihteluun kovin kummoista huomiota.

Autenttinen kuvamateriaali todistaa, että menneellä viikolla ei ole pelkästään satanut. Kerrankin kävi tuuri. Nimittäin kun viikkoon mahtui kaksi aurinkoista päivää niin meikällä sattui olemaan molempina iltavuoro! Kuvat tiistailta.

Poni on myös ryhtynyt arkomaan kengättömiä kavioitaan, mikä tietysti ponieläimen kohdalla aina saa sydämen tykyttämään. Koska muut kaviokuumeoireet kuitenkin puuttuvat, kyseessä lienee vain kengitystarve. Käsitys vahvistui, kun kaivoin esiin hevoskalossit ja poni leikki koko talutuslenkin helium-palloa. Tietysti juuri silloin ohi ajoi yksi naapurin ravimies.

Ehkä kavionpohjat ovat ottaneet itseensä kosteudesta, josta tänä syksynä ei totisesti ole puutetta kärsitty.

Sulalla kentällä poni juoksentelee mielellään, mutta maastoon on puettava kalossit. Tuleepahan narunjatkeelle siinä ähertäessä hyvät alkulämmöt jo ennen lenkkiä.

Olin toivonut, että pärjäisimme kengättä ainakin tämän monsuunisadekauden yli, koska mutaan jääneet kengät tahi hokeilla mudassa rämpien rei'itetyt sääret eivät kauheasti innostaisi. Mutta ei kai tässä muu auta kuin lyödä rautaa alle.

Kengittämisessä ainoa ongelma on kengittäjän puute.

Vajaa vuosi sitten löytynyt kengittäjä on tekijänä aika huippu, mutta paikalleilmestysprosentti on heikonlainen. Hän on nimittäin kuudesta sovitusta kerrasta ilmestynyt paikalle sovittuun aikaan yhtenä. Parhailla on tietysti vara valita asiakkaansa eikä ajoittain jalkaa kiskova poni varmaankaan kuulu kenenkään suosikkiasiakkaisiin.

Ponin kaviot kuitenkin kestävät huoltovälien venymistä huonosti. Niinpä lienee paras etsiä sellainen kengittäjä, joka suostuu saapumaan paikalle sovittuun aikaan. Paha vaan, että kengittäjää, jolla sekä paikalle saapumisen että ammattiosaamisen taso on hyvä. ei välttämättä löydy ihan hetinyt. Saa ehdottaa, jos tulee mieleen joku sopiva Länsi-Uudeltamaalta. (Viime vuolussa poni muuten oli aikalailla mallioppilas eli ehkä kengityskin jo sujuisi suuremmitta ongelmitta.)

Vaikka aina valitan mudasta niin on todettava, ettei Ruusan tarha nyt sentään kokonaan ole mitään mutahelvettiä. Itse asiassa ylemmät osat ovat sataneeseen vesimäärään nähden aika kuivat. Mutta siihen muta ja pimeys ovat vaikuttaneet, että tarhaa ei ole tullut siivottua tavalliseen tahtiin. (Tallillamme tarhan siisteys on hevosenomistajien vastuulla.) 

Edellä mainitun päänvaivan lisäksi Ruusa on käyttäytynyt niin sävyisästi ja rauhallisesti, että se lienee hyvinkin sairas. En vain ole vielä keksinyt, mikä sillä on. On toki myös etäisesti mahdollista, että omistajan tsemppi ponin käytöskoulun suhteen on tuottanut tulosta.

Tässäpä nämä Ruusa-kuulumiset tältä erää.

Tai no, meinasin tähän kirjoittaa sellaisen mysteeripäivityksen, että ensi viikolla tapahtuu jänniä, mutta sitten muistin, miten paljon inhoan mysteeripäivityksiä. Joten kerron nyt, että ensi viikolla Ruusalla on piikkipäivät. Ensin tiistaina käy akupunktiomies ja torstaina aloitetaan viimein ne siedätyshoidot. Jännää on.

P.S. Piti jo tuohon edelliseen tekstiin laittaa tällainen lisäys, mutta laitan nyt tähän sitten. Eli kiitän suuresti Kukkahattu-päivitykseen kommentoineita! Näissä kommenteissa on esimerkki siitä, miten antaa kriittistä palautetta rakentavasti. Hyvä te!

