Voihan kolme kaviota ja yksi nenä

Eipä mennyt kauan edellisestä epäonnesta, kun jo seuraava kolkutti ovella. 

Olin jo jonkin aikaa katsellut, että Ruusan liike ei ole aivan sataprosenttisen priimaa. Etenkin siltä näytti vuolun jälkeen, mutta koska kaviopulssit olivat normaalit, arkomista ei ollut koko aikaa ja poni kääntyi normaalisti, jäin tarkkailuasemiin. 

Viime tiistaisen laitumella riekkumisen jälkeen poni sitten arkoi etukavioitaan aivan selkeästi, vaikka laitoin sille bootsit jalkaan. Kaviopulssit eivät kuitenkaan tykyttäneet. 

Aamulla sitten soitti tallinpitäjä, että arkominen jatkui ja nyt olivat pulssitkin selvästi tunnettavissa.

Ei muuta kuin tamma kipulääkkeelle ja koppilepoon. Ensimmäisen päivän iltana arkominen oli poissa, mutta pulssi palannut oikeaan etuseen. Pulssi ei nyt varsinaisesti välittömästi hakannut sormille, mutta oli kuitenkin selvästi tavallista selkeämpi ja tykyttävämpi. 

Pois kopista, muttei kauas.

Tilanne jatkui samanlaisena pari päivää, kunnes myös oikean etujalan kaviopulssi oli vaimennut normaaliksi.

Neljäntenä päivänä pihaton ovesta pääsivät viimein taas ponitkin kulkemaan. Ilmeet tosin olivat näkemisen arvoiset, kun pääsy suurimpaan osaan tarhasta oli blokattu ylimääräisellä aidalla. Wtf?, olisi niiden suusta varmaan päässyt, jos puhuisivat ihmisten kieltä.

Eläinlääkäri kävi tallilla muissa asioissa maanantaina ja tunnusteli samalla Ruusan jalat sekä puristeli kaviot pihdeillä. Ei ylimääräisiä tykyttelyitä eikä puristusarkuutta, vaikka kipulääkeannostakin oli jo kolmanneksella pienennetty. 

Tilanne näyttää siis lupaavalta. Ponit pääsevät vähän isompaan tarhaan heti kun sellainen ehditään niille valmistaa. Emme heti päästä niitä valtoimenaan juoksemaan, vaan vähitellen tilannetta seuraten ja kipulääkkeen määrää laskien. 

Albert pääsi viisiviikkoissynttärien kunniaksi vähän isompaan tarhaan käyttämään jalkojaan. Ruusa oli narussa. 

Tässä vaiheessa tarinaa on voinut blogin pitkäaikaisemmille lukijoille iskeä tietynlainen tunne. Sellainen, jota déjà-vuksikin kutsutaan. 

Kyllä, meillä oli aika lailla tismalleen samanlainen tilanne aika lailla tismalleen vuosi sitten. Silloinkin poni alkoi vuolun jälkeen arkoa kavioitaan ja sitten ilmaantuivat pulssit. Silloinkin oikea kavio oli vierustoveriaan isompi murheenkryyni. Viime vuonna tilanne laukesi, kun poni kengitettiin, ja se oli aivan menestyksekkäästi loppukesän vielä laitumellakin.

Kun tilanne toistuu, on pakko ajatella, että tässä on nyt kyse ihan oikeasti kaviokuumeesta. Viime vuonna ponin kavioita ei kuvattu, koska tiineys. Nyt, kun kohtu on tyhjä, haluan ottaa röntgensäteet avuksi vastausten etsintään. 

Kysymyksiähän tässä nimittäin riittää. 

Tein tästä kuvasta mustavalkoisen, koska se oli niin rakeinen että näytti värillisenä karmealta. Tämäkin on otettu sunnuntain ulkoilulta.

Onko sairaudella kenties jotain hormonaalista taustaa, kun se iski ensin tiineyden alkuvaiheessa ja sitten imettäessä? 

Vai olenko vain ruokkinut aivan liikaa? Ruusa sai kyllä ennen kaviokuumetta melkoisia määriä ruokaa, koska se näytti laihtuvan ja olen aikaisemmin tehnyt imettävän tamman kanssa aliruokinnan virheen. Lisäksi runsas puurotarjoilu oli oiva tapa huijata poni juomaan enemmän. Vähensin ruokaa kyllä, kun ponille alkoi kertyä lihaa päälle, mutta en varmaankaan riittävästi enkä riittävän nopeasti. 

Missään vaiheessa Ruusa ei ole ollut niin paksu, etteivätkö kylkiluut olisi tuntuneet. Laitumella se ei ole ollut paria tuntia pitempään päivässä. 

Ponnyt viime viikon maanantaina, pari päivää ennen koppilevon alkua.

