Monilla hevosihmisillä on negatiivinen hevoskuva

Hevosmaailma jakautuu tällä hetkellä aika jyrkästi kahtia sen perusteella, millaista hevosenkäsittelylinjaa edustaa. Kärjistetysti jakolinja kulkee kurin ja namin välillä.

Blogia yhtään seuranneelle ei tule yllätyksenä, että sijoitan itseni namilinjalle. Jos tämän kertoo kurin nimiin vannovalle hevosihmiselle, reaktio saattaa olla olla hyvinkin aggressiivinen. 

Minun on aina ollut hirveän vaikea ymmärtää tätä vihamielistä reaktiota, ikään kuin positiivisen vahvisteen käyttö olisi henkilökohtainen loukkaus namikoulutuksesta kieltäytyviä kohtaan. Käsitykset sisältävät usein myös väärinymmärryksiä, joita tuntuu olevan hyödytöntä yrittää oikaista. 

Olen miettinyt, mistä tämä kumpuaa, ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on lähtökohtaisesti erilainen käsitys hevosesta eläimenä.

Kuva: Rimma Photography. Kuva on otettu syksyllä 2015.

Monen hevosihmisen hevoskuva on varsin negatiivinen. 

Negatiivisen hevoskuvan hevonen koko ajan pyrkii "pääsemään niskan päälle" tai "ottamaan johtajuuden". Hevonen "testaa" tai jopa "jallittaa" ihmistä, hakee konfliktia ihmisen kanssa.

Ihmisen on jatkuvasti oltava varuillaan, että hevonen ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Hevonen näyttäytyy ikään kuin vastustajaksi, joka pitää päihittää tai alistaa tahtoonsa.

Kun miettii tätä hevoskuvaa, ymmärtää yhtäkkiä oikein hyvin, miksi osa hevosihmisistä pitää niin tiukkaan kiinni kurista ja kokee hevosen omat aloitteet uhaksi. Jos hevoskuva on yllä kuvattu, onkin ainoastaan loogista, että hevoselle vapautta antava käsittelytapa tuntuu vaaralliselta.

Kuva Rimma Photography

Oma hevoskuvani on, kuten arvata saattaa, hyvin toisenlainen. Minä näen hevosen lempeäksi, nöyräksi ja ystävälliseksi eläimeksi, joka haluaa elää sovussa niin lajitovereidensa kuin ihmisenkin kanssa. Se toimii niin kuin on sen mielestä kannattavinta toimia.

Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, ettei hevonen vain luule itseään pomoksi, sen voi antaa ilmaista omia mielipiteitään, ehdottaa asioita ja aktiivisesti kokeilla, mitä ihminen tällä kertaa haluaa. Sitä voi jopa palkita oikeasta vastauksesta. 

Siinä, missä moni kurilinjan hevosharrastaja pitää minun hevosenkäsittelytapaani vaarallisena, minä pidän heidän hevoskuvaansa surullisena. 

Negatiivinen hevoskuva on surullinen tietysti ensinnäkin hevosen kannalta: Jos kaikki ei-toivottu käytös nähdään temppuiluksi tai jopa johtajuustaisteluksi, jää havaitsematta paljon kipua ja pelkoa, jotka oman kokemukseni mukaan ovat yleisimmät syyt hevosen rajun käytöksen takana. 

Toisekseen hevosen näkeminen vastustajaksi on surullista myös ihmisen näkökulmasta. On nimittäin aika paljon ihanampaa käydä tallilla ystävän kuin vastustajan luona.

"Hevosta ei voi pakottaa"

Luin Helsingin Sanomista Patrik Kittelin haastattelun. Juttu oli hyvä ja nostan hattua herralle. Hienoa nähdä ammattilainen, joka myöntää virheensä ja kykenee muuttamaan toimintaansa! Soisi muidenkin ottavan mallia.

Mutta piti se Kittelinkin päästää suustaan klassinen lause, jota hevosurheilussa jatkuvasti toistellaan oman toiminnan oikeuttamiseksi. "Hevosta ei voi pakottaa",  tai Kittelin muotoiluna "yhtään hevosta ei voi pakottaa huippukouluratsastukseen, jos ne eivät sitä halua".

Myönnän, että tämä usein eri muodoissa toistuva väite osuu minussa jonkinlaiseen hermokipupisteeseen ja kiihdyn joka kerta.

Onko Kittel siis sitä mieltä, että hänen hevosensa itse halusi liikkua rollkurissa siinä määrin tukalassa tilassa, että kieli sinertyi? Menneinä aikoina hevosia on jopa kuollut ikeensä ääreen - ihanko vapaaehtoisesti punnersivat niin kovasti, että henki lähti? (Edit.jälkimmäinen ei toki liity kouluratsastukseen, ainakaan tietääkseni.)

Kuvan poneja ei ole pakotettu poseeraamaan, tai ainakaan kovin paljon.

"Hevosta ei voi pakottaa" on pelkkää valkopesua ja vastuun välttelyä. Se on tapa välttää oman toiminnan eettinen pohdinta.

Hevosta todellakin VOI PAKOTTAA ja useimpia hevosia vieläpä erittäin helposti. Itse asiassa harvaa eläintä on niin helppo pakottaa kuin hevosta. Tai ainakin harvan eläimen pakottamista on ihmisen niin helppo perustella itselleen kuin hevosen, koska hevonen ei ilmaise epämukavuuttaan esimerkiksi uikuttamalla.

No, toki on niitäkin hevosia, joita ei voi pakottaa ainakaan ilman henkilövahinkoja.

Itsekin olen tavannut yhden sellaisen. Onnea vaan sille, joka yrittää pakottaa Albertia! Sen kanssa on pitänyt mennä pitkää tietä joka asiassa jo ihan siksi, että pakottamistaktiikalla olisi tullut vammoja joko sille tai minulle tai mahdollisesti molemmille. Silti jopa Albertia pystyy pakottamaan tilanteissa, joissa sen kieltäytymisen taustalla ei ole pelko/ahdistus vaan "en halua" tai "en jaksa".

Jos minä harrastelijana pystyn pakottamaan useimpia hevosia ja vielä ilman erityisen kovia välineitä, on vaikea kuvitella että ammattilainen ei osaisi pakottaa vielä huomattavasti tehokkaammin.

Yritäpä pakottaa!

Pakottaminen ei tarkoita pelkästään väkivaltaa, vaikka joskus sitäkin. Arkipäiväinen pakottaminen on paljon lievempää ja varmaan harmittomampaakin kuin piiskaaminen esteen yli tai vetäminen kankikuolaimella linkkuun.

Pakottamista on minusta sellainen tekeminen, joissa hevoselle ei anneta kuin yksi sen mielestä enemmän tai vähemmän epämiellyttävä vaihtoehto. Esimerkiksi jos hevonen ei halua kuolaimia ja ne puetaan sille siitä huolimatta.

En tässä nyt väitä esimerkiksi, että kaikki huippukouluratsastus olisi hevosen pakottamista. Enkä edes pyri tuomitsemaan kaikkia, jotka joskus hevosta pakottavat. En osaa itsekään toimia hevosten kanssa sataprosenttisen pakotteitta, vaikka toki pääsääntöisesti pyrinkin kouluttamaan ne niin, ettei pakkoa tarvitsisi.

Mitä siis ajan takaa? No ihan sitä, että jos päätyy pakottamaan hevosta, pitäisi tiedostaa ja myöntää niin tekevänsä sekä miettiä, haluaako juuri kyseisessä tilanteessa pakottaa, eikä ummistaa silmiään ajattelemalla, että eihän hevonen tätä tekisi, jos se ei itse haluaisi. Koska ei se aina halua. Ja silti suostuu jopa itseään vahingoittavaan toimintaan, koska se on nöyrä ja konflikteja välttelevä eläin.

Vaikka en tuomitse kaikkea pakottamista niin minusta hevosmaailma ei olisi yhtään huonompi paikka, jos iso osa pakottamisesta korvattaisiin kouluttamisella. Kouluttamisessahan on pohjimmiltaan kyse siitä, että sen jälkeen hevonen tosiaan haluaa samaa mitä ihminenkin. 

Iloitsen, että myös Patrik Kittel on siirtynyt tähän suuntaan, sillä kun tunnetut ammattilaiset muuttavat toimintaansa, harrastajat todennäköisesti seuraavat perässä.

Vuodenvaihteesta selvitty, mitenköhän seuraavalla kerralla

Jälleen on selvitty yhdestä vuodenvaihteesta. Kotirintamalla oli niin hipihiljaista, että paukkuarka koira tuskin havaitsi eroa mihin tahansa iltaan. Valitettavasti rauha ei ulottunut kolmen kilometrin päähän, vaan siellä oli ollut hetken aikaa enemmänkin maailmansodan meininki. Osasyynä tähän olivat ilmeisesti navakat tuuliolosuhteet, jotka kantoivat melun naapurista (edit. muutaman sadan metrin  päästä).

