sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kohti miellyttäviä lastaushetkiä?

Kesän ensimmäisessä näyttelyssä koetun lastausnöyryytyksen jälkeen täti totesi, että ei auta kuin ottaa porkkana kauniiseen käteen ja ryhtyä uudelleenopettamaan ponia trailerin kanssa. (Tässä kohtaa ei voi kuin olla iloinen siitä, että tuli pari vuotta sitten investoitua omaan poninkuljetusvälineeseen.)

Uudelleenkoulutukseen oli huutava ja akuutti tarve siksikin, että jo runsas viikko edellisestä lastauskatastrofista (ylihuomenna) olisi tarkoitus viedä poni aamulla hammaslääkäriin - lastausapua ei kello 9 aikaan tiistaiaamuna välttämättä ole liiemmin saavutettavissa.

Näyttelyreissun jälkeen annettiin pölyn laskeutua pari päivää ja sen jälkeen ryhdyttiin tositoimiin.

Lauantaina, kolmantena tai neljäntenä harjoituskertana, poni käveli koppiin ensimmäisellä kerralla suoraan ja aika rennolla fiiliksellä.

Koska toukokuinen traileritreeni johti vain tilanteen eskaloitumiseen, täti päätti tällä kertaa poiketa tavoistaan ja hiukan vaivata päätään aiheella sen sijaan, että olisi menty ihan tyypilliseen kaikki-mulle-heti-nyt- tai halki-poikki-ja-pinoon-tyylillä.

Kas näin se käy:

Alkuvalmistelut

  • Mieti, miten pienestä palkitset (alkuun voi olla tarpeen palkita jokaisesta askeleesta, jonka poni ottaa trailerin suuntaan).
  • Pilko tehtävä osiin (tästä aiheesta sattui olemaan Eläinkoulutusblogissa hyvä kirjoitus aivan hiljattain)
  • Päätä päivän tavoite sen mukaan, miten vaikea tilanne on. Onko ensimmäisen päivän tavoite päästä traileriin sisään vai riittääkö, jos poni ylipäätään astuu lastaussillalle? (Ruusan tapauksessa ensimmäinen päätavoite oli saada kaikki jalat lastaussillalle, tätä toki edelsi monta sillalle nousua, joissa sai olla iloinen, jos edes yksi jalka kävi sillalla.)
  • Laita traileri valmiiksi. Laita ponin ruokinta-astiaan mysliä ja muita herkkuja, jätä se kohtaan, jossa syödessään poni on joko päivän päätavoitteessa tai vähän päätavoitetta helpompaan paikkaan.
  • Täytä taskut ponin lempiherkuilla.
  • Pue poni normaaliin lastausvarustukseen ja taluta paikalle. (On tullut huomattua, että ponikin oppii nopeasti päättelemään varustuksesta, onko kyse tositilanteesta vai "vaarattomasta" harjoituksesta.) 

Ruusaa vähän arveluttaa, onko traileriin meno sittenkään hyvä idea. 

Harjoituksen eteneminen

  • Odota, että poni ottaa askeleen kohti tavoitetta. Palkitse.
  • Toista edellämainittu, kunnes ollaan trailerissa. Palkitse trailerissa tosi isosti. (Vähitellen voi harventaa vahvistetiheyttä.)
  • Jos poni ahdistuu, anna sen poistua hetkeksi tilanteesta.
  • Kun poni on saatu päätavoitteeseen, vie se pois tilanteesta jo ennen kuin se itse haluaa pois.
  • Pidä taukoja muutamien harjoitusten välein ja aina päätavoitteeseen pääsyn jälkeen. Tauko voi olla esimerkiksi ruohon syöminen vähän kauempana trailerista tai vaikka pieni kävelylenkki.
  • Lopeta ennen kuin poni on väsynyt tai muuten vaan kyllästynyt.
  • Jos tulee takapakkia, palaa harjoituksessa edelliseen vaiheeseen ja/tai lisää palkitsemistiheyttä.
  • MITÄ TAHANSA TAPAHTUUKIN, ÄLÄ HERMOSTU TAI PAKOTA.

