Mitä kuuluu, Ruusa?

Viime kuukaudet blogi-ilmatilaa on hallinnut keskenkasvuinen poniyksilö. Joku voisi olla sitä mieltä, että alkuperäinen päätähti on jäänyt tulokkaan varjoon.

Samaa mieltä on kyllä ollut myös itse päätähti, joka ei aina ole mukisematta niellyt ajatusta valokeilansa jakamisesta. Edes oman lapsen kanssa. Missä Albert saa huomiota, siellä Ruusakin huomiota haluaa. Tulee vähän sellaista epäkohteliasta tuuppimista siinä. Kuka lie niin huonosti ponin kouluttanut.

Selvästi Ruusa-ponilla on alkanut myös kutkutella ajatus siitä, että täysipäiväinen äitiyslomailu alkaisi riittää. Ei tarvita näillä tienoin hoitovapaita. 

Näin sitä mennään härkäpapupellossa. Ihan polulla ja tietenkin viljelijän luvalla.

Ennen kuin Albertille tuli pipi kinttuun, ehdimme jo Ruusan kanssa vähän palailla työhommiin. 

Sitä intoa!

Ruusahan noin yleensäkin ottaa kuolaimet itse ja jos ei ota niin jotain on mennyt pieleen. Mutta nyt ei wannabe-ratsastaja edes meinaa ehtiä siirtämään kuolaintutteja sivuun, kun työhönpalaaja on jo suu ammollaan työntämässä päätään suitsiin.

Myös ratsailla on ollut havaittavissa askeleen reipastumista, kun poni on huomannut reitin suuntautuvan kohti metsää.

Ponitäti on ollut tietysti vähintään yhtä innokas, vaikka maastoreissujen antina ei varsinaisia ratsastuksellisia elämyksiä olekaan ollut. Poni on niin selkä notkolla ja väärinpäin kuin nyt voi olla, mutta ei se hauskuutta ole estänyt. 

Toivottavasti pääsisimme pian taas näihin hommiin. Huomenna saamme Albertin (onneksi pienentyneestä) jalkapatista eläinlääkärin arvion.

Ruusan työt on tietenkin aloitettu ihan vaan pienellä käyntiköpsöttelyllä. Ensimmäisellä kerralla matkaa kertyi varmaan 200 metriä, mutta viime kerralla (jolta kuvatkin ovat) oltiin reissussa varmaan lähemmäs 20 minuuttia. Tosin matka pysyi silti alle kilometrissä.

Käyntilenkiksi suunniteltuun metsäretkeen yhdistettiin kyllä vähän muitakin vapaavalintaisia askellajeja, kun tamma otti vähän kipinää varsansa liikuntainnosta.

Tämän kaksikon kanssa sänkkärikauden alusta voi tulla mielenkiintoista. 

Miksi on vinossa ratsastaja, kysynpä vaan.

Sänkipelloille saatetaan lähteä koko kokoonpanolla, sillä en ole ihan heti valmis jättämään Albertia matkasta. Mielestäni turhaa stressiä noin pienelle. Aikaisintaan nelikuisena olen aiemmat varsat jättänyt, mutta Albert saattaa hengata matkassa pitempäänkin.

Ehkä Ruusa voi sitten päästä nauttimaan liikunnan riemusta ilman pientä riesaa, kun se ja Albert on huolella integroitu laumaan. Vai pitäisikö sanoa jos? Tuntuu, että aina kun yritän yhdistää ponit kavereiden kanssa niin tulee joku este, yleensä poniterveydellinen.

Ovat ne jo vähän päässeet maistelemaan laumaelämää, pienissä palasissa. 

Albertilla olisi jo tutustumishalukkuutta toisten kanssa, mutta Ruusa on aina torpannut lähentymisyritykset vertahyytävän sotahuudon kera. Jos lajitoverit eivät ole riittävällä vauhdilla väistäneet, Ruusa on tehostanut viestiään fyysisellä väkivallalla tai vähintään sen uhalla (alla muutama taidonnäyte).

Taistelevat oriit?

Vanha ruuna on viisas ja valitsee taistelunsa. Sen valintaan eivät kuulu välienselvittelyt raivohullun äitiponin kanssa.

Ruusa vaatii lauman muilta jäseniltä siirtymistä sen verran vikkelästi, että vauhti on ajoittain liikaa kylmäverisemmille yksilöille. 

