Jos metsään haluat mennä nyt...

...niin siellä on älyttömän pimeää!

Tämä tuli todettua tänään, kun suuntasin tallille pitkästä aikaa järjestelmäkameran kera ja ns. päivänvalossa.

Hetken jopa oli ihan oikeaa päivänvaloa eli aurinkoa. Sen paisteessa ihailin ponini kauniisti kiiltävää karvapeitettä, mutta metsäretkellemme aurinkoa ei riittänyt eikä karvakaan sitten kuvissa kiiltänyt.

Mutta koskas sitä nyt ennenkään on lannistuttu epäsuotuisista olosuhteista?

Hevosen hirnunnan soittaminen kännykästä näemmä oikeasti toimii!

Tarkoitus oli siis ottaa ihania ja tunnelmallisia metsäkuvia. Yllä oleva kuva oli minusta kirkkaasti paras.

Paria kivaa pääkuvaa lukuun ottamatta ottelu wannabe-kuvaajan ja kuvausolosuhteiden välillä päättyi aika selkein lukemin olosuhteiden voittoon. Uusi kamera olisi kiva.

Tästä tuli aika sininen.

Jälkikäteen tuli mieleen, että nyt olisi ehkä ollut aika hyvä sauma treenata salaman käyttöä. Monen sadan euron salamakalusto on maannut kaikki nämä vuodet kassissa käytännössä käyttämättä.

Valokuvien esteettistä puolta vähän latistaa myös ponin karvankasvun vaihe. On siirrytty söpöstä syksyn samettiturkista talven homssulookiin. Karvassa alkaa olla pituutta ja ilman auringon valaisua se näyttää aika ankealta.

Yritin pelastaa tilannetta puleeraamalla ponin niin hyvin kuin ihminen pelkkien (kieltämättä pesun tarpeessa olevien) harjojen varassa voi. Jopa harjan ja hännän selvitin jouhiharjalla.

Olipa paljon iloa siitäkin. Ruusa nimittäin aloitti metsäretken näin:

Näin sitä valmistaudutaan photoshootiin.

Kävimme siis Ruusan kanssa lauantaisella retkellä lähimetsässä.

Näistä kuvista ei ole poistettu mitään poninvarusteita eli poni sai tosiaankin vaellella metsikössä ilman rihman kiertämää.

Pimeää on!

Älkää nyt säikähtäkö, en minä ponia sentään päästänyt valtoimenaan vaeltamaan.

Retki suuntautui metsänosalle, jonne tallinpitäjä on aidannut pienen seikkailumetsän. Siellä on poneille esteitä ja ihmisille tarinapolku (ei siis tietovisa kuten tässä aiemmin luki). 

Maailma on menettänyt Ruusassa pätevän agilityponin.

Seikkailumetsässä voi antaa ponille vapaata ulkoilua pelkäämättä, että joutuu seuraavaksi etsimään lemmikkiään jostain suonsilmäkkeestä. 

Aiemmin en ole uskaltautunut tähän metsään jännevammasta toipuvan Ruusan kanssa, koska poneilla on taipumus siellä mennä aika lujaa.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään mennä, sen verran reippaasti poni välillä päästeli. Lisäksi se vastoin suoraa ohjeistusta hyppäsi yhden maastoesteen (paikoiltaan).

Lisäys: Hauskaa oli molemmilla.

Tätä ei ollut varsinaisesti tarkoitus tehdä, olin laskemassa kameraa käsistäni ohjatakseni ponin pois estekujasta. Sitten se jo tulikin sieltä itse pois.

Tärkeä osa metsäretken ohjelmaa oli myös metsän antimien nauttiminen. Saapahan vähän lisävitamiineja keskelle synkintä "talvea".

Tiineys alkaa näkyä jo aika selvästi.

Sopiiko vai eikö sovi, ja mitä sitten jos ei?

Miten onnelliseksi ihminen voi tulla siitä, että poni lähtee maastoratsastuksella omin luvin laukkaan? 

Aika onnelliseksi, kun viime aikoina ponin hengitys on syksyn mittaan tuottanut paljon päänvaivaa ja ennen liikutusta Ruusa oli totaalisen nuupahtanut. Hittihomma nimeltä porkkanavenytykset sai sen kuitenkin piristymään, joten uskaltauduin satulaan.

Poni oli sunnuntaina innokkaasti menossa koko lyhyen lenkin. Kerran tosin oli u-käännös lähellä, kun tien varressa väijyi mahdollisesti lumileopardi. Onneksi lumileopardi lähemmässä tarkastelussa osoittautui ihan vaan lumeksi ilman leopardia. Kieltämättä lumikökkäre pisti silmään taas tummaksi muuttuneessa maisemassa.

