Laukkaa, Fritz, laukkaa - positiivinen asenne auttaa

Tapahtui kesän alussa: menin pitkästä aikaa tunnille Fritzillä ja kun tuli aika lähteä harjoitusraviin, yhtäkkiä tajusinkin osaavani istua siellä. En pomppinut eikä mitään! Hevonenkin puksutteli menemään melko kootussa muodossa. Yhtään ei painanut ohjalle tai yrittänyt muutakaan vilunkipeliä voidakseen venyä spagetiksi. Kun tuli aika veriviholliseni laukan, sama meno jatkui siinäkin!

Sillä kerralla ei tullut mitään kuvatodisteita. Ajattelin, että ei se mitään, seuraavalla kerralla tulee vieläkin timanttisempaa matskua. No ei tullut. Sellaisesta menosta en tosiaan halunnut mitään muistoja.

Olen aina kuvitellut olevani pessimisti ja kyynikko, mutta ilmeisesti olenkin melkoinen optimisti. Tämänviikkoiselle tunnille nimittäin kaikesta huolimatta lähdin vakuuttuneena siitä, että saisin videota, jossa hevonen liikkuisi kaikissa askellajeissa kauniisti ja minä istuisin kuin kuningatar sekä näyttäisin pätevältä ratsastajalta.

Videokaappaus tiistaiselta tunnilta. Ei oikein pysy vastikään löytynyt ryhti Fritzin selässä!

Tunnin päätteeksi toivotunlainen kuvamateriaali kuitenkin loisti muistikortilla etupäässä poissaolollaan. Wannabe-ratsastajan kehossa oli tunnin aikana yhtäällä vakavia voimantuotannollisia ja -suuntauksellisia ongelmia. Lopputunnista sentään sujui jo vähän paremmin.

Menin taas kyljestä ihan mykkyrään ja
tunsin sen itsekin, mutta en kyennyt korjaamaan.

Yksi mahdollinen selitys vaikeuksille voi olla se, että jälkikäteen tajusin suorituksen olleen varsin anaerobinen. Tällä en viittaa niinkään harjoituksen tehoon vaan etupäässä siihen, että eipä tainnut tulla taas pahemmin hengiteltyä.

Kun en hengitä, jäykistyn hartioista ja käsi menee kipsiin. Silloin ei ole kivaa sen enempää ratsastajalla kuin ratsullakaan.

Ei ole helppo ylläpitää uusia oppeja - etenkään Fritzin kanssa.

Jostain syystä nimittäin juuri Fritz saa palikkani totaalisesti pois paikoiltaan. Sitkeästi niitä kuitenkin yritän sysiä takaisin.  

Vaikka kehitys on kieltämättä ollut jonkin verran (ehkä sata kertaa) hitaampaa kuin alun perin kaavailin, kyllä sitä kuitenkin vähitellen tapahtuu.

Todisteeksi laitan kaksi videota. Ylempi on laukkaharjoituksista tämän viikon tunnin lopusta, jolloin alkoi jo sujua. Alempi video on vastaavasta treenistä maaliskuulta 2015.


Linkki videoon

Alempaa videota en ole aiemmin kehdannut julkaista. Lienee tarpeetonta selittää, miksi näin.


Linkki videoon

Tästä pääsemmekin viimein otsikon aiheeseen.

Laukkaa on tässä runsaan 1,5 vuoden aikana tahkottu urakalla. Laukannosto on minulle edelleen suuri kompastuskivi (aiheesta enemmän runsaan vuoden takaisessa päivityksessä), mutta on tässä jotain tulostakin alkanut tulla.

Nimittäin siinä, missä laukka ennen oli hirveä mörkö, nyt se onkin yhtäkkiä se askellaji, jossa minun on Fritziä helpoin ratsastaa! Tai no, sanotaanko että vähiten vaikea.

Myönteinen ajattelu kuulemma siivittää parempiin oppimistuloksiin, joten jatketaan sillä linjalla:

Näemmä se harjoitusravi-istunta, joka minusta nyt tuntuu kauhealta pomppimiselta ja hölskymiseltä (ylempi video), näyttää kuitenkin paremmalta kuin se istunta, joka vielä vuosi sitten tuntui omaan takamukseen jos nyt ei ihan kuningattaren niin vähintään rinsessan patsastelulta (alempi video).

´

Harjoitusravia.

Kehitystä on tapahtunut asenteessakin: Enää en täysin masennu yksittäisestä pieleen menneestä ratsastuksesta. Totean vaan, että ei ollut tänään Minnan päivä. Harmittaahan se, mutta sitä sattuu.

Jonakin päivänä minä vielä opin. Jos olen kerran saanut Fritzin hyväksi niin vielä joskus onnistun siinä uudelleen ja pitkäkestoisemmin. Siihen asti taon päätäni seinään. Onneksi se seinä on jo alkanut vähän pehmetä.

Ohjastuntuman tasaisuudessa olisi "vähän" parantamisen varaa... Ei ihme, ettei Fritz ollut kovin tyytyväinen.

Mieli tulee ensin

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet minulle ratsastusmielessä hankalaa aikaa. Kun riittävän monta kertaa tulee hevosen selästä alas pettyneenä omaan tekemiseensä, pala palalta ratsastuksellinen itsetunto murenee ja katoaa jonnekin kentän hiekanmurusten sekaan.

Syksyllä meillä meni Veeran kanssa aika hyvin, mutta sitten pakkani yhtäkkiä hajosi.

Hajanaisella pakalla ratsastuskerrat ovat menneet suunnilleen näin: En saa Veeraa avuille ja oikeinpäin, se heiluttaa päätä ja minä ahdistun. "Anteeksi Veera, ota vähän lisää ohjaa. Anteeksi, yritän vaikuttaa vähän vähemmän."

Keskustelun lopputulos on pitkänä ja "litteänä" jolkotteleva ratsu sekä epätoivoinen ratsastaja.

Kuvat ovat kuvakaappauksia videolta, jota sain viime torstain tunniltamme. Ilouutinen: en istu enää takakenossa. Vähän ikävämpi uutinen on, että istun nyt etukenossa. Vähän etukenossa on hevonenkin, mutta parempaan suuntaan olemme ratsukkona jo menossa. Olen muuten huomannut näyttäväni ratsastuskuvissa aina pojalta. 

Mia-ope puolestaan on koko kevään tolkuttanut, että parantaakseni ratsastustani minun pitäisi ensisijaisesti ruveta uskomaan osaamiseeni ja olemaan tiukkana. Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita esim. ohjasta vetämistä, vaan asennetta (ja keskivartalon jämäkkyyttä).

Ei kuulemma pitäisi aina vaan ajatella, että hevonen ei tee, mitä haluan, koska en osaa pyytää. Sen sijaan pitäisi vaan päättäväisesti viedä avut läpi, vaikka pyytämisen taso ei ihan kyralaatua olekaan.

Jos hevonen pieneen pyyntöön vain ehdottaa omia ratkaisuja (Veera onneksi ehdottaa niitä erittäin kohteliaasti), ei pidä pyydellä anteeksi, vaan lisätä painetta. Tämä ei edelleenkään tarkoita väkivaltaa, vaan napakkuutta.

Katsokaa, hetkittäin istun melkein suorassa! Kuvassa myös itse ope.

Ja tiedättekö mitä, jokin aika sitten päätin ruveta tekemään niin. Päätin ruveta ihan ratsastamaan enkä vain matkustamaan.

Tästä on ollut sellainen jännä seuraus, että ratsastushommaan on alkanut tulla jotain tolkkua.

Vieläkään muoto ei pysy tasaisena läpi tunnin, mutta minulla on hevoseen huomattavasti parempi kontrolli kuin muutama kuukausi sitten. Ja kun itse saan paketin kasaan, Veera antaa syytä hymyyn. On se hieno hevonen!

Välillä tulee jopa sellaisia pätkiä, että ihan kuin maistuisi siltä kuuluisalta mansikkahillolta.

Ja sitten taas on hetkiä, jolloin en todellakaan istu mihinkään suuntaan suorassa... Harjoitusravi on edelleen vaikeaa, paitsi silloin kun hevonen liikkuu aivan oikein ja itse pääsen sen rytmiin mukaan. Sellaisiakin hetkiä on välillä.

Mieli tulee ensin.

Olen tässä kevään mittaan hakenut otetta paitsi hevoseen, myös itseeni.

On muuten aika valaisevaa tarkkailla, mitä kehossa tapahtuu, kun mieli ajattelee ratsastavansa! Kun minä ajattelen tosimielistä ratsastusta, ajatus vetää koko kehon kireäksi. Sitä jännitystä olen nyt keskittynyt rentouttamaan - toivoen, että rentoutus jossain vaiheessa siirtyy myös tositoimiin.

Osa ongelmista on tietysti ihan kehotasolla. Näistä suurimpia on se, että kun käytän vatsalihaksia, myös hartiat ja sitä kautta kädet jännittyvät. Ei auta kuin kuivaharjoitella. Autoillessa on hyvin aikaa tunnustella oman kehon toimintaa.

Näissä omatoimitreeneissä on ollut apua kehotietoisuuden häivähdyksestä, joka löytyi helmikuisella alexander-tekniikkakurssilla. Muuten kurssin opit ovat jääneet minulta pitkälti integroimatta normaalielämään, koska ainahan on kiire eikä ehdi.

Olemme hakeneet Veeran rankaan suoruutta tekemällä paljon avotaivutuksia. Ja voitteko kuvitella, viime tunnilla teimme sellaista menestyksekkäästi jopa laukassa! Kuvaa on nyt kuitenkin vain ravista.

Mutta. Kaikesta tästä on seurannut ainakin sellainen juttu, että olen ainakin välillä osannut istua laukassa pomppimatta ja rutistautumatta jaloilla. Voitteko kuvitella?

Puristautumistakin sattuu edelleen, mutta nyt tiedän, mitä silloin pitää tehdä. Pitää "tehdä" laukkaa istuinluilla, kunnes saan rytmistä ja liikkeestä kiinni. 

Kun rytmi ja lonkkien jousto on alkanut löytyä minulle vaikeimmassa askellajissa, on ollut helpompi tavoittaa samaa myös ravissa (hetkittäin). Kun pomppii ja hölskyy vähemmän, on mahdollista myös jännittää kättä vähemmän.

Voisiko olla, että minäkin vielä jonakin päivänä oppisin ratsastamaan? Se päivä ei ole vielä tänään, mutta minusta on alkanut tuntua, että se päivä voi jopa koittaa.