Normaalisti hevosemme eivät pelkää paukkuja eivätkä vuodenvaihteet ole aiemmin aiheuttaneet ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Nyt ponit olivat kuitenkin olleet paniikissa. Varsinaiset pakoreaktiot olivat käsittääkseni rajoittuneet melko lyhyeen ajanjaksoon, mutta vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeen ei ollut heinä maistunut.  

Onneksi kukaan ei sentään lähtenyt omille teilleen eikä esimerkiksi katkaissut jalkaansa sateen liukastamassa tarhassa.

Kuvituskuvana Ruusan huomattavasti rauhallisempaa juoksentelua jouluaatonaattona.

Täytyy vain toivoa, ettei poneille jäänyt nyt mitään paukkutraumoja tai muitakaan traumoja. 

Jos kansalaisaloite ilotulitteiden kuluttajamyynnin kieltämisestä ei mene läpi, täytyy todella miettiä, miten seuraavista vuodenvaihteista pihatto-oloissa selvitään. Kaikille pihattohevosille ei kuitenkaan ole mahdollista rakentaa omaa karsinaa vain yhtä vuoden päivää varten.

Maalla asuessa uusivuosi on sentään siinä mielessä rauhallisempi, ettei ole tarvinnut olla huolissaan oman turvallisuutensa puolesta. Toki kaupunkiaikoina myös koira pissasi varsinaisessa vuodenvaihteessa aina sisälle, koska ulkona sotatila jatkui aina vähintään tuplasti sallitun tulitusajan. 

Itsekin tykkään katsoa ilotulituksia. Silti tuntuu vähän kohtuuttomalta, miten paljon haittaa on luvallista aiheuttaa vain yhden päivän ilon takia. Tai siis periaatteessa yhden päivän, käytännössähän paukuttelu alkaa heti kun rakettien myyntipisteet avautuvat. 

Onneksi seuraavaan vuodenvaihteeseen on vielä melkein vuosi. 

Miksi omistan varsan

Miksi lähteä tekemään itselleen ratsua ihan siemenestä lähtien, kun helpommalla ja halvemmalla saisi valmiin ratsun? 

Vastaus on itse varsa. Aikaa sitten luin vanhan hevosmiehen haastattelun, jossa mies sanoi hevosen olevan parhaimmillaan ensin ihan tuoreena ja sitten seuraavan kerran vanhana. Voin allekirjoittaa.

Varsa on aina korvat törössä portilla vastassa. Kun emää lääkitsee, varsa haluaa myös näyttää, miten hienosti osaa ottaa lääketuubin suuhun. Kun emälle laittaa riimua, varsakin pyrkii työntämään siihen naamansa.

Vaikka poneista on hirveästi stressiä, Albertin iloisen ilmeen näkeminen sykähdyttää joka kerta. Albertin iloisen naaman varassa jaksoin raahautua läpi viime syksyn sateiden ja sen varassa jaksan nytkin, vaikka väsyttää.

Varsan kanssa edistyskin on silminnähtävämpää, etenkin tällaisen Albertin, joka pitää siedättää jokaiseen asiaan erikseen. Joka päivä kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat  vielä vähän aikaa sitten vaikeita ja nyt menevät kuin vettä vaan.

Ensimmäisenä syksynä ajattelin, että Albert ei ikinä totu kuumemittariin pyllyreiässään. Vieläkin sen pitää usein vähän keikuttaa peppua muistuttaakseen, että Albert ei arvosta. Sen verran pysyy kuitenkin paikoillaan, että lämmön saa mitattua tarhassa vapaana (ei tosin vieläkään ilman lahjuksia).

Loimikin oli Albertille pitkään jännä paikka. Nyt seisoo tyynimielisenä paikoillaan tarhassa vapaana, kun yhtään hyssyttelemättä heitän loimen niskaan ja kiinnittelen remmit.

Monessa asiassa Albert on jo emäänsä toimivampi. Ehkä emäkin olisi yhtä hyvä, jos olisin opettanut sen arkikäsittelyyn yhtä huolella kuin varsansa. Ruusan kanssa on ollut helpompi puikahdella oikoteille, kun se ei ole harrastanut yhtä dramaattisia vastalauseita kuin Albert.

Albertin kanssa elämä vaatii vaivannäköä, mutta näkeepähän kättensä jäljen. Jos sitä jonakin päivänä pidetään vain helppona hevosena käsittämättä sen eteen tehdyn työn määrää, olen saavuttanut tavoitteeni. Pitäähän ihmisellä tavoitteita olla.

Miten valita hyvä tallipaikka?

Olen monesti kehuskellut sillä, miten hyvin olen osannut valita tallipaikkani. Enimmäkseen tallinvaihdokset ovat johtuneet omasta uudelleensijoittumisestani tai muista logistisista syistä.

Luulin siis olevani aika hyvä valitsemaan tallipaikkaa, kunnes muutama vuosi sitten onnistuin  tekemään floppivalinnan peräti kahdesti peräkkäin. Toinen kerta oli kyllä pakkorako, jossa ei sopivalla aikavälillä (=välittömästi) löytynyt ihan sitä oikeaa paikkaa.

Silloisesta tallipaikanhakukierteestä - ja vähän jo sitä aiemmista valinnoista - olen oppinut ainakin jokusen asian.

Pieni throwback viime kesään. Tyytyväisiä poneja ja vähän hevosiakin.

Ensinnäkin, ei pidä sivuuttaa omaa vaistoa. Tallipaikan vaihto on stressiherkälle ihmisyksilölle aina ahdistava tilanne, mutta jos tallipaikkaa katsoessa tulee olo, että tallinpitäjän kanssa ei olla ihan samalla aaltopituudella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Tai jos tallinpitäjä kiireidensä vuoksi unohtaa sovitun tapaamisen eikä ilmaannu paikalle, voi olla että kiireitä on muutenkin liikaa tallin pyörittämiseen.

Toisaalta jos tallinpitäjä jokaiseen onnistuuko-kysymykseen vastaa hymyillen kyllä, kannattaa ryhtyä skeptiseksi. Jees-henkilöltä vaikuttava todennäköisesti tekee ongelman kaikista niistä asioista, joihin tallipaikkaa esitellessään sanoi "totta kai onnistuu". Tai sitten suostuu jokaisen toiveisiin ja niiden välissä poukkoillessaan väsyy. Ihminen, joka jämptisti vetää tekemisensä rajat, sen sijaan usein tekee ja jaksaa tehdä sen, mitä lupaa. 

Toisekseen ei pidä luottaa ainakaan tuntemattomien ihmisten lupauksiin jostain tulevasta. Jos pihatto ei ole vielä ihan valmis, siitä ei valmista välttämättä koskaan tulekaan. Ei kannata luottaa, vaikka joku yhteinen tuttu menisi tyypistä takuuseen.

Kolmannekseen, aina pitää kysyä, onko kirjallista sopimusta. Jos on, se kannattaa lukea ajatuksella ennen kuin lukitsee vastauksensa.

Ei nimittäin ole kivaa, jos sopimuksessa yllättäen lukeekin vaikka sellaista, että omistaja on vastuussa hevosensa muille hevosille aiheuttamasta vahingosta - myös yhteistarhauksessa (omalle hevoselle voi halutessaan ottaa sairauskuluvakuutuksen, toisen hevoselle ei).

Tai jos osa tallivuokrasta on tarkoitus korvata työllä, on hyvä tietää etukäteen, jos tallivuorot on kirjattu sopimukseen tyyliin "viidesti viikossa ja tallinpitäjän lomien tai sairastumisten aikana"...

Yllä olevat sopimukset ovat esimerkkejä todellisesta elämästä.

Ensimmäisessä tapauksessa tajusin pyytää sopparia vasta, kun niin sanotusti oli jo kakat housuissa eli poni jo siirretty. Kyllä, erittäin tyhmästi tehty ihmiseltä, joka ei ollut tottunut kirjallisiin tallipaikkasopimuksiin.

Tyhmyydestä hiukan viisastuneena en haksahtanut esimerkki kakkoseen, jossa tallivuokra olisi melko runsaasta ja käytännössä täysin ennalta-arvaamattomasta työvelvoitteesta huolimatta noussut lähelle vastaavan täysihoitopaikan tasoa. 

Työtä riittää nykyisessäkin tallipaikassa, mutta sentään vain omien ponien verran.

Koska olen aika tarkka siitä, miten ponejani kuuluu hoitaa, kysyn potentiaaliselta tallinpitäjältä erikseen aivan jokaista asiaa, jolla on minulle merkitystä.