Mutta kyllä, luit aivan oikein. Alussa käytin tosiaan sanaa 'satula'.

Ruusan mielestä seisominen oli harvinaisen syvältä,
joten se veti itsensä mahdollisimman nurinniskoin.
Satula on mennyt ihan lavoille. 

Erinäisten käänteiden vuoksihan tämä ratsain sovittaminen on venynyt noin vuodella odotetusta. Mutta viime viikon tiistaina satula oli vihdoin ensimmäistä kertaa ponin ja ponitädin välissä.

Tilaustuote todettiin jälleen liian kapeaksi, tosin se istui jo huomattavasti paremmin kuin kesällä. Toistamiseen levitetty penkki saatiin kohteeseen perjantaina, ja viikonloppuna sitten testailtiin.

Oi, miten kovasti haluaisin satulan sopivan! Ihminen, jonka ratsulla on aina ollut satula, ei ehkä koskaan voi ymmärtää aidon satulan merkitystä harrastukselle. Satula on satula, vaikka sitten hintsusti omalle takapuolelle lyhytkin.

Valitettavasti satula on vieläkin takakenoinen ja jää ainakin paikallaan seistessä hiukan irti keskiosastaan. Liikkeessä en saanut kättäni tungettua paneelien alle.

On myös siinä ja siinä, onko satula kuitenkin liian pitkä Ruusan minimittaiseen satulansijaan. 

Ja kun satulavyön asentaa paikoilleen, satula lipsahtaa lavoille, vaikka siinä on ylimääräinen etuvastinhihna. Saattaa myös olla, että myös satuloin liian eteen, koska satulan pituus ahdisti. Kokeilen vielä tänään s-vyön kera.

Poni ei ainakaan kiukutellut satulaa ja liikkui sillä mielellään, mutta niin se teki edelliselläkin satulalla aluksi. Silloin ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun ponilla tuli selkä kipeäksi.

Täti 15-tuumaisessa penkissä. Satula tulee ehkä vähän liian pitkälle selässä.

Ratsastajan näkökulmasta satulasta ei ole hirveästi napisemista. Jotkut 15-tuumaiset, joissa olen istunut, ovat tuntuneet melko ahtailta. Tähän Barcley & co:n yleispenkkiin mahdun kuitenkin ihan mukavasti.

Toki, kuten kuvista näkyy, ponitädin ahteri täyttää satulan aika lailla kokonaan. Painopiste ei kuitenkaan ole hirveän pyllyllään. Jos satula ei olisi valmiiksi vähän takapainoinen, painopiste tulisi itse asiassa hyvinkin soveliaaseen paikkaan.

Mutta ehkä tässä kuitenkin käy niin, että jäämme taas ilman satulaa. Harmittaa, sillä tämä oli lukemattomien sovitusten jälkeen aika lailla viimeinen toivo löytää molemmille sopiva runkosatula.

Toisaalta ei välttämättä edes ole optimaalinen hetki kuluttaa isoa rahatukkoa ratsastusvälineeseen, kun ratsasteluja lienee jäljellä enää kuukausi, korkeintaan kaksi, ennen kuin poniinin on aika keskittyä kanniskelemaan pelkästään varsamahaa. Ja mammaloman jälkeen selkä voi olla taas jotain aivan muuta.

Mutku mä haluisin...

Onko porkkanavenytyksistä muka jotain hyötyä - tiede vastaa

Ovatko porkkanavenytykset turhia kukkahattutätien hupsutuksia?

Nöyp! Aivan tärkeä rooli on niillä hevoisen kehonhuollossa. Urheiluratsujenkin kannattaisi porkkanajumppailla päivittäin, tai oikeastaan useasti päivässä.

Kerron, miksi. Kaikkihan tietävät, että pilates parantaa ryhtiä etc. - no, porkkanavenytykset ovat hevosten pilatesta. Niillä pääsee käsiksi ison eläimen syviin lihaksiin eli ns. korsettiin. Kehokorsetti on ihmiselle tärkeä - ja hevosella se sattuu olemaan vieläkin tärkeämpi, onhan hevosella aika paljon enemmän kannateltavaakin.

Mutta älä nyt minua usko, usko tiedettä. Sitä on luvassa alempana.

