Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin

Olen aina sanonut, että minulle ei ruunaa tule kuin korkeintaan itse kasvattamalla. No, ruunan omistaja täällä päivää!

Albertin oriinpäivät päättyivät 4. lokakuuta Viikin hevossairaalassa. Pallukat muuten laseroi irti welsh-ihminen, joten hyvissä käsissä oli Albert. 

Kuvituksena tämän kesän viimeiset laidunkuvat, otettu 1.10. Ei ole helppoa kuvata kahta perskärpästä! Tämän kuvan sain niin, että laitoin pari namia maahan tuohon, missä varsat ovat, ja sillä aikaa kun ne etsivät herkkuja, menin kivien toiselle puolelle ja odotin, että ovat syöneet namit. Toimi! Värejä tosin en saanut kivoiksi.

Leikkauksesta tuli kuitenkin odotettua isompi ja samalla myös laskusta, kun pikkumiehen jalat kävivät ennen ruunausta röntgensäteilytyksessä. Jep, irtopalojahan siellä, molemmissa etuvuohisissa. Kun keväällä mietin, ruokinko silmissä venyvää varsaa liikaa, niin ilmeisesti ruokin. 

Itseruoskintaa ei millään lailla hillitse se ymmärrys, että irtopalat ovat nuorilla hirvittävän yleisiä ja voivat johtua muustakin kuin hoitovirheestä. 

Kun olin jo totutellut ajatukseen, että varsani jalat vaativat leikkauksen ollakseen terveet, kirurgi palasi ja halusi näyttää röntgenkuvista vielä jotain.

Kirurgi osoitti Albertin kinnerkuvaa ja sanoi "It's a little nokka". Hän korosti, että epäkuranttius on häviävän pieni, mutta myönsi, että eihän 1-vuotiaan nivelissä haluaisi nähdä pientäkään feelua. 

Itsehän dramaattisuuteen taipuvaisena punnitsin tässä kohtaa jo sitä, kannattaako näin vikaista elikkoa hengissä pitääkään. Kirurgi ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä, miksi ei. Voi olla, että Albert kehittää tulevaisuudessa itselleen kintereeseen nivelrikon, tai voi olla, että nokkamuodostuma jää ikuisesti pelkäksi satunnaiseksi röntgenlöydökseksi. Jos olisi hänen hevosensa, hän leikkaisi ja jatkaisi eteenpäin. Joten niin sitten tehtiin.

Syy draamalleni ei ollut pelkästään jalkaterveydellinen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että Albertin henkitorvessa on jotain "epäilyttävää", kuten sen pienempänä tutkinut eläinlääkäri asian ilmaisi. En ole kuitenkaan halunnut siitä blogissa puhua ennen kuin tiedän, mikä tilanne todella on ja miten itse asiaan suhtaudun. 

Klinikalle varasin ajan sillä ajatuksella, että Albert siellä nukutetaan. Anestesiaa edeltävien tutkimusten löydökset ratkaisisivat, heräisikö se. 

 Ja kyllähän Albert heräsi. 

Tähystyksessä ilmeni, että henkitorvi tosiaan on sydämen ohituskohdassa hieman kapea. Poikkeama on kuitenkin niin lievä, että se eläinlääkärien mukaan osuu normaalin vaihteluvälin sisään. Monen terveenkin hevosen sydän painaa henkitorvea hiukan soikeaksi.

Summa summarum, Albertilla pitäisi olla ihan hyvät mahikset kasvaa normaaliksi harrastehevoseksi.

Albertilta huollettiin samalla reissulla myös suuvärkki. Piikkejä oli jo aika reilusti. Lisäksi näkyi pientä kariesta, mutta eläinlääkäri arveli sen johtuneen vain siitä, että melko runsaisiin piikkeihin oli jäänyt evästä muhimaan. Seuraamme tilannetta ja vältämme parhaamme mukaan hapanta ja makeaa.

Sudenhampaat suusta poistettiin jo leikkauspöydällä. Mielestäni ne on syytä napata pois alta ennen kuin rupeaa tekemään mitään kuolaimen välityksellä. Ihan turhaa ottaa sitä riskiä, että kuolaimista tulee sudenhampaiden takia varsalle ikävä  juttu, joka sattuu suuhun.

Kuolainhommien takia sudenhampaiden poisto ei loppujen lopuksi olisi Albertin tapauksessa ollut kovin kiireellistä. Eläinlääkäri (kuolainasioihin perehtynyt Mirjami Miettinen) oli nimittäin mitannut Albertin suun ihan pyytämättä - ja se kuulemma oli pienin, mitä hän on ikinä nähnyt. Semmoinen ennätysponi minulla!

Kuolaimelle on suussa tilaa vain 1,2 cm, mikä on suunnilleen sama tila kuin se, mikä suussa pitäisi olla kuolaimen lisäksi. Eli mitään kuolainta ei Albertin suuhun tällä hetkellä mahdu. Lisäksi harjanne, jonka päälle kuolain hevosella tulee, on Albertilla hyvin kapea eli se on luonnostaan erittäin herkkä kuolaimelle.

Koska Albert on vasta lapsi, sen suu voi vielä kasvaa. Silti sopivan kuolaimen löytyminen sille saattaa olla yhtä iisipiisi projekti kuin satulan löytäminen Ruusa-ponille. Täytyy vain toivoa, että Albert toimii kuolaimettomalla.

Pikku potilas perjantaina toipumassa hammashuollosta. Puhelinlaatu oli tavallistakin laaduttomampi.

Koska mikään ei mene näillä koordinaateilla kuin Strömsössä, Albertille nousi jo leikkausta seuraavana päivänä 40 asteen kuume. Kun sillä ei ollut tulehduksen merkkejä ja kuume lauantaina oli jo laskenut, eläinlääkärit halusivat kotiuttaa varsan. No, tänään sillä oli sitten taas kuume, 39,6 astetta.

Ruunaushaavasta kuume tuskin tulee, koska se on siisti. Jos tulehdus olisi nivelissä, Albert kuulemma ontuisi käynnissäkin, mutta se kävelee erittäin hyvin. Vaihtoehdot ovat siis ihan vaan nukutuksen jälkilämpö ja joku pöpö.

Toivotaan, että Albert ei olisi tuonut klinikalta kotiin mitään kovin vaarallista tautia! Toistaiseksi se ei ole kovin sairaan oloinen, joten toivotaan parasta.

Nyt peukut pystyyn, että kuume katoaa ja toipuminen sujuu muutenkin hyvin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Albertin pitää olla karsinalevossa, mutta sain luvan laittaa myös karsinan kokoiseen tarhaan, kunhan siellä ei ole mutaa. Että saisi vähän raitista ilmaakin. Tämä olisi sikälikin kiva, että seuraneidiksi omistussuhteen vuoksi joutuneen Ruusan keuhkot eivät oikein kestäisi kahta viikkoa sisällä. Eikä kyllä pääkään.

Vaikka edessä on pitkä kuntoutus, olen onnellinen, että sain nuoremman kullannuppuni taas "kotiin", missä voin pusutella sitä joka päivä. Kunhan nyt vaan loppu menisi niin kuin kuuluu.

P.S. Albert käveli molemmissa päissä traileriin kuin vanha tekijä ja matkusti remuamatta! Klinikalla hetkeksi pysähtyi puoliväliin miettimään, mutta tallusti sitten sisään. Ehkä Albertista sittenkin tulee ihan hyvä matkustaja. Kyllä rauhallinen kaveri tekee ihmeitä - kaiken huipuksi sellainen löytyi paluumatkalle sittenkin omalta tallilta.