Mikä rooli ongelmassa oli se, että maksahäiriön vuoksi Ruusalle oli syötettävä desikaupalla melassisiirappia? Toki melassin määrä oli maksa-arvojen parantumisen jälkeen enää hyvin pieni, mutta oliko vahinko siinä vaiheessa jo tehty? 

Entä kuukausi sitten syötetty antibioottikuuri, onko sillä jotain tekemistä tässä? Kaviokuumehan voi tulla ja usein tuleekin ruoansulatuselimistön kautta ja antibiootti pistää siellä kaiken sekaisin. Kengittäjän mukaan kaviossa oli muutosta, joka voi johtua lääkityksestä. Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan, koska kavio oli silloin kivuton. 

Toisaalta poni ei viime vuonna saanut sen enempää ylenpalttista ruokamäärää kuin melassiakaan, saati antibioottia. Inhaloitavaa kortisonia kyllä oli keväällä saanut. (Edit: mekaanista syytä ei voi myöskään sulkea pois pohdinnoista.)

Joka tapauksessa lienee selvää, että Ruusan huolettomat laidunkesät ovat takana. Ainakaan se ei enää voi olla tuollaisella erinomaisen hyvin kasvavalla laitumella, jolla saa nopeasti ahmittua mahan täydeltä.

Laidunrajoitus surettaa, ihan tosissaan. Etenkin se surettaa Albertin vuoksi. Varsan olisi kiva laitumella spurttailla ja tutustua setäponiin. Nyt mennee jonkin aikaa ennen kuin uskallan taas kokeilla laumanyhdistämistä, sillä toisella yrittämällä ruuna rupesi vähän juoksuttamaan Ruusaa. Sen jälkeen tuli tuo kova arkominenkin. 

Ei auta kuin toivoa ja antaa ajan näyttää, mitä tuleman pitää. 

Setäponi näköpiirissä.

Seuraavaksi siirrymme otsikon toiseen osaan eli kolmanteen kavioon ja nenään. Nenästä tuli ponien tilarajoituksen sivullinen uhri.

Maanantaina eläinlääkärivuoroamme odotellessani kyykistyin tunnustelemaan Ruusan kaviopulsseja enkä muutamaan sekuntiin seurannut, missä Albert meni. Kun sitten vilkaisin varsan suuntaan, näin Ruusan kaulan toiselta puolelta pienet etukaviot pystyynhypyn lakipisteessä. Ponkaisin välittömästi taaksepäin ja ehdin jo luulla välttäneeni kaviot, kunnes nenänpielessä jysähti. 

Vastaavanlaisen loikinnan treeniä päivää ennen äksidenttiä.

Kivusta ja melko railakkaasta verenvuodosta päättelin heti, että kavio vs. nenä -matsi taisi päättyä nenän murtumiseen. 

Varovasti tunnustelin sormilla vaurion laajuutta. Nenä tuntui olevan lohdullisessa määrin yhtenä kappaleena. 

Hevosihmisjärjellä heti seuraava ajatus oli, että nyt jäitä ja vähän äkkiä. Onneksi pidän kylmäyspatjoja aina tallinpitäjän pakastimessa ja sain sellaisen naamalleni noin minuutissa. Verenvuoto onneksi alkoi tyrehtyä siinä määrin nopeasti, että eläinlääkärin tutkimus saatiin hoidettua suunnitellusti.

Lääkärireissuhan siitä tuli myös ihmiselle. On kuulemma aina syytä käydä lääkärissä, kun päähän osuu isku, vaikka se osuisikin ulokkeeseen eikä varsinaisesti aivokoppaan. Ja koska suosittelivat, ettei itse pitäisi ajaa niin tallinpitäjä kuljetti minut kohteeseen.

Hevosen potku naamaan kuulostaa kieltämättä varsin potentiaaliselta vakavien päävammojen aiheuttajalta, joten sain päivystyksessä oman pedin tarkkailuhuoneesta. 

Kolme tuntia myöhemmin kirurgi puristeli nenääni ja totesi, ettei tarvitse röntgeniä todetakseen nenäluun murtuman. Muut luut vaikuttivat kuitenkin ehjiltä eikä neurologisia oireita ilmennyt, joten pääsin kotiin sairauslomalappu kourassa.

Ehkä ahkeran ensikylmäyksen ansiosta nenä ei loppujen lopuksi ole kovinkaan turvoksissa. Jos ei tietäisi, miltä nenäni yleensä näyttää, ei varmaan huomaisi siinä mitään outoa. Edes mustelmaa ei ole toistaiseksi ilmaantunut. Eikä nenä ole kovin kipeäkään, paitsi hyvin kosketusarka. Sisäänpäin turvotusta taitaa kyllä olla, koskapa en tällä hetkellä pysty hengittämään nenän kautta. 

Parin viikon päästä lopulta selviää, mihin nenä asettuu ja vaatiiko se jotain toimenpiteitä. Tällä hetkellä tuntuu, että aika vähällä pääsin. Onhan kasvoissa muita osia, joihin osuessaan varsan kavio aiheuttaisi aika paljon isompaa vahinkoa. 