Kieltämättä olen itsekin pitänyt porkkanavenytyksiä vähän pikku puuhasteluna. Tiedeuskovaisena innostuin kovasti kuullessani, että niistä onkin tehty aivan vakavamielistä tieteellistä tutkimusta. Tämä selvisi fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla viime viikon lauantaina. (Tilaisuuden järjesti Lahdessa Operantit ratsastajat.)

Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa laitetaan alkuvuodesta otettu porkkanavenytyskuva. Ponitädin tallieleganssi on tänä talvena noudattanut samaa linjaa.

Hyytiäinen siteerasi tutkimusta (Stubbs et al. 2011), jossa oli teetetty hevosilla eri porkkanavenytyssarjoja viisi sarjaa päivässä viitenä päivänä viikossa kolmen kuukauden ajan.

Tieteellisissä tutkimuksissahan on tapana ensin jaaritella kaikenlaista taustatietoa, joten tässäpä sitä tästä tutkimuksesta (referoitu sekä suomennettu abstaktista): Kun ihmissubjektilla on selkä kipeä, syvät selkää stabiloivat lihakset eli multifidukset surkastuvat. Tarvitaan fysioterapiaa. Muualta luin, että multifiduksia on fysioterapiallakin vaikea palauttaa entiseen kukoistukseensa.

Stubbs ja kumppanit tutkivat, olisiko porkkanavenytyksistä selkävaivaisen hevosen multifidus-fysioterapiaksi.

Ja kas, kolmen kuukauden porkkanajumppailun jälkeen nelijalkaisten tutkimuskohteiden multifidusten läpimitta oli kasvanut. Eli lihakset olivat vahvistuneet. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös multifidusten puolierot olivat vähentyneet (vaikka harjoituksia käsittääkseni tehtiin symmetrisesti molemmille puolille).

Niin että ei todellakaan ole mikään turha puuhastelu kyseessä!

Kuvakaappaus kanadalaisen Horse Journalsin selkäkipuartikkelista.

Multifidukset ovat selän syvimpiä lihaksia, jotka sijaitsevat suoraan luuta vasten. Kukin niistä kiinnittyy vain muutamaan nikamaan.

Multifidukset auttavat muuttamaan selän asentoa, mutta niillä on erityisen tärkeä rooli rangan stabiloinnissa (Lue lisää englanniksi esim. kanadalaisesta Horse Journalista, josta kuvakaappaus yllä.)

Ja stabiilius eli vakaushan on hevosen selkärangalle olennaisen tärkeä ominaisuus.

Hevosen takakinttujen generoima voima on nimittäin sen verran monta (kymmentä?) newtonia, että kovin liikkuvainen ranka ei sitä rynkytystä kauan kestäisi. Heli Hyytiäinen sanoikin, että jäykkäselkäisyys on hevoselle huomattavasti pienempi paha kuin yliliikkuvuus.

Hevosen rangan pitää olla varsin stabiili, että se kestää hevosen oman liikkeen aiheuttaman rynkytyksen. Ratsuhevosella tulee vielä ratsastajakin rasitteeksi. Kuvituskuva lokakuun lopun ratsastukselta.

Vaikka Stubbsin ja kumppaneiden tutkimuksessa etsittiin apua lähinnä selkäkipuisten hevosten kuntouttamiseen, en kyllä näe mitään syytä, miksei samaa jumppaa voisi harrastaa myös vammoja ehkäisevänä toimintana ja ratsastuksen oheisliikuntana.

Etenkin, kun porkkanavenytykset multifidusten lisäksi jumppaavat myös muita selkä- ja vatsalihaksia.

Aika hyödyllistä hommaa esim. sellaisille hevosille, joiden työnkuvaan kuuluu askellajien kokoaminen. Tai nuorille hevosille valmisteluna ratsastajan kanniskeluun, kuten amerikkalaisen Michiganin yliopiston professori Hilary Clayton sanoo The Horsen artikkelissa.

 Nyt, kun olen lukeneempi aiheesta, huomaan tässä vuoden alussa otetussa kuvassa pari virhettä. Esim. hevosen korvien pitäisi pysyä samalla tasolla, jotta se venyttäisi rehellisemmin. Toisekseen oppaiden kuvissa ihminen seisoo aina hevosen kyljen vieressä niin, että ihminen jää "halaukseen" hevosen venyttäessä.

Ruusa-ponihan ei varsinaisesti ole mikään vakavasti otettava kouluratsu tai mikään muukaan urheiluhevonen. Emme anna tämän estää lähes päivittäistä dynaamista mobilisaatioharjoittelua elikkäs niitä porkkanavenytyksiä.