Jos se vaikuttaa kipeältä, se todennäköisesti on kipeä

Kun taannoin julkaisin tekstin hevosen kivusta, tein sen myös muistutuksena itselleni.

Eniten v-tuttaa kaikki. 

Ruusa on nimittäin viime aikoina ollut kovin ärtyisä. Porkkanalahjuksen avulla yhteistyökykyäkin on löytynyt, mutta tuttu aurinkoinen teiniponi on ollut kateissa.

Selkäännousut ovat olleet satulan sovitusten jälkeen jäissä ja olen miettinyt, mistä päästä lähteä kiukutteluongelmaa purkamaan.

Päätin lähteä liikkeelle osteopaatista, jonka työ Ruusan kanssa oli muutenkin vielä kesken.

Viuhuvia hampaita ja kavioita väistellessään osteopaatti-Mari totesi, että kannattaa luottaa omaan tuntemukseen. Jos tuntuu siltä, että poni voi olla kipeä, se todennäköisesti on. Niin tälläkin kertaa.

Ruusalla oli fasettilukkoja rintarangassa ja jumeja kylkiluissa. Myös pallean lihakset ja vatsalihakset olivat hurjan kireät, kuten myös lavat ja ryntäät.

Yritin kovasti pohtia, mistä tällaiset jumit voisivat olla perua. Sitten sytytti. Ennen kengitystä poni ehti kerran kaatua tiellä. Kengättömien hevosten nastabootsit toimivat sillä hetkellä lähinnä luistimina. Kaatuminen oli sen verran raju, että ylös päästyään poni yski hetken aikaa kuin keuhkot olisivat lysähtäneet kasaan.

Vaikka ponin keuhkovaivoilla ja hammasongelmillakin lienee oma lusikkansa tässä jumisopassa, vauhdikas kaatuminen on todennäköisesti pääsyyllinen ponin ahdinkoon.

Niin. Kannattaa uskoa, kun poni sanoo, että on paha olla.

Jos Ruusa olisi ihminen, se huutaisi rumia sanoja. Aluksi poni yritti käyttää kohteliaita ilmaisuja, mutta on ilmeisesti ajan mittaan todennut, että ihmisille on huudettava. Kipeä Ruusa onkin varsin epämiellyttävä ystävä. Tämä lienee sen onni, sillä lievempi oireilu olisi helpompi vain jättää huomiotta.

Mutta ei kaikki sentään huonommaksi ollut mennyt sitten osteopaatin viime visiitin. Murheenkryynikinttu, oikea takajalka, oli nyt selvästi parempi. Tämän on voinut havaita ihan maallikonkin silmin: poni on liikkunut pääosin hyvin ja mielellään eikä vuohisen yläpuolen jännetuppi ole enää turvotellut.

Vielä pari hoitokertaa ja Ruusa on todennäköisesti erittäin hyvä pitkään, arveli Mari.

Koska rimpulan yhteys jalkoihinsa saattaa hoidon jälkeen olla hiukan tavallista huterampi, Mari suositteli käyttämään suojia pari päivää tarhassakin.

Kun poni alkaa taas löytää liikkeensä, olisi hyvä idea tehdä käynnissä puomiharjoituksia. Niitä ei pohjahaasteiden takia olekaan pariin kuukauteen saatu aikaiseksi.

Hyvä harjoitus kuulemma olisi laittaa neljä puomia lyhyille väleille ja neljä puomia pitkille väleille, väliin kymmenisen askeleen tila lepokäynnille. Saa poni vähän harjoitella koordinaatiota ja jumpata itseään.

Murheenkryyni ja tarhausmurheet

Mukavan toipumisenalun jälkeen rimpula on ollut taas vähän köpömpi liikkumaan. Silmä- ja sormimääräisellä arviolla olen sijoittanut ongelmapisteen ristiselän tienoille. Lisäksi jaloissa on ollut lämpöilyä, vaikka on välillä ollut lämpötilojen puolesta talvinen sää (vain lumi puuttuu, ja nyttemmin pakkanenkin).