Opinpahan olemaan. Varsinkin orivarsan kanssa pitäisi olla aina valppaana - etenkin silloin, kun on kyykännyt päänsä tulilinjalle. 

Melkein 27 harrastusvuotta ehtikin kulua ennen ensimmäistä hevostellessa tullutta luunmurtumaa. Luuni ovat muutenkin pysyneet aika hyvin ehjinä, mitä nyt toissakeväänä mursin häntäluuni, kun pyllähdin persuksilleni kotipihan jäisessä mäessä (ja se on muuten yhä kipeä). Tai ainakaan mitään muita murtumia ei ole todettu. 

Yleisön pyynnöstä: Albertia elävänä kuvana

Ainakin parilla suulla, tai näppiksellä, on tässä viime päivinä toivottu Albertista still-otosten lisäksi myös elävää kuvaa. Kieltämättä varsauutisoinnissa on tähän asti ollut videonmentävä aukko. Vaan nytpä asia korjaantuu, kun videoita tulee monen postauksen edestä.

Uusien kuvien puutteessa kaksi viikkoa vanha kuva tähän aloituskuvaksi.

Tuorein heti alkuun eli eilisiltainen laitumen avautuminen, jonka ponit ottivat vastaan jo perinteisiksi muodostunein menoin:


Linkki videoon

Eilen Albertin elämässä koitti myös sellainen virstanpylväs, että raja-aita ruunan kanssa avautui.

Yhteiselo alkoi varsin sekavissa olosuhteissa, sillä ruuna karautti heti täyttä laukkaa ihan Ruusan ja Albertin iholle. Tämä ei erityisemmin miellyttänyt suojelunhaluista emää. Ketään ei tässä tilanteessa kuitenkaan potkittu tahi muuten vahingoitettu.

Ilmeisesti sekaannukseen johti koko kolmikon epätietoisuus siitä, mistä tilanteessa oikein oli kyse. Laumanyhdistäminen yllätti lauman.

Alun lyhyen härdellin jälkeen ruuna vetäytyi kohteliaan etäisyyden päähän laiduntamaan ja jätti lähentymistahdin Ruusan valittavaksi. Ruusakin laski nopeasti päänsä ruohoon ja draama oli siinä.

Lähentymistä alkoi tapahtua lähes välittömästi. Siis Ruusan lähentymistä. Albertin ei sentään ollut sopivaa tehdä tuttavuutta setäponin kanssa. Aina kun Albert otti askeleenkin kohti ruunaa, Ruusa marssi väliin.

Kaiken tämän aikana ruuna pysyi täysin neutraalina pää pellossa. On se aika viisas!

Linkki videoon

Eivät ponit nyt vielä ihan kokopäiväisesti siirtyneet yhteen, vaan aluksi ovat vain valvottuina ja jos tilanne näyttää hyvältä niin saavat siirtyä päiviksi yhteen. Yöt haluan vielä rauhoittaa Ruusalle ja Albertille kaksistaan, että Albert saa varmasti levättyä ja Ruusa aterioitua. 

Kuvia eiliseltä en ole saanut vielä edes koneelle, työ kun haittaa ikävästi harrastuksia. Mutta, kuten otsikkokin lupaa, nyt on ainakin videoita. Ne eivät ole tekniseltä tai taiteelliselta laadultaan huikeita, mutta mielestäni niistä saa kuitenkin selvää.

Linkki videoon

Lopuksi vielä Ruusan ja Albertin kreisibailaukset Albertin ekalla laidunkerralla. Tai no, Albert taisi olla emänsä riekkumisesta enempi kauhuissaan kuin iloissaan. Jossain minuutin kohdalla näkyy muutama askel raviakin, tosin sellaista aika lyhyttä ja jännittynyttä. Ruusan ravista kiinnostuneille ihailtavaa on enemmänkin.

Linkki videoon

Herkkisprinssin kuulumisia

Albert on ollut täällä jo kohta neljä viikkoa! Blogihiljaisuus ei ole tällä kertaa johtunut sen dramaattisemmasta asiasta kuin siitä, että työt häiritsevät vapaa-ajan viettoa ja käytettävissä oleva vapaa-aika menee tehokkaasti ponilapsen seurassa.

Lähes neliviikkoisesta pikkumiehestä ei vielä ole kuvia, mutta tässä vähän otoksia kolmen viikon virstanpylväältä.

Tuleva kouluponi? Tsekatkaa, mitkä lihakset!

Vajaassa neljässä viikossa on käynyt selväksi, että jos Ruusa on se prinsessa, joka tuntee herneen patjakasan alta niin Albert on prinssi, joka tuntee hiekanjyvänkin.

Kerron esimerkin. Vajaat kaksi viikkoa sitten, jossain sunnuntaiaamun ja sunnuntai-illan välissä, Albertille tuli ripuli. Suhteellisen normaalia varsoille, joskin ajankohta kahden viikon iässä vähän ihmetytti.