Ruusallehan oli alun perin suunniteltu sellaista kohtaloa, että se Albertin vieroituksen jälkeen lähtisi ikivihreille laidunmaille. Näillä näkymin tamma ei kuitenkaan ole poistumassa maallisesta muonavahvuudesta. En pysty enkä näe tarvetta, kun poni pystyy elämään aivan normaalia elämää.

Kyse ei edes ole omasta toiveajattelustani, vaan Ruusan kuntoa ovat muutkin kehuneet. Perussairaus on pysynyt piilossa niin, ettei Ruusa ihan pienestä hengästy ja jos hengästykseen asti villittelee niin palautuu erittäin nopeasti.

Lapsenteko tuntuu olevan hengitystieongelmaan aikamoinen ihmelääke! Toimii kuulemma myös ihmisillä. Tai ainakin hierojani kertoi raskauksien vapauttaneen hänet allergioistaan vielä vuosiksi sen jälkeen, kun lapsiluku oli jo täynnä. 16 vuotta kertoi eläneensä allergiatta. Kunpa Ruusalla olisi yhtä hyvä tuuri, vaikka sillä onkin jälkeläisiä vain neljäsosa hierojani saavuttamasta määrästä.

Tästä vielä napakka pukki taakse niin kyllä uskovat kaverit, mitä sanotaan. 

Myös kaviokuumerintamalta on tällä erää hyviä uutisia. Oireet ovat pysyneet poissa, vaikka poni on hieman (enimmillään tunnin kerrallaan) laiduntanutkin. Kaviot toki näyttävät aika karulta: ne ovat hurjan juovikkaat ja kasvavat suksiksi suunnilleen silmissä. Mutta kun kengittäjä kävi viime viikon maanantaina, lamellit olivat sillä lailla kiinni toisissaan kuin kuuluukin.

Meillä kävi nyt uusi kengittäjä. Tai siis onhan hän tallin muita hevosia laitellut jo vuoden verran. Jos vaan irtokenkien määrä pysyy kohtuullisena niin jäämme hänen asiakkaikseen. Jälki on nimittäin jo muiden tallin hevosten kavioissa ollut hyvää. Lisäksi laskun loppusumma jäi alle puoleen edellisen kengittäjän perimistä summista.

Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Ja vähän kuulumisia)

Usein kuulee sanottavan, että varsan riimukoulutus on aloitettava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, koska silloin ihminen vs. varsa -paini vielä päättyy ihmisen voittoon. 

Jos meinaa painiksi pistää niin onkin kyllä viisasta aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jo muutaman viikonkin ikäinen varsa on jo sen verran vahva, ettei semmoista ainakaan tällaisen heikon tädin voimilla enää pidellä.

Pakotusmenetelmällä on kiistatta tullut ihan toimivia hevosia. Mutta koska kukkahattu ei ehkä koskaan enää lähde päästäni vaikka kuinka repisin, halusin Albertin kanssa edetä toista tietä.

Ja tiedoksi muillekin, varsan riimuopetus on täysin mahdollista suorittaa ilman voimankäyttöä, jos vaan halua ja kärsivällisyyttä löytyy.

Riimureenejä. Ruusa kyselee, koska se saa laittaa pään riimuun. On muuten liikuttava näky, kun tuollainen 6-vuotias yrittää tunkea päätään varsariimuun. Nämä kuvat ovat jo melkein kuukauden takaa, Albert on siitä hurjasti kasvanut!

Kärsivällisyys on ollut tarpeen, sillä hidasta on ollut. Semmoista se on, kun amatööri tekee. Tulee virheitä, pitää välillä pakittaa vähän taaksepäin.

Jos olisin etukäteen tiennyt, miten kauan tässä painimattomassa menetelmässä Albertin kanssa menee, olisin ehkä ostanut varsalle riimun jo ennen syntymää ja iskenyt sen sille päähän jo ennen kuin se oli syntymän jäljiltä kuivunut.

Vitsi vitsi.

Vaikka aikaa meni viikkoja, ei harmita, että valitsin tämän tien. Ei ole tarvinnut painia eikä jahdata varsaa riimun kanssa. Voi olla, että jahtaamallakin olisi mennyt viikkoja. Ja voi olla, että painimetodin vaikutus Albertin ihmisrakkaudelle olisi ollut toisentyyppinen.

Tässä hiljaksiin ja ilman varsan pakoreaktiota tekemisellä on nimittäin ollut sellainen oheistuotos, että Albertin luottamus omaa ihmistään kohtaan on melkein kuin varkain kasvanut.