Alati osoitteleva syyttävä sormeni sojottaa tällä kertaa tarhan pohjan suuntaan. Ennen pakkasten tuloa satoi viikoja putkeen ja tarhan alaosa mutaantui oikein urakalla. Mutaa kun muokataan hevosenkavioilla, etenkin kengällisillä, lopputulos on kauniisti sanottuna epätasainen.

Tämä hevosten maanmuokkauksen mestariteos yhdistettynä pakkaseen on tuottanut tarhanpohjan mallia perunapelto potenssiin 10. Toisin sanoen kun katson ponini kävelyä tarhassaan, voin melkein kuulla sen ähkäisevän joka askeleella "auts".

Kaipaan rautaisia hevosenkenkiä ehkä enemmän kuin koskaan. Tai ainakin enemmän kuin koskaan sitten viime marras-joulukuun. Tosin sellaisetkaan eivät estäisi ponirukkani kinttuja vääntyilemästä koppuraisella perunapellolla. Olisiko hokkikenkä tällaiseen tilanteeseen parannus (ehkä hokit pehmittäisivät muhkurat vähitellen) vai kaivaisinko vain verta nenästäni, tai pikemminkin ponini kintuista?

Ongelma ei ehkä olisi valtaisan ahdistava, jos Ruusa voisi liikkua tarhassa ihan omaan tahtiin. Valitettavasti vaan Ruusan tarhakaveri on ruoka-aikaan karmea öykkäri. Ja totta kai niin sanottu kaveri juoksuttaa poniani juuri siinä pahimmaksi muhkuraksi kovettuneella alueella.

Tällaisia jälkiä Ruusassa on jo useampia, ilmeisesti poni ei ole väistynyt öykkärikaverin tieltä riittävällä vauhdilla. Tämä puremajälki on aika lähellä ristiselkää, suoraan rangan päällä.

Epätoivoisena yritin jo hakata muhkuroita pienemmiksi rautatalikolla. Yritykseksi se jäi, ja nimenomaan epätoivoiseksi.

Pelko ponin jalkojen puolesta kasvaa päivä päivältä. Ei jalan tarvitse kovin isosti muljahtaa, että saa ruveta hoitamaan jotain jännevammaa ihan pitkän kaavan kautta.

Ei ole myöskään kiva, että Ruusan ainoa niin sanottu kaveri on ponin mielestä etupäässä pelottava. Tähän asti olen katsonut asiaa vähän sormien läpi ajatellen, että ehkä aika parantaa, kun Ruusa pääosin kuitenkin saa olla rauhassa.

Mitä siis tehdä?

Yksi vaihtoehto olisi tietysti vaihtaa tarhaa ja tarhakaveria. (Tätä tallinpitäjä on jo ehdottanutkin, koska eräs toinen hevonen kaipaisi pihattoon.)

Silloin Ruusa menettäisi metsätarhan ja mahdollisuuden mennä päivisin pihattoon köllöttelemään tai natustelemaan olkia. Kun vapaata heinää ei ole ja ruokailuvälit jäävät pitkiksi, oljensyöntimahdollisuus on rauhoittanut tädin mieltä ponin mahahappojen suhteen.

Uusi tarhakaveri olisi myös hokkikengällinen ja melko tiukka täti, joten kaverin vaihtaminen tässä kohtaa vuotta voisi olla riski sekin. Tarha olisi pienempi ja vähemmän virikkeellinen - ja muhkuroita on sielläkin.

Vaihteeksi vähän erilaista pähkinää purtavaksi.

Rautakenkädilemman ollessa vielä ratkaisematta olen liikuttanut Ruusaa nyt bootsit jalassa. Se tuntuu liikkuvan niiden kanssa kohtalaisesti, tosin tänään se muistutti jälleen enemmän perävaunua kuin potentiaalista vaunun vetäjää.

Olemme käyneet käppäilemässä tiellä ja metsässä sekä jumppailemassa kentällä.

Tapana on ollut, että ihmisvetoisen jumppahetken jälkeen poni on saanut suorittaa kentällä vielä omatoimista kehonhuoltoa.