Montako kertaa päivässä heinä, montako kertaa väkirehut? Millaista heinää, eihän sitä yllättäen vaihdeta säilöstä kuivaan tai vähäsokerisesta sokeriseen? Millainen päivärytmi tallilla on? Onhan vettä jatkuvasti saatavilla myös talvella? Missä voin liikuttaa poniani, millaiset maastot? Mitä, jos ponini sairaus tai joku äkillinen vamma vaatii hoitoa useamman kerran päivässä - voinko käydä vaikka puoliltaöin hoitamassa, jos en töiden takia aiemmin pääse? Nuo nyt ihan vaan muutamana esimerkkinä aihepiiristä.

En tiedä, montako tallipaikkaa on mennyt sivusuun siksi, että hakutilanteessa epäilemättä vaikutan täysin hysteeriseltä. Mutta mitä yksityiskohtaisemmin selvittää asiat etukäteen, sitä levollisemmin mielin voi tehdä muuttoa. Sanottu pätee ainakin tällaiseen kieltämättä hiukan hysteriaan taipuvaiseen ponitätiin.

On yllättävän monia erilaisia tapoja pitää hevosia. Monet niistä ovat minusta vääriä, mutta jonkun muun mielestä ainoita oikeita.

Joten  jos haluaa harrastaa ilman ylimääräistä ahdistusta, kannattaa valita sellainen paikka, jossa tallinpitäjän käsitys hyvästä hevosenpidosta on oman käsityksen kanssa mahdollisimman yhteneväinen.

Siinäpä tulikin tämän tekstin tärkein oivallus ja pointti.

Monella tallilla minun tapani käsitellä ponejani voisi saada kanssahevostelijat pyörittelemään silmiään. Mutta onneksi olen päätynyt kukkahattuiluineni tallille, jossa paitsi olen samoilla linjoilla tallinpitäjän kanssa, myös edustan kävijäimistön valtavirtaa. (Edit: olen sen verran hyvin kuitenkin myös aikaisemmat tallipaikat valinnut, että ei ole ollut silmänpyörittelyä niissäkään.)

Varsankin kesyttäminen on ollut mukavaa, kun esimerkiksi riimun pukeminen ensimmäistä kertaa kaksikuiselle saa aikaan kanssailoitsemista eikä tuhahduksia, että olisihan sen pitänyt olla sillä päässä jo kaksi kuukautta.

Se, että kaikki ovat samanmielisiä, ei tietenkään ole sattumaa, vaan tallinpitäjän valinnan tulosta. Ja homma toimii.

Kannattaako ostaa valmis ratsu vai kasvattaa sellainen itse?

Kannattaako oma hevonen kasvattaa siemenestä vai pitäisikö suosiolla lyödä tiskiin tuhdimpi setti euroja valmiista ratsusta? 

Jos kannattamisella tarkoitetaan rahaa niin voin ihan suorilta sanoa, että ei kannata! Siis kumpikaan.

© aaveen.net

Varsan tuotantokustannukset jäävät toki yleensä alemmiksi kuin valmiin ratsun ostohinta (ainakin jos sulkee silmänsä siltä tosiseikalta, että tamman ylläpitokustannukset juoksevat mammalomailun ajan). Mutta kun lasketaan summaa siihen, että hevosen päälle pääsee istumaan, viivan alle ehtii todennäköisesti kertyä muhevampi miinus kuin valmiin ratsun hankintakulut.

Tuotantokustannuksista pitää sitäpaitsi maksaa hyvässä lykyssä monta tonnia käsirahaa ennen kuin kinder-yllätys edes paljastuu. Paljastumisestahan se eurojen ohimarssi sitten alkaakin! Pienikin sairaus pienessä hevosenalussa tietää isoa rahanmenoa. Ja sairaus tulee varsaan helposti.

Jos luulit, että säästät ainakin varustekuluissa niin mietipä uudelleen. Sopivan loimen jos ostat niin kahden kuukauden päästä ollaan taas lähtötilanteessa, noin niin kuin esimerkiksi. Satulamenoissa tietysti alkuun säästää, mutta säästö muuttuu ratsastusikään tultaessa äkkiä tuplamenoksi.

Varsan kanssa pääsee pohtimaan monia asioita kuten miksi sillä paistavat kylkiluut, vaikka on madotettu ja ruokittu niin tuhdisti kuin uskaltaa.  © aaveen.net

Loppujen lopuksi tulevan ratsun kasvattaminen itse on sitä paitsi vähän kuin venäläistä rulettia. Ehkä saat ratsun, ehkä et, se vähän riippuu.

Jos käy niin hyvin, että tulee ratsu niin sen toimitusaika on kuitenkin useita vuosia. Niiden vuosien aikana tabula rasalle pitää opettaa kaikki ihmissuhteesta käytöstapoihin ja varusteiden pukemisesta niiden käyttöön. 

Onhan siinä vaivaa kerrakseen. Silti otsikon kysymykseen varman vastauksen voi antaa siinä tapauksessa, että hevosen hankkimisen ainoana tai tärkeimpänä motiivina on päästä ratsastamaan. Silloin ensimmäisenä mainittu vaihtoehto ei ole pelkästään kannattavampi tai järkevämpi, se on ainoa.

En minä tiedä, tuleeko Albertista koskaan ratsua. Minun tuurillani todennäköisesti ei. 

Mutta vaikka ei tulisikaan niin en koe, että sen kanssa vietetty aika ja siihen kulutettu raha olisivat menneet millään lailla hukkaan. Matka on se juttu, ei pelkkä päämäärä. Siinäpä se, kliseeseen tiivistettynä.


Kun odotin ensimmäisen kasvattini syntymää, ajattelin kaikkia niitä asioita, joita minä opettaisin varsalle. Kävikin hassusti niin, että varsa opetti minulle enemmän kuin minä sille. Sama tuntuu vahvasti toistuvan tämän nuoremman version kanssa. 

Ainahan sitä joka paikassa toitotetaan, että oppiminen ei mene koskaan hukkaan. Varsaopit nyt eivät ainakaan, jos aikoo hevosten kanssa pulata jatkossakin. Toimivat meinaan ihan aikuistenkin kanssa. (Tämän koulun lukuvuosimaksut ovat kyllä kipurajoilla.)

Sitä paitsi itse kasvatettuun eläimeen syntyy lyhyessä ajassa suhde, jollaisen eteen saisi aikuisen hevosen kanssa bondata todennäköisesti vuosia. Lisäksi varsat nyt vaan ovat aivan ihania.


Kun tekee itse itselleen niin saa sellaisen kuin haluaa, sanotaan. Se on totta, mutta vähintään yhtä totta on, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin ansaitsee. Itse opetetun hevosen kanssa saa päivittäin kokea konkreettisesti, mitä on tullut tehtyä hyvin ja missä on oikaistu tahi mokattu.

Vaikka aika isojenkin mokien vaara on varsan kanssa alati läsnä, en ollenkaan käsitä, miksi joku ostaa varsan ja lykkää sen sitten jonkun toisen koulutettavaksi.

Jos haluaa jäädä paitsi kaikesta varsuuteen liittyvästä kivasta, miksei osta aikuista hevosta? Varsan kasvamiseen kuluvan ajan kun laittaisi ylläpidon ja koulutuksen verran rahaa säästöön niin karttuneella summalla saisi ihan kivan ratsastusikäisen hevosen.

Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Ja vähän kuulumisia)

Usein kuulee sanottavan, että varsan riimukoulutus on aloitettava mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, koska silloin ihminen vs. varsa -paini vielä päättyy ihmisen voittoon. 

Jos meinaa painiksi pistää niin onkin kyllä viisasta aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jo muutaman viikonkin ikäinen varsa on jo sen verran vahva, ettei semmoista ainakaan tällaisen heikon tädin voimilla enää pidellä.

Pakotusmenetelmällä on kiistatta tullut ihan toimivia hevosia. Mutta koska kukkahattu ei ehkä koskaan enää lähde päästäni vaikka kuinka repisin, halusin Albertin kanssa edetä toista tietä.

Ja tiedoksi muillekin, varsan riimuopetus on täysin mahdollista suorittaa ilman voimankäyttöä, jos vaan halua ja kärsivällisyyttä löytyy.

Riimureenejä. Ruusa kyselee, koska se saa laittaa pään riimuun. On muuten liikuttava näky, kun tuollainen 6-vuotias yrittää tunkea päätään varsariimuun. Nämä kuvat ovat jo melkein kuukauden takaa, Albert on siitä hurjasti kasvanut!

Kärsivällisyys on ollut tarpeen, sillä hidasta on ollut. Semmoista se on, kun amatööri tekee. Tulee virheitä, pitää välillä pakittaa vähän taaksepäin.

Jos olisin etukäteen tiennyt, miten kauan tässä painimattomassa menetelmässä Albertin kanssa menee, olisin ehkä ostanut varsalle riimun jo ennen syntymää ja iskenyt sen sille päähän jo ennen kuin se oli syntymän jäljiltä kuivunut.

Vitsi vitsi.