Varsa on saanut tutustua välineeseen myös maistelemalla. Tässä vaiheessa rapsutus on jo vahviste. 

Annan ajankohtaisen esimerkin. Viikko sitten kävi niin, että Albertin jalka oli yhtäkkiä turvonnut. Tietysti jänteen kohdalta, kuinkas muutenkaan. Ihan samanlainen turvotus oli Ruusan ihan vastavassa kohdassa viime kesänä, ja se oli 10 prosentin jännevamma.

Koska keskellä Albertin turvotusta on rupi, voimme päätellä (ja kovasti toivoa), että jalka on kolahtanut johonkin. (Ja nyt viikkoa myöhemmin vaikuttaa siltä, että patti onkin etupäässä luussa.)

Mutta kaikkihan tietävät, mitä tehdään silloin kun turvotusta on jänteessä. Silloin kylmätään. 

Mitäköhän tästä tulee, mietin ottaen huomioon kaikki ne kerrat, kun Albertin kanssa on painittu pakollisten hoitotoimenpiteiden kanssa.

Pari kolme viikkoa on näistäkin kuvista jo. 

Kerron, mitä tuli. Ensimmäisellä kylmäyskerralla melkein itkin, ja ihan silkasta liikutuksesta.

Varsani seisoi paikoillaan 15 minuuttia putkeen kuin sen jalalle olisi aina valutettu kylmää vettä. Tallissa sisällä, mutta muuten aivan vapaana. Siinä se seisoi pää alhaalla, välillä vähän painoi turpaansa tukkaani - eikä edes yrittänyt purra. 

Sittemmin olemme siirtyneet kylmäyspatjan käyttöön, ettei kaivo Albertin kintun vuoksi sentään tyhjenisi. Kylmäyspatjan käyttö onnistuu videolla näkyvällä tavalla. (Heinäpussukka on lähinnä emäponin lyhyen pinnan vuoksi.) Sorry, video on tosi tylsä, mutta varsa mielestäni ihana.

Linkki videoon
No niin, takaisin siihen riimuun.

Albertin riimutreenin lähtöpiste oli, että varsa ahdistui koko ajatuksesta, että moinen kapistus tulisi sen lähelle. Tuohon aikaanhan myös omaihminen oli Albertin mielestä lähtökohtaisesti epäilyttävä ja epäkiinnostava hahmo.

Riimuopetukseen käyttämäni metodin tarkemman kuvauksen löytää esim. Tuire Kaimion tiiliskivestä nimeltä Hevosen kanssa.

Tiivistettynä idea on palastella opetettava asia niin pieniin osiin, että hevoselle ei tule hätä eikä ahdistus. Sitten edetään sitä mukaa kuin hevonen rentoutuu edellisissä vaiheissa. Ihan alkuun varsan pitää vain katsoa kohti riimua, sitten koskettaa jotain riimun osaa turvallaan jne. Kunnes päästään siihen, että riimu on päässä.

Koska rapsutus ei ollut Albertille palkinto, päädyin ihan perinteiseen negatiiviseen vahvisteeseen eli siihen, että varsan tehdessä oikein riimu ja ihminen vetäytyivät loitommalle. Myöhemmin on otettu rapsutuskin mukaan.

Tiukka keskittyminen. Ja joku toinenkin haluaisi kai huomiota.

Koulutus on tehty, kuten kuvistakin näkee, varsan ollessa vapaana tarhassa. Tämä tietysti tarkoittaa, että poni pääsee halutessaan poistumaan paikalta. Mikä taas tarkoittaa, että se kertoo kiusallisen selkeästi, jos tehdään liian paljon tai liian nopeasti. 

Entinen minä, joka ei vielä käyttänyt kukkahattua, olisi ajatellut, että pakomahdollisuuden tarjoaminen opettaa ponille, ettei sen tarvitse. Että se oppii lähinnä - poistumaan paikalta.

Mutta jännä juttu, ei asia olekaan niin. Kun varsalla on mahdollisuus halutessaan poistua, se oppii, ettei sitä pakoteta sellaiseen, mihin se ei ole valmis. Se oppiikin luottamaan ja haluamaan yhteistyötä. Ja mikä parasta, edes amatööri ei saa kovin helposti aikaan peruuttamatonta vahinkoa.

Laidunrallit tapahtuivat ennen kuin löysin Albertin jalasta turvotusta.

On tämä vaan mahtavaa hommaa, varsan kanssa touhuaminen. Ihan parasta.