Harjoituksen viimeinen pylpyrä oli kirjoitettava CAPS LOCKILLA, jotta se iskostuisi lyhytpinnaisen tädin päähän.

Vahvisteista tässä kohtaa on käytössä ainoastaan positiivinen vahviste eli porkkana, leipä ja mysli. Ihan tarkoituksella jätin nyt pois niskaan riimusta tulevan paineen, sillä poni oli jo lastauskatastrofeissaan oppinut hyppäämään sitä vasten.

Kun ponilla on omaa tahtoa kokonaisen tallin tarpeiksi, sen kanssa on ehkä parempi olla ottamatta matseja, joita ei satavarmasti voita.

Tämänsuuntainen treeni tuntuisi sopivan rimpulalle aika hyvin, kunhan vahvisteet valitaan nirsoonkin makuun sopiviksi.

Mikä hämmästyttävintä, tätikin on löytänyt itsestään jonkun zen-tilan, jossa ponin toivotusta poikkeava käytös ei aiheuta närkästymistä, hermostumista ja lopulta tappelua. Normaalisti olisin viimeistään kolmannen peruutusreaktion kohdalla kyllästynyt hitaan kiiruhtamisen ideologiaan ja ruvennut käskemään. Mutta nyt zenmäisyys on pääsääntöisesti säilynyt läpi treenin.

Poni on todistettavasti saatu traileriin sisälle asti.

Nyt harjoituksia on tehty laskelmieni mukaan viitenä peräkkäisenä päivänä. Poni kävelee traileriin ihan nätisti, kun näkee myslikipon trailerin lattialla. Vähitellen olen pidentänyt trailerissaseisoskelun kestoa.

Ponin traileri-inhon syvyydestä kuitenkin kertoo jotain se, että emme ole vielä päässeet etenemään sisäänkävelyä seuraaviin lastausvaiheisiin. Kerran kylläkin jo sidoin ponin kiinni. Poni suivaantui tästä sen verran, että harjoitus piti aloittaa vähän alkua pitemmältä.

Yhden pulman muodostaa myös se, että ponin pitäisi tulevaisuudessa astella traileriin myös silloin, kun se ei voi syödä. Mutta nyt kuitenkin keskityn muuttamaan ponin suhtautumista traileriin. Toivon, että jonakin päivänä ruokapalkkiota ei enää ihan joka kerta tarvita.

Voi olla, että tämä on aika pitkällinen projekti...

Tällainenkin kuva löytyi kamerasta traileritreenien kuvausten jälkeen.
P.S. Ahdistus uuden pihattopaikan etsinnästä ei ole hellittänyt. Kävin tänään katsomassa yhtä paikkaa. Se vaikutti ihan hyvältä siihen saakka, kunnes hoksasin kysyä talven vesihuollosta.

On minusta kummallista, että niin monessa muuten hyvässä paikassa ei saada talvella vettä ulos. Ihan totta, tänä päivänä on jo monia tapoja estää vettä jäätymästä!

No, huomenna seuraavaa paikkaa katsomaan.

Vähän pelottaa, että käy taas kuten yleensä, että rupean odottamaan täydellisen paikan löytymistä ja sillä välin kaikki hyvät paikat viedään...

29 kommenttia:

  1. Meillä harjoiteltiin kerra viikko tuohon malliin ja heppa kävellinkin jo hienosti traikkuun. Sitten piti oikeasti lähteä jonnekin, niin hanttiin pisti pari tuntia.
    Puolen vuoden päästä taas harjoittelin, joka päivä melkein viikon. Lotta tuli jo traikkuun lähettämällä, kymmenen kertaa peräkkäin ihan heittämällä, herkkujen perässä. Kun olimme lähdössä oikeasti, pisti hanttiin. Klinikalta takaisin tullessamme lastaus kesti kolme tuntia, seuraavalla kerralla jo kolme ja puoli. Olin niin epätoivonen että halusin itkeä.
    Seuraavaksi päätiin, että namit pois ja liina käyttöön. Ja liinan pitäjä pitämään liinaa kireällä, vaikka hevonen olisi hypännyt taivaaseen. Lotta yritti vanhoja keinojaan eli pystyynhyppimistä ja sivuun karkailua, mutta kurja liina oli ja pysyi, ellei hepo mennyt eteenpäin. Lotta on aina ollut hyvä matkustaja, se syö eikä edes hikoa, eli tiedän ettei se varsinaisesti traileria pelkää. Kun se sisällä, se on siellä ihan rauhassa.
    Nyt on mennyt koppiin melkolailla mukisematta. Ei ilman liinaa, mutta kun se otetaan esille ja koskee takajalkoja niin astelee ihan muinamihinä koppiin, yhtään hermostumatta. :D :D
    Näin romuttuivat mun hienot teoriat lastaamisesta. En nyt halua masentaa, teillä voi toimia toi namitekniikkakin, meillä ei sitten tosipaikan tullen lainkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä vähän hirvittääkin, että miten käy sitten tositilanteessa. Vähintäänkin odotan, että saan aloittaa harjoittelun sen jälkeen alusta. Pitäisi pystyä itse pysymään ihan samassa mielentilassa kuin harjoituksissa, yleensähän sitä reissuun lähtiessä vähän rupeaa jännittämään, kun olisi vähän niin kuin pakko saada poni koppiin.

      En usko, että viikon treeni vielä on riittävä, vaan olen valmistautunut tekemään treeniä aika säännöllisesti aika pitkän aikaa.

      Luulen, että Ruusa kyllä ihan oikeasti vähän jännittää traileria, koska se on lopettanut matkalla syömisenkin (ennen söi heinäverkon ihan tyhjäksi). Osittain kyse on varmaan ihan siitä, että se on joutunut viettämään trailerissa liikaa aikaa ja siellä on sen mielestä tylsää.

      En ole tarpeeksi vahva liinoilla pakottamaan ponia, joten olisi vähän pakko saada se kävelemään traileriin itse.

      Poista
  2. Samat harjoitukset odottavat täällä. Villi ja vapaa Salama on nykyään sitä mieltä, että häntä ei muuten sidota mihinkään... Eli siitä sitten aloitellaan, jahka jaksetaan. ;) Ei tee mitään vetopaniikkijuttuja, nyppii ja kuopii, varsinkin traikussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä teillekin. Onkohan tässä 3 vuoden iässä joku juttu, että hevonen alkaa kokeilla, voisiko sittenkin olla tekemättä jotain tuttua? Vaikka 2-vuotiaanahan niiden piti olla kamalimmillaan. :-s

      Poista
    2. Olen miettinyt ihan samaa!! Monelta muultakin olen kuullut, että 3-vuotiaana ovat kokeilleet vanhoja tuttuja juttuja uusiksi, kuten juurikin tuota lastaamista.

      Olen aika kriittinen omaa toimintaani kohtaan, mutta tässä lastausjutussa en ole muuttanut mitään, vaan toiminut aina samoin ja mielestäni ihan reilusti ja johdonmukaisesti. Lisäksi sitä on harjoiteltu eikä koskaan ole ollut kiire minnekään. Noh, hevoseni on eri mieltä. ;)
      (onneksi tuli hankittua tuollainen seuraponi - sen voi aina ottaa mukaan!)

      Poista
    3. Tuleekohan tämä oikeaan kohtaan? Minäkin olen kuullut tuon, että 3-vuotiaana kokeillaan...omani päätti siinä iässä, että peseminen on turhaa. Mikä olikin hieno juttu, kun kyseessä oli ihottumaponi, jota piti pestä yhtenään. Traileriin se kyllä meni sujuvasti, jopa viimeiselle matkalleen, vaikka väitetään että hevoset aavistavat kuoleman eivätkä halua mennä.

      Poista
    4. Tuli ihan oikeaan paikkaan. :) Juu minäkin olen kuullut monelta tästä 3-vuotiaan uhmasta. Ja traileriin meno taitaa olla aika tavallinen onks-pakko-jos-ei-tahdo-juttu. Ehkä pesukin, jos pitää usein pestä. Kesäihottuma on kyllä kaamea vaiva, millekään hevoselle ei sitä soisi.