Tunti nro 2: kohti tasapainoa (ja hieronta)

Huolimatta kohtalon heittelemistä kapuloista rattaissa pääsimme Ruusan kanssa tiistaina osallistumaan toistamiseen yhteiselle ratsastustunnille. (Ks. osa 1)

Ja taas sai täti hämmästyä. Poniahan pystyy jo ihan ratsastamaan!  

Ei se missään ns. periksessä liitele menemään, mutta nyt alkoi löytyä muuten varsin reipashenkiseen menemiseen vähän tasapainoa. 

Ruusahan on tähän asti ollut aika lailla sitä mieltä, että vauhti korvaa tekniikan. Nyt saimme kuitenkin tehtäväksi himmata vauhtia. Tällä tapaa on tarkoitus saada poni löytämään ergonomisempi tapa liikkua ratsastajan alla. Kun poni ei pysty pitämään itseään pystyssä kipittämällä, sen pitää enemmän miettiä, miten jalkojaan ja ruhoaan asettelisi. 

Ratsastajan tehtävä oli auttaa ponia jämäkällä keholla, kannatella epävakaata ratsua omilla keskivartalon syvillä lihaksilla. Siis niillä samoilla, joilla tapahtuu jo mainittu hidastuskin. Lisäksi piti myös asettaa ponia, koska menimme ympyrällä. On siinä yhdelle puskaratsuttajalle ihan riittävästi tekemistä.

Sitten tuli se ihmetys: poni tosiaan alkoi ravata huomattavasti rauhallisemmin ja paremmassa tasapainossa. Välillä haki itseään ihan oikeaan asentoonkin. Kyllä peräänanto sieltä tulee, uskoi Mia, ja hänestä Ruusan on ihan helppo sellaisessa liikkuakin. 

Arkistokuvaa... Olen antanut Ruusalle aina namia selkäännousun yhteydessä, jotta poni suhtautuisi siihen myönteisesti. Nyt on kuitenkin tultu pisteeseen, jossa namitus ei voi jatkua, sillä naminhimossaan poni vääntää itsensä sellaiselle mutkalle, että on lähellä kaataa itsensä.

Poni kuuntelee hyvin ratsastajaa ja hyväksyy ohjastuntuman, sen suu toimii toivotusti. Ratsastus on myös ponin mielestä ihan kivaa. Puskatason tuupparin on aika komeaa kuulla ammattilaiselta itse sisäänratsastamastaan ponista tällaisia kommentteja. 

Ainakin minulle nämä asiat ovat olleet ponin ratsutaipaleen alussa prioriteetti numero yksi: että ratsunalku suhtautuu tehtäväänsä positiivisesti, ilman jännitystä. Kun perusta on tehty hyvin, sen päälle voi rakentaa mitä vaan. 

Ehkä Ruusasta sittenkin vielä tulee oikea ratsu.

Jos ei muuta niin pääkoppa ponilla on ainakin kohdillaan. Tälle tunnille otin Ruusan selkään - ensimmäistä kertaa ikinä - mukaan raipan. Ruusan mielestä se oli ihan sama. Paitsi sen kerran kun pienesti käytin raippaa. Silloin poni esitti oppikirjamaisen reaktion. 

Valitettavasti tunnista ei taaskaan ole kuvamateriaalia. Olisi ollut kiva itsekin saada videota, kun poni tuntui lopussa niin kivalta. 

Ensimmäisissä raveissa Ruusa kyllä tuntui ihan joltain muulta kuin hyvältä. Poni ravasi niin selättömästi, että liike tuntui epäpuhtaalta. Reipas laukkailu ympäri kenttää onneksi paransi tilannetta sen verran merkittävästi, että tunti (tai siis max. puolituntinen) saatiin vedettyä kunnialla läpi.

Poni venytteli tällä tavalla vähän väliä.
Ehkä se on niin fiksu, että yritti auttaa hierojaa.

Ruusalla oli selvästi lanneselkä kipeä. Mian mielestä jumi vaikutti siltä, että poni on kylmettänyt selkänsä. Ja itse asiassa poni onkin seissyt harjatessa hassusti sen jälkeen, kun eräs nimeltä mainitsematon poninomistaja oli perjantaina jättänyt eläimensä kuurosateisiin ilman takkia.

Koska tallillamme onnekkaasti vaikuttaa hevoshierojaopiskelija, päästiin heti tuumasta toimeen. 

Nelli hieroi Ruusan tänään. Ja totesi, että selässä tosiaan oli aikamoiset jumit. Samaten pakaroissa - ja ne selän jumitkin sijaitsivat juuri siinä kohdassa, mihin pakaralihas kiinnittyy. Koska polvia ympäröi kosketuskieltoalue, päättelimme, että ainakin osasyy jumituksiin on nyt taas kerran polvien kipeytyminen. Myös kaviobalanssi on edelleen aivan persiillään. 

Niin tai näin, hieronta taisi olla Ruusan mielestä ihan jees. Toivottavasti poni saa siitä apua. Uskon näin, sillä Nelli on hieronut Veeraakin pari kertaa ja Veera on kyllä sen jälkeen ratsastuksessa ryhdistynyt.

Ensimmäinen ratsastustunti!

Nuoren ponin kanssa on paljon ekoja kertoja. Torstaina oli taas sellainen, nimittäin ensimmäinen  "valmennus"! Tätä oli odotettu! Mia tuli siis opettamaan minua opettamaan Ruusaa.

Kuten tunnettua, ponin koulutus ei sisäänratsastuksen jälkeen ole edennyt mihinkään, ei ainakaan eteenpäin.

Miksiköhän ei?

Paljonhan on tietysti kiinni kouluttajan ratsastustaidoista, jotka tässä tapauksessa ovat kauniisti sanottuna vajavaiset. Mutta kävi ilmi, että kaikki ei välttämättä olekaan kiinni pelkästään taitojen puutteesta, vaan myös niiden vähäisten taitojen käyttämättä jättämisestä.

(Kuvat eivät valitettavasti ole mainitulta ratsastustunnilta, koska ketään ei ollut kentän laidalla eikä muutenkaan sellaisessa tilanteessa, jossa olisi voinut nakitella. Ei, vaikka olin ihan valmennusta varten vaihtanut satulahuovan puhtaaseen ja jopa selvittänyt ponin hännänkin. Tosin näitä asioita ei olisi välttämättä näkynyt kuvista kuitenkaan, koska oli pimeää.)

Kokeilimme viime lauantaina maaston jälkeen vähän tällaista puomijuttua, kun joku oli jättänyt puomeja kentälle.

"Sinun pitää vaan alkaa ratsastaa sitä", totesi Mia. (On kuitenkin huomattava, että ratsastaminen ei tarkoita jäykistymistä tai jäämistä kaivelemaan teiniponin kylkiä omilla kintuilla.)

Olen vain jäänyt varovaisena varmistelemaan, etten vain häiritsisi ponia. On unohtunut, että koulutuksen edistymiseksi olisi hyvä myös välillä vähän vaatia jotain, tai edes pyytää.

Mia totesi, että ponille on selvästi ihan ok, että istun sen selässä, ja sillä on varsin hyvä tasapaino. Se tietää mennä pohkeesta eteen ja pidätteestä hidastaa, kääntyminenkin onnistuu. Olen ratsastanut Ruusalla jo kuitenkin sen verran, ettei enää tarvitse aina vaan miettiä, että onhan ponilla nyt varmasti koko ajan kivaa. On aika ruveta tekemään vähän töitäkin.

Nuorten kanssa pitäisi kuulemma muistaa ns. kiristää ruuvia eli nostaa vaatimustasoa noin joka kolmas ratsastuskerta. Sopiva kuvitteellisen ruuvin kiristystahti olisi kuulemma sellainen neljänneskierros kerralla. Minä olen jättänyt ruuvin samaan asentoon jo lähes vuodeksi.

Ei pidä enää tyytyä siihen, että Ruusa pidätteestä vetää liinat täysin kiinni ja jää niskat kenossa odottamaan karkkia (vaikka on tietysti hyvä, että nuorella ratsunalulla on toimivat jarrut), tai että se jokaisesta pohkeen kosketuksesta sinkaisee matkaan kuin sprintteri lähtömerkin kuultuaan. Ehkä ratsastuskerran alussa nämä ovat ok, mutta sitten on jo edettävä kohti säädeltävämpää reaktiota.

Sprintteritaipumuksia tällä nimenomaisella ratsastuskerralla tosin selitti osaltaan se, että irtohypytyskuja oli yhä kentällä. Poni ei ihan ymmärtänyt, miksi pitää tehdä tällaisia kouluratsastusjuttuja, vaikka kentällä olisi ollut niitä esteitäkin. Kujan imu oli kova.

Emme kuitenkaan ihan tässä ekassa valmennuksessa hypänneet, vaan harjoittelimme asetusta ja ratsastajan valitsemalla reitillä pysymistä - ratsastajan valitsemassa vauhdissa. Tätä teimme käynnissä ja ravissa.

Ponilla on Mian mukaan ravissa varsin hyvä tasapaino, mutta se pyrkii juoksemaan alta. Ai miten niin?

Ruusa kyllä tarjosi alkuun aika reipasta laukkaakin, mutta kentän jo hiukan sohjoisen pohjan vuoksi laukka tuntui merkittävästi heikentävän ratsukon todennäköisyyttä pysyä pystyssä. Onneksi emme kuitenkaan kaatuneet. Mia totesi, että laukkaa ei kannata teiniponin kanssa kentällä harjoitella, jos ei ole satavarma, että pohja on sellaiseen sopiva. Nyt ei ollut.

Asetusta harjoiteltiin nostamalla kättä ja vähän tukemalla ohjaa kaulaan, vähän ranskalaiseen ja/tai lännenratsastustyyliin. Kaulakosketuksen ideana oli auttaa ponia hoksaamaan, mitä siltä toivottiin. Koska poni on (Miankin arvion mukaan) varsin fiksu, ei mennyt kauankaan ennen kuin se alkoi ehdottaa ihan oikeaa asiaa. Silloin hölläsin nopeasti ohjaa, mikä oli kuulemma oikein toimittu. Tajuaa ponikin, että nyt tuli heitettyä oikea veikkaus.

Onneksi aloitimme vasemmasta kierroksesta, sillä oikea kierros oli taas vaikea. Ruusan mielestä olisi ollut paljon kivempi asettua siinäkin vasemmalle.

Tällaista meidän nyt pitäisi harjoitella sitten. Vauhdin säätelyä ja asetuksia.

Ruusan kaltaisen luonnostaan nopeatahtisen kanssa olisi hyvä tehdä yhtä asiaa vähän pitempään eikä kuumentaa sitä esimerkiksi jatkuvilla siirtymillä. Toisaalta ei saa olla tylsääkään. Jos ei ratsastaja kykene tarjoamaan ponille aivotyötä, se keksii kyllä itse itselleen virikkeitä ympäröivästä maailmasta.