Maanantaipäivän kyttäilin Albertin olotilaa pihaton vakoilulaitteilla. Muutaman tunnin katselun jälkeen olin jokseenkin vakuuttunut, että varsapolo on todennäköisesti aika lähelle kuolemansairas. Se ei tehnyt juuri muuta kuin seisoi häntä koipien välissä peppu seinää vasten, riiputti päätään ja korviaan, näytti kaikin puolin kärsivältä. Ulos ei mennyt.

Kukkaispoika.

Tallille päästyäni havaitsin, että ripuli oli ehkä muuttunut vesiripuliksi ja yritin mitata lapsiponin lämmön. Ensiyrittämällä mittari ei ehtinyt piipata ennen kuin varsa sinkautti sen ulos pyllyreiästään. Silti lukema oli ehtinyt kivuta 39,6:een.

Kotieläinlääkäri suositteli puhelimitse pikaista retkeä klinikalle. Sieltä olikin jo aikaisemman hätäpuhelun aikana ehditty pelotella ties millä rotaviruksella.

Jokin tolkun ääni kuitenkin piipitti ponitädin takaraivolla, joten ennen trailerin pakkaamista rekrytoin tallinpitäjän apukäsiksi tarkistusmittaukseen. Taistelun päätteeksi mittari piippasi lukemaa 39 astetta. Klinikkareissu peruttiin. Myöhemmin sain mitattua lepolämmön: 38,5 astetta. Kuume olikin vain stressiä.

Kävi myös ilmi, että Ruusalla todennäköisesti oli kiima. Ruoansulatusvaivan taustalla siis tuskin oli sen vakavampaa vaivaa. Tosin, huomautti eläintohtori, varsaripulinkaan ei pitäisi mennä vedeksi asti. Sovimme siis puhelinajan seuraavaksi aamuksi.

Tiistaiaamuna Albert oli vielä vesiripulilla, mutta illalla tuli jo pökäleitä. Koimmeko kenties maailmanhistorian lyhimmän varsaripulin?

Epäilemättä yksi syy ripuloivan Albertin surkeaan olemukseen oli myös se, että ulkona satoi vettä. Kaikkihan me tiedämme, miten sokerista valmistetun eläimen käy sateessa.

Onneksi pihattohevosen vapaus ei ole pelkästään oikeutta olla ulkona. On myös oikeus olla sisällä, kun haluaa. Ja tätä oikeuttahan Albert ei sadepäivinä todellakaan jätä käyttämättä.

Sadepäivät pikkupoika siis oleskelee sisätiloissa. Touhuilee siellä ihan omiaan välittämättä siitä, että emoeläin vetää ulkoilun suhteen aivan toisenlaista linjaa. Välillä Ruusa sentään vastaa poikansa huutoon ja käy vähän sisällä imettämässä. Hakee sitä vähäksi aikaa ulos.

Sinänsä on ihan hyvä, ettei silkkiturkkinen varsa viihdy sateessa, sillä siltä puuttuu 10 - 15 asteen lämpötilaan sopiva sadetakki. Mietinpä vaan, miten sillä sitten jonakin päivänä ratsastetaan sateella - eli suunnilleen kahtena talvipäivänä kolmesta. No, ehkä se vielä tottuu.

Toisaalta myös Ruusan ulkoiluinto on viime päivinä ollut alhainen, sillä naapuritarhaan (kyllä, visusti aidan toiselle puolen) muutti uusi hevonen. Tuoreen äidin tulkinnan mukaan tulokas muodostaa vakavan uhan jälkikasvun hengelle ja/tai terveydelle.

Riskiarvio perustunee pääasiassa ylikuumentuneeseen äidinvaistoon, sillä ihmisen silmään uusi hevonen on harvinaisen leppoisa ja ei-uhkaava 2-vuotias.

Albert kyllä olisi mielellään jo tutustumassa naapureihin lähemminkin. Ruusa vaan ei vielä vaikuta valmiilta.

Sen sijaan ihmisiin Albert ei ole osoittanut kovin kiihkeää halua tutustua.

Klinikkareissun jälkeen varsassa on ollut kesyttämistä jopa siinä määrin, että ajoittain olen hoippunut epätoivon rajoilla. Kyllähän Albert välillä tulee rapsutettavaksi, mutta poistuu paikalta heti, jos yhtään epäilee ihmisellä olevan jokin agenda.

Mutta onhan tässä jo huomattavaa edistystä tapahtunut.

Toissapäivänä valvontakameransa poistanut varsatutkija sai koskea Albertiin melkein heti. Tapahtuma on mainitsemisen arvoinen, koska puolitoista viikkoa aikaisemmin siskollani meni samaan saavutukseen melkein kaksi tuntia.