Mainittuun poninvalintaisen kehonhuollon koreografia on varsin ennalta-arvattava: ensin huolellinen piehtarointi ensin yhdellä, sitten toisella kyljellä. Jälkimmäisestä asennosta hypätään ylös suoraan sellaiseen pukkilaukkaan, että jumppasarjan päätteeksi ponilla on jalassaan korkeintaan kolme kappaletta bootseja.

Ruusan fiilikset oikean takajalan akupunktiohoidossa tiistaina.

Pukkilaukan katselu herättää myös sellaisen ajatuksen, että toivottavasti poni ei missään vaiheessa uraansa keksi yhdistää tätä omatoimisen kehonhuollon muotoa ratsastajan kanniskeluun. Jos se sellaisen jumpan keksii niin bootsit eivät todellakaan ole ainoa asia, joka lentää tantereeseen.

Kaikesta huolimatta ponitädillä on alkanut nousta melkoinen ratsastuskuume, siis nimenomaan sisällä loimottaa himo ratsastaa omalla ponilla.

Pieni varsanrääpäle on nimittäin vähitellen ruvennut näyttämään ihan oikealta ponilta. Ruikkupeppu on alkanut pyöristyä eikä selkä ole enää poikkileikkaukseltaan jyrkän harjakaton muotoinen. Enkä pelkästään kuvittele tätä, vaan tiistaina Ruusaa tapaamassa käynyt piikkisetä Juppe totesi ponin muuttuneen kovin erinäköiseksi sitten kevään.

Hevosihmisten slangilla kuvattuna poni on saanut vähän massaa.

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että läskiä se on eikä mitään mystistä massaa. Mutta jos poni on pääosan elämästään näyttänyt etupäässä kuivahtaneelta, voi olla iloinen mistä tahansa massasta. Ja massahan on muutenkin enemmän materiaalia kuin lopputuotos. Ruusan massasta on tarkoitus muovailla ratsun lihaksia.

Ponin terveydentilan epävakauden lisäksi Ruusan ratsu-uran tiellä seisoo tällä hetkellä vielä yksi este: omistaja. Tarkemmin sanottuna omistajan ratsastustaidottomuus. Toistaitoisuus on pulpahdellut viime ratsastuskerroilla tietoisuuteen tuskallisen voimakkaasti.

Olen siis varannut ratsastustunnin, yksityistunnin vieläpä. Eräs arvostamani hevosihminen suositteli kyseistä opettajaa ja kehui, että tulosta tulee lyhyessäkin ajassa. Toivon, että saamani suositus perustuu enemmän opettajan todellisiin taitoihin kuin siihen tosiasiaan, että kyseessä on suosittelijan sisko.

Oppitunnin hinta ainakin on samaa luokkaa kuin Ruusan pihattopaikan viikkovuokra, joten odotan vähintäänkin merkittävää valaistumista.

Pimeä syksyn pimeys

Jos joku ei ole vielä huomannut, niin kerron: ulkona on nykyisin hemmetin pimeää. Ainakin siihen aikaan, kun yhdeksästäviiteen-työläinen pääsee harrastuksiin asti.

Tuli äkillinen tarve löytää otsalamput. Juu, monikossa, vaikka yhdenkin toimivan löytäminen helpottaisi pimeydessä vaeltavaa merkittävästi. Päähän kiinnitettäviä valaisimia on tullut ostettua keskimäärin kerran kaudessa. Laskelmieni mukaan lamppuja pitäisi siis olla ainakin neljä tai viisi.

Valitettavasti jossakin kod(e)issani sijainnee otsalamppuja syövä musta aukko, jolta oli säästynyt vain yksi valaisin. Tämä säästynyt yksilö on tietenkin se valaistusteholtaan heiveröisin yksilö, jonka tuoma valo pimeyteen on verrattavissa yhteen tuikkukynttilään.

Tällaisella varustuksella on ulkoiltu. Heijastinsuojatkin olisi,
mutta eivät mahdu pinteleiden päälle.,
Hännässä on tietysti myös heijastin, ja taluttajalla heijastinriimu.
Viime päivinä varustukseen on lisätty vielä hevossaappaat.

