Päivän maha vol. 2 eli suu kannattaa avata, kun ahdistaa

Jos jotain olen tässä viime aikoina oppinut niin sen, että suu kannattaa avata tilanteissa, joissa jokin askarruttaa.

Rimppels pellolla.

Tänään lähdin tallille edellisen angstipostauksen jälkeen ja tulin purkautuneeksi Ruusan elopainon hupenemisesta myös ponin tarhakamun omistajalle.

Hän sanoi, että myös hänen hevosensa on laihtunut (vaikka se on syönyt puolet Ruusankin ruoasta) ja että hän haluaisi sille oikeastaan vapaan heinän. Hihkaisin, että juuri sitä Ruusakin tuntuisi tarvitsevan.

Tuumasta toimeen: noin tuntia myöhemmin kottikärryttelimme hevostemme tarhaan 200 kilon paalin heinää muutamiin eri kasoihin. Hevosten ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Onnekasta, että pihattokaksikon molemmat osapuolet sattuvat olemaan yhtä läpip-skoja otuksia ja että tallinpitäjälle käy kaikki.

Tämän jälkeen ponin laihtumisesta ja mahaongelmista ei voi enää syyttää ainakaan korsirehun puutetta. Totta puhuen en usko, että vapaa heinä olisi mikään taikasauva, mutta ei siitä tässä tilanteessa varmaan hirveästi haittaakaan ole.

Me omistajat toki silti odotamme vapaalta heinältä pientä ihmettä. Paitsi, että odotamme näkevämme tuloksia hevostemme vyötäröillä, toivomme niiden myös ystävystyvän. Kun ei tarvitse kilpailla ruoasta, on toivottavasti enemmän tilaa laumautumiselle.

Toki toiveissa on myös hiekansyönnin väheneminen. Tätä silmällä pitäen sijoitimme kasat mäen päälle pahimman muta-alueen ulkopuolelle. Todennäköisesti väsäämme myöhemmin myös heinille hävikkiä vähentävät alustat.

Ahkeran aherruksemme päätteeksi katsoimme itseemme tyytyväisinä, kuinka hevosemme nautiskelivat uudesta seisovasta pöydästään. Ja kun Ruusa kävi kokeeksi samalla kasalla tarhadespootin kanssa, pomohevonen ei lotkauttanut korvaansakaan.

Katsotaan sitten huomenna, olemmeko yhä tyytyväisiä ratkaisuumme. Riippuu vähän siitä, kuinka iso osa heinästä on uponnut ahmatteihin ja kuinka tukkoon ne ovat itsensä vetäneet. Onneksi molemmilla on aiempaa kokemusta vapaasta heinästä, joten toivomme niiden ymmärtävän, ettei kaikkea tarvitse syödä ihan yhdeltä seisomalta.

Päivän mahakatsaus

Eilen kävin tallilla, annoin hepoille heinää ja jäin siivoamaan tarhaa.

Tässä kuvassa ehkä vähän näkyy, miten poni vetää takamahaa sisään:
viimeisten kylkiluiden jälkeen kyljen profiilissa näkyy terävä kulma.

Teon tavoite oli paitsi antaa hevosille ruokaa ja taistella kakan tarhanvalloitusta vastaan, myös katsoa, josko Ruusan takapuolesta tulisi ulos tuotoksia. Näkisi, tulisiko lannan mukana jokin viesti mahakipuongelman ytimestä.

Jostain syystä hevoset tuntevat usein suurta tarvetta suolen tyhjennykseen, kun näkevät palvelijan siivoavan vessaansa. Joskus jopa saa laitettua talikon hevosen perätuupparin alle niin, että lopputuotos ei edes koske maata ennen kuin on jo kottikärryissä matkalla lantalaan.

No, tällä kertaa rimpula ei tietenkään kakannut, joten lannan koostumus on edelleen mysteeri.

Lannan sijaan näin jotain muuta, mikä pani miettimään. Kiinnitin nimittäin huomiota kaksihevosvoimaisen lauman ruokailudynamiikkaan.

Siinä vaiheessa, kun tarhakaveri oli syönyt oman kasansa, Ruusa oli vasta puolivälissä omaansa. Ja kun omat korret oli vedetty napaan, pomohevonen takavarikoi Ruusan eväät. Ponin ei auttanut kuin poimia satunnaisia korrenpaloja sieltä, mihin niitä oli lämppärin jäljiltä jäänyt.

Oletettavasti näin tapahtuu joka ruokintakerralla. Näin ollen vaikka tarhaan pannaan heinää se lähemmäs 10 kiloa hevosta kohti, Ruusan todellinen heinänsaanti on siitä kaukana. Tuskinpa se ehtii syödä yli viittä kiloa päivässä, vaikka itsekin annan sille aina lisäheinää. Ja viisi kiloa esikuivattua säilöheinää on erittäin vähän jopa pikkuponille, kun se ei ole shettiksen sukua.

Ei ihme, että poni laihtuu ja kipuilee, jos se ei syö juuri mitään!

Väkirehun puute ei selitä mahakipuja, mutta liian vähäinen korsirehun saanti voi hyvinkin olla avaintekijä. Etenkin, kun Ruusa sitten napsii kaikki mutaisimmatkin korret mahansa täytteeksi. (Pitäisi hankkia heinälaatikot.)

Miten olen voinut olla niin sokea, etten ole aikaisemmin tätä tajunnut?

P.S. Haluaisin kiittää kaikkia edelliseen tekstiin kommentoineita. Arvelin, että aiheeseen voisi tulla myös kommentteja tyyliin "idiootti, anna sille ponille ruokaa", mutta sainkin paljon tukea ja ymmärrystä. Kiitos.

Joulun iloa ja ahdistusta

Joulu meni täällä suunnilla melko tavalliseen tapaan: sekä hyvin että hyvin huonosti.

Tosipessimistinä aloitan tietenkin huonoista uutisista. Jos joku on seurannut rimpuiluamme elämän lankojen solmuissa, huonot uutiset eivät varmaankaan tule suurena shokkina tai edes pienenä yllätyksenä.

Poni rallittelemassa tänään - mekin saimme sittenkin valkean joulun!

Ruusan mahakipuisuus on saavuttanut aivan uudenlaiset sfäärit. Jopa siinä määrin, että eilen arvoin, pitäisikö sen kanssa lähteä päivystykseen. Tänään kipristely oli aavistuksen pienempää. Silti käy koko ajan vaikeammaksi kiistää sitä tosiasiaa, että rimpulan vatsalinja on lähtenyt jälleen kipuamaan ylämäkeen kuin vinttikoiralla.

Samaan aikaan tuntuu, että kesän ja syksyn aikana saavutettu elopainon lisäys on menetetty.