Mia suositteli meille esimerkiksi kolmikaarista kiemurauraa (jota nyt emme tehneet), koska siinä tapahtuu tarpeeksi.

Tapahtumia tarvitaan, koska Mian arvio ponista oli, että sillä on "hamsterin keskittymiskyky". En tiedä, millainen keskittymiskyky hamsterilla todellisuudessa on, mutta oletan, että ponilla olisi hyvä olla vähän parempi.

No, onneksi Ruusalla on sentään kiva asenne hommiin.

Jospa poni seuraavalla tunnilla olisi ainakin sen neljännesruuvin verran osaavampi. Seuraava tunti on sovittu kahden viikon päähän - peukut pystyyn, että poni on silloinkin terveystilanteensa puolesta jumppakunnossa.

P.S. Tuntimme kesti noin 20 minuuttia. Lopetimme, kun poni alkoi vaikuttaa siltä, että on tullut tehtyä tarpeeksi. Vaikka on tarkoitus jo panna vähän ponia hommiin, ideana ei ole kyllästyttää sitä työntekoon. Fyysisesti poni jaksoi hyvin, vaikka ravasimme aika paljonkin.

Opetusta etänä - eläköön teknologia

Kyllä on kuulkaa nykyteknologia ihmeellistä. Wannabe-ratsastaja voi olla vaikka nyt Huittisissa ja opettaja esimerkiksi nyt vaikka jossain päin Kaliforniaa, ja silti ope voi aivan pätevästi opettaa wannabe-ratsastajaa ihan reaaliajassa.

Näin tapahtui Alexander-tekniikkakurssiviikonloppuna, kun pääsin viikonlopun päätteeksi kokeilemaan etätuntia. Wannabe-ratsastajan sijainti oli siis Balanssiin-hyvinvointitila Huittisissa, ja opettaja, Katariina Kaartinen-Alongi, oli kotonaan Kaliforniassa. Ratsuna toimi yksi Balanssiin-tilaa pitävän Tiina Hurstin hevosista, hieno 25-vuotias Jarco-ruuna.

Etäratsastustunnin mahdollisti todellakin IT-ajan ihme, moderni tekniikka. Balanssin maneesissa on nimittäin FilmMe-tekniikka eli kamera, jonka ratsastaja voi panna kuvaamaan itseään rannekkeen nappia painamalla. (Kaikkien ratsastajien ei-ratsastavat siipat kiittävät, ei enää tuntikausien seisoskelua kamera kädessä haukotellen!)

Nauhoitusavun lisäksi FilmMe:tä voi käyttää myös reaaliaikaiseen nettilähetykseen - ja sitä ominaisuutta tässä nyt testattiin. Alkuun Katariina ei saanut meitä näkyviin omalle koneelleen. Mutta siitä selvittiin asiakastuen avulla ja ilmestyimme Katariinan ruudulle.

Lähetyksessä on mukana ääni, mutta vain yhdensuuntainen. Jotta ratsastaja kuulisi opettajan kommentit, tarvitaan puheyhteys. Se hoidettiin FaceTime-nimisellä sovelluksella, puhelinlaitteella ja handsfreellä.

Puheyhteys toimi ihan kuin olisimme keskustelleet tavallisten suomalaisten liittymien välillä. Videoyhteydessä sen sijaan oli hiukan viivettä, parhaimmillaan kaiketi ehkä sekunnin verran. Välillä kuva kuitenkin kuulemma hyytyi ja viive kasvoi hetkittäin jopa noin 10 sekuntiin.

Oli aika veikeää ratsastella yksin hienossa maneesissa ja kuulla Katariinan neuvot korvanapista. Peileistä ihailin omaa menoani, kyllä se ihan komealta näytti, kun oli hieno hevonen alla. Valitettavasti livelähetykset eivät kuulemma tallennu mihinkään eli en voi teille nyt todistaa, että ihan kivasti meni - alkukankeuden jälkeen. Tällä kertaa en muutenkaan keksinyt tekstiin kuvitusta. Sori siitä.

Etätunnilla selvisi, että wannabe-ratsastajan jalat alkavat olla jo aika hyvin siellä, missä pitää. Hiukan piti reisiä alkuun nostaa taaemmas satulassa ja muistaa, että polven pitää osoittaa alaspäin, reiden halata hevosta.

Ja kun istunta - edelleen väistämättä jossain kohdassa - kosahtaa, kosahdus alkaa edelleen reiden nousemisella.

Mutta koska alaosasto alkaa olla jo jollain mallilla, olemme päässeet istuntaremontissa kohtaan, josta 1,5 vuotta sitten kuvittelin voivani aloittaa: käsiin - hartioista lähtien.

Oli hienoa päästä oikealle ratsastustunnille heti alexander-tekniikkakurssin perään. Kurssilla nimittäin kovasti mietin, miten saan rentouden yhdistettyä ratsastuksessa tarvittavaan (vatsa)lihastyöhön. Alexander-tekniikkakurssilla löytynyt hengityksen vapautuminen hartioita rentouttamalla kuulosti Katariinasta siltä, että tässä ollaan nyt jonkun suuren oivalluksen äärellä.

Katariina kehotti minua levittämään vähän kyynärpäitä ulospäin, ajattelemaan kainaloita suuremmiksi. Ja kas, ylävartalo ja käsi rentoutuivat huomattavasti.

Kevyessä ravissa meno tuntui etätunnilla jo kovinkin miellyttävältä. Onnistuin jopa lisäämään keskivartalon lihasten ponnistusta ilman, että koko ylävartalo ja kädet menivät lukkoon. (Ponnistus-termi on selitetty täällä.)

Paras lopputulos tuli, kun yhdistin ponnistukseen alexander-kurssin oivallukset olkapäiden rentouttamisesta ja "venyttämisestä" sekä ajattelin käsien lähtevän alaselästä. Kun pidin kyynärpään rennosti vähän ulospäin ja alaselän sekä -vatsan tiukkana siirtymässä käynnistä raviin, hevonen alkoi yhtäkkiä ravata ihan eri tavalla. Sen liikkeeseen tuli sellaista jäntevyyttä ja joustoa - väittäisin, että selkä nousi.

No, mikä oli tuomio etätunnille, kysyy ehkä lukija tässä vaiheessa.

Olimme Katariinan kanssa molemmat sitä mieltä, että virtuaalitunnitkin ovat vaihtoehto - livetapaamisten välille. Ihan vieraita oppilaita Katariina ei uskonut tällä tapaa voivansa ottaa, hän kun tykkää opetuksessaan näyttää asiat kädestä pitäen. Mutta kun termit ja tavat ovat jo oppilaalle tuttuja, oppeja voidaan verestellä vaikka sitten 9000 kilometrin päässä toisistamme, suullisten ohjeiden avulla.

Ihmeellistä on nykyteknologia!

Kahdenlaista Fritziä eli paluu opintielle

Joskus ajattelen, että minulla on ikuinen kyselyikä. Viime aikoina kovasti mielenpäällä on ollut seuraavanlainen kysymys: miten on mahdollista, että ihminen vaan ei opi ratsastamaan, vaikka yritys on ollut 25 vuoden ajan kova. (Tai no, välillä vähemmänkin kova, mutta kova on aina ollut kehittymisen halu - myös silloin, kun en ole käytännössä tehnyt asian eteen paljonkaan.)

Jos vanhat peikot kuten notkoselkä ja vasemman puolen lysähtäminen ovat jossain vaiheessa olleetkin jäämässä historiaan, eivät ne pirulaiset ole siellä pysyneet.

Tällaisessa pattitilanteessa ei ole muuta järjellistä ratkaisua kuin suunnata ratsastustunnille. Kuukauden kesätauko tunneista on syystä ja toisestakin venähtänyt noin kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuka niitä kuukausia laskee (minä).

Kun viikko sitten menin tunnille, en ollut ratsastanut Fritzillä sitten elokuun. Ratsastuksellisen itsetunnon lamassa odotin, että ruunan ratsastettavuus muistuttaisi taas pitkään pureskeltua purkkaa. Mutta Fritzpä olikin osallistunut ahkerasti emäntänsä balettitunneille ja oli heti alkuun mukavan notkea. Tämä siis viime viikolla.

Hyvin menneestä tunnista ei tietystikään ole mitään todistusaineistoa. Sen sijaan sellaista on tämän päivän tunnilta, jolle sitkeys oli palannut ja ratsastajakin oli ihan lötköpötkönä. Fritz venyi pitkäksi ja siinä venyessään veti minut mukanaan alkeistuntifiiliksiin.

Nöyrimmät pahoitteluni, että kuvatarjonta on tällaista suhrua kuvakaappausta taas. Video viestin lopussa.

Näillä kahdella tunnilla on käynyt ilmi, että keskivartalon jämäköittämiseksi tehty työ on tuntitauon aikana jonkin verran valunut hukkaan. Kun hevonen kiemurtelee ja/tai pyrkii roikkumaan, ratsastajalla pitäisi olla keskivartalo superjämäkkänä. Minä sen sijaan annan hevosen heilutella itseäni kuin räsynukkea.

Käden jouston pitäisi kuulemma tulla lavoista ja käsivarsista, ei keskivartalosta kuten meikäläisellä.

Viimeviikkoisella tunnilla keski-/ylävartalon löysäilyä yritettiin pitää kurissa kuvittelemalla, että vatsassa on tiukka solmu. Siihen solmuun johtavat hevosesta kaikki narut (etupäässä kuvitteelliset).

Valitettavastihan tällä ratsastajanalulla on lihaksissaan vain kaksi vaihdetta: aivan löysä tai sitten kokovartalokipsi. Niinpä kannattaa kuulemma harrastaa sykäyksiä. Ensin oikein tiukkana ja sitten löysäten.

Tällaista käskytys-rentoutus-mallia sovellettiin myös nelijalkaiseen tuntilaiseen, joka hyvin mielellään antautuisi ratsastajansa kannateltavaksi ja näkisi itse mahdollisimman vähän vaivaa. Nyt sellaista orimeininkiä ei suvaittu, vaan piti ensin vetää hevosta vatsalihaksilla kasaan ja sitten päästää ohjalla.

Kah, pollehan alkoi kantaa omaa ruhoaan ihan itse - ja myös sitä pää-lavat-sektoria, joka usein on ollut ongelmien ytimessä. Ainakin siihen asti, kunnes tuli aika muistella laukkahommia. Eihän siitä mitään tullut. Hevonen venähti pitkäksi ja etupainoiseksi, pudotti raville heti ensimmäisessä kaarteessa.