Lähinnä käytössä ovat sellaiset liikkeet, joissa ponin on kuroteltava sivusuunnassa kintereen suuntaan niin lähelle takajalkaa kuin liikkuvuutta riittää. Venytys on hevososteopaatin erityisesti Ruusalle suosittelema.

Kyseinen venytys on kohdistettu erityisesti kaularangan viimeiseen nikamaan, joka on lapaluiden välissä. Sen jumit voivat aiheuttaa hengenahdistusta, joten haluamme tässä venytyksessä kuulla kaularangan sanovan naksnaks. Aina se ei niin sano, mutta onhan myös mahdollista, ettei se aina ole jumissakaan.

Sillä, mihin porkkanavenytyksen suuntaa, on merkitystä. Erityyppiset venytykset nimittäin kohdistuvat vallan eri nikamiin.

Esimerkiksi sivuvenytys kohti satulavyötä kuulemma kohdistuu ensimmäiseen niskanikamaan (eli siihen, joka liittää kaulan kalloon), pitemmälle menevät enempi rintarankaan. (Valitettavasti tämä osa oli jäänyt pois luentomuistiinpanoista eli en mene sataprosenttisesti takuuseen väitteiden todenperäisyydestä.)

Rintarangan osa, joka jää satulan alle, on Heli Hyytiäisen mukaan itse asiassa hevosen selän liikkuvin osa. Jos siihen tulee jotain feelua, ensimmäisenä katoaa ja viimeisenä palaa kyky taipua sivulle.

Lisää aika lailla aiheeseen liittymättömiä kuvituskuvia. On aika masentavaa verrata tänä syksynä otettuja kuvia näihin vuosi sitten otettuihin. Poni oli silloin aika paljon ryhdikkäämpi kuin nyt (toki tässä ruudussa myös hiukan jäykällä niskalla). Ruusa on luontaisesti ryhdikäs, joten sen yhtäkkinen valahtaminen etupainoiseksi mietityttää. Ruusan hengityskin toimi vuosi sitten paremmin kuin nyt.

Olen opettanut porkkanavenytysten idean Ruusalle jo ennen kuin se joutui luopumaan emän tissistä. Silti homma on kieltämättä ollut vähän sellaista sinne päin ja silloin tällöin tekemistä. (Niin kuin ehkä aika moni muukin osa-alue meikäläisen heppahommissa.)

Mutta nyt olen ostanut porkkanoita niin paljon lisää, että niitä riittää vähän laajamittaisempaankin harjoitusohjelmaan.

Tässähän on tietysti se catch, että oikeasti hyötyä saadakseen näitä reenejä pitäisi harrastella aika tiheään. Ei riitä ponitädin muutama toisto max. kerran vuorokauteen, ainakin kolmesti päivässä pitäisi ponin kurotella suuntaan jos toiseenkin.

Mutta tuskinpa kerran tai kaksi päivässäkään jumppailusta varsinaisesti haittaa on.



Minä olen tehnyt porkkanavenytyksiä viimeisenä ennen kuin päästän ponin takaisin tarhaan, mutta ilmeisesti ne olisivat myös passeli verryttelymuoto ennen muuta liikuntasuoritusta. Näin sanoo professori Hilary Clayton Equimedille kirjoittamassaan artikkelissa (proffalla on aika liuta muitakin titteleitä ja toisesta artikkelista havaitsin, että hän on myös menestynyt kouluratsastaja).

Claytonin mukaan porkkanajumppa on turvallisempaa kuin manuaalinen mobilisointi eli se, kun ihminen vääntelee hevosen osia eri suuntiin. Porkkanavenytyksissä hevonen voi nimittäin itse päättää, miten pitkälle menee eikä venytys tule vahingossa liian rajuksi.

Tosin professori muistuttaa, että ennen kuin porkkanajumpattelee esim. ähkyleikattua, neurologisesti sairasta tai tuki- ja liikuntaelinten vakavista sairauksista kärsivää hevosta, pitäisi ensin konsultoida hoitavaa eläinlääkäriä.

Kuvakaappaus Equimedin artikkelista.

En-nyt tähän tekstiin lähtenyt ottamaan sen enempää esimerkkikuvia jumppailusta, kun niitä on internetissä esillä asiantuntijoidenkin suorituksista. Esimerkiksi ylle linkitetty artikkeli tarjoaa hyvää opiskelumateriaalia, jos aihe kiinnostaa ja amerikanenglanti auttavasti taipuu.