Mutta pimeys, se ei suostunut jäämään tallin seinien ulkopuolelle. On mokoma pyrkinyt tekemään pesää myös tätirukan herkkään mieleen. Mikäs muukaan se mielenmaisemaa synkistäisi kuin epäilys oman kullannupun a.k.a. murheenkryynin kipeydestä.

Murheenkryynillä on ollut taas mahanpuruja, mutta suurempi huoli on kohdistunut alakertaan.

Nimittäin viimeistään silloin, kun kolme viikkoa eristyssellissä viettänyt 3-vuotias liikkuu innokkaasti ja lennokkaasti kuin kaviokuumekroonikko, hälytyskellot kilkattavat omistajan päässä jo kaiken alleen peittävällä volyymillä. Yhtäkkiä muistot joka suuntaan räjähtelevästä jalkapotilaasta saavat vähintään 24 karaatin kultareunuksen.

Maanantai-illan köpöttelyn päätteeksi olin varma, että ponilla on nyt kaiken huipuksi kaviokuume.

Tunnustelin jokaisen jalan kaviopulssin kolmesti. Kun hysteerisyyden herkistämätkään sormenpäät eivät onnistuneet bongaamaan tavallisuudesta poikkeavaa sykettä, kaviokuumediagnoosi alkoi tuntua mahdollisesti ennenaikaiselta.

Ennen hätäpuhelua eläinlääkinnän ammattilaisille päätinkin vielä kokeilla kotikutoisempaa lääkettä eli kavioiden suojaamista saappailla.

Ihan niin dramaattista ihmeparantumista ponin liikkeeseen ei tullut kuin villeimmissä unelmissani toivoin, mutta suunnilleen ensimmäisen bootsilenkin puolivälissä lenkkiä askeleeseen alkoi tulla jo vähän ruusamaista vetoa.

Ilmeisesti kosteassa savessa seisominen on sen verran pehmentänyt Ruusan kavionpohjia, että niitä melko sileälläkin hiekkatiellä pistelee ilkeästi.

Tämä päätelmä on saanut vakavasti miettimään, josko arkomiseen pitäisi etsiä pysyväisluonteisempaa ratkaisua. Vastaherännyt sisäinen kengättömyyshippi kauhistuu ajatusta, mutta olisihan kengitys käsillä olevaan ongelmaan huomattavan käytännöllinen ratkaisu.

Miksi kengittää, onhan saappaat? 

Jotain voi ehkä päätellä siitä, että kieltäydyn kutsumasta bootseja hevoslenkkareiksi. Eivät ne mitkään lenkkarit ole, pikemminkin hevoskumpparit.

Kyllähän kumisaappaissakin tällaiset köpöttelyt kestää, mutta kömpelö ratkaisu ne ovat. Etenkin, kun bootsit ahdasliikkeisen eläimen kavioissa tuppaavat ottamaan vierustovereihinsa turhan kovaotteista kontaktia.

Tänäänkin käytiin myös maastossa. Kun käännyttiin tavallisuudesta poikkeavalle polulle, ponin askeleeseen tuli aivan erilaista vetoa. Tässä kohtaa piti vähän pidätelläkin, ettei poni olisi juossut mäkeä alas. Vaikuttaa vähän siltäkin, että osasyy huonoon kävelyyn voi olla tylsistyminen - en tunne maastoja vielä kovin hyvin enkä pimeässä muutenkaan viitsi lähteä metsään.

Kolme viime päivää on tehty ohjasajotreeniä. Ensimmäisenä päivänä ohjanjatke oli yhtä hymyä, kun poni toimi ensin hyvin kentällä ja sitten tepsutteli vielä maastossa nastabootsit innokkaasti rapisten.

Tänään poni oli sitten taas haluton. Sain videota kentältä, ja jokin siinä ponin kävelyssä kyllä edelleen (tai taas) mättää.

Alla pari pikku pätkää, ensin helpompaan oikeaan kierrokseen (linkki videoon tässä) ja sitten vasempaan (linkki).





Huolikäyrää ei ainakaan loivenna se fakta, että revähtäneeseen jänteeseen on palannut varsin näyttävä turvotus. Jänne ei ole kosketusarka tai lämmin, mutta se pullottaa.