      Poista
  3. Kyllä se siitä taas lastautumiseksi muuttuu ;) Hyvä asiapitoinen rautalankapäivitys tueksi monelle varmasti tarvitsevalle!

    JA sitten hieman asian vierestä: Oletko tyytyväinen traileri-investointiin kaikilta osin? Olen nimittäin onnistunut kehittämään stressin tästäkin asiasta..traileri on ostoslistalla, mutta se on vähän kuin teillä tuon pihattopaikan kanssa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että tämä tästä vielä iloksi muuttuisi.

      Mutta siis juu, olen ollut kyllä kaikin puolin tyytyväinen traileri-investointiini. Näitä B-kortilla vedettäviä on aika vähän, mikä tietysti helpotti päätöksentekoa kun vaihtoehtoja oli vähän. Ja osto tuli tarpeelliseksi niin akuutisti, ettei ollut aikaa ensin suorittaa pikku-e:tä. Ja kuten kuvista näkyy, vetoautokaan ei ole varsinaisesti mikään maasturi. Trailerini suurin sallittu kokonaismassa on tismalleen autoni maksimivetomassa. Ehkä ajan pikku-e:n sitten, jos on joskus rahaa ostaa oikea vetoauto...

      Tällaisella (näin kevyellä) yhdistelmällähän ei monen mielestä saisi ollenkaan lähteä liikenteeseen, mutta ihan hyvin on pärjätty talvikelilläkin.

      Poista
  4. Me ollaan käyty tuo sama siedättely jo kertaalleen, mutta nyt ollaan taas satunnaisesti lastausvaikeuksissa. Tästä voi ainakin osittain syyttää vain itseään. Pitäisi harjoitella paljon useammin!

    Väkipakolla ja hermostumisella en laita enää ikinä, koska niiden jälkien korjaamiseen meni kauan. Juuri tuolla ruokasysteemillä ja siedätyksellä, jokainen uusi vaihe aiheutti takapakkia. Yhtään ei saanut laittaa painetta niskaan, lisäksi piti tottua ihmiseen takana, puomin kolisteluun ja siihen, että ihminen menee puomin ali jne. Kaikki sellainen viittaa siihen, että luukut suljetaan ja matka voi alkaa.

    Voimaa ei ole minullakaan tarpeeksi ruveta tätä väkisin laittamaan ja Taavi siinä vaiheessa useimmiten poistuu paikalta. Liinojen kanssa se potki avustajia ja juoksi liinojen läpi. Ainut mikä on hätätilanteessa toiminut, on laittaa naru turvan ympärille. Vastaanvetäessä se tukkii sieraimet melko tehokkaasti ja toistaiseksi Taavi on valinnut hapen loppumisen sijaan kävelemisen koppiin. Jouduin joskus käyttämään tätä, kun oli pakko päästä klinikalle ja sen jälkeen on tullut muutaman kerran turvauduttua tähän. Pari kertaa se on toiminut nyt niin, että pelkkä narun laittaminen turvan ympäri riittää ja koppiin kävellään (se on siis jo oppinut, mitä seuraavaksi seuraa). En haluaisi käyttää sitä, varsinkaan silloin, kun Taavi alkaa laittaa hanttiin senkin kanssa. Se on epäreilua ja erittäin ikävää, lisäksi siitä tulee huono omatunto ihan syystäkin.

    Ruuan kanssa se ongelma tosiaan on esimerkiksi siinä, kun hevonen on rauhoitettuna ja se pitäisi saada kyytiin... Tästä me käytiin viimeksi tunnin mittainen keskustelu klinikan pihalla, kunnes Taavi oli tarpeeksi hereillä. Sittenkin jouduin kietaisemaan narun turvan ympärille ja käyttämään siis kiristystä lahjonnan kanssa. Koska minulla meni hermo verensokerien ollessa melko alhaalla...