Opettajan oli hetken aikaa pidettävä mietintämyssyä päässä hahmottaakseen, mistä kohtaa lähteä laukkaongelmavyyhtiä purkamaan.

Päätyi käskemään meidät ympyrälle, jolla ensin "kuumennettiin" turhankin rennoksi löpsähtänyttä ratsua nopeilla käynti-ravi-siirtymillä: käynnistä mahdollisimman pienellä pyynnöllä ravi, jossa hevonen ei saa valahtaa mihinkään vaan sen täytyyä pysyä ratsastajan alla. Ravia vain pari askelta, sitten taas käynti ja sama uudelleen. Fritz tuli tällä metodilla aika mukavasti kuulolle ja kevyeksi, valmiiksi laukkaamaan.

Huono, huonompi, videokaappaus. Mutta sen mitä kuvasta näkyy, olen ratsukon olemukseen tässä hetkessä ihan tyytyväinen.

Sitten tehtiin laukannostoja samalla idealla.

Mia valitsi tämän harjoituksen, jotta saisin kehomuistiin tunteen oikeasta laukannostosta. Minulla kun on tapana laukannostossa tuupata hevosta lantiolla eteen. (Ja, tänään huomasin, myös heilua ylävartalolla laukkaa ennakoiden.)

Tästä seuraa tietysti se, että hevonen rysähtää laukkaan etupainoisena ja pitkänä, liian kovassa vauhdissa. Ja siinä vauhdissahan istuntani ei sitten pysy mukana, vaan rutistaudun hevoseen epätoivoisesti reisillä pysyäkseni satulassa. Ja kun rutistaudun, hevonen ei halua laukata, jolloin joudun tekemään vielä enemmän työtä saadakseni sen ylläpitämään halutun askellajin.

Luulen, että juuri tätä tarkoitetaan sanalla 'noidankehä'.

Nopeiden nostojen ideana oli, että hevonen alkaisi edetä itse ja pitämään etuosansa ylhäällä. Tällöin minun ei tarvitsisi rutistaa, vaan voisin pitää jalan rentona, vain muistuttaa hevosta tarvittaessa nopealla pohje- tai raippa-avulla. Ja näin kyllä myös tapahtui.

Tänään hyviä fiiliksiä saatiin yksi pieni pätkä harjoitusravissa (ei videolla), mutta varsinaisesti vasta loppukeventelyissä (joiden tallentamiseen kameran muistikortilla ei enää ollutkaan tilaa).

Paremman ymmärryksen vastaisesti laitan nyt tällaisen harjoitusravivideon tähän. Hevosen sitkeys ja löysyys näkyy siinä hyvin. Itsekin edelleen pompin ja hölskyn niin, että pahaa tekee. Mutta näen kyllä istunnassa myös jotain pientä parannusta. (Harjoitellaan tässä nyt samalla positiivista ajattelua.)

Linkki videoon

Niissä loppuraveissa ei ollut tuollaista kuin videolla, vaan tuntui kuin olisi kevennellyt kumipallon päällä. Kun hevonen viimein nosti selkänsä, se pysyi lyhyenä ja kuulolla, vaikka ohjat eivät olleetkaan ihan tarpeeksi lyhyet. Ravi kantoi ja tuntui energiseltä ilman, että hevonen lähti kiihdyttelemään.

Siitä tilanteesta olisi ollut mukava aloittaa. Mia sanoikin, että ensi tunnilla pitäisi päästä siihen sitten viidessä minuutissa. Ainahan tavoitteita on hyvä asettaa... 

Tiedän, että hevonen on vain niin löysä ja sitkeä kuin annan sen olla. Ja tiedän senkin, että kyse on enemmän asenteesta kuin mistään muusta. Pitäisi vain päättää, että hevonen tulee kevyeksi, ja tehdä siitä sellainen sähäkillä avuilla ja teettämällä koko ajan jotain tehtävää, kuten niitä siirtymiä. Ei pitäisi olla itse yhtä löysä kuin hevonen.

Harmi, että Mia on nyt pari viikkoa poissa maisemista, saa nähdä milloin pääsen taas opintielle.

Istuinluiden löytyminen ja mitä siitä seuraa

Olisi hienoa sanoa, että tätiratsastajan ratsastustaito olisi kehittynyt vahvassa noususuhdanteessa. Valitettavasti oppimiskäyrä kuitenkin muistuttaa enemmän siksakia kuin suoraa nousua.

Jos hetkeksi pääsenkin sinne, mikä on ollut välitavoitteena, hetken päästä pakka hajoaa ja ratsastuksen sijaan huomaan olevani ratsukon molemmille osapuolille epämiellyttävässä vetokisassa. Fritz niin mielellään vaan roikottaisi päänsä ratsastajan käsien varassa, se on kai kuitenkin helpompaa kuin itsensä kantaminen.

Välillä tunnin jälkeen mietin, pitäisikö koko harrastus hevoskunnan parhaan nimissä lopettaa.

Mutta kyllä tässä jonkinlaista kehitystä tapahtuu, vaikkei ihan kaikkimullehetinyt. Ilmeisesti Katariinan taannoisen kurssin anti on vähitellen alkanut löytää tietään henkisen prosessoinnin kautta jäsenistöön asti.

Parilla viime ratsastuskerralla olen keskittynyt istuinluihin, jotka "up riderilla" (ks. linkki yllä) pukkaavat hukkaamaan kontaktin satulaan ja sitä kautta hevoseen. Olen Katariinan ohjeen mukaan keskittynyt koko ajan painamaan istuinluita kiinni satulaan.

Ja kas, jossain vaiheessa tiistaista tuntia minusta alkoi kuin alkoikin tuntua siltä kuin painopisteeni olisi pudonnut askelman alaspäin ja ravissa oli huomattavasti helpompi istua.

Kun saa painopisteen viimein oikeasti satulaan, monta muutakin palikkaa loksahtaa jos nyt ei juuri oikeisiin lokeroihin niin ainakin huomattavasti aiempaa lähemmäs. Hevoseen saa aivan erilaisen kontaktin ja jalkojakin pystyy rentouttamaan, kun niillä ei tarvitse puristaa pysyäkseen kyydissä.

Tässä ehkä isoin syy siihen, etten ole paljon ratsastuksista kirjoitellut: ei ole kuvia. Joten nyt kun omistan älyluurin, otin henkilöhistoriani ensimmäisen peiliselfien hevosen selässä. Koska Fritzin uudella tallilla on kentällä peilit.
Kumirouhe tuntu olevan Fritzille hyvä pohja. 

Muutos ei ole jäänyt hevoseltakaan huomaamatta.

Noin tiistaisen tunnin puolivälissä, kun teimme raviavoja ja laukannostoja, yhtäkkiä huomasin ravin tuntuvan aivan erilaiselta. Aivan kuin siinä olisi ollut selvästi liitovaihe (Fritz on tunnettu kyvystään ravata ilman liitovaihetta). Hevonen oli kevyt kädelle, sen etuosa tuntui kohoavan ja kevenevän. Minun ei enää tarvinnut ponnistella saadakseni Fritzin huomion, vaan kaikki tuntui helpolta.

Siitä muodosta laukka nousi kevyesti. Laukan jälkeinen ravi ei tavalliseen tapaan heittänyt minua pois tasapainosta, vaan hevonen pysyi luonani.

Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun sain Fritzin kulkemaan ihan kunnolla ylämäkeen. Tämä ei ollut vain oma kokemukseni, vaan Mia vahvisti tunteen oikeaksi. (Ja tietenkään kukaan ei ollut kuvaamassa - tai ehkä en olisi tähän päässytkään, jos olisi?)

Harmi kyllä Mialla on myös tapana käskeä lepokäynneille juuri, kun menee hyvin. Lepokäynti on paitsi palkinto hevoselle, myös haaste ratsastajalle: pystytkö tekemään saman uudelleen?

No, tällä kertaa en pystynyt. Mutta ehkä ensi tunnilla?

Viime estetunnilla muuten hyppäsimme Fritzin kanssa jumppasarjaa (jossa suurin osa "esteistä" oli kavaletteja). Sen jälkeisillä ratsastuskerroilla olen yllättäen pystynyt istumaan laukassa ja jopa vähän vaikuttamaan siihen. Jokin palanen niillä kavaleteillakin kaiketi on loksahtanut kohdalleen, keho löytänyt laukan rytmin.

Kyllä tätiratsastajankin pitää näemmä esteitä hypätä. Nyt ihmettelen, miksi niin pitkään aikaan en hypännyt. Fritzilläkin taisi estetunnilla olla salaa ihan kivaa.

Fritzillä olen nyt pari kertaa ratsastanut itsenäisestikin. Olen ollut yllättynyt siitä, miten hyväksi olen Fritzin saanut ilman valvovaa silmää. Ei sellaiseksi kuin mainitulla tunnilla, mutta ihan sellaiseksi mukavaksi. Tänään tuli jo pitkiä pätkiä niin, että hevonen oli edestä kevyt ja teki nopeat käynti-ravi-siirtymät istunnalla ja ilman viivettä. Laukatkin nousivat, jopa vaikeampi oikea laukka, jota tiistaisella tunnilla kaiveltiin kauan ennen kuin se löytyi.

En usko, että olisin pystynyt tähän vielä puoli vuotta sitten, kun silloin en saanut Fritziin tällaista otetta edes Mian taitavilla ohjeistuksilla.

Esteitä siellä, esteitä täällä

Nyt se on kuulkaas tehty. Lopetettu estehyppelötauko, joka jatkui käytännössä keskeytyksettä kesästä 2005 lähtien.

Siinähän nimittäin kävi niin, että kun mainitsin Mia-opelle poltteestani palata esteille, hän innostui heti. Fritzillä voi myös hypätä!

No, sanoista tekoihin päästiin viime viikon tiistaina ja uudelleen tämän viikon tiistaina. (Valitettavasti kuvaajaa ei ole ollut saatavissa, joten tulee tällainen kuvaton tekstimassa.)

Ensimmäisellä hyppytunnilla huolellisesti korostin, että pieniä ja helppoja tehtäviä sitten vain. Taukoa on ollut. Mitään en osaa ja alusta on aloitettava.

Olihan siinä alkuun hakemista, jo ihan esteistunnasta lähtien. Ei mennyt kauan kun reidet jo huusivat apua.

Joskus muinoin tunsin takapuolessa, mistä ponnistus lähtee. Pitääkö pidättää vai lisätä pökköä pesään. Sellainen tuntuma on tässä pikku tauon aikana kadonnut, eikä Fritzin taipumus laiskotteluun varsinaisesti helpota rytmin uudelleenlöytymistä.

Mutta itse esteet, ne noin 40-senttiset, eivät ole tuntuneet juuri kummemmilta kuin silloin 10 vuotta sittenkään. Yllättävän hyvin keho vielä muisti.