Myöskään kengittäjän saapuminen tiluksille ei saanut Albertia katoamaan takavasemmalle, vaikka hänen saapumisensa viimeksi tarkoitti hoitotoimenpidettä. Albert ihmetteli emänsä pedikyyriä kosketusetäisyydeltä. (Varsan jalat olivat kengittäjän mukaan niin hyvät, että sille ei tarvinnut tehdä mitään.)

Ja kyllä Albert minunkin luokseni tulee koko ajan hanakammin, kun en ole sille viime aikoina tehnyt mitään väkisin.

Varsankesyttäjän onni on ötökkäinen ilmanala. Kutisevien paikkojen raaputtelu on tehokas tapa nostaa omia pisteitä pikkutyypin silmissä.

Vaikka olen yrittänyt pitää ruusunpunaisia laseja, näen silti kuvassa jyrkän lautasen ja alas kiinnittyvän kaulan. Mutta onhan se aika söpö kuitenkin. Pitäisikö sittenkin ilmoittaa näyttelyyn? Ilmoittautumisaikaa olisi maanantaihin asti.

P.S. Eläinlääkäri kävi maanantaina ottamassa Ruusasta kontrolliverikokeen. Maksa-arvot jäivät enää rimaa hipoen viitearvojen ulkopuolelle eli käytännössä tilanne on normalisoitunut. 

Ekaa kertaa laitumella!

Ruusa on yleensä elänyt täyspäiväistä laidunelämää noin toukokuun puolivälistä lähtien. Tänä vuonna totutus on kuitenkin katkennut pakkasöihin ainakin kahdesti ja nyt kesäkuussakin on ollut alle viiden asteen öitä. Kaviokuumeriski on liian iso otettavaksi.

Mutta lauantaina se onni viimein koitti, Albertin ensimmäinen laidunkokemus. Toki se ensalkuun oli vain noin 20 minuutin mittainen, mutta iloa riitti siitäkin hetkestä.

Olenko ehkä vähän nätti?

Erityisen innostunut oli Albert, joka totesi laitumen olevan erinomainen paikka käytellä pitkiä kinttuja. Loppuvaiheessa Ruusa sai sellaisen ns. kilarilaukkakohtauksen, että Albertia alkoi jo ihan hirvittää. 

Ponien riemukasta laukkailua katsoessa alkoi ihan naurattaa, mutta erityisen ilahduttavaa oli nähdä erästä toista askellajia. Onhan Albert tarhassakin ravaillut, mutta se on ollut nöpöhölkkää, josta varsan askellajien laadun arviointi on ainakin tavistädin silmälle mahdoton tehtävä. 

Heti nurmelle päästyään pikkuorhi alkoi kuitenkin ravata. Jalat alkoivat kunnolla nousta ja ihan kuin askeleeseen olisi tullut vähän joustakin. Vau!

Olen tuleva kouluratsu.

Tai ehkä sittenkin vaunuhevonen?

Harmi, että keskityin ottamaan still-kuvia (siinäkin kehnosti onnistuen) enkä saanut ravista videota. Sunnuntain laidunkerralla Albert keskittyikin sitten laukan ja katapulttihyppyjen harjoitteluun, joten en saanut ravivideota vieläkään.

Kunpa nyt säät sallisivat laidunharjoittelun nousujohteisen harjoittelun. Tällä menolla varsinainen laidunkausi alkaa ehkä heinäkuussa.

Vuorokauden ympäri laiduntamista ei välttämättä tänä kesänä järjesty (ainakaan ellei ruoholle ilmaannu otollisempaa kasvuolosuhdetta), mutta ainakin puolipäiväisen pitäisi onnistua. Etenkin, jos Ruusa suostuu ottamaan ruunan taas porukoihin.

Toiveissa olisi, että uskaltaisimme jossain vaiheessa kesää poistaa loputkin sisäraja-aidat. Laumojen yhdistämisessä hirvittää eniten se, miten kipakka mammatamma tulee toimeen lauman vahvaluontoisen matriarkan kanssa.

Laumalaidunnus olisi sitä oikeaa hevoselämää, mutta pääasia tietysti on se, että ylipäätään pääsee laitumelle.

Laiduntaminenhan on yksi hevosen isoimmista perustarpeista. Ja, toisin kuin yllättävän usein luullaan, siinä tarpeessa ei ole kyse pelkästään eikä edes ensisijaisesti ravinteikkaasta tuore-eväästä.

Kun hevonen käyskentelee turpa maassa parhaiden korsien perässä ja nyppii ruohotupsuja, se on onnellisimmillaan. Etenkin, jos sen saa vielä tehdä kivassa porukassa.

Vaikka ponit eivät todennäköisesti pääse kokopäivälaitumelle, on minusta tärkeää antaa niille mahdollisuus edes osapäiväonneen. Kun ei (ainakaan toistaiseksi) ole terveydellistä estettä. Varsalliselle tammalle ruoho on tietysti olennainen myös ravinnonsaannin kannalta.