Hyppelehtivän postauksen huipennukseksi vielä video hyppelehtivästä varsasta. (Ja ihan lopuksi tavoistani poiketen pieni kuvaoksennus, kun kuvia on niin paljon mutta kirjoittamiseen on ollut heikosti aikaa.)


Linkki videoon

Miten kasvattaa hevoselle lihaksia ja tarvitaanko siihen spiruliinaa - David Marlinin ruokintaluennolla osa 2

Miten hevoselle lihasta, siinäpä kysymys, jota varmaankin jokainen hevosenomistaja on joskus miettinyt. Tähän kysymykseen vastasi professori David Marlin taannoisella luennollaan Horse in Motion -tapahtumassa.

Jos joku odotti jotain mullistavaa taikakonstia niin pettyi.

Fysiologian professorin vastaus oli nimittäin, että lihasten kasvatukseen tarvitaan liikuntaa ja ruokaa. Liikunnan pitää olla riittävän rasittavaa ja säännöllistä, ravitsemukselta vaaditaan sekä määrää että laatua.

Jotta lihas kasvaisi, hevosen pitää saada enemmän ruokaa kuin mitä se kuluttaa. Tämä on aika hyvin linjassa sen arkikokemuksen kanssa, että laihaan hevoseen alkaa tulla lihasta vasta, kun lihavuuskunto on ensin korjattu.

Google löytää monenlaisia aineita hevosen lihastenkasvatuksen tueksi, mutta onko näistä joistakin apua?

Yllätys ei ollut myöskään se, että kasvaakseen lihakset tarvitsevat proteiinia. Mitä rankemmassa käytössä hevonen on, sitä enemmän proteiinia se tarvitsee. 500-kiloinen oloneuvoshevonen tarvitsee proteiinia 650 grammaa päivässä, kovassa työssä määrä pitää tuplata. (Edit: puhe on raakavalkuaisesta.)

Kannattanee kuitenkin huomioida, että proteiinin ylisyöttö rasittaa maksaa ja munuaisia.

Hevosen pitää saada ravinnosta myös riittävästi välttämättömiä aminohappoja. Ne ovat aminohappoja, joita hevonen ei pysty itse valmistamaan eli ne on saatava ravinnosta. Näistä tärkeimpiä ovat lysiini ja leusiini sekä leusiinin aineenvaihduntatuote HMB (beeta-hydroksi-beeta-metyylibutyraatti).

Hyvälaatuisessa proteiinirehussa pitäisi olla noin 0,65 prosenttia lysiiniä. Jos proteiinia tulee 1 300 grammaa päivässä, lysiiniä kertyy silloin noin 9 grammaa. Lysiiniähän on saatavissa myös lisäravinteena ja ajatus on, että enemmän lysiiniä tarkoittaa enemmän lihaksia. Mutta hassu juttu, vaikka syöttäisi 90 grammaa lysiiniä päivässä, lopputulos on sama kuin sillä 9 grammalla.

Muutenkin hevosen lihasten kasvatukseenhan on kaupan hyllyllä tarjolla jos jonkinlaista pulveria ja raetta. Niiden syöttämisestä ei David Marlinin mukaan liene haittaa hevoselle, mutta jos panee rahansa esimerkiksi kreatiiniin tai gamma oryzanoliin, ainoa tulos on rahanmeno. Kummankaan ei ole todettu hevosella edes imeytyvän.

Kuvituskuva eräästä welsh-ponista erään laidunkesän lopussa.

Mutta entäs sitten viime vuosien suosikki, sinilevä nimeltä spiruliina, sehän on kaikkein paras lihasten kasvatukseen (ja ehkä vähän kaikkeen muuhunkin)? Niinhän meille on kyseistä ainesosaa hyödyntävän tuotteen mainoksissa todisteltu ennen-jälkeen-kuvilla.

Eikö spiruliinassa olekin aivan erityinen aminohappokoostumus?

Ei, sanoo David Marlin.

Spiruliinassa on toki David Marlininkin mukaan paljon proteiinia ja aminohappoja, selvästi enemmän kuin esimerkiksi kaurassa tai pellavansiemenissä. Ne ovat hänen mukaansa kuitenkin aivan samanlaista proteiinia ja samanlaisia aminohappoja kuin tavanomaisemmissa rehuissa, vieläpä hyvin samankaltaisessa suhteessa.

Spiruliinassa on myös runsaasti B-vitamiinia ja rautaa. Ei kuitenkaan ole oikein näyttöä siitä, miten hyvin imeytyvässä muodossa spiruliinan B-vitamiini on ja rautaahan hevoset muutenkin tuppaavat saamaan ruokavaliostaan vähän liikaa. (Raudan liikasaanti on potentiaalisesti hevosille haitallista.)