    Viimeksi se käveli koppiin kotipihasta sekunnissa mysliämpärin perässä, mutta kotiinlähtiessä sillä ei ollut aikomustakaan tulla syömään mysliä koppiin. Silloin lopulta taas kietaisin narun turvan ympäri ja se käveli sisään suorilta kyselemättä.

    Taavilla tuntuu ongelmana olevan se, että aina lähdetään johonkin. Se tuntuu olevan sellainen kotihiirulainen, joten äkkiäkös sitä kopin yhdistää siihen, että joutuu kotoa pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monessa asiassa on tullut kyllä huomattua, että jos ei koskaan "kuivaharjoittele" niin poni lakkaa tekemästä vähänkin epämiellyttäväksi kokemaansa juttua vapaaehtoisesti.

      Ruusalla ei oikein tuo narun laitto turvan yli toimi kunnolla, kun se vetää niin isot herneet nenään ja vemputtaa päällä niin, että saa narun pois ja vetää myös vastaan, vaikka sieraimet jäävät puristuksiin. Poni ei silloin keskity muuhun kuin narun saamiseen pois nenältä.

      Poista
    2. Meilläkin se toimii jos toimii. Tänään ei toiminut sekään ensin, eikä kyllä yhtään mikään muukaan. Vetämällä se retkahtaa narun jatkeeksi koko painostaan ja näyttää siltä, että kaatuu juurikin. Sieraimet oli lytyssä niin kauan, että täti ei raaskinut kauemmin enää pitää. Liinoista juostiin aivan säälimättä läpi ja lähellä olevat ihmiset teilattiin. Kunnes Taavi päätti, että nyt on sopiva hetki kavuta kyytiin ja kiipesi sisään suorilta ja söi tyytyväisenä mysliämpäristä, kun luukut suljettiin.
      Klinikan pihalta se meni onneksi helpommin, kun pistin paksun köyden pyllyn takaa ja heijasin, kunnes liikkui, rauhoitettuna ei jaksanut tempoa oikein vastaankaan. Huhhuh. Pitää vissiin harjoitella taas vähän useammin lomalla....

      Poista
  5. Meilla otettiin kouluttaja avuksi hankalasti lastaavan ruunan kanssa. Hoksattiin lopulta mika sita ahdistaa. Molemmilta puolilta kiinnittaminen. Nyt ruuna kavelee heti autoon (meilla on B kortilla ajettava auto) ja syo ihan tyynesti autossa. Toista ruunaa pitaa aina valilla kurmoottaa. Se jamahtaa lastaussillalle. Olen kokeillut sen kanssa ihan sita etta se ei saa seisoa siina lastaussillan edessa vaan panen sen peruuttamaan ja liikkeelle. Siis hetkeakaan ei saa seisoa. Kun se laittaa kavion sillalle heti palkinto. Yleensa menee sisaan 10 minuutissa mutta joskus lastaus kestaa arsyttavan kauan. Porkkanoille menee lopulta sisaan. Avainasia on saada paa alas ettei se ala vetaa taaksepain. Karsivallisyys on valilla koetteilla. Tuo peruuttaminen todella tepsii silla, koska se kyllastyy siihen hyvin akkia ja kavelee autoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä vinkistä! Pitää lisätä tämä harjoitukseen. Olenkin nyt jo tehnyt niin, että jos poni kävelee lastaussillan ohi niin se joutuu peruuttamaan (mistä se ei erityisemmin tykkää), mutta täytyykin lisätä tuo että ei seisoskella.

      Alunperin en harjoitellut tällä tyylillä siksi, etten halunnut ponin oppivan, että lastaustilanteessa voi pysähtyä ennen kuin on trailerissa. Mutta tuo peruutusjuttuhan poistaa sen pysähtymisvaihtoehdon, joten ehdottomasti kokeilunarvoinen juttu.