Murut.

P.S. Tänään on Ruusan 6-vuotissynttärit!

Ilosta itkuun ja köyhempänä takaisin

Melkoista vuoristorataa on tässä viime päivinä pidellyt. Vuoristoradan vuoksi olen aika paljon köyhempi ja ponit yhtä "kaupunkiviikonloppua" rikkaampia. Joo, klinikalla olivat. Varoitus: alla oleva selostus on äärimmäisen pitkä.

Tilanne alkoi kehittyä jo viime viikon alussa. Silloin oli todettava, että aikuiseksi laskettava ponini ei oikeastaan juo. Tämä on tietysti aina ongelma, mutta erityisesti silloin, kun ponin pääasiallinen elämäntehtävä on maidontuottajuus.

Ryhdyin välittömästi toimenpiteisiin eli houkuttelemaan ponia juomapuuhiin erilaisin herkuin, mutta silti ei uponnut kuin ehkä 15 litraa vuorokaudessa. Tarve olisi tästä vähintään tuplat. 

Ei mennyt montakaan päivää, kun juomattomuus alkoi jo näkyä lopputuotoksen laadussa: papanat olivat kuivia ja pieniä, maahan pudotessaan jysähtivät kuin kivet.

Sentään varsa tuntui saavan tissibaarista hakemansa eikä tammallakaan ollut havaittavissa ähkyoireita tai esim. nahan huonoa nipistyspalautumista. Mutta sellaisiahan ei tässä taloudessa jäädä odottelemaan - etenkään, kun ponilla oli tiistai-iltana vähän kuumetta ja tiistain vastaisena yönä peräpäästä oli vuotanut silmiinpistävä määrä verta.

Ensimmäinen epäilys oli tietenkin kohtutulehdus, vaikka jälkeiset olivatkin pullahtaneet ulos kuin oppikirjoissa. Tämä diagnoosi hylättiin eläinlääkärin ultrattua ponin kohdun keskiviikkona.

Ennen ruljanssia.

Otettiin verikokeet, jotka ponitädin tuli omakätisesti kiikuttaa Vermoon, koska helatorstai teki tulojaan. 

Pikku vinkki, ei kannata laittaa kylmälaukkuun kylmäkallen sijaiseksi sellaista ihmisten kylmäpatjaa, joka on juuri sopiva rimpulaponin kintun ympärille. Vermoon asti ehdittyäni seerumiputki oli nimittäin umpijäässä.

Tulehdus- ja maksa-arvot saatiin sentään mitattua niistä putkista, jotka olivat vain hiukan kohmeessa. Näiden arvojen tietooni saattamisesta klinikka veloitti yli 90 euroa. Otin siitä hyvästä kupin teetä Vermon laskuun.

Tulehdusarvoista valkosolut olivat koholla ja vaikka fibrinogeeni oli nippa nappa viitearvojen rajoissa, se oli viikossa tuplaantunut. Tämän perusteella hoitavat eläinlääkärit päätyivät siihen tulokseen, että ponille olisi aloitettava sulfakuuri. Lisäksi varmuuden vuoksi kipulääkettä ja kipulääkkeen takia mahansuojalääkettä. Huh. 

Verikokeista näkyi myös, että poni oli hiukan kuivunut. Niinpä eläinlääkärimme saapui vielä illalla ompelemaan Ruusalle kanyyliä ja tiputtamaan siihen kaksi viiden litran nestepussia. Siinä odotellessa halusi vielä varmuuden vuoksi huuhdella ponin kohdun. Varmistui, että ponilla ei tosiaankaan ole kohtutulehdusta. 

Tähän kaikkeen meni kolme tuntia ja eläinlääkäri lähti meiltä puolenyön jälkeen. 

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitteli perään, että miten menee. Ihan hyvin, poni oli melkein 10 litraa yön aikana juonutkin. Mutta sen jälkeen ei sitten kuppeihinsa koskenutkaan, joten sovimme uudet nesteytystreffit.

Torstaipäivän aikana kiinnitin huomiota siihen, että Albert näytti vähän nuutuneelta. Aamulla lämpö oli ollut 38,5, väsyneestä varsasta sain päivällä lukeman 38,9. No, ehkä lämmin päivä nostaa, pohdin, ja menin hetkeksi kotiin. 

Illalla vielä varmuuden vuoksi mittasin Albertin lämmön. Tulos: 39,3 astetta. Vaikka varsan normaalilämpö on korkeampi kuin aikuisen, yli 39 on lapsiponillekin liikaa. 

Suorittamansa tarkistusmittauksen jälkeen eläinlääkäri olisi halunnut välittömästi panna Albertin antibiootille, mutta antibioottikammoinen täti tahtoi ensin veritodisteita tulehduksesta. Niinpä eläinlääkäri varsan kanssa painimaan, onneksi hänellä oli vahva apuri mukana.