Tekstein ja kuvin kyseisessä jutussa selvitetään noin kaikki, mitä kenenkään ikinä tarvitsee tietää porkkanavenyttelystä. Yksityiskohtaiset ohjeet selvittävät liikkeiden opettamisen ja suorittamisen turvallisuusaspekteineen. Vinkkejä löytyy jopa porkkananpalojen leikkaamiseen.

Jos tämäkään ei riitä, sivuston kautta voi myös ostaa aiheesta opetusvideon, kirjan tai vaikka molemmat.

Joko kävit ostamassa porkkanoita?

Jotain on tehty oikeinkin - osteopaatin vierailu ja jumppajuttuja

Vaikka usein tuntuu, että mitään en osaa ponini kanssa tehdä oikein niin ehkä on tullut tehtyä jotain oikeinkin. 

Ruusalla nimittäin kävi viime perjantaina hevososteopaatti - ja hän oli yllättynyt siitä, miten hyvältä poni tuntui. Oletan, että hän perusti yllättymisensä ensikohtaamiseensa Ruusa-ponin kanssa. (Ja silloinhan oli tehty paljon väärin, mm. kaviot olivat kengättöminä kuluneet vinoon.)

Kun osteopaatti kysyi, mikä on ongelmana, olisin voinut sanoa monta asiaa, mutten oikeastaan mitään hänen osaamisalaansa liittyvää. Näinkin voi käydä, kun ajankohtaa sovitellaan kalentereihin kuukausia.

Laitetaan tähän vuodenaikaan sopiva kuvituskuva. Paitsi että ei täällä enää tuolta näytä, vesisade tuli kuten peloteltiin.

Kesällä ponilla oli lanneselkä ihan maallikon havaittavasti ns. tuhannen jumissa.

Nyt en ole jumitusta enää havainnut ja lanne oli osteopaatinkin mielestä aivan hyvä! Ilmeisesti olen osannut jumpata sen auki enkä ole onnistunut pilaamaan tuloksia edes tumpulatason ratsastelulla. 

Jotenkin tykkään tästä kuvasta, vaikka poni laukkaa siinä vähän poispäin. 

No, mitä sitten on tehty? On menty etu- ja takaperin.

Mikä olisikaan tehokkaampaa takapää- ja selkäjumppaa kuin peruutus? Eipä paljon muu kuin peruutus ylämäkeen.

Ponihan ei erityisemmin arvosta peruutusta liikuntamuotona, mutta  sen työmoraalia on helppo kasvattaa samalla konstilla kuin ihmisolennonkin: palkalla. Ruusan tapauksessa palkka on maksettu täysimääräisesti porkkanoissa.

Ruusan vastamäkiperuutukset ovat enemmän länkkä- kuin enkkutyyliä, mutta tyyli on puskissa vapaa.

Ruusasta on tullut ylämäkiperuutuksessa aika pro, vaikka itse ylpeilenkin! Alla kuva, josta harjoituksen teho minusta ylämäkeen jopa näkyy (sori kesäisyys, ei ole tuoreempaa kuvatodistetta):

Jumppahommissa on käytetty muutenkin hyväksi mäkiä, joita nykyisestä paikasta löytyy joka makuun.

Mäkiä on menty myös etuperin ja silloin olen yrittänyt aina muistaa mennä vähän siksakiakin, jotta poni joutuisi mutkissa vähän kallistamaan lanneselkää.

Viime viikonloppuna olin fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla Lahdessa ja sielläkin selvisi, että nimenomaan ylämäkitreenillä pääsee tuloksiin. Alamäkeen menemisellä ei kuulemma ole samanlaista vaikutusta.

Mutta ei osteopaatin vierailu nyt ihan pelkkää ilonpaistetta ollut, vaan jumejakin löytyi.

Suurimmat tönkköydet sattuivat ammattilaisen käteen oikeasta reidestä ja pakarasta. Tämä ei yllättänyt yhtään: oikean takasen käsittely on ollut kengittäjälle yhtä tuskaa enkä minäkään ole sen kanssa ilokseni tusannut. On kuulemma mahdollista, että vasemman etujalan vamma on kipeyttänyt ristikkäisen kankun. 

Persjumeja osteopaatti jumppasi auki nostelemalla takajalkoja aika ylös, sellaiseen uroskoiran (tai dominoivan nartun) pissausasentoon. Muutaman setin jälkeen jalka alkoi jo silminnähden vetreytyä.

Tätä harjoitusta kuulemma kannattaa kokeilla myös kotona.

Tärkeää on pitää nostettava kinttu vuohisesta taitettuna kohti ponin takamusta, ettei tamma saa mahdollisia protestipotkujaan kohdistettua ihmiseen.