Ja toisella tunnilla sitten mentiinkin vissiin jotain suhteutettuja välejä ja myös vinoja lähestymisiä. Lähestyminen oli edelleen kinkkistä, mutta esteiden päällä ei ongelmaa. Tiedä vaikka tädistä tulisi täti-iässä vielä jonkin sortin esteratsastaja!

Mia totesi ensimmäisen tunnin lopuksi, että jos en olisi korostanut takana olevaa taukoa, hän ei olisi sitä mistään huomannut.

Ehkä on eduksikin, etten ole 10 vuoteen hypännyt. Ei ole niin paljon poisoppimista kuin sileällä, jota ne 10 vuotta tahkosin pääosin itsekseni. Ihmisen ei kannattaisi ratsastaa kovin pitkiä pätkiä ilman valvontaa. 10 vuotta on ehdottomasti liian pitkään.

P.S. Tänään kävin koulutunnilla. Ilmeisesti äherrys pikkuesteiden kanssa oli jotenkin verryttänyt Fritziä, koskapa siitä löytyi taas vähän uusia vaihteita. Teimme myös ehkä vaikeinta kuviokelluntaa ikinä: yhteen pitkään sivuun piti mahduttaa avotaivutusta, sulkutaivututa, lisää avotaivutusta ja lopuksi takaosakäännös - ja heti sama uusiksi. Pikkuisen oli puskatädillä pää pyörällä, mutta ihme kyllä onnistumisiakin tuli.

Keskivartalon lihasten yhteys ratsastukseen - edistystä havaittavissa?

Siitä, että ihminen käyttää keskivartalon lihaksia, on ratsailla merkittävä etu. Tämän seikan ymmärtämisen ja toteuttamisen välillä vain valitettavasti on ihmispololla usein merkittäviä esteitä ja viivettä.

Yhdeltä hyvältä opelta sain neuvoksi, että aina kun tekee mieli käyttää ohjaa. käytäkin pohjetta. Nyt olen ruvennut harjoittelemaan toista mantraa eli aina kun tekee mieli käyttää ohjaa, käytäkin vatsalihaksia.

Käytännössä käytän edelleen liikaa kättä ja puristan liikaa jalalla, ikään kuin hevonen lakkaisi liikkumasta, jos en koko ajan pusertaisi sitä. Todellisuudessahan homma toimii juuri päinvastoin.

Videokaappaus tältä päivältä.

Mutta nyt se on kuulemma tapahtunut. Olen löytänyt keskivartaloni. Näin sanoi opettaja-Mia tämänpäiväisellä tunnilla. Kieltämättä keskivartalo kyllä ihan itse viestii samaa aina tunnin jälkeen, usein monta päivää. Etenkin jos on menty hidasta käyntiä. Huh! 

Käytännössä se, mikä on löytynyt, on viestintäyhteys aivoista lihaksiin. Lihakset itse eivät ole merkittävästi vahvistuneet, koska niitä ei ole aktiivisesti vahvistettu. Hyvä aikomus jumpan lisäämisestä on siis toistaiseksi jäänyt vain kauniiksi ajatukseksi.

Lihaskunnon heikkous aiheuttaa ratsailla paketin leviämistä viimeistään tunnin puolivälin tienoilla. Silti tänään sain opelta sellaisiakin kehuja, että homma alkaa hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Ottaen huomioon, että ratsastusta tässä ollaan harrastavinaan, suunta lienee oikea.

Loppukeventelyiden aikana Mia pohti, että olisi hyvä videoida nykymenoa, jotta näkisin eron alkutilanteeseen. Melkein sattumalta oli kamera taskussa, joten alla nyt sitten todistusaineistoa!

Nyt valitettavasti siis videota on vain loppukeventelyistä, joissa isoin puhti alkoi olla ratsukon molemmilta osapuolilta käytetty. Mutta ehkä jotain kehitystä näkyy kuitenkin. Selkään tuntuu ainakin aivan erilaiselta kuin maaliskuun lopussa, jolloin on kuvattu alempi video. Sen laitoin tähän nyt vähän kuin masokismin ja ennen kaikkea vertailun vuoksi.


Linkki videoon. (Suosikkini tässä videossa on mäyräkoira.)



Linkki videoon

P.S. Menen huomennakin tunnille. Silloin hypätään. Jaiks!

Laukkatreenejä laukkafobiaiselle

Muutamalla viime ratsastustunnilla on keskitytty laukkajuttuihin. Syy tähän on laukkafobiani.

Tarkemmin sanottuna fobiani ei koske laukkaa askellajina, vaan sen nostamista. Jos vain osaisin nostaa laukan ja ratsastaa sitä, harrastaisin laukkailua oikein mielelläni.

Laukannostollinen itsetuntoni putosi Ruusan isällä, Herra S:llä, ratsastaessani jonnekin kentän hiekkaan eikä ole vieläkään löytynyt. Tämä johtui Herra S:n vaatimasta tarkkuudesta. Jos laukannostossa rupesi yhtään liikaa touhuamaan, Herra S totesi, että laukkaa - tai ylipäätään etene - ihan keskenäsi kuule vaan. Alkeistunneilta tuttu nöyryytys, ponin totaalijumittuminen kesken kaiken, tuli niin tutuksi, että lopulta lakkasin yrittämästä.

Ja koska en ole paljon laukkaillut, en myöskään osaa istua laukassa, ainakaan pomppimatta ja puristamatta.

Tyyppi ehkä vähän könöttää. Kuvat pitkältäperjantailta.

Laukannosto-ongelman ydin on tuntien aikana saatu paikannettua siihen tosisasiaan, että rupean jahtaamaan hevosta laukkaan. Ensin teen laukannostosta itselleni ison numeron, ajattelen liikaa - ja lopulta vain roiskaisen laukka-avut johonkin väliin, joka usein sitten sattuu olemaan väärä väli.

Koska pyrin saamaan hevosen laukkaan jahtaamalla sitä, hevonen todellakin lähtee laukkaan rynnistämällä - jos ylipäätään jatkaa toivotussa askellajissa.

Alkeiskurssilainen laukannostossa? Tältä näyttää, kun yritän roiskaista laukannostoa.

Tätä on nyt yritetty korjata ajattelemalla, että hevonen nostaa laukan paikoillaan.

Kuten moni joskus kouluratsastusta nähnyt tietää, hevosen on mahdollista laukata varsin hitaasti. Sen ei siis tarvitse juosta laukannostoon eikä sen tarvitse siinä hötäkässä valahtaa pitkäksi kuin ääriasentoon venytetty haitari. Suotavampaa olisi, että haitari pysyisi aika lailla siinä vastakkaisessa ääriasennossa.

Koska roiskaisemalla "nostettu" laukka on holtitonta kaahotusta, minun on pitänyt ajatella, että kun nostan laukan ravista, laukka on hitaampaa kuin se ravi. Ja raviin siirtymässä taas pitäisi ajatella eteen, ettei siirtymästä tule löysä lysähdys.

Tällaisella ajatusharjoituksella, yhdistettynä lukuisiin toistoihin, on vähän saatukin tulosta.

Vähän paremmin valmisteltu ja ulkojalan siirrolla nostettu laukka.

Laukka on alkanut nousta, kun olen ruvennyt pyytämään sitä vasta, kun Fritz on kuulolla eikä mahdottoman pitkänä ja löysänä.

Lisäksi on auttanut, että ajattelen nostavani laukan vain siirtämällä ulkopohkeen taakse. Minusta oikeaoppista olisi nostaa laukka liikauttamalla sisäistuinluuta eteenpäin, mutta se liikahdus tulee kuulemma itsestään, kun ulkojalkaa siirtää taaksepäin. Tuntuu ainakin Fritzillä toimivan.

Tämänpäiväisellä tunnilla gallopseeraaminen jätettiin vähemmälle, koska kyseessä oli allekirjoittaneen ensimmäinen urheilulliseksi laskettava suoritus sitten superflunssan.

Ensimmäisessä laukkapätkässä Fritz kipitti ja minä puristin pohkeella. Kumpikaan ei kantanut itseään oikeilla lihaksilla. Fritzille vaikeampaan suuntaan ensimmäinen laukannosto oli roiskaisu, mutta toisella kerralla laukka nousi siististi ja pysyi lyhyenä.

Lopuksi tuli helpompaan suuntaan jo aika hienon tuntuista laukkaa - tuntui, että sitä siinä olisi voinut jopa tehdä jotain tehtäviä eikä vain keskittyä pitämään hevonen oikeassa askellajissa.

Viimeinen laukka oli ehkä jotain tämänsuuntaista.

Oppiminen on mahdollista. Tässähän aletaan kohta olla taas lähes sillä tasolla, jolla olin 10 vuotta sitten ennen kuin lopetin tunneilla käymisen...

Video opettaa

"Hyvä, että katsoit sen videon", tuumi ratsastuksenopettaja-Mia eilisen tunnin lopussa. Puheena oleva video oli edellisen tunnin ratsastusvideo, joka järkytti herkkää tätiratsastajan mieltä syvästi.

Suurin järkytyshän mainitulla videolla kohdistui siihen, miten pohkeen takana ja selkä alhaalla hevonen todella liikkui.

Niinpä olin jo ennen tuntia päättänyt, että tänään hevonen liikkuisi eteen enkä minä jäisi puristamaan ja punkemaan. Jo taluttaessani Fritziä kentälle vaadin, että se oikeasti kävelee eikä vain matele kuin etana tervassa. Ja sehän muuten käveli.

Kun nousin selkään, odotin samantahtista askellusta. Vahdin itseäni: jalkojen piti olla ihan rennot silloin, kun hevonen etenee, ja jos ei etene niin pohjeapu on nopea ja kevyt. Yleensähän tädin ratsastus on etupäässä toiminut periaatteella voima korvaa puuttuvan tekniikan. Nyt oli ajatuksena kokeilla sitä tekniikkaa voiman sijaan.

Ja katso, hevonen jatkoi reippaasti, ilman että sitä piti jatkuvasti hoputtaa.

Kerrankin kävi niin, että meni hyvin silloin, kun kuvaaja oli mukana. Videota ei ole, kun järkkärissäni ei ole videomahdollisuutta. Tämä oli lempparikuva tältä tunnilta.

Kun tuli aika ryhtyä verryttelemään ravissa, hevosen askel yhtäkkiä sai ilmaa alleen ja ohjalla oli vain kevyt tuntuma. Tajusin, että tältä Fritz tuntuu, kun se liikkuu oikeasti oikeinpäin, selkä ylhäällä.