On näyttänyt vähän siltä, että pullotus olisi kävelyn jälkeen vähäisempää kuin ennen sitä. Siksi päädyin tänään, viikkoa eläinlääkärin suositusta myöhemmin, päästämään ponin kuitenkin kokeeksi takaisin normaaliin tarhaan.

Pahimmalta jalka näyttää tästä kulmasta. En ihan tavoittanut samaa kulmaa molempiin kuviin. Vasemmalla tilanne tänään ennen lenkkiä, oikealla jälkeen.

Katsotaan, kuinka käy. Jos jänne on vielä huomennakin turvonnut, on paras soittaa se hätäpuhelu eläinlääkärille heti maanantaiaamuna.

Toinen kuvakulma, jälleen ennen-kuva vasemmalla ja jälkeen-kuva oikealla.

These boots are made for walking

Vaikka lumi perjantaina saapuikin pelastamaan Ruusan kaviot, uskon lumen pakenevan paikalta päivänä minä hyvänsä. Silloin Ruusa-poloiseni varpaat jäävät jälleen hiekkapaperiksi jäätyneen maan armoille.

Tämä uhkakuva on nyt tädin aktiivisten viimetipan toimien ansiosta alustavasti torjuttu. Ponilla on nimittäin nyt talvisaappaat.

Old Mac's -bootsit (koko 0) ponin etutassussa.
Väliin pitää mahtua sormi (kuvassa).

Vielä viime viikolla tädin mieliala uhkasi painua jo tanakasti epätoivon puolelle. Eihän mistään löytyisi bootseja hetinyt ja tähän hätään.

Kun valitin murhettani yhdelle tallinpitäjistä, hän kehotti ottamaan yhteyttä hevostossujen erikoisliikkeeseen. "Sano heille, että on hätätilanne. Yleensä ihmiset auttavat hätätilanteessa", hän virkkoi - ja oli oikeassa.

Kun hätä on suuri niin apua saa kauniisti pyytämällä (ja mahdollisesti ajamalla sata kilometriä pilkkopimeässä lumisateessa). Bootsitoimitusta ei tarvinnut jättää postipalveluiden varaan. Saamastani erityispalvelusta kiitollisena ajelin kotiin sydän ja lompakko tasapuolisesti keventyneinä.

Poni ei arvostanut apua ihan yhtä paljon kuin emäntänsä. Sen mielestä bootsit muodostivat jaloille sikäli merkittävän uhan, että oli paras huiskia niillä ympäriinsä mahdollisimman tarmokkaasti.

Valitettavasti emännän kärsivällisyys ei tässä kohtaa riittänyt, kun samaan aikaan tossut olisi pitänyt pitää puhtaina mahdollista epäsopivuutta ja siten palautusmahdollisuutta silmälläpitäen. Raivotar, jonka piti jo olla haudattu ja kukat haudalle laskettu, tuli esiin (toivottavasti paikalle sattunut pikkulapsi ei saanut traumoja kuulemistaan varsin alatyylisistä voimasanoista).

Mutta bootsit saatiin sovitettua. Eikä niitä tarvinnut palauttaa.

Tänään bootsit saivat vapauttavan tuomion myös kokeneemmilta tossujen sovittajilta. Tästä rohkaistuneena päätin panna sopivuuden heti testiin pienellä talutuslenkillä.

"Lomps lomps", juttelivat Old Mac'sit Ruusan reippaiden askelten tahtiin, ihan kuin kumisaappaat. Ruusaa eivät kumisaappaat häirinneet. Maastoilu on Ruusan juttu, saappailla tai ilman. 

Kengänkorvikkeet pysyivät tassuissa mainiosti ravissakin. Eikä edes liukasteltu, vaikka nastat ovat vielä asentamatta.

Maastokävelyt kyllä saattavat tehdä comebackin ohjelmistoon vähän säännöllisemminkin. Ei liene olemassa mitään salaista koodistoa, joka kieltäisi omistajaa tekemästä poninsa kanssa välillä jotain kivaakin.

Kyllä kelpaa patsastella, kun on upouudet saapikkaat jalassa.