Jalkaa voi kuulemma varovasti pyöritelläkin. Jumppaa ei saa tehdä väkisin, vaan jos poni nykii jalkaa pois niin pitää hellittää ja yrittää sitten uudelleen. Lopuksi voi venyttää jalkaa taaksepäin.

Olen testannut tätä mobilisointijuttua vasta vähän. Poni on suhtautunut asiaan varsin epäluuloisesti, mutta eiköhän tässä päästä yhteisymmärrykseen.

Kankku saa kyytiä.

Kuulemma myös hankijumppa olisi hyväksi kankuille. Ja sitähän - ennen vesisadetta - melko ahkerasti harrastimmekin, toki hiljalleen aloittaen ja toipilasjänteen kestämistä tunnustellen. 

Lauantaina ohjasajaen suoritettu hankitreeni meni vähän överiksikin piukean ponieläimen kanssa. 

Överillä tarkoitan paitsi ponin omaa energiatasoa, myös sitä, että hangessa tuli rämmittyä varmaan lähemmäs 20 minuuttia. Vartti olisi ollut järkevä maksimi. Aiheen kirvoittama itsesoimaus hiukan hellitti, kun sunnuntaina saatoin todeta jänteen olevan rauhallisen oloinen. 

Noh, takaisin osteopaattiin. Hän havaitsi hiukan jumia myös niskassa/kaulassa, muttei mitään hälyttävää. Sitäkin sektoria on jumpattu lähes päivittäin, nimittäin porkkanavenytyksillä.

Porkkanavenytyksistä jatkan myöhemmin, sillä aihe ansaitsee oman käsittelynsä! Sitä sivuttiin myös mainitulla Heli Hyytiäisen luennolla, jonka muuten järjesti Operantit ratsastajat.

Miten ennen pärjättiin ilman tilsakumeja?

Täytyy myöntää, etten muutama viikko sitten ponia kengityttäessäni todellakaan uskonut, että marraskuun alussa on Etelä-Suomessa talvi. No, jos joku ei tiennyt, niin nyt on. Talvi siis. Ja sehän on siis aivan mahtava yllätys. 

Talvi yllätti ponitädin, mutta ei aivan housut nilkoissa, tai kesäkengät ponin jaloissa. Ruusan kengissä on ollut hokinreiät sentään kesästä lähtien. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin liukkaus iskee maaperään.

Kuvat otettu keskiviikkona, jolloin päästin Ruusan hetkeksi hankitreenaamaan laitumella. 

Joten kun meteorologit alkoivat esitellä lumisia sääkarttoja niin ponilla oli hokkia alla ennen kuin autossa nastarengasta. Takakavioihin tosi suhrasin hokkeja vasta sinä tiistaiaamuna, kun tallin tienoo jo hohti valkoisena - päivää ennen kuin lumisateen piti ennusteen mukaan tulla. 

Tästä kaikesta vaivannäöstä ei tosin heti ollut merkittävää hyötyä, sillä hokit eivät paljon maahan osuneet. Koska tilsat. Tilsakumeja ei tullut silloin lokakuussa mieleen laittaa ponin muutenkin ohuita anturoita hieromaan.

Tämä kaikki on herättänyt kysymyksen, miten ihmeessä ennen vanhaan pärjättiin ilman tilsakumeja.

Kysyn ja vastaan itse. Ei pärjättykään.

Yhtenään oli loikattava hevosen selästä alas irrottamaan ylimääräisiä korkoja kengistä. Joku kehittyi taitavaksi naputtelemaan tilsoja irti vasaralla, minä käytin kaviokoukkua vääntimenä. Tallitakkeja pesuun laittaessa taskusta löytyi aina kaviokoukku. Siihen aikaan koukku ei ollut omani, eiväthän ratsutkaan olleet. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran tutustuin tilsakumeihin.

Hyvä, etten purskahtanut itkuun silkasta helpotuksesta. Että joku olikin keksinyt juuri sen, mitä olin kaikki hevoselämäni siihen astiset talvet kaivannut.

Sen päivän jälkeen talvella ratsastus ei ollut enää entisensä. Se oli sata kertaa parempaa.

Kyllä tislakumien kanssa kelpaa juosta.

Onneksi Ruusallekin on nyt saatu etukenkiin tilsakumit, kun tallilla kävi viime maanantaina kengittäjä. Takaset jätettiin vielä ilman kumeja. Tällä säästin kaikkien osapuolten hermoja sekä 50 euroa.