Vaikka aikaa meni viikkoja, ei harmita, että valitsin tämän tien. Ei ole tarvinnut painia eikä jahdata varsaa riimun kanssa. Voi olla, että jahtaamallakin olisi mennyt viikkoja. Ja voi olla, että painimetodin vaikutus Albertin ihmisrakkaudelle olisi ollut toisentyyppinen.

Tässä hiljaksiin ja ilman varsan pakoreaktiota tekemisellä on nimittäin ollut sellainen oheistuotos, että Albertin luottamus omaa ihmistään kohtaan on melkein kuin varkain kasvanut.

Varsa on saanut tutustua välineeseen myös maistelemalla. Tässä vaiheessa rapsutus on jo vahviste. 

Annan ajankohtaisen esimerkin. Viikko sitten kävi niin, että Albertin jalka oli yhtäkkiä turvonnut. Tietysti jänteen kohdalta, kuinkas muutenkaan. Ihan samanlainen turvotus oli Ruusan ihan vastavassa kohdassa viime kesänä, ja se oli 10 prosentin jännevamma.

Koska keskellä Albertin turvotusta on rupi, voimme päätellä (ja kovasti toivoa), että jalka on kolahtanut johonkin. (Ja nyt viikkoa myöhemmin vaikuttaa siltä, että patti onkin etupäässä luussa.)

Mutta kaikkihan tietävät, mitä tehdään silloin kun turvotusta on jänteessä. Silloin kylmätään. 

Mitäköhän tästä tulee, mietin ottaen huomioon kaikki ne kerrat, kun Albertin kanssa on painittu pakollisten hoitotoimenpiteiden kanssa.

Pari kolme viikkoa on näistäkin kuvista jo. 

Kerron, mitä tuli. Ensimmäisellä kylmäyskerralla melkein itkin, ja ihan silkasta liikutuksesta.

Varsani seisoi paikoillaan 15 minuuttia putkeen kuin sen jalalle olisi aina valutettu kylmää vettä. Tallissa sisällä, mutta muuten aivan vapaana. Siinä se seisoi pää alhaalla, välillä vähän painoi turpaansa tukkaani - eikä edes yrittänyt purra. 

Sittemmin olemme siirtyneet kylmäyspatjan käyttöön, ettei kaivo Albertin kintun vuoksi sentään tyhjenisi. Kylmäyspatjan käyttö onnistuu videolla näkyvällä tavalla. (Heinäpussukka on lähinnä emäponin lyhyen pinnan vuoksi.) Sorry, video on tosi tylsä, mutta varsa mielestäni ihana.

Linkki videoon
No niin, takaisin siihen riimuun.

Albertin riimutreenin lähtöpiste oli, että varsa ahdistui koko ajatuksesta, että moinen kapistus tulisi sen lähelle. Tuohon aikaanhan myös omaihminen oli Albertin mielestä lähtökohtaisesti epäilyttävä ja epäkiinnostava hahmo.

Riimuopetukseen käyttämäni metodin tarkemman kuvauksen löytää esim. Tuire Kaimion tiiliskivestä nimeltä Hevosen kanssa.

Tiivistettynä idea on palastella opetettava asia niin pieniin osiin, että hevoselle ei tule hätä eikä ahdistus. Sitten edetään sitä mukaa kuin hevonen rentoutuu edellisissä vaiheissa. Ihan alkuun varsan pitää vain katsoa kohti riimua, sitten koskettaa jotain riimun osaa turvallaan jne. Kunnes päästään siihen, että riimu on päässä.

Koska rapsutus ei ollut Albertille palkinto, päädyin ihan perinteiseen negatiiviseen vahvisteeseen eli siihen, että varsan tehdessä oikein riimu ja ihminen vetäytyivät loitommalle. Myöhemmin on otettu rapsutuskin mukaan.

Tiukka keskittyminen. Ja joku toinenkin haluaisi kai huomiota.

Koulutus on tehty, kuten kuvistakin näkee, varsan ollessa vapaana tarhassa. Tämä tietysti tarkoittaa, että poni pääsee halutessaan poistumaan paikalta. Mikä taas tarkoittaa, että se kertoo kiusallisen selkeästi, jos tehdään liian paljon tai liian nopeasti. 

Entinen minä, joka ei vielä käyttänyt kukkahattua, olisi ajatellut, että pakomahdollisuuden tarjoaminen opettaa ponille, ettei sen tarvitse. Että se oppii lähinnä - poistumaan paikalta.

Mutta jännä juttu, ei asia olekaan niin. Kun varsalla on mahdollisuus halutessaan poistua, se oppii, ettei sitä pakoteta sellaiseen, mihin se ei ole valmis. Se oppiikin luottamaan ja haluamaan yhteistyötä. Ja mikä parasta, edes amatööri ei saa kovin helposti aikaan peruuttamatonta vahinkoa.

Laidunrallit tapahtuivat ennen kuin löysin Albertin jalasta turvotusta.

On tämä vaan mahtavaa hommaa, varsan kanssa touhuaminen. Ihan parasta.

Hyppelehtivän postauksen huipennukseksi vielä video hyppelehtivästä varsasta. (Ja ihan lopuksi tavoistani poiketen pieni kuvaoksennus, kun kuvia on niin paljon mutta kirjoittamiseen on ollut heikosti aikaa.)


Linkki videoon

Hamppukuivike - ei kiitos enää

Jos mainoksiin on uskominen, hamppu on kuivikkeena joka suhteessa ylivertainen. Ja minähän uskoin. Ostin siis viime syksynä luottavaisin mielin lavallisen hamppua. Erityisesti houkutti pölyttömäksi kehuminen, olinhan etsimässä petimateriaalia äärimmäisen pölyherkälle ponille. 

Hankin tarkoituksella kotimaista, vaikka se oli kalliimpaa. Paitsi, että mielelläni tuen suomalaista työtä, ajattelin että kotimainen tavara olisi laadultaan ensiluokkaista. 

Kun levitin hamppua ensimmäistä kertaa pihattoon, ymmärsin, miksi pölyttömyysväitteen yhteydessä on aina lukenut "asetuttuaan". Levitysvaiheessa pöly oli nimittäin sen verran sankka, että yskin loppuillan. Huom. en ole astmaatikko tahi allergikko.

Kuukautta myöhemmin mietin, kuinkahan pitkään siinä "asettumisessa" menee. Kuivike edelleen pölysi heti, jos sitä potkaisi. 

Ennen varsomispihattoon siirtymistä tallinpitäjä kerran huomautti, että Ruusan asuttama pihatto haisi homeelta. Rakennus ei kuitenkaan ollut homehtunut, siellä vaan oli hamppukuivitus. Kieltämättä sama hamppu lojui pihaton pohjalla aika pitkään, koska ponit eivät käyttäneet sitä vessana (tai juuri mihinkään tarkoitukseen), mutta vastaavassa ajassa turve ei ala haista miltään.

Jos hamppu kostuu, haju on voimakkaan homeinen. Ja kyllä se äkkiä kastuukin läpimäräksi.

Tältä se näytti oljen alla.

Aika pitkään myös odottelin, että hampusta alkaisi muodostua jonkinlainen patja. Turhaanpa odottelin. Patjoittumisen sijaan kuivike pyörähti aina liukkaasti jalan alta. Yksi piehtarointikerta riitti paljastamaan pihaton pohjan, vaikka hamppua oli mielestäni reilu kerros (noin 30 cm). 

No, ajattelin, ehkä kuivike vaatii vähän enemmän tallausta patjautuakseen. Päätin siis antaa hampulle vielä mahdollisuuden, kun poni varsavalvojaisten vuoksi oli sisällä enemmän. Tämä oli järkevääkin, kun kalliit paalit makasivat pihassa.

Kun poni vaihtoi pihattoa ja uudessa majapaikassa oli edellisten asukkaiden jäljiltä turvetta, tilanne helpottui. Turve-hamppu-sekoituksesta tuli ehkä paras patja ikinä.

Myös myöhemmin kuvioon tullut olki sai jonkin verran sidottua hamppua paikoilleen. Oljen alla kuivike oli kuitenkin edelleen irtonaista. Jos siivotessa joutui sitä pöyhäisemään, alkoi välittömästi yskittää.

Hamppupöly on hyvin hienojakoista, joten se epäilemättä pääsee poninkin hengitysteissä ihan keuhkojen perukoille saakka. Ei jatkoon!

Jo ennen hamppupaalien loppumista luovutin ja kippasin ponini alustaksi kärryllisen tallin tarjoamaa kuiviketta. Ah, miten ihanasti turve asettui pihaton pohjalle välittömästi tiiviinä ja joustavana, ei karannut jalan alta eikä upottanut. Pölyäkään ei hengityselimistöön asti noussut.

Ei mahda mitään, turve vaan on kuivikkeena ylivertainen. Kylmäpihatossa se tosin jäätyy talvella ja liian kuivana pölyää aika lailla ennen patjautumistaan. (Väittävät kuitenkin, että turpeen pöly on sen verran karkeajakoista, ettei päädy koskaan hevosen keuhkoihin asti.)