Kun katsoin tänään otettuja kuvia, tippa yritti väkisin kivuta linssiin. En voinut ymmärtää, että tuo kuivan kesän orava oli minun silmäteräni. Muutos on tapahtunut viikoissa, sillä vielä marraskuun alkupuolen kuvissa näkyy tasapainoisen pyöreä teiniponi.

Oma pikku vinttikoirani... Suoraan sanoen hirveän näköinen eläin. Ruusa sai molemmat etusuojat ihan ite pois jaloistaan.

Olen lisännyt ruoan määrää ja poni on kiitettävästi vetänyt ylimääräiset pöperöt napaansa, mutta silti vähäkin massa tuntuu vain valuvan jonnekin pois. Minne se on menossa ja miksei se halua jäädä, sen kun tietäisi.

Miksi Ruusan maha on niin tolkuttoman kipeä? Mitä sille pitäisi tehdä? Mitä teen väärin?

Johanna Viitasen blogissa oli hyvä kirjoitus hevosen kivusta. Se sai miettimään, voisiko jalkakipu heijastua mahaan. Vai onko poni stressannut itsensä tärviölle autoritäärisen "kaverinsa" seurassa? Olen kyllä ollut huomaavinani pihattokaksikon yhteiselossa rauhoittumisen merkkejä, mutta mistä sitä tietää, tulkitsenko väärin.

Sillä on vielä tavaraa kylkiluiden päällä, mutta ylälinjasta vähäkin liha on paennut.

"Moi mami, mä oisin nyt valmis."

Joka tapauksessa, kun katson ponini silmiin, näen kipua. Enkä edes uskalla antaa kipulääkettä, kun ongelma näyttäisi olevan ruoansulatuselimistössä. Ehkä jossain suolessa, koskapa kipein kipupiste sijaitsee suunnilleen takajalkojen välissä. Sinne koskeminen on ehdottomasti potkun uhalla kielletty. Parempi olisi olla edes katsomatta kipupisteen suuntaan.

Veikkaanpa, että uusi vuosi korkataan perinteiseen tapaan klinikkareissulla. Pyhien väistyttyä ponin kakasta on myös tarkoitus teettää kaikki mahdolliset analyysit.

Siis jos joskus näkisin sen kakkaavan.

Häntään lantaa kyllä päätyy ihoa polttamaan, mutta muuten minulla ei ole harmainta hajua, miltä ponini lopputuotos tällä hetkellä näyttää.

Pihaton alueella näkyvien kikkareiden koostumus mahtuu normaaliin vaihteluväliin. Oletan, että osa niistä on oman eläimeni aikaansaannoksia, sillä jos mitään ei tulisi ulos niin ei varmaan tässä vaiheessa enää menisi sisäänkään. Ja laiheliinin ruokahalussa ei ole ollut vikaa.

Mutta, niihin positiivisiin juttuihin. Ruusa sai jouluna muutaman vapaapäivän, tänään poni sitten päätyi pitkästä aikaa valokuvamalliksi.

Jo alkukävely antoi viitteitä siitä, että kaikesta tuntemastaan tuskasta huolimatta poni edelleen kerää tarhalevossa ylimääräistä energiaa. Ja jos pitää valita neiti pystyynkuolleen ja neiti rasittavan kipittelijän välillä, valitsen koska tahansa ja silmää räpäyttämättä jälkimmäisen.

Kun irtipääsyn aika laitumella koitti, poni läksi. Siellä se ihan omaksi ilokseen kirmaili isoa peltoa ympäri kuin heikkopäinen. Etujalkojen suojat yrittivät kovasti pysyä vauhdissa, mutta hävisivät kisan Ruusalle. Niitä sitten hepulin hellitettyä etsittiin yhdessä ponin kanssa. Teinieläimellä taisi olla ihan hauskaa.

Lihaksettomillakin kintuilla pääsee aika kovaa.

Positiivista joulussa on ollut myös se, että pääsin eilispäivänä taas Aischan selkään. Tamma tarjoili puskatädille aikamoiset kyydit, ja tällä kertaa nimenomaan positiivisessa mielessä. Mitä nyt silloin tällöin ulkoiset ärsykkeet voittivat ratsastajan tuottamat. Pääosin ratsastuskokemus oli oikein miellyttävä.

Jännä, miten nopeasti istunta muuttuu, kun siihen saa apua. Armoton takakeno alkaa vähitellen jo nitkahtaa etukönötyksen puolelle. Jalatkin ovat alkaneet lähestyä oikeaa paikkaa, vaikkakin ne tuntuivat estesatulassa väkisin heilahtavan eteen. Kädet ovat edelleen karmea murheenkryyni, mutta niiden heiluminen on epäilemättä seurausta muun vartalonhallinnan heikkoudesta.

Lopussa meno tuntui jo aika lailla oikealta ratsastukselta. Minusta tuntui kuin olisin voinut istua Aischan hitaassa ravissa loppupäivän. Sain pidettyä ohjat kädessä, käden rentona. Hevonen tuntui joka avulle pehmeältä.

Tajusin, että tältä tuntuu, kun hevonen on niin sanotusti avuilla.

Vanha helmasyntini, käsien valuminen reisille, tekee näköjään paluuta.

Toki sitten heti, kun rupesin vain fiilistelemään, hevonen katosi. Aischa muistutti, että sen selässä ei matkustella.

Vaikka selkään tuntui hienolta, videolta ei meinannut löytyä soveliaita ruutukaappauksia. Joka hetkessä oli joku vika. Hevonen painunut kuolaimen taakse, takajalat unohtuneet talliin, selkä notkahtanut alas...

Pitäisi olla täydellistä, vaikka taitoa ei vielä ole eivätkä jäsenetkään aina ihan kuuntele, mitä aivot niiden suuntaan kuumeisesti sähköttävät. Vasen istuinluukin yrittää ilmeisesti itsemurhaa hyppäämällä vauhdissa satulasta.

Mutta niin hassusti tässä on päässyt käymään, että hevosesta, jonka selkään minua ensimmäisellä kerralla hirmuisesti jännitti kiivetä, on tullut yksi kaikkien aikojen suosikkiratsuistani. On kiva kiivetä näin hyvin ratsastetun hevosen selkään. Satunnaisratsastelijana pääsee nautiskelemaan toisten tekemän työn hedelmistä.

Joulupäivän videointiavuksi sain houkuteltua siskoni. Ex-ratsastusharrastaja istuskeli Aischan selässä loppukäynnit, ja Aischa myöntyi tähän lempeästi.

Lopuksi vielä ne paljon puhutut videot.

Laukkaa yms. aika alusta:



Linkki videoon.

Loppupuolen ravailuja:



Linkki videoon.

