lauantai 20. huhtikuuta 2013

Uusi rakkaus - naruriimu

Ponin omistaminenhan on kuin joulu harva se päivä. Paitsi, että joutuu itse maksamaan kulut. Perjantaina hain jälleen uuden paketin postista. Ja kuten parhaat joululahjat, tämäkin oli juuri sitä, mitä olin tilannut. Paketti myös saapui luokseni juuri siinä ajassa kuin Scanarab-nettikauppa lupasikin.

Naruriimu ja siihen sopiva naru. Narukin oli valmiiksi solmittu, ihan kuin lähettäjä olisi tiennyt että vastaanottaja ei kuitenkaan osaa solmia sitä oikein. Väri: turkoosi. (Olipa hyvä, etten saanut ostettua Vepsältä Hevosmessuilta, hänellä oli vain mustia riimuja eikä narujakaan ollut näin herkullisissa väreissä.) Halvalla ei saa hyvää -sanonta pätee naruriimuihinkin. Ruusan uudet vermeet maksoivat postikuluineen rapiat 80 euroa.

Ruusassa voi olla monta vikaa, mutta pää sillä on aina ollut nätti kuin karkki.
Ja turkoosi pukee tummanpunaruunikkoa. Ainakin minusta, mutta tämä onkin lempivärini.

Turkoosi naru on 6,5 metriä pitkä. Ei 8 metriä kuten Sari sanoi omiensa olevan, mutta kyllä minä tämänkin mitan kanssa mahdun ihan kivasti sotkeutumaan.

On huomautettava, että tämä naruriimu on sitten sellainen kunnollinen. Kunnollisella tarkoitetaan jäykkää ja kovaa, ei sellaista löllöä löpsötintä, jollaisen saa esimerkiksi Hööksistä ostaa 5,50 eurolla. Ja narulla pitää olla painoa. Nämä siksi, että maasta käsin annetut avut tuntuisivat ponista joltain.

Koska vakiokuvaajammekin jostain hämmästyttävästä syystä päätti tänään suostua mukaan tallille, päätin, että otetaan kivat poseerauskuvat uusien vermeiden kanssa. (On huomioitavaa, että kuvaajan saaminen mukaan on aina ison kiitoksen arvoinen asia, sillä hän ei oikeastaan pidä kuvaamisesta. Ja vielä vähemmän hän pitää poneista.)

"Mikä tämä tällainen tupsu oikein on?"
Kuten kuvasta näkyy, ponitädin keväteleganssi on samaa luokkaa talvipukeutumisen kanssa.
Tänään sattui olemaan paitsi ihanan aurinkoinen, myös varsin tuulinen päivä. Kenties tästä syystä Ruusalla oli mennyt pahan kerran kevättä rintaan.

Fiuu...
"Etkö tajua, että olen villiponi eikä minua komennella!"


Miksei kukaan aiemmin kertonut minulle, että tuollainen kunnon naruriimu on oikeasti toimiva väline riekkuvan eläimen hallintaan? (Opettajamme Sari kyllä jossain vaiheessa alkuvuotta mainitsi, että sellainen olisi hyvä hankinta.)

Jos olisin hankkinut naruriimun jo kauan sitten, olisin ehkä välttynyt esim. viimetalviselta polun auraamiselta mahallani, kun Ruusa kyllästyi talutusharjoituksiin (käytössä oli silloin tavallinen riimu ja liina). Mieluiten olisin kokenut naruriimuherätyksen jo siinä vaiheessa, kun poni ensimmäistä kertaa oivalsi olevansa minua vahvempi. Silloin, kun se maitovarsana huomasi, että irti pääsee kun vain tarpeeksi kovasti vetää.
 
Mutta naruriimun ja pitkän narun kanssa on rimpulan turha rimpuilla. Ja käytännössä ponin hallintaan ei näin tarvitse juurikaan edes voimaa.