Takaisin proteiiniin ja aminohappoihin. Jos haluaisi niitä kaurasta saman verran kuin desistä spiruliinaa, pitäisi kauraa Marlinin mukaan syöttää - kaksi desiä.

Marlinin Horse in Motionissa esittelemässä pylväsdiagrammissa 20 grammaa spiruliinaa tai 50 grammaa Equitop Myoplastia vastaa aminohappokoostumukseltaan suunnilleen 70:tä grammaa kauraa tai 65:tä grammaa pellavansiementä.

Suurin ero spiruliinan ja esimerkiksi kauran, soijan tai pellavansiemen välillä onkin Marlinin mukaan - kilohinta.

Erityisen kallistahan spiruliina on sokerilla leikattuna ja tuotenimellä varustettuna. Sellaisessa purkissa levän ja sokerin jälleenmyyntihinta on noin satakertainen verrattuna raaka-aineiden hintaan.

"En yleensä mainitse muiden tuotteiden nimiä, mutta Equitop Myoplastista minulla on vahva mielipide. Se on vain spiruliinaa, ei taikaa, ja se on hyvin kallista. Minusta hevosihmisiä on huijattu", sanoi David Marlin.

Suositeltu syöttömäärä on hänen mukaansa niin pieni, että sillä ei voi olla mitään vaikutusta hevosen lihastenkasvuun. 

Kuvan pussukasta löytyi Equitop Myoplastia.

Minulla ei ole puheena olevasta tuotteesta muuta omakohtaista kokemusta kuin että Ruusa voitti sitä pönikän mätsäristä  kesällä 2015.

Olen katsellut avaamatonta purkkia hyllyssä toista vuotta, kun en ole keksinyt syytä annostella sitä Ruusan ruokaan. Meinasin käyttää ravintolisän tänä talvena ennen kuin sisältö helmikuussa meni vanhaksi, mutta eläinlääkärimme ei suositellut syöttämään sitä tiineelle. (Harmittaa, etten saanut aikaiseksi myydä sitä jollekin, alehinnallakin olisin saanut ihan kivasti rahaa. Ruoka-asioiden haaskuu harmittaa muutenkin aina.)

Equitop Myoplastin mahdollinen taika jäi siis meidän kohdaltamme testaamatta. Ja todennäköisesti jää tulevaisuudessakin.

Jo mainituissa ennen ja jälkeen -kuvissa tai videoissa kyseistä tuotetta syövistä hevosista en nimittäin ole ikinä nähnyt mitään sellaista, mitä ei yhtä hyvin voisi saavuttaa samalla liikunnalla yhdistettynä tavalliseen ruokintaan. Eli ennakkoasenteeni oli jo valmiiksi luennoitsijan linjoilla.

--

Tähän tekstiin olen käyttänyt lähteenä paitsi David Marlinin luentoa ja sen materiaalia, myös aiheesta kertovaa artikkelia professorin omilla kotisivuilla. Jos aihe kiinnostaa eikä kielimuuri estä, kannattaa lukea sekin. Kyseisen artikkelin lopusta myös löytyy asianmukainen lähdeluettelo tutkimuksista, joihin Marlinin väitteet perustuvat. (Koska jos sanoo "tutkimusten mukaan", pitää pystyä myös nimeämään sellainen tutkimus.)

P.S. Ruokintaluentoraportin ensimmäinen osahan käsitteli elektrolyyttien, erityisesti suolan, syöttöä.

Sittenkin halivarsa

Vielä alle kuukausi sitten harmittelin, että Albertia ei ihmisseura kiinnosta, mutta enpä harmittele enää. Nyt kiinnostusta alkaa meinaan olla jo jonkun makuun vähän liiankin kanssa. Onneksi en itse ole sellainen joku.

Käänteispsykologia tehosi Albertiin yllättävänkin nopeasti. Kun se viimein alkoi uskoa, että ihminen ei aina tarkoita esim. neulalla tökkimistä tai asioiden pyllyreikään tunkemista niin siitä alkoi sukeutua varsinainen ns. perskärpänen.

Myös mammaponi haluaa osansa.