Isoin ja typerryttävin miinus turpeen käytössä on kuitenkin sen ekologinen jalanjälki. Turpeen nimittäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi on, poliitikkokielellä, vähintäänkin muunneltua totuutta. 

Laadukas (eli pölytön) olkihan olisi muuten ihan ykköskuivike, mutta pissalle se ei mahda mitään. Tarvitaan siis pohjalle jotain imukykyistä. On myös myönnettävä, että olkikarsinan siivoaminen on aivan oma (ärsyttävä) taiteenlajinsa. Puhumattakaan siitä ongelmasta, että pölytöntä olkea ei saa juuri mistään.

Olki on paras, tuumii pikku-Albert noin 1 viikkoa.
Valitettavasti ensiluokkainen olki loppui ja ponit syövät olkea niin reilusti,
että en uskalla kaviokuumeen jälkeen sitä pitää.

Tässä postauksessa mainittujen kuivikkeiden lisäksi olen kokeillut seuraavia:

• Pölysuodatettu puru (kutteri): tähän asti ehkä pölyttömin kuivike. Litistyy jonkin verran, mutta ei varsinaisesti patjoitu. Imukyky on purun imukyky eli tarkka siivoaminen on tarpeen. Maatuu huonosti, joten vaikea hävittää. Lisäksi juuri tätä pölysuodatettua kutteria ei kai enää saa mistään. 
• Olkipelletti (Streufex): Vähäpölyinen, muhjuunnuttuaan patjoittuu, kevyt siivota, kuivikehävikki erittäin pieni, helppo hävittää. Ongelma: kevyellä kengättömällä ponilla ei tahtonut muhjuuntua millään, vaan poni seisoi jatkuvasti "helmien" päällä. Rupeaa myös helposti haisemaan eli pissat siivottava huolella. Lisäksi kallista.
• Virolainen olkipelletti: Muuten aika lailla kuin edellinen, mutta pöly aivan helvetillinen - jopa hamppua hirveämpi.
• Puupelletti: Hitusen vähemmän pölyävä versio edellisestä.

Onko olemassa kuivike, jolla olisi turpeen imu- ja hajunsitomiskyky sekä patjoittumisominaisuudet, mutta joka ei pölyäisi ja jota saisi ilman soiden kuivattamista? Luulenpa, että jos sellainen olisi keksitty niin kaikki käyttäisivät sitä.

Voiko aikuinen ostaa itselleen ponin - ja miksi ihmeessä ostaisi

Säännöllisin väliajoin eräällä hevosaiheisella keskustelupalstalla on viestiketju, jossa täysi-ikäisyyden saavuttanut henkilö tiedustelee oikeuttaan hankkia poni. Ihan omaan käyttöön, ei lapsen varjolla.

Vastaajista yleensä vähintään kymmenkunta toistelee, että aikuisella ei voi olla ponia. Ei ainakaan pienempää kuin vähintään 145-senttinen jytkäle, vaikka kysyjä olisi ilmoittanut olevansa lähes hobittimitoissa. Sitäpaitsi nälkähän kasvaa syödessä ja kohta täti kyllästyy puksuttamaan ponilla, jolla ei kuitenkaan pääse kehittymään aluetason helppoa A:ta pidemmälle. (Todellako?)

Kokemuksesta voin kertoa, että nälkä tosiaan kasvaa syödessä. Nimittäin koko ajan tekisi mieli ostaa lisää poneja. Jos minulla olisi hirveästi rahaa, ostaisin ja kasvattaisin koko ajan lisää poneja.

Poniratsastus on vaan parasta.

Mutta miksi ihmeessä aikuinen haluaa ratsastaa ponilla, kun on hevosiakin? 

Minäpä kerron. Aikuinen haluaa ratsastaa ponilla samasta syystä kuin joku toinen haluaa ratsastaa suomenhevosella tai tinkerillä, vaikka on puoliverisiäkin. Eli ihan kuulkaas oman mieltymyksen vuoksi. 

Minä nyt vaan satun tykkäämään poneista.

Ponit sykähdyttävät aivan eri tavalla kuin yksikään hevonen. Ehkä se johtuu siitä, että ponit ovat söpömpiä, tai siitä, että niillä on hauskasti pilkettä silmäkulmassa, tai siitä, että lyhyehkön ihmisen on helpompi saada otetta pienestä ratsusta. Tai kaikista näistä yhdessä. En minä loppujen lopuksi osaa selittää, miksi tykkään poneista enemmän kuin hevosista. Niin vaan on.

Kuva viime syksyltä.

Nettikeskusteluissa minua ei lainkaan yllätä ihmisten innokkuus tyrmätä toisten haaveita. Enemmän yllättää se, että joku aikuinen katsoo tarpeelliseksi ottaa huomioon muiden mielipiteet hevosvalintaa miettiessään. 

Minä en kysynyt keneltäkään, voinko ostaa ponin vai pitäisikö sittenkin hankkia ihan hevoskokoinen kaviokaveri. Minulle kelpasi vain poni, ja nimenomaan welsh-poni. Koska ponit nyt vaan ovat parhaita ja poneista parhaita ovat welshit.

Ensimmäinen oma oli tietystikin welsh-pomi, Ruusan emä. Syksyllä 2010 otetussa kuvassa on mukana myös Ruusan alku. (Olen muuten yrittänyt etsiä noita suojia, mutta en ole löytänyt.)

Kukaan ei ihmetellyt valintaani ainakaan päin naamaa. Ehkä siksi, että kaveripiiriini kuului jo valmiiksi liuta ponitätejä.

Vain ei-hevosihmisistä joku uskalsi ihmetellä, enkö ole liian suuri poneille, koska ponithan ovat maksimissaan metrin korkuisia kaikki.  

En tiedä, onko minulla ollut tuuria vai olenko vain liian tyhmä ymmärtääkseni vinoilua, mutta millään tallilla ei ole ihmetelty aikuisen poniharrastusta. Monessa paikassa on tosin ollut muitakin ponitätejä. Ja aina välillä joku ponikoon yli kasvanut täti on huokaillut, kuinka onnekas olenkaan, kun olen tarpeeksi pieni poniratsastajaksi. 

Olen minä ehkä kerran kuullut lauseen, että aikuisella kuuluisi olla ratsunaan hevonen, mutta pidän tätä melko vähäisenä määränä lähes seitsemän vuoden poninomistajuuden aikajanalla.

Poni kertoo, mistä pitää rapsuttaa.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että hankinnoistaan saa päättää ihan itse, ainakin jos rahatilanne sen mahdollistaa.

Joten jos tädistä (tai vaikka sedästäkin) tuntuu, että oikea harrastuskaveri olisi hevoseksi alamittainen, kannattaa hankkia sellainen. Tietysti sillä varauksella, että jos harrastus sisältää harrastuskaverin selkään kipuamista niin kannattaa käydä ponikaupoille puntarin kautta.

Miten ennen pärjättiin ilman tilsakumeja?

Täytyy myöntää, etten muutama viikko sitten ponia kengityttäessäni todellakaan uskonut, että marraskuun alussa on Etelä-Suomessa talvi. No, jos joku ei tiennyt, niin nyt on. Talvi siis. Ja sehän on siis aivan mahtava yllätys. 

Talvi yllätti ponitädin, mutta ei aivan housut nilkoissa, tai kesäkengät ponin jaloissa. Ruusan kengissä on ollut hokinreiät sentään kesästä lähtien. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin liukkaus iskee maaperään.

Kuvat otettu keskiviikkona, jolloin päästin Ruusan hetkeksi hankitreenaamaan laitumella. 

Joten kun meteorologit alkoivat esitellä lumisia sääkarttoja niin ponilla oli hokkia alla ennen kuin autossa nastarengasta. Takakavioihin tosi suhrasin hokkeja vasta sinä tiistaiaamuna, kun tallin tienoo jo hohti valkoisena - päivää ennen kuin lumisateen piti ennusteen mukaan tulla. 

Tästä kaikesta vaivannäöstä ei tosin heti ollut merkittävää hyötyä, sillä hokit eivät paljon maahan osuneet. Koska tilsat. Tilsakumeja ei tullut silloin lokakuussa mieleen laittaa ponin muutenkin ohuita anturoita hieromaan.

Tämä kaikki on herättänyt kysymyksen, miten ihmeessä ennen vanhaan pärjättiin ilman tilsakumeja.

Kysyn ja vastaan itse. Ei pärjättykään.

Yhtenään oli loikattava hevosen selästä alas irrottamaan ylimääräisiä korkoja kengistä. Joku kehittyi taitavaksi naputtelemaan tilsoja irti vasaralla, minä käytin kaviokoukkua vääntimenä. Tallitakkeja pesuun laittaessa taskusta löytyi aina kaviokoukku. Siihen aikaan koukku ei ollut omani, eiväthän ratsutkaan olleet. 