Hevonen opettaa

Minä pidän kilteistä ja tottelevaisista hevosista. Sellaisista, jotka yrittävät aina parhaansa. Sellaisten kanssa opettelu tuntuu turvalliselta.

Mutta ne hevoset, joiden kanssa tekeminen on aina helppoa, eivät ole samoja hevosia kuin ne, jotka opettavat eniten ja jäävät parhaiten mieleen. Eniten opettavat ne hevoset, joiden kanssa edetään vaikeuksien kautta voittoon.

Edesmennyt ponini G opetti minulle paljon. Eniten rohkeutta ja itseluottamusta, koska sillä oli omia mielipiteitä, jotka eivät aina menneet yksiin omistajan näkemysten kanssa. Nykyisin elämässäni olevista hevosista Aischalla on samankaltainen opetustyyli kuin Ruusan emällä.

Ei itseluottamus ratsastajana synny siitä, että kaikki sujuu ja hevonen on aina kiltti. Itseluottamus syntyy siitä, kun selviytyy kinkkisistä tilanteista voittajana. Perjantaina Aischalla ratsastaessani tajusin yhtäkkiä, että sen temppuilut eivät hetkauttaneet minua lainkaan. Pysyin tyynenä ja jatkoin omaa tekemistä.

Tosin on sanottava, että jos se tekeminen olisi alusta lähtien keskittynyttä ja ennakoivaa sekä vaatisi hevoselta riittävää määrää aivokapasiteettia, niitä temppuja ei välttämättä tulisikaan. Tässäpä lisää kehitystehtäviä ratsastajanalulle. 

Eilisellä ratsastuskerralla tamman aivokapasiteetista merkittävä osa meni aluksi kentän laidan mörköjen kyttäilyyn ja kyseisen laidan välttely-yrityksiin. Mörköreunassa vesi lorisi ojassa ja lintukin puhkesi yhtäkkiä lauluun. 

Lievempien temppuilujen jälkeen hevonen yhtäkkiä tempaisi itsensä pystyyn ja ympäri siinä määrin vauhdikkaasti, että sen niska osui kypäräni lippaan. Sisäinen ratsastajani heräsi, tuuppasi matkustelijan syrjään ja alkoi vaatia tammalta keskittymistä.

Ja kas, hepohan alkoi toimia. Teimme paljon siirtymisiä ja laukatkin nousivat molempiin suuntiin kuin napista painamalla.

Aischa suostui etenemään kaikissa askellajeissa sen verran hallitusti, että edes harjoitusravi ei tuottanut merkittäviä ongelmia. Ja perusistunnassa hevonenkaan ei niin helposti pääse niin sanotusti luiskahtamaan näpeistä, vaikka ohjat eivät mainituissa ruumiinosissa edelleenkään pysy edes kitkan voimalla.

Jotenkin kyllä tykkään kovasti tästä persoonallisesta tammasta, koko ajan enemmän. Ja sekin on alkanut sietää minua paremmin, ei ainakaan parilla viime kerralla ole enää vältellyt tarhassa kiinnijäämistä vaan eilen jopa tuli puoliväliin vastaan.

Rimpula on saanut selkäänsä emänsä vanhan satulan, rungottoman Barefoot Londonin.
Tällä satulalla ei ole tarkoitus missään vaiheessa varsinaisesti ratsastaa, vaan harjoitella
ihmisen selkään hyväksymistä niin, että voimme ylipäätään ruveta sovittamaan satuloita. 

Mitä omaan poniini tulee, olemme tehneet ratsautumista valmistelevia harjoituksia sekä satulan kanssa että ilman rihmankiertämää (siis ponilla).

Valitettavasti eteenpäinpyrkimys on jälleen kadonnut. Ja mikä ahdistavinta, murheenkryynin huonoin kinttu oli eilen merkittävästi lämmin. Lämpimimmältä tuntui ojentajajänteen päällä. Takajaloissa myös kaviopulssi sykki normaalia kiivaammin.

Ovatko treenit olleet ojentajalle liian rankkoja? Tai onko ponille tulossa kaviokuume?

Kyllähän harjoitukset edelleen ovat olleet käyntipainotteisia, mutta onko sittenkin ravattu liikaa liian pian? Vai onko ojentaja ottanut itseensä mutaa lilluvassa tarhassa tallustelusta?
Niin tai näin, ahdistus ponin terveydentilasta (tai sairaudentilasta) on täällä taas.

Olipa kerran: poni ja havu

Olipa kerran pieni welsh-poni, jonka omistaja suurella vaivalla raahasi sen tarhaan havuja tallinpitäjän metsästä (huom! luvan kanssa).

Havuja oli useita, jotta niihin pääsisi käsiksi myös mammanmussu eikä vain iso paha tarhakaveri. 

Tultuaan häädetyksi yhdeltä havulta pieni welsh-poni huomasi pihaton seinustalla toisen, vielä paremman havun. Se nappasi havusta kiinni ja raahasi sen aidan viereen, lähelle kateellisia tarhanaapureita (jotka suomenhevosina olivat jo ahmineet omansa).

Sitten tapahtui seuraavaa: 

"Hei kamut, katsokaas mitä mulla on!"

"Ai tekin haluisitte?"

"Jos mä vähän vielä siirtäisin tätä lähemmäs aitaa..." 

"Ai te otittekin sen kokonaan."

Sitten tarhakaverit elivät havun kanssa onnellisina sen elämän (pikaiseen) loppuun asti ja pieni welsh-poni ryhtyi etsimään uutta nakerreltavaa.

Sen pituinen se.

Hoitojen viikko

Ruusalla on pitänyt kiirettä. On ollut kaikenlaista tärkeää tekemistä, tai lähinnä hoidettavana olemista. Ruusa voisi tosin tähän huomauttaa, että matka eläinlääkäriin ei ollut omavalintainen.

Torstaina meidät otti vastaan uusi vakio-ortopedimme Kim Sell. (Hän tosin huomautti, että ei voi laillisesti kutsua itseään ortopediksi, koska hevosortopedejä ei ole olemassa. Itsepintaisesti silti kutsun häntä sellaiseksi.)

Ruusa vimpuloi tutkimuksissa sen verran urakalla, että meinasi tyyneltäkin lekurilta mennä kuppi nurin.

Mutta kun tuli aika piikittää hankkariin Ruusan ikiomaa elämän eliksiiriä, ponilla ei ollut enää edes omasta mielestään mitään hätää. Jos jossain kohtaa pitää järjestää yhden ponin mielenosoitus, lienee kuitenkin kaikkien osapuolten kannalta parempi ajoittaa se tutkimukseen eikä piikitykseen.