Koska oli noin kello 21 helatorstai-iltana, emme saaneet siihen hätään kuin pikatestillä summittaisen SAA-arvon. Tulehdusarvo näytti olevan hienoisesti koholla, joten ei auttanut kuin truutata Albertinkin suuhun sulfaa.

Pakollinen pusuttelukuva, vaikka oikeasti en juuri ole pusuttelua orivarsan kanssa harrastanut. Poni näyttää kivalta, mutta voisiko joku järjestää jonkun bloggaajatätien mallikoulun? Joka kuvassa yhtä viisas ilme. 

Perjantaiaamuna katsoin pihattokameraa sydän pamppaillen - ja näin joka suuntaan pomppivan varsan. Paikan päällä suoritettu lämmönmittauskin tuotti toivottua tulosta, lämpö oli laskenut 38,8:aan.

Toinen eläinlääkäri kävi perjantaiaamuna paikalla toteamassa, että sekä äiti että poika näyttivät voivan hyvin. Ei nähnyt tarpeelliseksi napsia enempää verikokeita. Otti kuitenkin mukaansa loput Albertista torstaina otetut veriputkilot, jotka olivat jääneet kylmälaukkuun. Kuulemma ei haitannut, että veri oli seissyt siellä edellisillasta.

No. Analyysin perusteella Albertin fibrinogeeni oli 7, mikä on pikkuvarsalle jo aika huolestuttava lukema. 

Eläinlääkäri pelotteli kaikenlaisilla varsan kunnon romahtamisilla, niveleen menevillä tulehduksilla ja sepsiksellä. Oli konsultoinut toistakin hoitavaa eläinlääkäriämme ja molemmat olivat sitä mieltä, että parasta olisi viedä ponit hevossairaalaan. 

Mikäpä siinä ponitäti on ammattilaisten arvioita kyseenalaistamaan, onhan pikkuvarsan vointi tunnetusti nopeasti romahtavaa laatua.

Hevossairaalassa poneja tökittiin ja ultrattiin pari tuntia. 

Viikin entinen vakioasiakas Ruusahan rauhoittuu paikan päällä jo suunnilleen vanhasta tottumuksesta, mutta Albert ei antautunut taistelutta. Siihen jouduttiin pistämään lisää rauhoitetta varmaan viisi kertaa ennen kuin kaikki toimenpiteet oli saatu hoidettua. Ja kun se sai taas nousta, se ponkaisi välittömästi huojuville kintuilleen, polki vimmaisesti jalkaa ja esitteli kaikki korkean koulun näytösliikkeet päästäkseen tissille.

"Ei se kovin sairaalta vaikuta", naureskelivat varsan pitelystä vastaavat opiskelijat.

Ponit jäivät kuitenkin yöksi, kuivahtanut Ruusa aluksi tippaletkuun kytkettynä. 

Karsinaan päästyään varsa väsähti.

Lauantaina eläinlääkäri soitti kertoakseen, että mitään vikaa poneista ei ollut löytynyt. Edes tulehdusarvot eivät pikatestissä olleet kummallakaan koholla! Ruusa oli lisäksi juonut ihan hyvin.

Voisin siis hakea ponit jo kotiin, mutta kunnolla poneja voitaisiin eläinlääkärin mukaan tutkia vasta maanantaina.

Ensin ajattelin, että haen ilman muuta ponit kotiin, koska edellisen monipäiväisen Viikin-vierailun jäljiltä Ruusan keuhkoja hoidettiin pitkään.

Oma eläinlääkärimme kuitenkin piti hyvänä ajatuksena jättää ponit sairaalaan tarkkailtaviksi ja suonensisäisesti lääkittäviksi. Kotona voisin antaa niille vain sulfaa suun kautta ja pahimmassa tapauksessa varsan kunto voisi romahtaa.

Kun mammaponi lauantaina hengitti ihan hyvin, päädyin jättämään ponit viikonlopuksi kaupunkiin. Laskua oli siinä vaiheessa kertynyt jo sen verran, että pari lisävuorokautta ei siinä konkurssissa enää paljon tuntunut.

Varsaloimellekin on tällä viikolla tullut käyttöä...
Albertin ekassa synttärilahjassa olleista loimista tämä pienempi on parhaillaan juuri passeli!
Toivottavasti vaan ei tulisi enää käyttöä.

Maanantaina poneille tehtiin lisää kokeita - ja lopputulos oli ihan sama kuin viikonloppuna. Mitään sairautta ei poneista löytynyt.

Kummallakaan ei ollut koko klinikka-aikana edes yhtään kuumetta. Jos myös eläinlääkäri ei olisi ennen klinikkareissua todennut Albertilla lämmönnousua, olisin alkanut jo vakavasti epäillä omaa todellisuudentajuani.

