Pakko nauraa

Meinasi ruveta naurattamaan, kun klinikalta soitettiin. En siksi, että uutiset olisivat olleet erityisen iloisia, vaan siksi, että jonkinlainen ketutuksen maksimi ylittyi.

Uutiset klinikalta kertoivat, että röntgenlaite oli tänään mennyt kaput. Eli se niistä Rupsun kinttujen kuvailusta sitten. En myöskään onnistunut saamaan aikaa perjantaille, jolloin röntgen mahdollisesti saattaisi jo olla taas toiminnassa ja meikäläisellä edelleen lomaa.

Totta kai jotain tällaista tapahtuu. Siksi on pakko nauraa, kun ei muutakaan voi. Koska klinikkareissumme muka olisivat menneet aivan nappiin?

Ruusa klinikkareissulla kesällä 2012.

Tulee ihan mieleen viime syyskesä, kun Ruusa laihtui nopeassa tahdissa eläinsuojelutapauksen näköiseksi ja minulle tuli hätä saada eläinlääkäri kurkkaamaan ponin mahalaukkuun. Voisi ajatella, että tuollainen mahatähystys helposti hoituisi samalla kun keuhkojenkin. Paitsi tietysti jos klinikalta hajoaa mahaan asti yltävä skooppi vähän ennen Ruusan lääkäriaikaa. 

Jos huomenaamulla ei tule lisää puheluita niin suuntaamme kuitenkin huomenna klinikalle. En peruuttanut edes ortopedin aikaa. Katsokoot nyt jalkoja sen minkä silmällä ja kädellä näkee. Silleen perinteisesti. Mutta ne kuvat pitää sitten ottaa parempana hetkenä. Mitäs näistä, Viikkihän on ihan vieressä. Vain 2,5 tuntia suuntaansa.

Lähiklinikoitakin on, mutta niille en uskalla. Kaikkein lähin on kuuluisa, mutta ei positiivisessa mielessä. Toiseksi lähin on muuten hyvä, mutta sieltä moni koni palaa herpes-kausien ulkopuolellakin kotiin ylimääräisen tuliaisen kera. Ainahan klinikkakäynnillä on riski saada joku pöpö, mutta Viikissä sentään edes vähän yritetään ehkäistä tartuntoja.

Hulluutta ja hellyyttä

Tallinpitäjä on nyt pari iltaa kuurannut Ruusan jalkoja antiseptisellä sampoolla. Ihan kuten viime syksynä. Paitsi että siinä, missä jalkojen kastelu syksyllä oli ihan sama, nyt sama homma on elämää vaikeampi asia. Sellainen, joka saa teiniponin kokeilemaan kaikki kevätjuhlaliikkeensä välttyäkseen kastumiselta.

Eilisiltana Ruusa ei ollut antanut tarhasta kiinni ennen kuin tallinpitäjä oli karjaissut siihen malliin, että poni oli katsonut parhaaksi mennä nurkkaan häpeämään.

Minun luokseni Ruusa tuli tänään juoksujalkaa. Kuultuani tallinpitäjän koettelemuksista herranterttuni kanssa olin yllättynyt siitä, miten yhteistyöhaluinen poni minua seurasi karsinaan. Varsinkin naruriimun kanssa Ruusa oli (melkein) kuin mikäkin malliesimerkki.

Periaatteessahan ponin pitäisi pitää turpansa pääosin muualla kuin ihmisen iholla. Mutta miten muka raatsisi torua, kun poni asettaa nenänsä nenää vasten ja puhaltelee hellästi sieraimiin? Tänään se ei edes protestoinut suukottelua turvalle. Aina hetkittäin teinikin on mammanmussu.