Tällä kertaa neulalla tökittiin paitsi oikean takajalan hankositeeseen, myös vähän ärtyneeseen oikeaan etujalkaan. Hevosen oma veri on kuulemma aika tehokas kipulääke.

Tämä tuli todettua juoksutuksessa heti seuraavana päivänä. Ei ollut enää vaikea saada ponia liikkumaan. Oli vaikeampi saada pysähtymään. Ja ponin omavalintainen kiertosuunta oli vasen, mihin se tähän asti on pitänyt suostutella puoliväkisin.

Ruusa jätti siis täysin huomiotta eläinlääkärin suosituksen juosta alkuun enemmän oikeaan kierrokseen, johon oikean takajalan on helpompi liikkua. Kun kipu on jalan veritankkauksella hoidettu, ponin pitäisi kyetä käyttämään kaikkia jalkojaan tasapuolisesti. Halukkuus muuttaa totuttuja liikeratoja voi kuitenkin olla toinen juttu.

Ruusan omatoimijumppaa noin viikon takaa. Kuvamateriaali on nyt tätä tasoa, pahoittelen... Tämä otos on kaapattu videolta.

Joka tapauksessa käyttöä rimpulalle nyt olisi kovasti keksittävä. Kim Sell korosti jälleen, että ilman kunnollista jumppaa jalka ei parane. Vaikka luulin, että olimme jo nyt tehneet aika paljon töitä, eläinlääkärillä oli asiasta vähän eri näkemys. On nostettava panoksia.

Eläinlääkärin suositus oli esimerkiksi liinassa juoksuttaminen, askellajina etupäässä ravi. Laukassa on kuulemma liian helppo lintsata yhdellä kintulla. Käynti puolestaan ei riitä jumpaksi. Ja kunnon liikuntaa pitäisi rimpulalle nyt tarjoilla ainakin viidesti viikossa. Ei pääse enää omistajakaan lintsaamaan, ainakaan ilman kirveleviä pistoksia omatunnon suunnasta.

Myös tänään Ruusa joutui narun nokkaan. Maan valkaistuminen yön aikana ei varsinaisesti ollut vähentänyt ponin kierroksia. Ensitöikseen rimpula veti muutaman minuutin sellaista laukkaa, että tädillä oli täysi työ saada pideltyä narun päästä kiinni.

Lienee melko turvallista sanoa, että Ruusan eteenpäinpyrkimys tekee paluuta. Tervetuloa takaisin, tavallisen rasittava teiniponi! Ponin liikkumisessa ja liikkumishalukkuudessa on viimeksi kuluneen kuukauden aikana tapahtunut sellainen muutos, että ihan hymyilyttää.

Kaikkein levein hymy ponitädin huulille kipusi tänään noin 10 - 15 minuutin juoksutuksen päätteeksi. Silloin nimittäin tajuntaan puski tietoisuus siitä, ettei poni ollut hepulointinsa aikana mainittavasti hengästynyt. Ei, vaikka pohja oli lumentulon takia raskaanpuoleinen.

Vuosi sitten se olisi tällaisen juoksemisen jälkeen puuskuttanut puoli tuntia, vaikka sai silloin päivittäin kortisonia suoraan keuhkoihin.

Yksi hengityskapasiteettiin vaikuttava tekijä on voinut olla sekin, että nikamalukot keuhkojen tienoon selkärangasta ovat auenneet. Näin pohti osteopaattimme Mari Hyytiäinen, joka käpälöi rimpulan läpi tänään.

Pääosin poni antautui hoidettavaksi varsin autuas ilme naamallaan, mitä nyt oikean etujalan hauiksen käsittelyssä pyrki nappaamaan palan osteopaatin takapuolesta ja oikeaan takajalkaan ei olisi mielellään saanut koskea ollenkaan.

Vasemman takajalan tilanteeseen Mari oli kuitenkin hyvin tyytyväinen. Se on kuulemma nyt toiminut kuten takajalan kuuluu. Tämä on varsin huomattava parannus alkuperäiseen tilanteeseen, jossa ei toiminut oikein mikään jalka.

Moni muukin ensikerralla vakavasti jumittanut paikka oli nyt positiivisempi.

Osteopaatin kotiläksyinä saimme paitsi edelleen jumppaa, myös hierontaa. Murheenkryynikinttua kannattaisi kuulemma hieroa kintereestä kavioon asti samaan tapaan kuin linimenttiä jalkaan hinkuttaessa.

Ylälinjaa puolestaan pitäisi venytellä. Tällä hetkellähän ponilla ei varsinaisesti sellaista ole. Kaulassa kyllä riittää lihasta, mutta se on sijoittunut esteettisesti varsin epäedulliseen paikkaan. Tuhannen jumit seuranaan poni ei ole kyennyt liikkumaan oikeinpäin, vaikka olisi yrittänytkin. Toivottavasti lihaksisto alkaisi nyt kehittyä vähän tulevalle ratsulle hyödyllisempään suuntaan.

Kaula on kehittynyt vahvaksi - nimittäin alakaula. Poni ei ole ihan niin huonossa karvassa kuin kuvassa näyttää, vaan se on piehtaroinut huolellisesti kentän märässä hiekassa.

Science of motionia käytännössä

Täti oli taas astetta enemmän hukassa hevosen selässä maanantaina, kun päätyi tuulessa ja tuiskussa Science of motion -henkiselle tunnille Mia Pasasen johdolla.

Ratsuna oli komearaaminen pv-ruuna Fritz (toivottavasti nimi meni oikein), jonka selässä minusta tuntui kuin olisin ollut valtamerilaivan ohjaamossa. Vähän vaihtelua nopealiikkeisiin tammoihin verrattuna.

Oppitunnin aiheena oli periaatteessa kaksi asiaa: ratsastajan istunta ja hevosen suoruus.

Käytännössä siis tunnin aiheen voisi tiivistää aiheeseen suoruus, sillä myös ratsastaja on varsin moniulotteisesti suoruusrajoitteinen.

Mia lohdutti, että kaikki me olemme vinoja, niin ihmiset kuin hevosetkin. Tärkeintä on löytää tasapaino ratsukkona. Meikäläisen vinous näytti kumpuavan varsin tavallisesta ongelmasta, vasemman kyljen lysähtämisestä kasaan.

Istuntapakka on yllättävän vaikea pitää kasassa.
Pahoittelen kuvien laatua, ovat kaikki videolta (joka löytyy alempaa(, jota taas on vain lopusta tähän suuntaan.

Kun istuntapakka on pahasti levällään, jo sellainen tehtävä kuin ohjien ottaminen käteen kuulostaa astrofysiikalta. En vain osaa pitää ohjia normaalipituisina ilman, että jännitän kättä.