Koko tunnin tuntui kuin allani olisi ollut aivan eri hevonen! Tämä uusi tuttavuus oli kevyt ja reipas, oikein miellyttävä kaveri. Homma alkoi tuntua jo ihan ratsastukselta eikä kuntosaliharjoitukselta.

Niinä hetkinä, kun Fritz olisi halunnut palata meille tavanomaisempaan yhteistyön muotoon eli pitkäksi ja raskaaksi valahtamiseen, käytin nopeaa, kevyttä pohjetta ja pidin vatsalihaksilla vähän vastaan. Huomattavasti miellyttävämpää molemmille osapuolille kuin se raskassoutuisuus, joka viime tunnin videossa näkyy ulospäinkin.

Verryttelimme taas laukassa: välillä reviteltiin, välillä lyhennettiin. Tällainen verryttely sopii aika hyvin tälle hevoselle.

Kyllä videointi kannattaa.

Ja ajatustyö. Suurin muutoshan tässä oli se, että ratsastaja oli päättänyt jotain ja toimi päätöksen mukaan. Eikä hevonenkaan sitten ruvennut vänkäämään, kun kerran asia oli jo päätetty. Toivottavasti muutos on pysyvä eikä vain yhden tunnin ihme.

Lopussa kiitos seisoo, hevosenkin.

Kuntoilulla paremmaksi ratsastajaksi?

Tiistaisen ratsastustunnin alkuun piti ratsastaa rivakkaa laukkaa kevyessä istunnassa pitkin kenttää. Tulos: puuskuttava ratsastaja, jonka pohkeet tärisivät jo ennen harjoituksen puoliväliä.

Kun alkuverryttelystä oli päästy, tuli eteen seuraava pulma. Vatsalihaksissa ei riittänyt potkua edes hevosen saamiseen sellaiseen lyhyysasteeseen, että ratsastaminen olisi jollain tasolla miellyttävää. Fritzillehän se kyllä hyvin passaa, että venytään pitkäksi ja sitkeäksi kuin huolella pureskeltu purkka.

Pikkuponien pikkusievissä liikkeissä kunnon heikkous ei iske samalla tavalla märkänä rättinä päin naamaa, mutta kun tullaan Fritzin kaltaisiin vähän isompaa vaihdetta kaipaaviin hevosiin, mistään ei tule mitään - ja jos tuleekin niin ei ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Kuntoni loppuu jopa jo ennen taitoa, joka sekään ei riitä kovin pitkälle.

Nytkin saatiin hyviä hetkiä, mutta aina hevonen pääsi niistä lipsahtamaan. Ja torstain ekstratunnilla hevonen tuntui vähän aikaa ravissa oikeaan kierrokseen jopa kevyeltä, mikä oli Fritzin piirteistä tähän asti ollut minulta kokonaan piilossa. (Valitettavasti tämä ei osunut niihin minuutteihin, joiden aikana Mia videoi menoamme.)

Fritzin vasen lapa pyrkii aina "pullahtamaan", mikä on erityisen kiusallista, kun kyseinen lapa on sisälapana. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua, ne on napattu videolta, joka löytyy postauksen lopusta.

Ehkäpä tähän kunnottomuuteen herääminen johtui siitä, että juuri ennen tiistaista tuntia Mia kertoi käyneensä mielenkiintoisessa seminaarissa nimeltä "Ratsasta kunnolla". Tunnin jälkeen netissä tuli vastaan SRL:n juttu samaisesta seminaarista. Ratsastuksen opettajille suunnatussa seminaarissa esiteltiin esteratsastajien fysiikkatutkimuksen tuloksia.

Tiivistettynä tutkimuksen tulos on, että fyysisellä kunnolla on luultuakin suurempi vaikutus ratsastukseen. 

Fyysisestä suorituskyvystä heikko hapenottokyky  (se, mikä allekirjoittaneella ilmenee tekstin alussa puuskutuksena) on isoin este ratsastajan taitojen kehitykselle. Ratsastajilla on myös tyypillisesti vahvemmat selkä- kuin vatsalihakset - jälleen yksi kompastuskivi polulla kohti ratsastustaitoa.

"Mikäli ratsastajan syketaso on jatkuvasti anaerobisella tasolla, ei suoritus voi olla rento. Jos normaali ratsastus normaalilla hevosella tuottaa ylenpalttisen hien pintaan, on hälytyskellojen alettava soida", sanoo juuri liikuntatieteen maisteriksi valmistuva Anne-Maarit Hyttinen SRL:n jutussa.

Kröhöm... Lasketaankohan Fritz normaaliksi?

Ihan hetkittäin meno näyttää tämäntasoiselle suht asialliselta - mutta niin sitkeästi yrittää takakeno tulla takaisin.

Olisiko se, mitä me ratsastusharrastajat tarvitsisimme, sittenkin enemmän yleistä kuntoilua eikä (pelkästään) enemmän lajiharjoittelua?

Mian mielestä asia on juuri näin: kuntoilukerran lisääminen viikko-ohjelmaan voisi tuottaa ratsastuksellisesti enemmän tulosta kuin ratsastuskerran lisääminen. Oma huomio: sellainen olisi tarpeen ainakin meille, joiden liikuntakalenterissa lukee joka päivän kohdalla "kevyt päivä".

Masentava tulos, täytyy sanoa. Ratsastus on kuitenkin liikunnan muodoista hauskin ja motivoivin. Sen sijaan kun työkaveri kysyi mukaan Naisten kympille, en naurultani kyennyt vastaamaan. Ajatuskin juoksulenkeistä saa hien pintaan - kylmän hien.

Liikunnan pitäisi olla sellaista, missä tulee hiki ja hengästys, mutta sillä tavalla mukavasti, että aivot eivät ehdi sitä huomata. Ratsastuksen lisäksi sellaisia lajeja ei paljon ole. Tanssi ja tanssillinen jumppa lähinnä tulevat mieleen. Niitä varten pitäisi melkein mennä jonnekin kuntosalille.

Kuntosalille menemiseen tarvittaisiin ylimääräistä aikaa ja ylimääräistä rahaa. Kumpaakaan ei jostain syystä ole täällä suunnalla paljon viime aikoina näkynyt.

Nämä ovat tietenkin tekosyitä, joiden tarkoitus on peittää oma viitsimättömyys.

Sillä, että ratsastaja harjoittelisi aerobista kuntoa ja keskivartalon voimaa ilman hevosta, olisi kuitenkin merkitystä myös sen nelijalkaisen kannalta. Kun ratsastaa huonokuntoisena, hevosrukka joutuu toimimaan ihmisen jumppapallona.

Pitäisi löytää aika edes vatsalihasharjoituksille. Päättää, että aikaa löytyy.

Lue lisää Ratsastajan kunto -projektista.

Tämä kuva on toiselta videolta, joka on liian tuskallinen julkaistavaksi.

Lopussa on video torstaisen tunnin loppuraveista. Jo tällaisessa mummoravissa näkyvät vartaloni fyysiset rajoitteet. Keskivartalo on löysä ja jalat kinnaavat. Pääsisiköhän jumpalla päinvastaiseen tilanteeseen?

Verkkaiseen tahtiin mieltynyt Fritz on huomannut, ettei tädin työkalupakista tällä hetkellä löydy sopivaa välinettä hitaan hevosen ratsastamiseen. Joskus siellä oli hyvinkin tehokkaat työkalut tällaisille fritzeille, mutta ne ovat vuosien varrella kadonneet jonnekin.

Fritz on perusluonteeltaan, noh, rehellisesti sanottuna laiska. Mutta se, että Fritz liikkuu pohkeen takana, ei ole hevosen vika, vaan ratsastajan. On ratsastajan tehtävä motivoida hevonen.

Minä tiedän, mitä pitäisi tehdä. Jostain syystä kehoni kuitenkaan ei suostu tekemään sitä.

Pitäisi olla napakka ja sähäkkä, mutta ennen kaikkea nopea pehmenemään, myötäämään heti, kun hevonen vastaa apuun. Silloin, kun hevonen liikkuu itse, ratsastajan pitää olla kevyt. Mutta nopeiden apujen sijaan kuitenkin jään puristamaan ja kinnaamaan. Ja, kuten useimmat tietävät, sellainen on tämäntyyppisellä hevosella varma tie tuskaan.



Linkki videoon

Jätin videoon äänet. Kuulee, mitä Mia korjaa ja miten. On kuitenkin syytä huomauttaa, että yksisanaisten ohjeiden (kuten "korjaa") sisältö on aikaisemmin käyty läpi.

Kohti kehitystä

Kun kevätaurinko alkaa paistaa, ponitädille tapahtuu vähintään yksi seuraavista asioista: a) tulee varsakuume b) tulee tarve päästä kehittymään ratsastuksessa. Toteutusmielessä nämä kaksi asiaa ovat periaatteessa toisensa poissulkevat, siitä huolehtii vielä jäljellä oleva tolkun hiven tutustuttuaan pankkitilin saldoon.

Kohta b ilman a:ta on kuitenkin myös pankkitilin mielestä mahdollisuuksien rajoissa.

Niinpä viimeviikkoisella lomallani soittelin taas Mia Pasaselle, jonka Science of motion -tyylisillä tunneilla minun piti ruveta käymään jo vuonna 2014. Pitkän kypsyttelyn jälkeen pääsin viimein irtotuntia pitemmälle ja pääsin tänään korkkaamaan kymmenen kerran tuntikortin.

Ratsuna oli jälleen Mian Fritz-pv, joka on hyvin opettavainen hevonen. Ruunaherra on nimittäin valmis asettamaan fyysisen ponnistelunsa riman juuri niin alas kuin ratsastaja sallii. Mutta tänään sain jo esimakua siitä, miltä Fritz tuntuu kun se rupeaa tekemään hommia. Hiki tuli molemmille. (Minulle kuitenkin enemmän kuin Fritzille.)

Tuoretta kuvamateriaalia ei saatu tänään, mutta tässä kuva minusta ja Fritzistä ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme. Tänään harjoitusravi sujui jo paremmin, en tuntenut hölskyväni enää holtittomasti.

Ennen hyvyyden maistelua oltiin kyllä aika raskassoutuisissa tunnelmissa.

Mia käskytti vähän väliä lyhentämään ohjia (käynnissä ohjat voivat kuulemma olla niin lyhyet, että kädet ovat suorat) ja kun yritin pinnistellä, etten päästäisi naruja valumaan pitkiksi, päädyin puristamaan niin, että sormet puutuivat. Sormien puutumista ei ainakaan vähentänyt Fritzin halukkuus tarjota koko päänsä ja kaulansa paino käsieni kannettavaksi.

Vaikka olen tehnyt töitä päästäkseni ohjalla räpeltämisestä eroon, minulle on kuitenkin jäänyt tapa tehdä asioita sormillani ja yksi käsi kerrallaan.