Asiassa on toki saattanut olla tekoa myös sillä, että varsakarva alkoi toden teolla irrota ja sehän on omiaan luomaan kysyntää vaikeisiinkin paikkoihin yltävälle rapsutuspalvelulle. Esimerkiksi perskannikat ja sisäreidet sekä etujalkojen väli tarjoavat mahdollisuuksia ostaa varsan suosiota. Myös lanneselkää ja mahan alusta varsa usein pyytää hinkuttamaan. Joo, se osaa kertoa, mistä kutittaa. "Hyvin se on sinut kouluttanut", virnisti tallinpitäjä rapsutusleikkiä kerran katsellessaan.

Joka tapauksessa sain sitten kuitenkin sen, mitä tilasin. Sittenkin halivarsan. Näköjään niistä tulee sellaisia kuin niistä tekee.

Nyt varmaan kurin kannattajat jo repivät hiuksia päästään, että ei orivarsaa tuolla lailla saa pallutella, piloille menee. No, katsotaan, meneekö. Veikkaan, että ei pilaannu. Hyvä tulee.

Ei tässä nyt sentään ihan rajatonta rakkautta ole osoitettu, vaan liian kärkkäästi syliin työntyvä varsa saa kyllä vetäytyä vähän kohteliaamman etäisyyden päähän ennen kuin saa hellyyttä.

Samaten hampaiden testailu ihmisasioihin johtaa välittömästi saavutettujen etujen hetkelliseen menetykseen. Tosin yritän välttää tilanteiden päästämistä ollenkaan hammasteluasteelle asti, vaan ohjata turpavärkkiä toiseen suuntaan jo aievaiheessa. Ei ole luottamussuhteen luomisen kannalta hyvä, jos joutuu kauheasti käyttämään sanktioita. (Edit: Selvennykseksi, että käytännössä en rankaise Albertia oikeastaan koskaan, vaan yritän ennakoida niin, että voin pyytää nätisti.)

Tämä toimii yleensä hyvin, ei ole tädissä ollut hampaiden aiheuttamia mustelmia. Valitettavasti toinen tilanne taitaa olla maanantaina vierailulla käyneen ponitytön käsivarressa. Näin tilanteen kehittymisen ja olin jo ojentautumassa siirtämään Albertin päätä toiseen suuntaan, mutta sekunnin liian myöhään. Onneksi ponityttö ei antanut tämän säikyttää, vaan pian taas paijasi Albertia. 

Moi, mä tuun taas, sanoo Albert.

Albertilla on käynyt hyvin vähän vieraita ja aikaisemmin näkemiinsä vieraisiin ihmisiin se on tykännyt pitää etäisyyttä. Odotin siis tälläkin kertaa epäluuloa ja ujostelua, mutta varsapa marssikin korvat törössä suoraan tuttavuutta tekemään.

Ilmeisesti vieraat eivät haisseet eläinlääkäriltä - ehkä heppanamuilta, koskapa muun muassa sellaisia löytyi Albertin saamasta lahjapussukasta.

Lahjanamuja veteli ihme kyllä Ruusa-ponikin kitusiinsa suurella halulla. Tämä on sama poni, joka muutama vuosi sitten ei huolinut edes tuoretta omenaa, jos se ei ollut kotimaista. Silloin ostamani valmiskarkit sylki suustaan. Hieman on ääni muuttunut kellossa, etten sanoisi.

Itse päätähti innostui hoplop-tarhassa esittelemään vieraille kaikki parhaat muuvsinsa kunnon laukkaspurteista erilaisiin loikkiin. Kävi välillä kiertämässä aidan viertä kuin varmistaakseen, että siellä tönöttävä yleisö varmasti näki, miten hienosti hän osaa mennä.

Vieraat tietysti ihastelivat Albertia asianmukaisella innolla. Emäponiakin kohteliaasti kehuivat, vaikkei sen käytös juuri kehuille aihetta antanutkaan. Se oli sellaista jo törkeyden rajoja hipovaa tungettelua. Yritän tehdä vähän laadukkaampaa koulutustyötä tämän nuoremman yksilön kanssa.

Ehkä vähän tuli vieraille varsakuume. Kenties vierailun ajoittaminen näin loppukesään oli strategisesti hyvä veto, varsakuume kun tammanomistajaan iskiessään tuppaa olemaan aika sitkeässä.

Jalat kannattaa pitää tukevasti harallaan, kun tuijottaa, jos vaikka tulee lähtö.

P.S. Albert-fanit, käykääpä tsekkaamassa Kouluratsastajan treenipäiväkirja -blogi. Siellä seikkailee nyt Albertin velipuoli! Ehkä vähän on samaa näköäkin?