Ongelma on kuulemma aika yleinen ihmisillä, jotka pyrkivät pitämään hevosen suuhun kevyen tuntuman.

Näinhän sitä kieltämättä on päässyt käymään, vaikka kyllä varsin hyvin tiedän, ettei roikkuva ohja ole pehmeä. Yhteys tiedon ja tekemisen välillä on kuitenkin pätkinyt samaan tapaan kuin pyykkinaruohjan muodostama yhteys ratsastajan käden ja hevosen suun välillä.

On kuulemma parempi, että käsi on vaikka vähän suorempana kyynärpäästä, kunhan se roikkuu rentona. Ja käsi voi roikkua rentona, jos ohjat ovat kunnolla kädessä, koska silloin käsiä ei tarvitse jännittää ylläpitääkseen tuntumaa.

Koska olen niin tottunut ratsastamaan roikkuvilla ohjilla, poisoppimisprosessin alussa minun pitää Mian mukaan todennäköisesti opetella vähän roikkumaan hevosen suussa. Kun ratsastajan käsi "roikkuu" hevosen suussa, se liikkuu hevosen pään mukana ja tuntuma pysyy tasaisena.

Mia arveli, että ohjien löystyminen on myös takakenon alkulähde. Koska ohjat ovat olleet liian pitkät, olen tuntumaa tavoitellessani joutunut nojaamaan taakse "käsiä pakoon".

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ajatellut asiaa näin. Paljon mahdollista. Luulen, tosin, että ongelman synnyssä lisämausteena on ollut pyrkimys helpottaa hevosen liikkeissä istumista ja toisaalta samalla hitaan hevosen tuuppaaminen lantiolla eteenpäin (tiedän, että tämä on niin väärin tehty).

Sen sijaan, että yrittäisin työntää hidasta hevosta lantiollani eteenpäin, pitäisikin kuvitella, että vedän hevosta perässäni. Tällaisen mielikuvan lopputulema on kokolailla sama kuin kesäisellä kurssilla saamani ohjeen eli pitäisi ajatella painavani ylävartaloa vasten pleksilasia.

Tässä esimerkkiä siitä takanojasta. Alkutunnista otetussa kuvassa takanoja olisi todennäköisesti vielä jäätävämpi. Hevosen ravikaan ei näytä tässä hetkessä kovin hääviltä.

Mitään kovin monimutkaisia temppuja tunnilla ei tehty, vaan keskityttiin suoruuteen ensin käynnissä ja sitten ravissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä olisi varsin yksinkertaista, mutta suoruushan on ehkä vaikeinta ikinä. Etenkin, kun Fritz olisi mieluusti punkenut lapa edellä vasemmalle.

Jotta hevonen saataisiin aidosti suoraksi, sen selän okahaarakkeiden pitäisi osoittaa suoraan ylöspäin. Tämä taas saadaan aikaan rajoittamalla selän sivusuuntaista liikettä.

"Miten minä sen teen", ihmettelin minä, joka totta puhuen en koskaan ennen ole ratsastaessani miettinyt okahaarakkeiden asentoa.

No, ensinnäkin pitää olla antamatta hevosen heittää ratsastajan lantiota puolelta toiselle. Oman lantion liikettä pitää vähentää syvien lihasten voimin. Syvillä vatsalihaksilla ikään kuin nostetaan ylöspäin, samaan suuntaan kuin toivotaan hevosen selän siirtyvän. Vähän kuin vetäisi jalkaan liian pieniä farkkuja.

Hevosen lavat pitäisi saada hallintaan ohjilla, polvilla ja sisäreisillä. Ja koska Fritz olisi tykännyt lysäyttää vasemman lapansa sisään, sitä voi kompensoida ajattelemalla hevosen "hymyilevän" vasemmalla suupielellään eli kääntämällä turpaa aavistuksen vasemmalle. Tällöin ranka suoristuu. Ainakin teoriassa, tunnilla toteutuneesta käytännöstä en ole ihan varma.

Jos tunnilla tulikin paljon uutta asiaa niin oli jotain tuttuakin. Nimittäin ihan perinteinen oppi ulko-ohjan tuesta.

Ulko-ohjan pitäisi olla kuin viejän käsi tanssipartnerinsa selällä. Kevyt, mutta jämäkkä. Ja jos hevonen pyrkii pois ratsastajan valitsemalta uralta (esimerkiksi siksi, että ei voi astua vesilätäkköön), ratsastajan pitää tehdä senpuoleisesta vartalostaan vähän kovempi.

Hetkittäin alkoi ratsastajalla löytyä oikeansuuntaista asentoa. Mutta eikö olekin ihmeellistä, miten ihminen jaksaa vuodesta toiseen ratsailla keskittyä ihailemaan hevosen niskaa?

Koska kaikki tämä vaati aloittelevalta tädiltä aika paljon ajatustyötä, piti jo ennestään verkkaisuuteen mieltynyttä hevosta hidastaa entisestään. Tämä siksi, että ratsastaja ehtisi kontrolloida jokaista askelta.

Kun hevonen liikkuu oikein suorana, pitäisi tuntua kuin se nousisi ylöspäin. Aina välillä jopa saimmekin aikaan hyviä askeleita.

Mia sanoi näkevänsä mieluummin hyvin avoimen kaulan kuin kuolaimen taakse painuvan kuonon, sillä rullatessaan itseään liian pyöreäksi hevonen pakenee tuntumaa ja muuttuu etupainoiseksi.

Vaikka hevonen etenee hitaasti, sen ei pitäisi olla hidas tai raskas sen enempää pohkeelle kuin kädellekään. Apujenkin pitäisi tietysti olla nopeita, ei saa jäädä puristamaan tai vetämään.

Aina, kun Fritz pyrki etupainoiseksi ja vähän raskaaksi edestä, Mia kehotti tekemään puolipidätteen ja sitten ajattelemaan ohjalla eteenpäin.

Puolipidätettä ei tehdä kuitenkaan sillä ohjalla. Pidätteen pitäisi onnistua ihan niin, että "pullistaa" itseään sivullepäin eli kylkiä ulos, ja samalla painaa vähän kyynärpäitä alas. Ja kah, sehän toimi! Pidäte ei tosin ensiyrittämällä ihan jäänyt puolikkaaksi, vaan tuloksena oli hevosen siirtyminen ravista käyntiin.

Siirtymistä puheen ollen, ne ovat olleet viime aikoina minulle aikamoinen akilleen kantapää, erityisesti siirtymät alaspäin. Mia totesi, että painan alaspäin siirtymisissä kättäni alas. Silloin käsi jännittyy ja tuntuma katoaa. Hevonenkin "katoaa".