      Poista
  6. Tämä onkin mielenkiintoinen aihe ja hyviä vinkkejä tullut.
    Minulla on tamma, jolla on taipumusta jonkinmoiseen vetopaniikkiin ja sen lisäksi lastautuminen oli minulle tullessa varsin huonoa. Harjoittelin aikoinaan sen kanssa paljonkin lastaamista ja kerran erehdyin jopa sitomaan kiinni etupuomiin ennen takapuomin laittoa, sillä seurauksella että etupuomi meni vetäessä mutkalle... Hevonen ei päässyt irti, mutta sen jälkeen lastaus oli entistä vaikeampaa...
    Sen jälkeen otettiin käyttöön Kari Vepsän metodit, peruuteltiin ja peruuteltiin, mutta ilman näkyvää tulosta (tuolle ehkä se peruutteleminen on muutenkin niin "tuttu juttu", että ei oikein tehonnut).
    Veinpä trailerin tarhaankin, jossa hevonen sai käydä syömässä päiväheinänsä. Meni sinne (ahne kun on) kyllä syömään ne heinät, mutta pikaisesti peruutteli ulos. Mitään todellista apua en noista harjoitteluista saanut ja meinasipa jäädä jotkin reissut kokonaan tekemättä, kun ei hevosta meinannut saada koppiin.

    Sitten eräs viisas hevosihminen vinkkasi minulle neuvon: laitetaan juoksutusliina hevosen takapuolen ympäri niin, että menee selän päällä ristiin (ettei putoa jalkoihin) ja päät tulevat hevosta lastaavan käsiin. Käsissä tietysti normaali riimunnaru myös. Tarpeen mukainen paine siihen liinaan ja hevonen koppiin. Ja tämähän toimi!!! Pienen epäröinnin jälkeen hevonen saatiin koppiin hienosti, kun paine tuli takaapäin, mutta oli lastaajan itsensä ohjattavissa. Tällä systeemillä ei myös esiintynyt sitä, mikä niin usein tapahtuu, kun käytetään ulkopuolisia apuja liinojen kanssa, eli hevonen hyppii lastaussillalta sivuun.
    Nyt ei ole tuota hevosta päässyt/tarvinut/joutunut kuljettelemaan pariin vuoteen, mutta yhä edelleen uskon, että tuo on ainakin minun tammalleni paras keino saada se lastattua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruusalla ei ole (ainakaan toistaiseksi) mitään vetopaniikkia ja itse asiassa olen sen alunperin opettanut lastaukseen niin, että sidon sen ensin ja sitten pakitan laittamaan puomin ja sillan kiinni (olen lastannut pääosin yksin enkä ole osannut opettaa lähettämällä lastautumista, joten tämä on ollut sellainen helppo ratkaisu).

      Viime lastauskatastrofissa yritimme kahden ihmisen voimin saada takaa tulevalla paineella (naruriimunnarulla) ponia koppiin, mutta se veti vain vastaan paineen voimakkuudesta riippumatta. Eikä kahden ihmisen voima riittänyt. Mutta naru ei kyllä mennyt ristiin. Ehkäpä kokeilen tätä, jos huomenna koittavassa yksinlastauksessa tulee ongelmia...

      Arvelisin, että saan ponin kotona koppiin myslillä, mutta paluumatka voi tuottaa enemmänkin hankaluuksia.

      Poista
    2. Unohtui vielä sanoa, että kiitos vinkistä!

      Poista
  7. Älä hyvä ihminen sido kiinni hevosta ellei takapuomi tai lastaussilta ole kiinni!! AINA varmistetaan ensin ettei hevonen pääse peruuttamaan ulos ja sitten vasta laitetaan päästään kiinni. Purkaessa sama toisinpäin eli ensin narut irti ja sitten takapuomi auki. Näin hevonen ei koskaan joudu tilanteeseen lastatessa, missä alkaa kiskomaan itseään irti - > kamat ei hajoa, hevonen ei hajoa, ei tule vetopaniikkihevosia, ei tule lastausongelmaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta sitten jos laittaa ensin takapuomin kiinni, voi käydä niin että poni peruuttaa sen alle jumiin. Voin kertoa, että siinä tilanteessa ei myöskään naurata, kun takapuomi pitää irrottaa panikoivan ponin alta ja ponia sattuu selkään. Näin kävi kerran Ruusan laitakauhuisen emän kanssa ja olen myös useammin kuin kerran sivusta seurannut tällaisia tilanteita. Näinkin saa lastauskammoisia hevosia aikaan.