"Ajattele, että kädet ja ohjat ovat yksi paketti", neuvoi Mia. Kädet eivät siis liiku vuorotellen, vaan tarvittaessa koko paketti, Ja kun tekee pidätteitä, niitä ei tehdä sormilla, vaan pidäte lähtee keskivartalosta, jonka jatke kädet ovat. Vatsalihaksilla kannattaa ajatella ylös, koska se on suunta, johon hevosen lavat ja sitä kautta koko etuosa halutaan.

Kun hevonen tekee mitä haluan, helposti haluan palkita sitä päästämällä ohjan valumaan pitemmäksi. Mutta oikeampi myötäystapa olisi siirtää koko kättä hetkellisesti eteenpäin ja rentouttaa hauikset.

Tajusin yhtäkkiä, että olen hyvin usein unohtanut rentouttaa käden myödätessäni. Nyt, kun rupesin hellittämään hauiksilla, hevonenkin alkoi (ainakin hetkittäin) keventyä ja lyhentyä. Käteni lakkasi puutumasta.

Ei hevosen kouluttaminen sen kummempaa hommaa ole, totesi Mia. Korjataan vain niitä asioita, jotka ärsyttävät (esim. ohjalle painaminen) ja kun hevonen vastaa korjaukseen, palkitaan sen ponnistelut myötäämällä. Näin siitä, mitä ratsastaja haluaa, tulee hevoselle kannattavaa ja vähitellen hevonen alkaa haluta samaa kuin ratsastajakin. Ei sinänsä uutta asiaa, mutta kertauksen arvoista.

Sain kyllä tunnilta myös ihan uuden mielikuvan ratsastuksen tueksi. Se oli "tasapainotanko". Sellainen on jokaisen ratsastajan jaloissa hiukan polvien alapuolella. Kuvitteellinen tanko kulkee ratsastajan jalkojen välissä läpi hevosen painopisteen.

Tasapainotankoa nostamalla saa hevosenkin nousemaan, tasapainotankoa puristamalla saa tehtyä pidätteen. Ja sen avulla voi myös suoristaa hevosta. Noin niin kuin tiivistettynä.

Fritzillä on tapana vähän rojauttaa sisälapaa sisäänpäin, jolloin sen selkäranka kiertyy ja se tuntuu raskaammalta sisäohjalle. Mian mukaan ratsastajat usein yrittävät korjata toiselle ohjalle painamista keventämällä kyseistä ohjaa, vaikka tehokkaampi tapa olisi siirtää hevosen painoa enemmän sille kevyemmälle ohjalle. Tällöin hevonen suoristuu. Tämän painonsiirron voi tehdä tasapainotangolla: painetaan vain siltä puolelta, jolle hevonen nojaa.

Tasapainotangosta ja muista mielikuvista on hyvä muistaa se, että tarkoitus ei ole varsinaisesti liikkua hevosen selässä. Kyse on nimenomaan mielikuvista, joiden tarkoitus on opettaa lihasten oikeanlaista käyttöä. (Huomautan myös, että yllä kirjoitettu on minun tulkintaani tunnin annista. Väärinymmärrykset ovat aina mahdollisia.)

P.S. Eilen sain ilon vähän muistella ratsastusjuttuja ihanan Aischan kanssa. Yli kuukauden ratsastustauon aikana Aissin nappulat olivat vähän hukassa ja koko keskivartalon lihasten kapasiteetti tuntui kuluvan taas pelkkään puoliverisen isoissa liikkeissä pysymiseen. Ensimmäistä kertaa Aischan kanssa oli myös lähellä tahdonvastainen maastoutuminen, kun protestipystyynnousua seurasikin napakka pukki. Mutta selässä pysyttiin ja yhteisymmärrykseen päästiin. Kivaa oli, ainakin minulla.

Science of motionia käytännössä

Täti oli taas astetta enemmän hukassa hevosen selässä maanantaina, kun päätyi tuulessa ja tuiskussa Science of motion -henkiselle tunnille Mia Pasasen johdolla.

Ratsuna oli komearaaminen pv-ruuna Fritz (toivottavasti nimi meni oikein), jonka selässä minusta tuntui kuin olisin ollut valtamerilaivan ohjaamossa. Vähän vaihtelua nopealiikkeisiin tammoihin verrattuna.

Oppitunnin aiheena oli periaatteessa kaksi asiaa: ratsastajan istunta ja hevosen suoruus.

Käytännössä siis tunnin aiheen voisi tiivistää aiheeseen suoruus, sillä myös ratsastaja on varsin moniulotteisesti suoruusrajoitteinen.

Mia lohdutti, että kaikki me olemme vinoja, niin ihmiset kuin hevosetkin. Tärkeintä on löytää tasapaino ratsukkona. Meikäläisen vinous näytti kumpuavan varsin tavallisesta ongelmasta, vasemman kyljen lysähtämisestä kasaan.

Istuntapakka on yllättävän vaikea pitää kasassa.
Pahoittelen kuvien laatua, ovat kaikki videolta (joka löytyy alempaa(, jota taas on vain lopusta tähän suuntaan.

Kun istuntapakka on pahasti levällään, jo sellainen tehtävä kuin ohjien ottaminen käteen kuulostaa astrofysiikalta. En vain osaa pitää ohjia normaalipituisina ilman, että jännitän kättä.

Ongelma on kuulemma aika yleinen ihmisillä, jotka pyrkivät pitämään hevosen suuhun kevyen tuntuman.

Näinhän sitä kieltämättä on päässyt käymään, vaikka kyllä varsin hyvin tiedän, ettei roikkuva ohja ole pehmeä. Yhteys tiedon ja tekemisen välillä on kuitenkin pätkinyt samaan tapaan kuin pyykkinaruohjan muodostama yhteys ratsastajan käden ja hevosen suun välillä.

On kuulemma parempi, että käsi on vaikka vähän suorempana kyynärpäästä, kunhan se roikkuu rentona. Ja käsi voi roikkua rentona, jos ohjat ovat kunnolla kädessä, koska silloin käsiä ei tarvitse jännittää ylläpitääkseen tuntumaa.

Koska olen niin tottunut ratsastamaan roikkuvilla ohjilla, poisoppimisprosessin alussa minun pitää Mian mukaan todennäköisesti opetella vähän roikkumaan hevosen suussa. Kun ratsastajan käsi "roikkuu" hevosen suussa, se liikkuu hevosen pään mukana ja tuntuma pysyy tasaisena.

Mia arveli, että ohjien löystyminen on myös takakenon alkulähde. Koska ohjat ovat olleet liian pitkät, olen tuntumaa tavoitellessani joutunut nojaamaan taakse "käsiä pakoon".

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ajatellut asiaa näin. Paljon mahdollista. Luulen, tosin, että ongelman synnyssä lisämausteena on ollut pyrkimys helpottaa hevosen liikkeissä istumista ja toisaalta samalla hitaan hevosen tuuppaaminen lantiolla eteenpäin (tiedän, että tämä on niin väärin tehty).

Sen sijaan, että yrittäisin työntää hidasta hevosta lantiollani eteenpäin, pitäisikin kuvitella, että vedän hevosta perässäni. Tällaisen mielikuvan lopputulema on kokolailla sama kuin kesäisellä kurssilla saamani ohjeen eli pitäisi ajatella painavani ylävartaloa vasten pleksilasia.

Tässä esimerkkiä siitä takanojasta. Alkutunnista otetussa kuvassa takanoja olisi todennäköisesti vielä jäätävämpi. Hevosen ravikaan ei näytä tässä hetkessä kovin hääviltä.

Mitään kovin monimutkaisia temppuja tunnilla ei tehty, vaan keskityttiin suoruuteen ensin käynnissä ja sitten ravissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä olisi varsin yksinkertaista, mutta suoruushan on ehkä vaikeinta ikinä. Etenkin, kun Fritz olisi mieluusti punkenut lapa edellä vasemmalle.

Jotta hevonen saataisiin aidosti suoraksi, sen selän okahaarakkeiden pitäisi osoittaa suoraan ylöspäin. Tämä taas saadaan aikaan rajoittamalla selän sivusuuntaista liikettä.

"Miten minä sen teen", ihmettelin minä, joka totta puhuen en koskaan ennen ole ratsastaessani miettinyt okahaarakkeiden asentoa.

No, ensinnäkin pitää olla antamatta hevosen heittää ratsastajan lantiota puolelta toiselle. Oman lantion liikettä pitää vähentää syvien lihasten voimin. Syvillä vatsalihaksilla ikään kuin nostetaan ylöspäin, samaan suuntaan kuin toivotaan hevosen selän siirtyvän. Vähän kuin vetäisi jalkaan liian pieniä farkkuja.

Hevosen lavat pitäisi saada hallintaan ohjilla, polvilla ja sisäreisillä. Ja koska Fritz olisi tykännyt lysäyttää vasemman lapansa sisään, sitä voi kompensoida ajattelemalla hevosen "hymyilevän" vasemmalla suupielellään eli kääntämällä turpaa aavistuksen vasemmalle. Tällöin ranka suoristuu. Ainakin teoriassa, tunnilla toteutuneesta käytännöstä en ole ihan varma.

Jos tunnilla tulikin paljon uutta asiaa niin oli jotain tuttuakin. Nimittäin ihan perinteinen oppi ulko-ohjan tuesta.

Ulko-ohjan pitäisi olla kuin viejän käsi tanssipartnerinsa selällä. Kevyt, mutta jämäkkä. Ja jos hevonen pyrkii pois ratsastajan valitsemalta uralta (esimerkiksi siksi, että ei voi astua vesilätäkköön), ratsastajan pitää tehdä senpuoleisesta vartalostaan vähän kovempi.

Hetkittäin alkoi ratsastajalla löytyä oikeansuuntaista asentoa. Mutta eikö olekin ihmeellistä, miten ihminen jaksaa vuodesta toiseen ratsailla keskittyä ihailemaan hevosen niskaa?

Koska kaikki tämä vaati aloittelevalta tädiltä aika paljon ajatustyötä, piti jo ennestään verkkaisuuteen mieltynyttä hevosta hidastaa entisestään. Tämä siksi, että ratsastaja ehtisi kontrolloida jokaista askelta.

Kun hevonen liikkuu oikein suorana, pitäisi tuntua kuin se nousisi ylöspäin. Aina välillä jopa saimmekin aikaan hyviä askeleita.

Mia sanoi näkevänsä mieluummin hyvin avoimen kaulan kuin kuolaimen taakse painuvan kuonon, sillä rullatessaan itseään liian pyöreäksi hevonen pakenee tuntumaa ja muuttuu etupainoiseksi.