Muistan, kun ensimmäisen kerran tutustuin tilsakumeihin.

Hyvä, etten purskahtanut itkuun silkasta helpotuksesta. Että joku olikin keksinyt juuri sen, mitä olin kaikki hevoselämäni siihen astiset talvet kaivannut.

Sen päivän jälkeen talvella ratsastus ei ollut enää entisensä. Se oli sata kertaa parempaa.

Kyllä tislakumien kanssa kelpaa juosta.

Onneksi Ruusallekin on nyt saatu etukenkiin tilsakumit, kun tallilla kävi viime maanantaina kengittäjä. Takaset jätettiin vielä ilman kumeja. Tällä säästin kaikkien osapuolten hermoja sekä 50 euroa.

Kyllä, kengittäjä todella veloitti 50 euroa pelkästä kenkien irrotuksesta, kahdesta tilsakumista ja kenkien uudelleenlyömisestä. Mutta se oli silti ns. money well spent. (Tosin tämä ihanuus kuuleman mukaan sulaa pois jo ylihuomenna, mutta onpahan saatu viikon verran harrastaa kunnolla.)

Tarkenee, tarkenee (jopa kylmätä)

Heti, kun lämpömittarin elohopea alkaa kutitella kakkosella alkavia lukuja, alkaa myös valitus niin somessa kuin livenäkin. Kylmää on. Tai ei enää ole, tänään taisi olla kipakoimmillaan -14 astetta.

"Kato mami, mulla on pakkasta ripsissäkin!" 

Muutenkaan täällä etelässä ei ole ollut kovin paljon yli 25 asteen pakkasia, joten mahtavia ulkoilusäitä on pidellyt! Kaiken mudassa tarpomisen jälkeen en todellakaan valita. Tai no, olen minä vähän valittanut. Silloin, kun torstaiaamuna olin kiireellä lähdössä ja auto halusi mieluummin jäädä pihaan odottelemaan hinausta. Silloinkin valitin autoa, en säätä.

Ruusakin osaa kerrospukeutua.

Säähän nimittäin on vain pukeutumiskysymys, siis tällaiselle perusterveelle henkilölle.

Täti on viettänyt lapsuutensa pääosin 1980-luvulla. Kuten kaikki tädit ja sedät muistavat, silloin olivat talvet talvia ja kesät kesiä. Talvella koulussa hiihdettiin vuorittomissa nahkamonoissa silloinkin, kun räkä jäätyi poskelle. Kouluun myös mentiin suksilla 20 kilometriä suuntaansa.

No ei nyt ihan sentään, mutta kylmää silloin kuitenkin oli huomattavasti useammin kuin 2010-luvulla.

Kun talvet olivat talvia, osattiin myös pukeutua. (Edit: Kovikset eivät osanneet silloinkaan.) Sosiaalisessa mediassa nähdyn perusteella nykyään ei osata.

Mielestäni asianmukaista pakkaspukeutumista ovat mm. villasukat, lämpökerrastot, villahousut, kypärämyssyt, paksut pipot, toppahanskat, rukkaset, karvavuorilliset kengät ja toppavaatteet.

Sen sijaan asianmukaiseen pakkaspukeutumiseen eivät kuulu esim. tavallliset ratsastushousut, collegehousut, ohuet sormikkaat, tennarit tai kumisaappaat.

Tädin oman pakkastallilookin ydin ovat niin paksut ratsastushousut, että niitä ei tällaisilla alle 15 asteen pikkupakkasilla voi jalkaansa vetääkään. Ne ovat saaneet roikkua naulassa ainakin kaksi edellistä talvea, mutta nyt ne tekivät muutamaksi päiväksi paluun. Alle kunnolliset pitkikset.

Lisäksi tietysti yläosan verhoksi pari alusvaatekerrosta ja toppatakki. Jalkoihin villasukat ja väljät karvakengät, käsiin toppahanskat ja päähän kypärämyssy sekä pipo.

Kyllä muuten tarkenee!

Sitä paitsi kun pysyy liikkeellä, pakkanen ei ehdi purra.

Pimeässä vuodenajassa on se hyvä puoli, että aamu-uninenkin voi nähdä aamuruskon.

Mitä poniiniin tulee, astmaatikko lomaili kylmimmät päivät. Tämä tosin johtui vähemmän keuhkovammasta ja enemmän siitä lähes koko säären mittaisesta turvotuksesta, joka ponieläimen toiseen etujalkaan maanantaina ilmaantui. Tätä edelsi sunnuntain ratsumaastossa sellainen tunne, että ihan kuin poni olisi ollut ep.

Mutta tässäkin tapauksessa Etelä-Suomen talveen harvinaislaatuiset säät suosivat meitä. Turvotus ja lämpö nimittäin katosivat jalasta tiistai-iltaan mennessä. Varmuuden vuoksi olen kuitenkin rampannut tallilla käärimässä kinttua vuoroin kylmäyspatjoihin ja vuoroin neopreenisuojiin. Lyhyen Metacam-kuurinkin on poni joutunut nielemään.

Onpahan nyt ainakin tehty jotain siltä varalta, että kyseessä on oikea vamma eikä vain aiheeton vikailmoitus. Toivotaan kuitenkin jälkimmäistä.

Jalan lämmön mittaamiseen olen muuten käyttänyt ihan omaa käpälää, joka on pakkasella muutenkin tärkein instrumentti tallielämässä. Jalan pitäisi tietysti tuntua viileältä. Muuten pakkasilla toivottu käsituntuma on mukavan lämmin, muttei kuuma. Tämä pätee niin ponin loimenalukseen kuin juomaveteenkin.

Pakkasella on tärkeää antaa hevoisille paljon heinää pureksittavaksi. Ruusalta ja Veeralta ei ainakaan loppunut pureskeltava kesken.

Koska ähkyriski on pakkasella todellinen, tallinpitäjämme on vaivojaan säästelemättä yhtenään kantanut vesiastiaan lämmintä vettä. Lisäksi Ruusa on saanut päivittäin eteensä lämmintä melassivettä, johon se on pääosin suhtautunut melko välinpitämättömästi.

Poniini on myös pukeutunut lämpimästi. Emän jäämistöstä kaivettu 300-grammainen fullneck-loimi on riittänyt lähes koko pakkasjakson ajaksi. Lähes. Kun lämpötila torstai-iltana alkoi olla -30 asteen tienoilla, poni hytisi.

300-grammaista paksumpaa täkkiä ei - muuten varsin vaikuttavaan - loimivaraintooni kuulu, joten poninkin oli kerrospukeuduttava. Ikävä kyllä viime talvena heräteostettu paksu alusloimi oli jäänyt siihen aiemmin mainittuun hyytyneeseen autoon. Niinpä hätävarana pantiin kaksi ulkotakkia päällekäin. Loppui se hytinä niinkin.

Muutenhan pakkanen on paukkunut myös ponissa sisällä siihen malliin, että mainittu paukkuminen on tämän viikon kahdella "kävelylenkillä" lähes kokonaan estänyt ponia esittämästä käynti-nimistä askellajia.

Apua, onko päässäni kukkahattu?

Tajusin sen yhtäkkiä. Vaikka olen aina luullut kelluvani hevosharrastajien valtavirrassa, minusta on kuitenkin tullut jonkinlainen toisinhevostelija. Sellainen, jota virran vastapuolelta nimitellään sellaisilla termeillä kuin kukkahattutäti tai hippi.

Miten tässä näin kävi?

Hevosten hyvinvointi on toki aina kiinnostanut ja ainakin toivon, että hevosten hyvinvointi on kaikkien hevosharrastajien prioriteetti.

Kun Ruusa sairastui hengitysteistään, hylkäsin ajatuksen perinteisestä karsinatallista. Onhan se selvää, että pihatto on hengitystieongelmaisen ykköspaikka. Mutta jossain vaiheessa tajusin, että en enää haluaisi vangita poniani vähintään 12 tunniksi vessan kokoiseen koppiin. Edes siinä tapauksessa, että se kokisi ihmeparantumisen.

Luen hevostutkimuksia ja mitä enemmän opin hevosesta eläimenä, sitä vakavammin haluan tarjota omalleni mahdollisimman lajityypillisen elämän. Hevosseuraa samassa aitauksessa. Ehdottomasti tilaa juosta (nykyinen tarha on ihan minimimitoissa). Mahdollisimman paljon laiduntamista.

En halua, että ponini on tallilla vain säilytyksessä, vaan sen pitää olla siellä kotonaan. Sydän särkyy, jos ihmisen vierailu on hevoselle päivän isoin juttu.

Kuolaimet meillä sentään on käytössä, mutta niitäkään ei sille (yleensä) pakoteta suuhun, vaan olen opettanut sen ottamaan ne suuhunsa oma-aloitteisesti. (Namilla.)