Kyllä, kengittäjä todella veloitti 50 euroa pelkästä kenkien irrotuksesta, kahdesta tilsakumista ja kenkien uudelleenlyömisestä. Mutta se oli silti ns. money well spent. (Tosin tämä ihanuus kuuleman mukaan sulaa pois jo ylihuomenna, mutta onpahan saatu viikon verran harrastaa kunnolla.)

Hengitin hevosen selässä - katso video (alexander-tekniikkaa)

Otsikko ei ole vain klikkisellainen, vaan todellakin viikonloppuna hengitin hevosen selässä. Eikä tässä edes kaikki, vaan tein tämän samalla ratsastaen harjoitusravia! Todisteena tästä on olemassa videokuvaa.

Sitä en lupaa, että hengitys näkyy videolla. Välttämättä ei näy paljon muutakaan kehollista, koska paksu toppatakki. Toppahousut otin kuitenkin pois, joten jalan hölskyminen sentään näkyy.

Oheiset laadukkaat pysäytyskuvat ovat kaikki samaisesta videomateriaalista pysäytettyjä, joten sori niille, jotka odottavat blogeilta esteettistä tyydytystä.

Siellä sitä pötkitään menemään.

Viime viikonloppu siis vierähti taas Balanssiin-tilalla, nyt Sirpa Tapanisen alexander-tekniikkakurssilla.

Kun kävin ensimmäisellä alexander-tekniikkakurssillani helmikuussa, olin sen jälkeen jonkinlaisessa kehoeuforiassa muutaman päivän. Tällä kertaa vaikutus ei ollut ihan niin radikaali, mutta vähän helpompi on taas olla ja hengittää.

Tällä toisella kerralla ymmärsin jo keskittyä nimenomaan hengitykseen, niskan vapauttamisen ohella. 

Kun en ole treenannut alexander-tekniikkaa itsekseni enkä ole saanut mentyä opettajan pakeille, edelliskerran vapautumisen jälkeen olen alkanut vähitellen taas estää omaa hengitystäni enemmän ja enemmän. 

Verryttelyä ennen omaa vuoroa. Niin kylmä tuli, että oli pakko laittaa takki takaisin päälle. Varsinaisessa sessiossa vasen kierros ei enää onnistunut oikein ollenkaan.

Taas piti kuvitella paljon pehmeyttä joka puolelle: kainaloihin, olkapäiden sisään, kylkiluiden väliin. Pallean pitäisi antaa täyttyä kuin ilmapallon. Nyt ehkä merkittävin, ehkä vähän uusikin, ajatus oli pehmeys rintalastassa ja sen ympärillä. Kyseisen kehonosan kuulemma kuuluisi myös liikkua hengityksen tahtiin.  

Tässä vaikuttaisi olevan sellainen noidankehä, että jos jännittää, ei voi hengittää ja toisaalta jos hengittää, ei voi jännittää.

Lattialla aktiivisessa rentoutusharjoituksessa teimme ensimmäisen varsinaisen hengitysharjoituksen: ei saanut itse hengittää, piti vain rentouttaa rintalasta ja muu keho, antaa hengitysrefleksin ottaa valta.

Vastoin odotuksiani onnistuin kuin onnistuinkin antamaan hengitysrefleksille mahdollisuuden. Enkä edes pökertynyt yrittäessäni.

Kuvamateriaalissa on ehkä hiukan toiston makua.

Aika hieno tunne muuten, se kun hengitys pelaa edes yksittäisten hengenvetojen ajan refleksillä. Silloin koko rintakehä avautuu, happi kulkee keuhkojen perukoille asti niin kuin sen kaiketi olisi aina tarkoitus tehdä. Silloin kun otsalohkon komentelemat pinnalliset lihakset kaikelta jäkittämiseltään ja kontrollifriikkiydeltään sen sallivat.

Ja vaikka minusta tuntui, että olin palannut tismalleen samaan kuin ennen ensimmäistä kurssia, Sirpan mielestä hengitys oli jo kurssin alussa enemmän vapautunut kuin aikaisemmin.

Lisäksi, kuten jo aiemmin hehkutin, onnistuin edellä kuvatussa hengitysharjoituksessa myös hevosen selässä. Ja vieläpä vähän ratsastaen.

Vaikka tämä ei ollut mikään varsinainen ratsastuskurssi, halusin nyt kokeilla sitäkin. En halunnut pelkästään istuskella ja hengitellä, koska kotioloissa olisi kuitenkin tarkoitus soveltaa tätä ihan tekemiseenkin.