Pitäisi ajatella niitä käsiä ylöspäin ja eteen, kohti hevosen korvia.

Summa summarum.

Ratsailla kuulemma kannattaa yleensä keskittyä keskimäärin kolmeen asiaan kerrallaan. Minun tehtäväni on ensinnäkin pitää oikea asento (eli vartaloni mielestä etukeno) ja siten myös tuntuma. Toisekseen on huolehdittava keveydestä eli siitä, että hevonen ei jää raskaaksi millekään avulle (toim.huom. eikä täti itse jää jumittamaan). Kolmanneksi pitäisi miettiä, mihin on menossa eli huolehtia tiestä.

Helposti kävi niin, että kun mietin omaa asentoa, keveys katosi. Ja kun keskityin keveyteen, hevonen alkoi itse päättää suunnasta (ei ainakaan vesilätäkköön).

Koko ajan minusta tuntui kuin olisin vain pomppinut Fritz-rukan kyydissä selkä köyryssä, kädet sojottaen. Ja kun videota (alla) katsoo, ei tunne ihan kamalan kaukana totuudesta ollut. Jonkin verran asiaa voisi toki auttaa, jos katsoisi esim. eteenpäin eikä hevosen niskaan. Ja esim. lopettaisi polvilla puristamisen.

Ihme kyllä hevonen näyttää pätkittäin jopa vähän tyytyväiseltä. Että ehkä tämä treenillä tästä?



Linkki videoon.

Video on jälleen täysin editoimaton ja tolkuttoman tylsä, siinä vain hölkätään ympäri kenttää. Bonuksena mukana on kuitenkin autenttinen ääniraita.

Olen kyllä nyt kovin innostunut noista videoista! On niin paljon helpompi ymmärtää asiat, kun näkee ratsastustaan/könötystään ihan omin silmin. Ja ehkä jonakin päivänä voi katsoa vanhoja videoita ja ajatella, että onpa tullut kehityttyä.

Kiitoksia Mialle myös videoinnista!

Mielessä Science of motion

Luulitko, että takaosan aktivointi on avain kokoamiseen ja oikeaan liikkumiseen? Luulitko, että hevonen kannattelee ratsastajan painoa vatsalihaksilla? Onneksi olkoon, luulosi ovat vanhanaikaisia.

Tällaisia ajatuksia kuulin Science of Motion -luennolla, jonka jälkeen alla oleva teksti on maannut luonnoksissa jo melkein puoli vuotta.

Asia tuli nyt mieleeni, koska huomisen ratsastustuntini pitää tähän ideologiaan ainakin jollain tasolla perehtynyt henkilö. Itse asiassa tapasinkin tämän opettajan ensimmäistä kertaa tällä mainitulla SOM-luennolla kesäkuussa.

Luennon piti SOM-filosofian isä Jean Luc Cornille. En valitettavasti päässyt seuraamaan herran oppien käytäntöönpanoa, sillä ratsastusosiot osuivat päällekäin esim. töiden kanssa.

Kokoaminen on hidastamista

Oikeanlaista kokoamista ei Jean Luc Cornillen mukaan saada aikaan lisäämällä takajalkojen liikettä, vaan päinvastoin vähentämällä sitä, hidastamalla sitä. (Tästä syystä kaikenlaiset takajalkojen aktivoinnit piiskalla johtavat vain vääriin liikeratoihin.)

Takaosa kantaa painoa, kun se vastustaa painovoimaa ja hidastaa jalan eteenpäin vievää liikettä. Siinä vaiheessa, kun takajalka alkaa työntää, se on jo hevosen painopisteen takana.

SOMin mukaan hevosen etuosan nostaminen ei ole niinkään takajalkojen kuin etujalkojen tehtävä. Eli mekaniikka olisikin päinvastainen kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Mutta jos takajalat työntävät liikaa painoa etujaloille, nämä eivät pysty enää ohjaamaan liikettä ylöspäin. Silloin hevonen vain vyöryy eteenpäin poissa tasapainosta.

SOMin mukaan takajalka alkaa työntää vasta, kun se on jo hevosen painopisteen takana. Kuvituskuva ei liity luentoon, vaan on vuoden 2013 ratsuoripäivien suomenhevosparaatista. Tykkään tästä kuvasta, hevonen on niin upea ja ratsastaja ihailemani.

Suhtaudun aina epäilevästi uudenlaisia ajatuksia esittäviin ihmisiin ja erityisesti ns. guruihin.

Mutta ajatus takajalkojen hidastavasta tehtävästä käy järkeen. Useinhan koottu hevonen näyttää liikkuvan vähän kuin hidastetussa filmissä. Liike kyllä kasvaa, mutta enemmän ylös- kuin eteenpäin. (Lisäksi antaisin aika paljon, jos ratsastaisin niin hyvin kuin Jean Luc Cornille videoillaan.)

Hidastamisen ajatus pätee myös uuden asian opettamiseen hevoselle. Ensin opetetaan oikea liikerata hitaassa temmossa ja vasta sitten ruvetaan pyytämään lisää vauhtia. Perinteisesti kai on ajateltu, että nuoren hevosen kanssa pitäisi ajatella aina ensisijaisesti eteenpäin ja alkaa hidastaa vasta, kun hevosella alkaa olla voimaa.

Mutta hitaassa tahdissa opettaminen käy sikäli järkeen, että se on tuttua jumppa- ja tanssitunneilta (kummatkin ovat viime vuosina olleet harvassa ja jälkimmäisiä on mahtunut koko elämään liian vähän).

Tanssi- ja jumppatunneilla uudet kuviot otetaan haltuun sovittelemalla jalkoja ensin hitaasti oikeisiin askelmerkkeihin. Vasta, kun tanssiaskel käy hitaassa tahdissa kuin tanssi, nopeutetaan rytmiä. Lopulta askeleet sovittuvat luontevasti musiikin tahtiin ja alkavat näyttää sulavalta tanssilta.

Miksei siis hevosten kanssa voisi toimia samalla lailla?

Millä lihaksilla se tehdään?

Takaisin ratsastajan kantamiseen. Millä lihaksilla hevonen ratsastajaa kantaa?

Aika vakuuttavasti Jean Luc Cornille perusteli,  miksi uskomus vatsalihasten hallitsevasta roolista on väärä.

Väitteensä tueksi Cornille esitteli valokuvaa, jossa näkyvät avatun hevosen selkä- ja vatsalihakset. Yllä on selkänikama ja sitä ympäröivät lihakset. Alla vatsalihakset. Koska selkälihaksisto on ehkä kymmeniä kertoja suurempi kuin vastaparinsa, lienee varsin todennäköistä, että selkälihakset myös pääosin vastaavat painon kantamisesta.