Vääränkokoinen poni

Ruusa on ihan vääränkokoinen monessa mielessä. Ensinnäkin se on toki hiukan pieni tällaiselle pienehköllekin tädille, mutta ei mennä nyt siihen.

Puhun nyt varusteisiin sopivuudesta.

Minulla on hirveä hinku ruveta taas tekemään ponin kanssa jotain. Ohjasajoa nyt esimerkiksi olisi kiva taas kokeilla. Mutta kuten viimeksi todettiin, kuolaimeton päävehje ei ihan ollut yhteensopiva teiniponin kanssa. Ja kuten aikaisemmin todettiin, Ruusan oma kuolain on turhan paksu ja kömpelö tuollaisen pikkuisen welhiponin suuhun.

Liian paksu ja eloton tämä kuolain.

Myös Ruusalla käytössä olleet G:n vanhat pullback-suitset on todettu epäsopiviksi ja muutenkin epäkelvoiksi kapistuksiksi (ks. aiheesta mm. eläintenkoulutusblogi).

Kulutettuani pari tuntia työaikaa lukien sustainable dressage -sivuston (uuvuttavan) yksityiskohtaista suitsiaiheista kirjoitusta tulin siihen tulokseen, että Ruusa käyttää vastedes meksikolaista turpahihnaa ja kolmipalakuolainta.

Ja kas, molemmat välineet sattuivat löytymään omista kätköistä. Sivumennen sanoen G:n kolmipalalla tehdyt suitsienpukemistreenit ovat menneet huikeasti paremmin kuin nahkapötkylän kanssa aiemmin harrastetut.

Mutta. Takaisin vääränkokoisuuteen. Nimittäin vaikka G:n pullback-suitset saakin Ruusalle suht sopiviksi, meksikolaisia ei. Lisäksi Ruusan suu näyttäisi olevan noin kaksi senttiä kapeampi kuin emänsä heinäläpi.

Kun kerran on kumminkin lähdettävä taas varusteostoksille, päätin nostaa vähän panoksia. Kolmipala saisi olla fullcheek-mallia eli vähän vakaampi ja kääntämistä helpottava. Ja juuri tulleen tiedon mukaan Ruusaa pitäisi aivan näinä päivinä odottaa kohtaaminen uusien fullcheek-kolmipalojen kanssa.

Meksikolaisia suitsia en sen sijaan ole ahkeralla googletoinnillakaan löytämään pony-kokoa pienempänä. Eikö esim. shettiksillä käytetä meksikolaista turpahihnaa?

Lisäksi ennen ajoharjoitusten jatkamista pitäisi keksiä ratkaisu myös ponin kavioiden arkomisongelmaan. Nykyinen talli ei huoli kengällisiä, joten rautaa ei valitettavasti voi kavioiden suojaksi naulata. Pikainen tallinvaihto-operaatiokaan ei huvita. Sitäpaitsi kaverit olisivat sitten myös raudoitettuja, mikä aiheuttaisi Ruusan terveydelle ja hengelle uuden potentiaalisen uhan.

Bootseja ei välttämättä saa tähän hätään. Etenkin, kun Ruusan kaviot tuntuvat olevan eri kokoa kuin markkinoiden tarjoamat bootsit. Hööksistä saisi Cavallon simple bootseja (ehkä vähän yllättäen 28 euroa kalliimmalla kuin erikoiskaupasta eli Vainikan aitasta).

Jotta tossujen hankkiminen ei kävisi liian yksinkertaiseksi, nämä kavionsuojat on ilmeisesti tarkoitettu vain vähän isokenkäisemmille nelijalkaisille.  Ruusan kavion maahan osuva pinta on etukaviossa hiukan alle 10 sentin pituinen, kun nuo Simple Bootsien koot alkavat 10,2 - 10,7-senttisistä.

Old Mac's -bootseja saisi melkein Ruusan koossa, mutta kun tarvitsisin ne saappaat hetinyt. Ja kun tarvitsen hetinyt, verkkotilaus ei ole ensimmäisenä mielessä.

Toivon, että luonto hoitaisi pois tämän kiireen. Lumella poni pärjäisi paljainkin jaloin.