Vaikka hevonen etenee hitaasti, sen ei pitäisi olla hidas tai raskas sen enempää pohkeelle kuin kädellekään. Apujenkin pitäisi tietysti olla nopeita, ei saa jäädä puristamaan tai vetämään.

Aina, kun Fritz pyrki etupainoiseksi ja vähän raskaaksi edestä, Mia kehotti tekemään puolipidätteen ja sitten ajattelemaan ohjalla eteenpäin.

Puolipidätettä ei tehdä kuitenkaan sillä ohjalla. Pidätteen pitäisi onnistua ihan niin, että "pullistaa" itseään sivullepäin eli kylkiä ulos, ja samalla painaa vähän kyynärpäitä alas. Ja kah, sehän toimi! Pidäte ei tosin ensiyrittämällä ihan jäänyt puolikkaaksi, vaan tuloksena oli hevosen siirtyminen ravista käyntiin.

Siirtymistä puheen ollen, ne ovat olleet viime aikoina minulle aikamoinen akilleen kantapää, erityisesti siirtymät alaspäin. Mia totesi, että painan alaspäin siirtymisissä kättäni alas. Silloin käsi jännittyy ja tuntuma katoaa. Hevonenkin "katoaa".

Pitäisi ajatella niitä käsiä ylöspäin ja eteen, kohti hevosen korvia.

Summa summarum.

Ratsailla kuulemma kannattaa yleensä keskittyä keskimäärin kolmeen asiaan kerrallaan. Minun tehtäväni on ensinnäkin pitää oikea asento (eli vartaloni mielestä etukeno) ja siten myös tuntuma. Toisekseen on huolehdittava keveydestä eli siitä, että hevonen ei jää raskaaksi millekään avulle (toim.huom. eikä täti itse jää jumittamaan). Kolmanneksi pitäisi miettiä, mihin on menossa eli huolehtia tiestä.

Helposti kävi niin, että kun mietin omaa asentoa, keveys katosi. Ja kun keskityin keveyteen, hevonen alkoi itse päättää suunnasta (ei ainakaan vesilätäkköön).

Koko ajan minusta tuntui kuin olisin vain pomppinut Fritz-rukan kyydissä selkä köyryssä, kädet sojottaen. Ja kun videota (alla) katsoo, ei tunne ihan kamalan kaukana totuudesta ollut. Jonkin verran asiaa voisi toki auttaa, jos katsoisi esim. eteenpäin eikä hevosen niskaan. Ja esim. lopettaisi polvilla puristamisen.

Ihme kyllä hevonen näyttää pätkittäin jopa vähän tyytyväiseltä. Että ehkä tämä treenillä tästä?



Linkki videoon.

Video on jälleen täysin editoimaton ja tolkuttoman tylsä, siinä vain hölkätään ympäri kenttää. Bonuksena mukana on kuitenkin autenttinen ääniraita.

Olen kyllä nyt kovin innostunut noista videoista! On niin paljon helpompi ymmärtää asiat, kun näkee ratsastustaan/könötystään ihan omin silmin. Ja ehkä jonakin päivänä voi katsoa vanhoja videoita ja ajatella, että onpa tullut kehityttyä.

Kiitoksia Mialle myös videoinnista!

Löydetty: vatsalihakset

Tiistaisella ratsastustunnilla tapahtui kummia. Löysin ponin selässä vatsalihakset! En tiedä, kuka ne oli sinne unohtanut, mutta ajattelin kyllä pitää ne.

Yllättäen löytyneiden korsettilihasten voimalla täti ja 29-vuotispäiviään viettänyt ratsureima esittivät kuulkaas ainakin viisi askelta sellaista kouluratsastusta, että opettajakin hihkui innosta. Kuvia tällaisesta ihmeestä ei tietenkään ole.

Kuvia ei ole siitäkään, kuinka täti onnistui pitämään kädessä kaamean kasan naruja.

Eräs harrastusurani kantavista teemoistahan on ollut kykenemättömyys pitää ohjia siedettävän mittaisina. Tätä taustaa vasten oli opettajan mielestä hirveän hyvä idea panna täti pitelemään käsissään tuplamäärää naruja. Siis todellakin jouduin ratsastamaan (kumi)pelhamilla kaksilla ohjilla.

Yllättävää kyllä, ylimääräisten narujen lisääminen yhtälöön tuotti entistä paremman lopputuloksen. Siis jos tulosta mitataan ohjien pituudella. Ohjastuntuman keveydestä en sitten rupeakaan sen kummemmin valehtelemaan - ja ilman valehtelua en kehtaa sanoa aiheesta mitään.

Mutta, harjoitukset jatkuvat.

Totta puhuen olen hämmästynyt siitä, miten nopeasti olemme saaneet aikaan tuloksia. Ratsastukseni on harpponut eteenpäin joka tunnilla sellaista vauhtia, että ehkäpä jo muutaman viikon (tai ehkä sittenkin muutaman kuukauden) päästä saatan olla samalla tasolla kuin 10 vuotta sitten. (Mikä sekään tosin ei ollut vahvaa heB:tä kummempi.)

Rentous, onko se jotain syötävää?

Viime aikoina ratsastus on ollut tädille niin rentouttavaa puuhaa, että jos iltavuoron alle erehtyy istumaan ponin/hevosen selkään, työstä selviytyy ainoastaan reseptisärkylääke Panacodin voimin.

Myös itse ratsastuksen aikana on ilmennyt sellainen ongelma, että poni ei millään rentoudu vaan painaa kädelle ja on ikävä. Vaikka itse olen istunut selässä täysin liikkumattomana. Ainoa lötkö ruhonosa on ollut keskivartalo. Jännä juttu, ettei poni ole rento, vai mitä?

Koska tönkkösuolattuna sillinä ratsastaminen on epämiellyttävää sekä hevoselle että ratsastajalle itselleen, olen viimein saanut aikaiseksi käydä ratsastustunneilla.

Tallityöntekijä-opettajan 6-vuotias torinhevosruuna voi näyttää raskaalta, mutta on hämmästyttävän kevyt ratsastaa. Kuva on ensimmäisen tunnin alusta. Kiva hepo, johon Ruusakin on aina kiima-aikoina kovin rakastunut. Tänään karvasatulan sijaan oli ratsastusvyö ja kimblewickin sijaan suora omppukuolain. 

Ensimmäisellä tunnilla opettajan nuoren torinruunan selässä vielä tökötti tönkkösuolattu silli. Opettaja huomautti, että jos aion jonakin päivänä ratsastaa Ruusalla, tällä tyylillä lennän selästä kuin leppäkeihäs. Epäilemättä hyvin mahdollinen skenaario, etenkin kun Ruusalla on aika paljon luontaista lahjakkuutta pukittamiseen ym. jumppaliikkeisiin.

Mutta sitten hyvät uutiset: ei ehkä sittenkään ole mahdoton tehtävä saada istumatyöläisen hartiat ja timmit perskannikat löystymään. Tänään täti nimittäin muistutti selässä kokovartalokipsatun sijaan jo vähän enemmän jotain, jossa on useita liikkuvia osia.

Iltavuoroon astellessa hartiat tuntuivat jopa vähän kevyemmiltä kuin aamulenkillä koirien kanssa.

Kaikesta tästä hevonen palkitsi ruhtinaallisesti. Se lönkötteli eteenpäin rentona, tyytyväisenä ja selkä kivasti ylhäällä. Ei tässä nyt mitään merkittävää kokoamisastetta saavutettu, mutta helpon B:n tällaisella muodolla voisi jopa läpäistä. Vahvasti ehkä. Siis jos ei tarvitsisi laukata.

Laukannostossa täti nimittäin ei kyennyt enää. Lonkka ei suostunut pyöräyttämään hevosta laukkaan. Jalat sen sijaan takertuivat hevoseen apinan raivolla. Se siitä rentoudesta sitten. Ja laukannostosta.

Mutta jos kehitys jatkuu yhtä nousujohteisena niin muutaman viikon kuluttua saatan jo pystyä tekemään hevosen selässä jotain!

Lisää tosi rentoa menoa (huomaa sarkasmi) viime viikon tunnilta. Kuvista on jälleen kerran kiittäminen ihanaa tallikaveria, sitä samaa joka kuvasi Ruusan viime ajokuvat.

Itse asiassa kyllä tänään jo teimme jotain, nimittäin ympyrän pienentämistä ja suurentamista - istunnalla.

Ympyrää pienentäessä piti pidentää ulkokylkeä (omaa ja hevosen samassa suhteessa) ja vastaavasti lyhentää sisäkylkeä niin, että sisähartia hiukan laskee. Myös ratsastajan sisäjalka venyy alaspäin ja istuinluu matkustaa rennosti sen mukana.

Tarvittaessa voi käyttää ohjaustehostimena ulkopohjetta ja/tai johtavaa sisäohjaa.

Omien kylkien venytys/lyhennys kuulemma asettaa ja taivuttaa hevosta. Tämä oli minulle uusi mielikuva, sillä olen tottunut käyttämään sisäpohjetta taivutuksen pääapuna.

Myös ympyrän suurentaminen sujui pääosin pohkeetta. Piti suunnata ulkolonkka kohti aitaa ja ehkä jotain muuta, jonka jo unohdin.

Mutta samalla, kun tekee jotain, pitäisi edelleen pysyä rentona ja liikkua hevosen mukana.

Näiden kahden tunnin aikana opettajamme on melkein äänen käheyteen saakka toistellut, että ratsastajan lonkan pitäisi nousta ja laskea hevosen lonkan tahtiin. Ei puristeta perseellä normaalisti, vaan annetaan hölskyä. Jalkoja ei nostella (tämä tapa lienee ikävä sivuvaikutus liian pienillä poneilla ratsastamisesta), vaan maan vetovoiman annetaan tehdä tehtävänsä.

Samalla annetaan hartioiden ja kylkien liikkua hevosen lonkan tahdissa ja käsien (rentona!) hevosen pään liikettä myötäillen.

Kaiken tämän keskittymisen lomassa pitäisi muistaa myös silloin tällöin hengittää.

P.S. Jos joku ihmetteli, miksi ratsuna on nyt tällainen valtamerilaiva eikä kompakti Valkoinen Poni, tähän on hyvä selitys. Valkoisen Ponin verikokeet osoittivat levon tarvetta (tädin karma ei petä), joten se työskentelee nyt vain kevyesti ja kivasti. Kevyeen ja kivaan ei lukeudu toimimista kokovartalokipsatun tädin kouluratsuna, joten vuokraussuhde päättyi heti alkuunsa. Liikutan edelleen Valkoista Ponia tarvittaessa, mutta lähinnä kevyesti maastoillen.