      Suo siellä, vetelä täällä.

      Poista
    2. Lisään vielä, että olen kyllä tietoinen tästä vetopaniikkiriskistä ja olen kyllä ajatellut yrittää opettaa ponin pysymään paikoillaan vapaana sen aikaa, että suljen ensin takapuomin. Nykysysteemi on syntynyt, kun on ollut pakko lastata yksin.

      Ja kun poni on tähän systeemiin tottunut, se on tähän asti vain hermostunut, jos asioita on yritetty tehdä toisin (esim. olen saanut apukäsiä sulkemaan puomia ennen kuin poni on kiinni).

      Poista
  8. Mä olen aikaisemmin ajatellut, että tehdään hitaasti ja rauhassa,n iin hevonen tottuu. Olen opiskellut erilaisia menetelmiä, peruuttanut, lähettänyt, houkutellut, pakottanut, siedättänyt; you name it. Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että lastaukseen käytetty aika pitenee kerta kerralta, jos hevonen saa liikaa aikaa miettiä. Toisaalta se myös lyhenee kerta kerralta, jos hevonen tietää että pullikointi ei auta. Hevoset ovat siinä mielessä simppeleitä olentoja. Tämä sotii täysin omaa filosiaani vastaan (sen mukaan lastaamisen ja koppiin menon pitäisi olla niin mukavaa, että hevonen haluaa tehdä sen), mutta on ollut ainoa keino, joka on auttanut meidän jästipää-tammaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on ihan hyvä pointti, jonka mukaan olen itse tähän asti elänyt ja Ruusankin kanssa toiminut. Ennen toimi se, että kun poni epäröi, sitä vaan komensi eteenpäin. Mutta eipä tunnu enää toimivan. Siksi on nyt kokeiltava tätä toista lähestymistapaa.

      Poista
    2. aika pitkalti samaa mielta Liisan kanssa, ei kun menoksi eika jaada miettimaan. Mulla ainakin ruuna alkaa juuri jumitella, paras lastaus on yleensa kun kavelen vaan enka edes katso seuraako ruuna perassa...mutta taa vaihtelee, pahin lastaus oli puoli tuntia muutamia viikkoja sitten ja silloin alkoi oikeasti palaa kaamit ainakin minulta....

      Poista
    3. Haha, puoli tuntia ei oo mitään....*nauraa onttoa naurua*....kolme ja puoli kun on laatannut niin tiedätte miltä näyttää epätoivoinen omistaja.

      Poista
    4. Puoli tuntia tuntuu pitkältä, kun ei ole tottunut ikävään lastauskokemukseen. Ruusan kanssa ennen toimi hyvin tuo tyyli, että kävelee vaan ja olettaa, että poni seuraa. Mutta jotenkin se jossain välissä keksi kokeilla, voisiko sittenkin pysähtyä. Ja siitä tämä sitten lähti...

      Poista
  9. Tuli tässä mieleen, että jos et löydä ruusalle pihattopaikkaa, niin ootko miettiny tallivaihtoehtoa missä olisi koneellinen ilmanvaihto?

    Meidän ruunan rupsukka asusti pitkään ihan tavallisessa tallissa, kunnes alkoi olla h*lvetin ölyherkkä ja puhkuri oireinen. Röhi ja pumppasi vaikka mitä konsteja pölyn estämiseksi teki. Ei auttanut sulfat tai oriprim kuurit, allergialääkkeet tms enää, ell sanoi että tarvitsee erikois olosuhteet tai piikki persukseen.

    Saatiin ihmeen kaupalla paikka n 3 vuotta sitten valmistuneesta tallista, mikä on osittain ell suunnittelema (korkea, koneellinen ilmanvaihto). Siksi tällaiset järjestelyt, kun tallissa asuu muitakin ex keuhkovammaisia. Reilu puol vuotta kun siinä oltiin oltu, sama ell joka antoi vaihtoehdot hevoselle, tuli raspasmaan ja kuunteli siinä samalla keuhkot. Totesi että tää on nykyään täysin terve keuhkoinen hevonen, ei tarvi varoa enää mitään.