Hevosen selässä edelleenkin jännityn kainaloista ja sitä kautta lapaluiden välistä ja sitten koko kropasta. Positiivinen havainto oli kuitenkin se, että jännityn nyt merkittävästi vähemmän kuin helmikuussa.

Eli vaikka alexander-altistus on ollut lyhytkestoista, jotain siitä on tarttunut kehoon pysyvämminkin.

Ihmisen ei ilmeisesti tarvitse jännittää kainaloita ja hartioita pysyäkseen hevosen selässä, jos tuki tulee alhaalta. Ja alhaalla tarkoitettiin painovoimaa. Se on ratsastajan(kin) paras ystävä (toim.huom. ainakin silloin, kun liikerata ei lähde erkanemaan hevosesta).

Voi antaa painovoiman vetää takapuolta satulaan, sallia takamuksen samalla levitä kuin suklaa kuumuudessa. Yhtä aikaa seistä ja istua. 

Yllättävän haastavaksi osoittautui katse. Sen pitäisi olla elävä ja liikkuva. Katse kuitenkin helposti jähmettyy yhteen asentoon, ja silloin jähmettyy paljon muutakin. 

Videotodisteita (alkuperäisen ääninauhan kera):


Linkki videoon

Kyllä tuossa jotain eroa on pätkään joka otettiin sunnuntaina ennen kuin oli minun vuoroni olla opastettavana. Aika hyvin näkyy tuossa alemmassa videossa syy siihen, miksi siirtymät eivät tahdo oikein onnistua. Kun oma istunta alkaa huojua joka suuntaan niin on hevosenkin aika vaikea pysyä vakaana.


Linkki videoon.

Vaikka tämän toisen alexander-tekniikkakurssin oivallukset eivät olleet yhtä tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäisen, tajusin nyt monta asiaa, jotka ehkä ensimmäisellä kerralla jäivät vähän epäselviksi. 

Nyt oivalsin, mitä Sirpa tarkoittaa toistellessaan lausetta "kun ajattelet tekeväsi asian x, älä tee mitään". 

Emme voi estää kehomme vuosikymmenien aikana kehittämiä epäergonomisia tapoja tehdä asioita (aina ne tavat sisältävät niskan jännittymisen ja samalla pelkoreaktion alkamisen kehossa), mutta voimme pysäyttää reaktion sen alettua. Eli ennen kuin tekee, mitä ajatteli tehdä, pysähtyy, rauhoittuu ja ajattelee niskaa vapaaksi.

Sekunnin murto-osan pysähtymisellä saa estettyä pakoreaktion itsessään. Ja tehtyä asiat vähän helpommin, lihakset vähän vähemmän jumissa.

Jos on tapana esimerkiksi roikottaa päätä (mitään en tunnusta), ei pidä korjata asiaa työntämällä päätä vastakkaiseen suuntaan. Pitää vain lakata työntämästä päätä eteen. Silloin kehon autonominen lihaksisto korjaa pään selkärangan jatkeeksi.

Esimerkin lisäksi tämä pätee ihan kaikkeen kehonkäyttöön. Ei kannata tehdä tietoisesti pinnallisilla lihaksilla sitä, minkä voisivat hoitaa myös autonomiset asentolihakset - ilman vaivannäköä.

Taaperotkin sen osaavat!

"Jos se on monimutkaista, se ei ole hyvää kehonkäyttöä", toisteli Sirpa. Hyvä kehonkäyttö voi olla yksinkertaista, muttei todellakaan helppoa ainakaan otsalohkon ylikäyttäjille eli meille taaperoiän ehkä pari vuotta sitten ohittaneille.

Loppuun vielä pieni videopätkä vasemmasta kierroksesta. Vasemmasta kierroksesta on tullut minulle entistä vaikeampi ja tällä kertaa se ei meinannut ollenkaan onnistua. Ehkä aloin myös väsyä, kun olin minuuttikaupalla jumputellut harjoitusravia. Onneksi kuitenkin lopussa vähän helpottui.


Linkki videoon

Suurkiitokset kurssikaverille videoinnista! Näistä on niin paljon hyötyä ja ne toimivat mukavasti myös sellaisina tarkastuspisteinä matkan varrella.

Joku saattoi kuvien ja videoiden ratsun tunnistaakin. Sehän oli jo Katariinan kurssilta ja sitä ennen etätunnilta tuttu mahtipappa Jarco. En tiedä, olisiko mahdollista olla tykkäämättä Jarcosta. En oikein usko.