Ja sitten on vielä se true-kukkahattujuttu. Hevosenkäsittely. Se oppimisprosessi, joka sai minut rupeamaan bloggaajaksi. Haluan oppia lukemaan hevosta niin, että oppiminen olisi sillekin miellyttävää. Haluaisin, että yhteinen touhuaminen ei olisi kiva harrastus vain minulle, vaan myös ponille.

Luulisi, että tämä jos jokin olisi valtavirtaa. Mutta kun olen etsinyt apua Ruusan kouluttamiseen, en ole uskaltanut ottaa ketä tahansa. En halua sellaista, joka kiiruhtaa tehtävästä toiseen miettimättä, onko poni sinut edellisen asian kanssa.

Ratsastuksessa kukkahattuistuminen alkoi kylläkin jo (edit: vai pitäisikö sanoa vasta) toista vuosikymmentä sitten. Silloin hoksasin, että hevosta voi ratsastaa myös pääosin istunnalla. Ei tarvitse nyplätä ohjalla, vaan on mahdollista, että hevonen hakeutuu kauniille tuntumalle ihan itse. Ja että sillä nyökyllä ei olekaan mitään merkitystä, jos kaarella on vain kaula.

Luulin, että kevyellä kädellä ratsastaminen olisi valtavirtaa ja kädellä ratsastaminen lähinnä wannabe-tuuppareiden oikotie onneen. Mutta viime vuosina olen nähnyt jopa ratsutuksesta rahaa ottavilta niin rumaa ratsastusta, että suu on jäänyt auki sitä katsellessa.

Luulin olevani valtavirrassa, mutta olen alkanut epäillä, että en olekaan. Kertokaa, että olen ainakin osittain väärässä, jooko?

Liebster, osa 3

Sain Liebster award -haasteen vielä kolmanneltakin blogilta, Todistettavasti tulinen -blogin Jennyltä. Kiitos Jennylle kivoista kysymyksistä ja tietenkin ylipäätään Liebsteristä! Kaikista haasteista Liebster on minusta mukavin, koska se sisältää ajatuksen siitä, että haastetaan itselle mieleisiä blogeja.

En nyt haasta ketään, koska tein sen jo ensimmäisten Liebster-vastausten yhteydessä.

Aikaisempiin Liebster haasteisiin: osa 1, osa 2

1. Miksi bloggaat?

Tärkein syy on ehkä se, on hauska kirjoittaa tällaista vapaamuotoista ja omakohtaista tekstiä. Luulin jo, etten enää voisi löytää rakkautta omaehtoiseen kirjoittamiseen, joka oli kai opiskeluaikoina pudonnut jonnekin tenttikirjojen väliin. Mutta niin se vaan putkahti takaisin, kun aloin kirjoittaa blogia.

Alunperin tarkoituksena oli myös kirjata ylös omia oivalluksia aloittaessani hevostelua tavallaan uudelleen alusta. Siltä se tuntui, kun aloin opetella uudenlaista - hevoslähtöisempää - asennoitumista ja tekemistä hevosteluun. Samalla toivoin, että teksteistä olisi apua jollekin, joka painii samanlaisten pulmien parissa.

Ainakin ensimmäinen tavoite on toteutunut, palaan aina välillä johonkin kurssimuistiinpanoihin ja saan kurssin opit taas tuoreina päähän.

Uudenlainen hevostelu on vaatinut varusteosaston päivitystä. Keväällä 2013 hankittu naruriimu on ollut kovassa käytössä.

Ehkä vähän minulle yllätyksenä on tullut se, miten tärkeäksi bloggaamisen syyksi on muodostunut myös tätä kautta saatu vertaistuki. Sillä on ollut pahoissa paikoissa yllättävän paljon merkitystä.

2. Mitä mieltä olet varusteurheilusta?

Ei minulla ole siihen sen kummempaa kantaa. Jos varusteurheilu ei ole pois sen tärkeimmän "välineen" eli hevosen hyvinvoinnista niin ei se minua haittaa, jos joku haluaa esim. pukeutua pollensa kanssa sävy sävyyn.

3. Millaiset luonteenpiirteet hevosessa ovat mieleesi?

Ihmisystävällisyys, uteliaisuus, selväpäisyys, mutta samalla hevosessa pitäisi olla vähän tultakin. Tässä tulikin kuvailtua welsh-poni.

4. Millaisia tavoitteita sinulla on hevosharrastuksessa vai onko ollenkaan?

Yksi tärkeimmistä tavoitteista, kuten jo moneen kertaan on tullut todettua, on oppia ratsastamaan.

Toinen on päästä joskus ihan oikeasti kasvattamaan welsh-poneja, mihin liittyy se, että tavoitteena on joskus saada hankituksi sen verran maata, että siihen saa talon ja tallin.

Jostain syystä kaikki mahdolliset istuntavirheeni tulevat räikeästi esiin, kun ratsastan Ruusalla. Luulen, että se johtuu ponin pienuudesta ja raakuudesta. Sekä tietysti omasta kyvyttömyydestä.

5. Oletko koskaan meinannut "heittää hanskoja tiskiin" hevosasioissa?

Ehkä noin kerran viikossa, joskus useamminkin. Usein olen ajatellut, että hevossuojelullisista syistä olisi paras lopettaa vähintään ratsastusharrastus. En ole kuitenkaan siihen vielä kyennyt ja tuskin kovin helpolla pystyn myöhemminkään.

Ainoa kerta, kun olen vakavissani harkinnut ratsastuksen lopettamista oli, kun ehkä 15 vuotta sitten ratsastustunnilla putosin niskoilleni siihen malliin että muut tuntilaiset luulivat näkevänsä minut kohta ambulanssin paareilla. Ihme kyllä selvisin siitä venähdyksellä. Silloin mielessä pyörivät kaikki kauhukuvat siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Kauhukuvia pyöritellessäni yhtäkkiä tajusin miettiväni, että jos halvaantuisin, en voisi enää ratsastaa. Niin että ei ehkä ole realistista ajatella, että vapaaehtoisesti luopuisin hevosharrastuksesta - tai edes siitä ratsastuksesta.

6. Millaisia ihmisiä et voi sietää talliympäristössä?

Hmm, vaikea kysymys. En muista, että olisin ikinä törmännyt talliympäristössä sietämättömään lajitoveriin.

Pyrin noudattamaan ajatusta, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Luulen, että myös tähänastiset tallitoverit ovat eläneet saman periaatteen mukaisesti.

Mutta olisi kyllä varmaan vaikea sietää sellaista, että joku toistuvasti jättäisi omat hommansa muiden tehtäväksi tai kohtelisi hevostaan tosi huonosti.

Ponille hyvässä kodissa on ainakin hyvä ruoka, hyvä seura ja hyvä mökki. Mainitut elementit kuvassa.

7. Millainen talli on mieleesi?

Sellainen, missä hevosilla on hyvä olla. Se on tärkeämpää kuin esimerkiksi hyvä talliporukka, koska minä kuitenkin vietän tallilla korkeintaan muutaman tunnin päivässä ja hevonen asuu siellä 24/7. Toki hyvä tallihenki on myös mukava olla olemassa, mutta hyväksi tallihengeksi riittää minulle se, ettei ketään kiusata.

Olen aina tykännyt pihaton ideasta. Nyt olen pari vuotta pitänyt poniani vain pihatossa. Samalla olen kukkahattuuntunut sen verran pahasti, että ajatus hevosen sulkemisesta puoleksi vuorokaudeksi vessan kokoiseen koppiin on alkanut ahdistaa. Eli kun Ruusasta aika jättää ja minulle toivottavasti tulee uusi poni, todennäköisesti etsin sillekin ensisijaisesti pihattoa.

Mutta huonon pihaton ja hyvän karsinatallin väliltä valitsisin silti sen karsinatallin - Ruusan tapauksessa tosin etsisin sitä hyvää pihattoa sitten vaan kauempaa. Kuten olenkin tehnyt, nimimerkillä melkein 40 km tallimatka.

Hyvässä paikassa hevoset eivät joudu olemaan kovin pitkiä pätkiä tyhjin mahoin, ne saavat hyvälaatuista heinää kullekin sopivan määrän. Vettä on saatavilla ainakin melkein koko ajan, myös tarhassa ja myös talvella. Väkirehut annetaan vähintään kahdesti päivässä.

Talli-ilma on hyvä ja hevosten tilat ovat turvalliset. Tarhan pitää olla niin iso, että siinä mahtuu kunnolla laukkaamaan. Plussaa, jos on vähän mäkeä ja puita. Mieluiten haluaisin ponini laumaan, mutta koska sellaisia on harvassa paikassa, tyydyn yhteen tarhakaveriin. Ja jos ollaan karsinatallissa, ulkoilua pitää tulla ainakin puolet vuorokaudesta.