Sikäli järkeenkäypää, että kyllähän oikein ratsastetulla hevosella on ihan nahan ulkopuoleltakin katsottuna näyttävämmät selkälihakset kuin selkä notkolla juoksennelleen.

Kuvakaappaus Science of motionin sivuilta ( http://www.scienceofmotion.com/new_approach_to_lameness.html ) Lihaskuvan yläosassa selkäranka lihasten ympäröimänä, alaosassa hevosesta irrotetut vatsalihakset. Alemmassa kuvassa Jean Luc Cornille näyttää, miten hevosen selkälihakset kiinnittyvät nikamiin.

Selkälihakset kykenevät Jean Luc Cornillen mukaan nostamaan selkää, koska ne ovat kiinnittyneet ristiin. (Ks. kuva yllä.)

Selkälihasten tehtävä on paitsi kannatella painoa, myös pitää ranka mahdollisimman stabiilina. Selkänikamat toki jonkin verran liikkuvatkin, ja liike on kiertävä.

Jotta ratsastaja saisi hevosen nostamaan selkäänsä mahdollisimman paljon, hänen pitää kehollaan pyrkiä rajoittamaan selän sivuttaissuuntaista liikettä. Koska energian on suuntauduttava jonnekin, sivuttaisliikkeen vähetessä nostava vaikutus korostuu. Ratsastajan tulisi toimia vähän kuin tunnelina, jonka sisällä hevosen selkälihakset työskentelevät.

Helppoa kuin heinänteko?

Liikkeiden opettelu vaatii ajatustyötä

Jos hevonen tekee (ratsastaessa) virheen, sitä ei pidä rankaista. Jean Luc Cornillen mukaan virhe tarkoittaa, että hevonen ajattelee. Samalla ratsastaja saa mahdollisuuden "uudelleenmuotoilla kysymyksensä". "Virheestä virheeseen hevonen oppii optimaalisen tavan tasapainottaa itseään."

Jean Luc Cornillen mukaan hevosen ajattelu on avain. "Hevosen aivot kontrolloivat sen kehoa, ei meidän kehomme."

Siten on hänen mukaansa väärä ajatus, että oikeanlainen apu aina johtaisi oikeanlaiseen liikkeeseen.

Ratsastustunneilla opittavat avut ovat Cornillen mukaan vain opetusväline, eivät lopullinen päämäärä. Kun opettaja pyytää liikuttamaan kättä, hän Cornillen mukaan opettaa ratsastajalle, miten tämän tulisi käyttää lihaksiaan. Lopputuloksen pitäisi olla lihaksen supistaminen tietyllä tavalla - mutta ilman liikettä.

"You learn how different parts of your body affect the horse. That is vocabulary. Then you start communicating."

Pelkissä apu - reaktio-jutuissa pysyminen tarkoittaisi Jean Luc Cornillen mukaan vähän samaa kuin jos opettelisi kiinaksi vain lauseen "missä vessa on" (ja oletettavasti pitäisi myös opetella ymmärtämään vastaus). Tällaisella kielitaidolla pääsee ehkä tarpeilleen, mutta varsinaiseksi viestinnäksi kahden lauseen keskustelua ei voine kutsua.

Itse asiassa tavoitteen pitäisi olla, että ratsastaja istuisi selässä mahdollisimman liikkumattomana, sillä esimerkiksi johtavan ohjasotteen tekeminen tai muu liikkuminen häiritsee tasapainoa ja saa hevosen suojautumaan. Sitäpaitsi esimerkiksi pohkeen käyttäminen on Jean Luc Cornillen mukaan hevoselle huutamista. (On myönnettävä, että allekirjoittanut huutaa tällä tapaa hevoselle usein vähän turhankin voimakkaasti.)

Oletan, että Jean Luc Cornille tarkoitti liikkumattomuudella liikkumattomuutta suhteessa hevoseen, ei esim. maahan.

Alistettu hevonen jumittuu primitiivireaktioihin

Ajatus siitä, että hevonen tottelisi ratsastajaa, koska ratsastaja on johtaja, on Jean Luc Cornillen mielestä vain uusi nimi hevosen alistamiselle.

Ja alistaminen johtaa siihen, ettei hevonen koskaan etene primitiivisten reaktioiden ohi. Kun hevonen pysyttelee primitiivisten reaktioiden tilassa, se ei koskaan opi kantamaan ratsastajaa oikein, sillä hevosen luontainen liikkumistapa ei sovellu ratsastajan kantamiseen.

Eihän ihminenkään tanssi samalla tavalla 15-kiloinen reppu selässään kuin ilman reppua, huomautti luennoitsija.

Kun hevonen tajuaa, että ratsastaja auttaa sitä löytämään mukavan olotilan (comfort) taakan alla, se alkaa vapaaehtoisesti pyrkiä yhteistyöhön.

Ja jos hevonen suorittaa ihanteellisesti, työnteko on sille helppoa, sillä silloin liikkeen synnyttämisestä huolehtivat pääosin jänteet. Lihakset työskentelevät vain minimaalisesti.

Jean Luc Cornille otti esimerkiksi piaffen, jota yleisesti pidetään fyysisesti vaativana liikkeenä. Hän kertoi opettaneensa piaffen vanhalle, vammasta toipuvalle estehevoselle. Kun hevonen oli oppinut oikean tekniikan, se pystyi piffaamaan kuusi minuuttia putkeen - väsymättä.

Sellainen onnistuu, kun hevonen kantaa itsensä ja ratsastajan täydellisessä tasapainossa oikeaoppisesti koottuna.

Että siinäpä sitä sitten haastetta seuraaviin ratsastuskertoihin.

Jos Jean Luc Cornille on oikeassa, tällaisen puskaratsastajan tusailu ponien selässä aiheuttaa niille vammoja. Hivenen masentavaa. Mutta oikeanlaisella ratsastuksella pystyy kuulemma kuntouttamaan aika vaikeitakin tapauksia.

Jos aihepiiri kiinnostaa, lisätietoa löytyy (epätoivoisen sekavassa muodossa) osoitteesta www.scienceofmotion.com

Murheenkryyni ja tarhausmurheet

Mukavan toipumisenalun jälkeen rimpula on ollut taas vähän köpömpi liikkumaan. Silmä- ja sormimääräisellä arviolla olen sijoittanut ongelmapisteen ristiselän tienoille. Lisäksi jaloissa on ollut lämpöilyä, vaikka on välillä ollut lämpötilojen puolesta talvinen sää (vain lumi puuttuu, ja nyttemmin pakkanenkin).

Alati osoitteleva syyttävä sormeni sojottaa tällä kertaa tarhan pohjan suuntaan. Ennen pakkasten tuloa satoi viikoja putkeen ja tarhan alaosa mutaantui oikein urakalla. Mutaa kun muokataan hevosenkavioilla, etenkin kengällisillä, lopputulos on kauniisti sanottuna epätasainen.