Rupesi ihan naurattamaan varsan kekkulointi, kun ei tarvinnut pelätä, että se pääsee irti. Sain pidettyä oman mielentilani tyynenä ja aika hyvin muistin myös huolehtia siitä, että poni väistää minua eikä päinvastoin.

Tämä, rakas naruriimuni, taitaa olla pitkän ystävyyden alku.
 
Suunta, johon Ruusa aina haluaa juosta. Luin Hevosenomistaja-lehdestä, että hevosen harja kääntyy sille puolelle, jonka suuntaan hevonen on vino. Väitteessä taitaa olla vinha perä. 
Tokihan ponin oli sitten myös poseerattava, mutta loisto-otokset valitettavasti loistivat kameran muistikortilla lähinnä poissaolollaan. 

Ruusaa ei oikein huvittanut. Ja tuuli puhalsi tähän suuntaan mutaista häntää inhottavasti ponirukan takakintuille niin, että sitä piti lopulta kiukkuisesti potkia tiehensä. Vaikka talvitakki on lähtenyt tänä keväänä huomattavasti paremmin kuin viimeksi, aika nuhjuinen on tuo alusasu. Toivotaan, että Ruusa rotevoituu viimeistään kesälaitumella.

Taluttaessani ponia takaisin talliin puuskaisessa puhurissa koin myös valaistuksen. Äkkiä ymmärsin kirkkaasti, miksi esim. Sari niin tiukasti toistelee käskyä opettaa varsa alusta asti kunnioittamaan ihmisen omaa tilaa. Ruusa nimittäin käveli löysässä narussa takanani - kunnes säikähti tuulen tarttumista johonkin paperinkulmaan ja rynnisti suoraan päin selkääni. Onneksi sen verran vähäisellä voimalla, että en kaatunut eikä juuri sattunutkaan, mutta eipä tuo nyt varsinaisesti kivaltakaan tuntunut.

Jouduimme aika monta kertaa neuvottelemaan siitä, onko ponin todellakin pakko pysyä taluttajan takana vai olisiko kuitenkin mahdollista rynnistää pelottavan kohdan ohi ihan omia aikojaan. Lopulta Ruusa pöristeli pelottavaa paperinnurkkaa kosketusetäisyydeltä ja sai todeta, ettei kuollutkaan, vaikka paperi lävähti nenäänkin monta kertaa. (Tässäpä esimerkki siitä, että welsh-poni, etenkään B-welsh, ei todellakaan välttämättä ole mikään silmänpyörittelijä.)

Lukuun ottamatta ponia niskassani minulla oli sen verran hauskaa, että melkein jätin huomiotta, kuinka paljon Ruusa spurttaillessaan hengästyi ja kuinka pitkään se puuskutti. Karsinassa kerran köhäisikin. Lämpöä sillä ei ollut, sen tietenkin varmistin ennen ulos lähtöä. 

Jaloissakaan ei ollut sanomista, ei edes lämpöä, vaikka epäilemättä niihin oli tarhassa paistanut koko päivän aurinko. Toisaalta Ruusa on nyt käsittääkseni ollut vajaan viikon verran ilman väkirehuja, joten ehkäpä turvottelun taustalla on sittenkin ollut yliruokinta. Tosin ruokinnalla kuitenkaan tuskin pystyy selittämään Ruusan ruumiinlämmön viimeaikaista poukkoilua.

2 kommenttia:

  1. Oon myös ite rakastunut noihin naruriimuihin. Ne on jotenkin paljon nätimpiä kuin tavallinen riimu. Itse tykkään kuitenkin ihan perus väreistä. Musta, valkoinen, ruskea :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, en ole jostain syystä aikaisemmin huomannut kommenttiasi! Itse olen tykästynyt naruriimuun siksi, että sen kanssa ponin on pakko totella, heh,

      Tavalliseen riimuun poni on valitettavasti oppinut puskemaan (peiliin katsomisen paikka tässäkin), mutta kun käyttää naruriimua säännöllisesti niin on tavallisenkin riimun kanssa helpompaa.

      Poista