Ruusan maksa-arvot olivat edelleen koholla, mutta tärkein eli sappiarvo oli palannut normaaliksi. Klinikkaeläinlääkärin mukaan on etenkin ponitammoilla tosi tavallista, että niiden maksa käy tiineyden loppuvaiheessa ylikierroksilla. Lisäksi on kuulemma aivan tavallista, että tamman fibrinogeenilukema nousee varsomisen vuoksi.

Että sillä lailla.

Tämän lisäksi Ruusa sitten kuitenkin alkoi klinikkareissulla puuskutella ja jo lauantaina huomasin sen vetävän mahaansa sisään kuten sillä on mahakipuisena tapana. Vaikka sille aloitettiin mahansuojalääkitys, sen vyötärölinja näytti kapenevan noin kymmenen kilon päivävauhtia.

Albertista eläinlääkärileegio ei löytänyt mitään muuta vikaa kuin sen, että se aika paljon roikottaa kieltään ulkona. Olivat tästä syystä tehneet varsalle jotain neurologisia testejäkin. Tulos: normaali varsa. 

Albert ja kieli.

Edes hitusen vennot takakintut eivät eläinlääkäreitä yhtään huolettaneet. (Ja keskiviikkona meillä käynyt kengittäjäkin päätyi vielä odottavalle kannalle. Vähän kuitenkin vuoli kavionkärkiä.)

Todennäköisesti se torstai-illasta perjantaiaamuun muhinut verinäyte ei sitten ollutkaan enää kuranttia kamaa tai joku muu virhe on matkan varrella sattunut. Mitenkään muuten ei oikein ole mahdollista, että varsan fibrinogeeniarvo olisi päivässä pudonnut seitsemästä alle neljään.

Niin että kylläpä taas kannatti.

Mutta mistäpä sitä näistä tietää. Jos en olisi vienyt klinikalle ja varsa olisikin ollut kuolemansairas, tällä hetkellä todennäköisesti hakkaisin päätäni seinään silkasta katumuksesta ja itseinhosta. Ja voihan se olla, että joku infektio olikin, mutta se meni nopealla puuttumisella ohi.

Nyt ainakin voin olla suhteellisen varma, että poneilla ei juuri tällä hetkellä ole akuuttia vaaraa kuolla sairauteen.

Onneksi vaikuttaa siltä, että myös klinikkareissusta aiheutuneet terveyshaitat jäivät väliaikaisiksi: Ruusan keuhko-oireilu loppui kotona yhdessä yössä ja kadotetut kilotkin näyttävät jo aika hyvin palanneen. (Esimerkki osoittaa, miten ensiarvoisen tärkeää keuhkovaivaiselle ovat oikeanlaiset olosuhteet!) Toistaiseksi ponit ovat voineet hyvin.

Albert pääsi eilen ensimmäistä kertaa laitumelle! Lisää kuvia luvassa pian.

Jo ennen laskujen saamista kävi mielessä, että ehkä se eläinlääkärikuluvakuutuksesta säästäminen ei sittenkään ollut taloudellisesti viisaimpia tekojani.

Tämä kuvio olisi nimittäin todennäköisesti ollut niitä harvoja juttuja, jotka vakuutus olisi korvannut. Ja ell-kuluvakuutuksen päälle olisi saanut sikiövakuutuksen, joka olisi korvannut Albertin reissun.

Albertin klinikkalasku oli noin 1 000 euroa ja Ruusan noin 800. Lisäksi tamman kotitohtori veloitti 700 euroa ja Vermosta tuli vielä Albertin labralasku, vajaat 100 euroa.

Tietääpähän taas, minkä takia käy töissä. (Tähän vielä pari osuvasti valittua kirosanaa.)

Onneksi ei sentään tarvittu varsan tehohoitoa. Jos olisin tammaa astuttaessani tiennyt, paljonko sellainen maksaa, olisin epäilemättä ottanut sen sikiövakuutuksen. Tehohoito meinaan niistää varsanomistajan varallisuudesta tonnin päivässä.

Olen tästä tiedosta vieläkin niin syvästi järkyttynyt, että oli pakko paksuntaa tuo summa.

Haluan palata hevosvakuutusasiakkaaksi ensitilassa!

Albertille olin kyllä suunnitellutkin ottavani vakuutuksen - ennen kuin se ehtii sairastaa mitään. Tuskinpa siitä paljon tulisi nytkään poissuljettua, onhan varsa varsin laajoin tutkimuksin terveeksi todettu.

Ehdotuksia hyvästä vakuutusyhtiöstä?

P.S. Klinikkareissusta oli se hyöty, että ponit tulivat punnittua. Albert painoi perjantaina 34 kiloa. Ruusan paino oli positiivinen yllätys: 340 kiloa! Oma elopainoni ei siten ole kuin 15 prosenttia ponnyn massasta. En enää sääli sitä niin paljon sitten, kun taas sillä ratsastan. (Eikä Ruusa vaa'alle astellessaan mikään megapaksu ollut, vaan eläinlääkärin mielestä juuri sopivassa kunnossa.)