Tämä hevosten maanmuokkauksen mestariteos yhdistettynä pakkaseen on tuottanut tarhanpohjan mallia perunapelto potenssiin 10. Toisin sanoen kun katson ponini kävelyä tarhassaan, voin melkein kuulla sen ähkäisevän joka askeleella "auts".

Kaipaan rautaisia hevosenkenkiä ehkä enemmän kuin koskaan. Tai ainakin enemmän kuin koskaan sitten viime marras-joulukuun. Tosin sellaisetkaan eivät estäisi ponirukkani kinttuja vääntyilemästä koppuraisella perunapellolla. Olisiko hokkikenkä tällaiseen tilanteeseen parannus (ehkä hokit pehmittäisivät muhkurat vähitellen) vai kaivaisinko vain verta nenästäni, tai pikemminkin ponini kintuista?

Ongelma ei ehkä olisi valtaisan ahdistava, jos Ruusa voisi liikkua tarhassa ihan omaan tahtiin. Valitettavasti vaan Ruusan tarhakaveri on ruoka-aikaan karmea öykkäri. Ja totta kai niin sanottu kaveri juoksuttaa poniani juuri siinä pahimmaksi muhkuraksi kovettuneella alueella.

Tällaisia jälkiä Ruusassa on jo useampia, ilmeisesti poni ei ole väistynyt öykkärikaverin tieltä riittävällä vauhdilla. Tämä puremajälki on aika lähellä ristiselkää, suoraan rangan päällä.

Epätoivoisena yritin jo hakata muhkuroita pienemmiksi rautatalikolla. Yritykseksi se jäi, ja nimenomaan epätoivoiseksi.

Pelko ponin jalkojen puolesta kasvaa päivä päivältä. Ei jalan tarvitse kovin isosti muljahtaa, että saa ruveta hoitamaan jotain jännevammaa ihan pitkän kaavan kautta.

Ei ole myöskään kiva, että Ruusan ainoa niin sanottu kaveri on ponin mielestä etupäässä pelottava. Tähän asti olen katsonut asiaa vähän sormien läpi ajatellen, että ehkä aika parantaa, kun Ruusa pääosin kuitenkin saa olla rauhassa.

Mitä siis tehdä?

Yksi vaihtoehto olisi tietysti vaihtaa tarhaa ja tarhakaveria. (Tätä tallinpitäjä on jo ehdottanutkin, koska eräs toinen hevonen kaipaisi pihattoon.)

Silloin Ruusa menettäisi metsätarhan ja mahdollisuuden mennä päivisin pihattoon köllöttelemään tai natustelemaan olkia. Kun vapaata heinää ei ole ja ruokailuvälit jäävät pitkiksi, oljensyöntimahdollisuus on rauhoittanut tädin mieltä ponin mahahappojen suhteen.

Uusi tarhakaveri olisi myös hokkikengällinen ja melko tiukka täti, joten kaverin vaihtaminen tässä kohtaa vuotta voisi olla riski sekin. Tarha olisi pienempi ja vähemmän virikkeellinen - ja muhkuroita on sielläkin.

Vaihteeksi vähän erilaista pähkinää purtavaksi.

Rautakenkädilemman ollessa vielä ratkaisematta olen liikuttanut Ruusaa nyt bootsit jalassa. Se tuntuu liikkuvan niiden kanssa kohtalaisesti, tosin tänään se muistutti jälleen enemmän perävaunua kuin potentiaalista vaunun vetäjää.

Olemme käyneet käppäilemässä tiellä ja metsässä sekä jumppailemassa kentällä.

Tapana on ollut, että ihmisvetoisen jumppahetken jälkeen poni on saanut suorittaa kentällä vielä omatoimista kehonhuoltoa.

Mainittuun poninvalintaisen kehonhuollon koreografia on varsin ennalta-arvattava: ensin huolellinen piehtarointi ensin yhdellä, sitten toisella kyljellä. Jälkimmäisestä asennosta hypätään ylös suoraan sellaiseen pukkilaukkaan, että jumppasarjan päätteeksi ponilla on jalassaan korkeintaan kolme kappaletta bootseja.

Ruusan fiilikset oikean takajalan akupunktiohoidossa tiistaina.

Pukkilaukan katselu herättää myös sellaisen ajatuksen, että toivottavasti poni ei missään vaiheessa uraansa keksi yhdistää tätä omatoimisen kehonhuollon muotoa ratsastajan kanniskeluun. Jos se sellaisen jumpan keksii niin bootsit eivät todellakaan ole ainoa asia, joka lentää tantereeseen.

Kaikesta huolimatta ponitädillä on alkanut nousta melkoinen ratsastuskuume, siis nimenomaan sisällä loimottaa himo ratsastaa omalla ponilla.

Pieni varsanrääpäle on nimittäin vähitellen ruvennut näyttämään ihan oikealta ponilta. Ruikkupeppu on alkanut pyöristyä eikä selkä ole enää poikkileikkaukseltaan jyrkän harjakaton muotoinen. Enkä pelkästään kuvittele tätä, vaan tiistaina Ruusaa tapaamassa käynyt piikkisetä Juppe totesi ponin muuttuneen kovin erinäköiseksi sitten kevään.

Hevosihmisten slangilla kuvattuna poni on saanut vähän massaa.

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että läskiä se on eikä mitään mystistä massaa. Mutta jos poni on pääosan elämästään näyttänyt etupäässä kuivahtaneelta, voi olla iloinen mistä tahansa massasta. Ja massahan on muutenkin enemmän materiaalia kuin lopputuotos. Ruusan massasta on tarkoitus muovailla ratsun lihaksia.

Ponin terveydentilan epävakauden lisäksi Ruusan ratsu-uran tiellä seisoo tällä hetkellä vielä yksi este: omistaja. Tarkemmin sanottuna omistajan ratsastustaidottomuus. Toistaitoisuus on pulpahdellut viime ratsastuskerroilla tietoisuuteen tuskallisen voimakkaasti.

Olen siis varannut ratsastustunnin, yksityistunnin vieläpä. Eräs arvostamani hevosihminen suositteli kyseistä opettajaa ja kehui, että tulosta tulee lyhyessäkin ajassa. Toivon, että saamani suositus perustuu enemmän opettajan todellisiin taitoihin kuin siihen tosiasiaan, että kyseessä on suosittelijan sisko.

Oppitunnin hinta ainakin on samaa luokkaa kuin Ruusan pihattopaikan viikkovuokra, joten odotan vähintäänkin merkittävää valaistumista.