    Sen jälkeen ei oo yskää tai pumppaamista näkyny. Turvekuivitus on tallissa ja kuiva sekä säilöheinä. Talvikaudet ulkona 10 h-->, kesäkuukaudet yötäpäivää laitumella.

    Olosuhteilla on niin suuri merkitys. Vaikka edellinen talli olikin kaikinpuolin tosi hyvä, niin sen ominaisuudet ei vaan riittäny meidän pollelle. Mun mielestä nykyään vähintäänkin kaikissa uusissa talleissa tulisi olla riittävästi korkeutta sekä koneellinen ilmanvaihto, vaikkei jokainen hevonen sellaista vaadikkaan.

    Lämpimästi suosittelen harkitsemaan myös tällaista vaihtoehtoa jos on mahdollisuus, vaikka pihattokin on erittäin mainio ratkaisu tällaisissa tilanteissa!

    Toivottavasti löydätte paikan! Mukavaa kesää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla positiivinen tarina. En tiedä kuitenkaan, uskaltaisinko kokeilla talliolosuhteita, kun poni on aikaisemmin oireillut sisätallissa niin paljon. Tosin niissä ei ole ollut koneellista ilmanvaihtoa.

      Pihattopaikassa on kuitenkin myös muita hyviä puolia verrattuna talliin. On se kumminkin niin paljon "vapaampaa" elämää. Ruusa ainakin tuntui tykkäävän, kun ensin sopeutui muutokseen.

      Poista
  10. Mulla oli kotvan väkivahva vuonohevonen, joka ei kertakaikkiaan tullut lähellekkään traileria. Samaisella pollella oli hyvin vahva vetopaniikki, sitä ei voinut sitoa kiinni. Kun sitten koitti se hetki, että tiesimme matkan häämöttävän, ja että traileriin oli pakko mennä, alkoi sinnikäs harjoittelu. Koitettiin herkkuja, liinoja, peruutusta.. Mitä enemmän hevoselle asetti painetta, ei väliä mistä suunnasta, sitä kovemmin hepo vastusti. Sitten vietiin traileri tarhaan ja heinää vain sinne. Saimme huomata, että hevonen käveli kyytiin rentona ja söi eväänsä siellä mielellään, menipä sinne jopa sadetta pitämään. Mutta heti, kun se vaistosi, että nyt aiotaan nostaa lastaussilta tai sulkea puomi, se jyräsi ulos sellaisella voimalla että tilanteet oli jopa vaarallisia. Lopulta aika loppui, matkan aika koitti. Aloitettiin aamulla kuudelta lastaus, hevonen oli kyydissä kolmen jälkeen päivällä. Tässä välissä olin saanut ammattilaisen neuvoja, miehiä apuun, ym ym. Lopulta soitimme paikalle eläinlääkärin, joka rauhotti hevosen. Ja sitten vaan vedettiin ja työnnettiin, voisi sanoa että kannoimme nukkuvan hevosen kyytiin. Yksi mikä tämän kanssa oli erittäin ongelmallista, oli juurikin tuo että kumman tekee ensin, lastatessa ja myös purettaessa, sitooko kiinni vai sulkeeko puomin takaa. Jos sitoi ensin kiinni, tai vastaavasti purkaessa avasi ensin puomin, iski se vetopaniikki, kun hevonen yritti väkisin pois kopista. Jos taas avasi ensin narun, hyppäsi polle välittömästi etupuomin päälle mahalleen killumaan.. Tätä killumista saatiin ihan livenä todistaa. Lopulta totesin, että nyt on aivan liian suuri ongelma minulle, hevonen myytiin pois. Uudessa kodissa lastaamista työstetään edelleen, mutta vieläkään se ei ongelmitta suju :( tsemppiä teille ja toivotaan että löydätte yhteisen hyvän tavan toimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kuulostaapa vaikealta! Kurjaa tuollaisen kanssa, jos joutuu vaikka akuutisti lähtemään klinikalle...

      Poista