Omiin tarpeisiini kaipaan aidattua sekä valaistua kenttää ja jonkin verran maastoja. Tallissa pitäisi myös olla pesumahdollisuus ympäri vuoden.

8. Onko sinulla jotain pakkomielteisiä tai outoja tapoja? Jos on, mitä?

Ei tule nyt kyllä mitään mieleen. Ellei sitten ponin terveydentilan hysteerissävytteistä tarkkailua lasketa. Pakko myöntää, että tarkkailu on levinnyt jo vuokrahevoseenkin siinä määrin, että pelkään sen omistajan kohta kyllästyvän vastaanottamaan hevosen terveydentilaan liittyviä havaintojani.

Ehkä tätä outoutta pitäisi kysyä joltain toiselta. Eivätkö omat tavat yleensä omasta mielestä ole ihan järkeviä?

9. Harrastatko ratsastuksen lisäksi mitään muuta?

Ratsastus on tällä hetkellä loppujen lopuksi aika pieni osa hevoselämääni. Usein tuntuu, että harrastan
enemmän ponin sairaudenhoitoa, ponin rapsuttelua ja sen tulevaisuuden pohtimista.

No joo, harrastan minä vähän myös (poni)valokuvausta. Joskus harrastin sitä vähän intohimoisemminkin, mutta nykyisin pienimuotoisesti. Ostin minä vastikään Photoshopin rinnalle Lightroomin, että sikäli on tässä jotain eloa havaittavissa silläkin saralla. En ole vielä oikein oppinut Lightroomia käyttämään.

Harrastan myös koiran kanssa ulkoilua ja koiran halimista.

Mielikuvatreenaamistakin harrastan eli kuvittelen, mitä kaikkea treenaisin esim. kuntosalilla, jos ehtisin ja jaksaisin. Suunnittelen, että jonakin päivänä sitten.

Ja on kai tämä bloggaaminenkin harrastus itsessään.

10. Jos saisit valita minkä tahansa hevosrodun, minkä ottaisit?

Minähän olen saanut valita minkä tahansa hevosrodun. Olen valinnut welshit. Toisaalta jos olisi varaa hankkia monia hevosia niin voisin minä ottaa myös esim. PRE:n tai vaikka ihan connemarankin.

Totta puhuen minusta on erikoista, että ihmiset haaveilevat jostain tietystä rodusta ja ostavat sitten jotain ihan muuta. Minusta elämä on liian lyhyt sitkutteluun ja siksi olen alunperinkin ostanut sellaista rotua, josta oikeasti tykkään.

Welsh cobikin voisi olla aika magea, mielellään tässä värissä.
Kuva Royal Welsh Show'sta cob-oriiden luokasta.

11. Millaista musiikkia kuuntelet?

Tähän olisi varmaan hyvä laittaa jotain sellaista, mikä saisi minut näyttämään hienostuneelta ja kulturellilta. Jotain sellaista, jota ei jokajuntti ymmärrä. Vaikka klassista musiikkia tai fuusiojazzia. Mutta valitettavasti en ole kulturelli millään saralla.

Kuuntelen yleensä sitä, mitä tulee radiosta, kun autoilen. Päällä on silloin yleensä Groove FM.

Funk on ykkösjuttu ehdottomasti. Myös esim. reggae, hiphop, soul ja sentyyppinen saa minut kääntämään radiota kovemmalle. Teini-iästä asti artistitaivaan ykköstähtiä ovat mielestäni olleet Prince ja Michael Jackson. Molemmat olen nähnyt livenä ja ensinmainitun konserttiin olisin halunnut jäädä asumaan.

Melkein kuin vaatekatalogista?

Kun selailee hevosblogeja, ei voi olla kiinnittämättä huomiota ulkoasullisiin asioihin. Jotkut blogit menisivät ihan täydestä ratsastusvarustekatalogeinakin. Tyylikkäitä ratsukkoja kauniissa kuvissa.

Sitten on tällaiset blogit kuten tämä meikäläisen.

Kaunis tausta, check, ihana syksyinen valo, chack, ponille nätit päävehkeet, check. Mutta kuka unohti stailata ihmisen? Kuva kahden vuoden takaa. Silloinen tallipaikka oli muuten katastrofi, mutta maisemat olivat nättejä.

Yritystä estetiikkaan on (ainakin silloin tällöin), mutta ihan kuin jotain menisi kuitenkin pieleen.

Miten he sen tekevät? Miten on mahdollista näyttää tallilla vaatekatalogin mallilta? Tai no, kysymyksen voisi ulottaa kaikkeen elämään, nimimerkillä alati nuhjuinen.

Meikäläiselle on (köyhähköstä) lapsuudesta asti paukutettu päähän, että likaisiin hommiin pannaan huonot vaatteet. Ja kokemukseni mukaan tallilla on keskimäärin likaista. En minä raatsi sellaisiin hommiin ostaa mitään satojen eurojen vermeitä. (Ainakaan itselle. Ponillehan voi helposti ostaa 200 euron loimen. Because she's worth it.)

Päätyikö kylmäsavesta isompi osa hihaan kuin ponin jalkaan? Ei hätää! Rönttövaatteet ovat runsas ja uusiutuva luonnonvara. Sitäpaitsi 90-luvun poolopaidat ovat älyttömän käteviä viileämmän kauden aluspaitoja. Onneksi taannoin havaitsin, että vastaavia myydään Lidlissä, heti piti pari ostaa.

90-luvun poolopaita in action. Ratsastaja on muutenkin harvinaisen edustava... Not.

On tosin myönnettävä, että tämäkin tädinalku on blogiharrastuksen aloittamisen jälkeen hiukan siistinyt talliolemustaan. Onhan kuitenkin kivempi, jos ponin ja tädin julkisissa yhteiskuvissa näkyy joku suunnilleen ihmisen muotoinen hahmo eikä suorakuutio, jonka päällä on pallo (ks. ylin kuva).

Agrimarketin alelaari on ollut suureksi avuksi, sillä sieltä saa tämän vuosikymmenen kuteita kympeillä (esim. alemman kuvan takki muistaakseni 30 e). Myös Hööksin ale on suositeltava apteekki, josta etsiä lääkettä talliestetiikan parantamiseen. Muutenhan Hööksin hinnoista ja edullisesta ei enää nykyisin ole perusteltua puhua samassa lauseessa.

Mutta tädin uusista tallivaatteista huolimatta emme vieläkään näytä siltä kuin kuvamme olisi repäisty katalogista. Syy tähän ei ole pelkästään pärstäkertoimellinen.

Huomatkaa merkittävästi siistiytynyt olemus.
Tämäkin takki on tosin sittemmin jo kulahtanut ja
vasta noin 15 vuotta vanhoista ratsastushousuista polvet kuluneet puhki.
Toisessa kengässäkin on iso reikä.

Oli uusi vaate sitten miten ihana ja istuva tahansa, kohta se on venynyt muodottomaksi.

Tästä olen päätellyt, että takkien taskuja ei oikeasti ole tarkoitettu tavaroiden säilytystä varten. Minunkaan taskuissani ei ole yleensä kuin kännykkä, avaimet, ponin nameja ja nenäliinoja. Joskus kädetkin. Jopa tämä määrä tavaraa riittää venyttämään taskut niin, ettei takki enää istu.

Sitäpaitsi oli takki sitten vanhan ajan öljykangastakki tai modernisti istuva softshell, puhdas se ei ole. Tältä kannalta on myös ihan sama, laittaako kulahtaneet tuulipöksyt vai istuvat ratsastushousut.

Vaate voi näyttää kaupan henkarissa hienolta, mutta hyvin pian käyttöönoton jälkeen siitä voi lukea ponin ruokalistan. Vähintään poni niistää uudenkarheaan asuun nenänsä ennen kuin yhtään kuvaa ehditään ottaa.

Ht.netissä joku oli kuvaillut tätä blogia näin: "Takaisin lähtöruutuun -blogi on tarina siitä miten rumasta ankanpojasta kuoriutui näyttelyväen ja tuomariston rakastama joutsen. Poni on kaunis kuin karamelli, nykyään. Tästä on suunnitteilla baletti jonka pääosan esittää ponikaunotar itse."

Muuten varsin osuvasta kuvauksesta on unohdettu kokonaan blogin kädellinen päätähti eli ponitäti, jonka tallilook on bloginpidon aikana kehittynyt merkittävästi. Vieläkään ei olla siellä varustekatalogissa, mutta ainakin Agrimarketin alesta löytynyt lemppariliivi on ollut monien heppailukuvien pelastus.

Huomaa myös koko ratsukon värikoordinaatio.

Vai mitä? Alla vertailukohta reilua kahta vuotta aiemmasta suosikkitalliasusta.

Asu olisi ehkä edelleen käytössä, ellei housuihin olisi tullut melko iso reikä haaruksiin. Vaatteet ovat niin heikkoja nykyään.