Käyntiä, käyntiä ja vielä vähän lisää käyntiä

Kaikki ovat varmastikin koko kesän odottaneet uutista, koska Ruusa saa edetä muutakin askellajia kuin käyntiä. 

Alkuviikon vetcheckissä olivat omatkin odotukseni korkealla, onhan poni vaikuttanut jalallisesti varsin hyvältä. Se on halunnut itse ravailla ja askeleet ennen narunjatkeen hidastuskäskyä ovat olleet puhtaita. Polvivammainen kinttu ei myöskään ole mennyt alta samaan tahtiin kuin keväällä eli voisi kuvitella tunnollisen jumppatreenin vahvistaneen lihaksia.

Jokunen viikko sitten ihailimme kävelylenkillä tällaista sateenkaarta.

Valitettavasti eläinlääkäri ampui alas toiveeni ravin lisäämisestä ponin liikuntalukujärjestykseen. Hyvä uutinen kuitenkin on, että patellaligamentin vaurioalue on - viimein - merkittävästi pienentynyt. 

Eläinlääkäri arveli, että pääsisimme ravihommiin 2 - 3 viikon päästä. Toisaalta hän sanoi samaa jo kaksi kuukautta sitten eli eiköhän tässä ole syytä pitäytyä hyväksi havaitulla pessimisti ei pety -linjalla. Ainakin syyskuu menee vielä kävelyyn. 

Voi olla, että pitäydymme nelitahtisessa askellajissa siihen asti, kunnes eläinlääkäri seuraavan kerran saapuu paikan päälle lokakuun puolivälissä. Kun on kävelty käytännössä lähemmäs viisi kuukautta, ei huvita ottaa riskiä siitä, että vauhtia lisätään liian aikaisin ja joudumme aloittamaan koko prosessin alusta.    

Ylemmän kuvan pelto toisesta näkökulmasta, eri iltana.

Vaikka olin toivonut parempia uutisia, suhtauduin käyntijakson pitenemiseen kutakuinkin stoalaisella tyyneydellä. 

Tyyneyden säilyttämisessa auttaa paitsi pessimismi odotusten suhteen, myös se, että olen sentään päässyt siirtämään omaa sijaintiani enenevässä määrin ponin viereltä sen päälle. Olen istunut karvasatulassa sellaista 30 - 40 minuuttia parina kolmena päivänä viikossa. Tarkoitus olisi nyt kokeilla, mitä tapahtuu jos ryhdyn ratsastamaan säännöllisesti joka toinen päivä. 

Painon kanniskelun lisäämisen lisäksi Ruusan jumppaohjelma on muutenkin hiukan uudistunut. Ponin totaalisesti kyllästyttyä lammessa talsimiseen vesijumppa on korvattu metsässä rämpimisellä. Ja juuri tässä metsärämminnässä olen ollut mukana ratsastavana osapuolena. 

Sokerina pohjalla postauksen "laadukkain" kännykkäräpsy. Kuvassa on ponin korvat ja komea auringonlasku, jos ette tajunneet.

Haastetta metsäjumppaan ovat tarjonneet syksyisen Suomen luonnon ihmeet, joita tänä syksynä tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen paljon. Puhun tietystikin hirvikärpäsistä, joiden saldo puolituntisen jälkeen on koko ratsukossa yhteensä saattanut kohota 40:n paremmalle puolelle. 

Hirvikärpäset saavat Ruusan aivan suunniltaan ja olenkin kärpäsloimesta huolimatta saanut lenkin jälkeen kaivella niitä sen karvoituksesta pitkään. Onneksi poni sentään pidättyy esittämästä näyttäviä raivopukkejaan silloin, kun kanniskelee tätilastia.

Iljetysten tiheimmän esiintymisalueen olen nyt suosiolla hylännyt lenkkikohteena, vaikka se tarjoaakin polvivammaisen jumppaan parhaiten soveltuvat maastonmuodot. Onneksi ihan joka metsä ei kuhise hirveitä kärpäsiä, joten jatkamme sitkeästi jumppaohjelman parissa. 

Apua, ponini on banaani!

Ruusa-poni on viime aikoina liikkunut lähinnä huonosti tai vielä huonommin. Kun kaviokuume saatiin suljettua aiheuttajien listalta eikä epäpuhtaus näyttänyt liittyvän mihinkään yksittäiseen raajaan, oli aika kääntää katseet kehonhuollon puoleen. 

Kranioterapeutti, meille uusi tuttavuus, saapui tiluksille puolitoista viikkoa sitten torstaina. Ruusan ensireaktio oli pyhä viha, mistä päästiin yhdessä jumppaamiseen ja sitten euforiseen transsiin.

Ehkä voisin ruveta rahoittamaan hoitokäynnit myymällä katsomopaikkoja. On meinaan sen verran viihdyttävää seurattavaa, että terapeutillakin oli hauskaa. Kuulemma esim. kylmäveriset eivät eläydy hoidon vaiheisiin yhtä teatraalisesti kuin welshiponi.  

Tällaista tiistaina. Tallinpitäjä otti salaa kuvia. Kiitos siitä hänelle, vaikka onnistuinkin aika hyvin kuvankäsittelyssä näitä pilaamaan. Tässä näkyy otsikon aihe: poni ei todellakaan rehellisesti taivu oikealle. 

Diagnoosi oli totaalinen kokovartalojumi. Jumitusta oli erityisesti selässä, mitä toki olin oirekuvaston perusteella osannut epäilläkin. Lantio oli vinossa ja lavat suorastaan kuumottivat ahdistustaan. Eipä varsinaisesti ihme, ettei ole oikein jumppa maittanut.

Odotukseni oli, että tapahtuisi ihmeparantuminen, mutta valitettavasti jäimme tällä kertaa ilman ihmeitä. Luulen, että tarvittaisiin sellainen ammattilainen, joka pääsee käsiksi itse rankaan. Osteopaatti tai jopa kiropraktikko. Näin arveli kranioterapeuttikin.

Ruusa ei liiku vieläkään hyvin eikä ole vieläkään erityisen innostunut. Otti kyllä yhtenä päivänä vähän laukkakieppiä pellolla, kun oli tarkoitus vain kävellä narussa rauhaksiin (koska savipohja sanoi litsläts ja sanoo vähän vieläkin, vaikka on ollut melkein viikon aurinkoista).

Väliin arkistokuva ylämäkiperuutuksesta kesältä 2016. Tässä mielestäni hyvin näkyvät liikkeen hyödyt. En muista, onko tämä ollut blogissa aiemmin, mutten ainakaan löytänyt.

Joka tapauksessa olen toiminut kuten ennenkin jumitilanteissa ja niiden ehkäisyssä. Jumpannut maastakäsin: porkkanavenytyksiä, (ylämäki)peruutuksia, takaosan väistätyksiä. 

Myös metsäkävely on ollut ohjelmassa. Lisäksi olen vähän mobilisoinut takakinttuja, onhan se seutu kaikkiaan ponin suurimpia heikkouksia. Mobilisaation olen oppinut osteopaatilta, johon en muuten vieläkään ole saanut muodostettua uutta yhteyttä.

Kranioterapeutin kanssa tulimme siihen tulokseen, että myös ohjasajo voisi olla hyväksi. Selkä pitäisi nimittäin saada käyttöön ja ohjasajossa Ruusa on yleensä liikkunut oikeansuuntaisesti. 

Pitkät ohjat ovat kuitenkin levänneet varustetilassa pitkään, koska ajatus niiden käyttämisestä samassa tilassa Albert-ohjuksen kanssa on herättänyt monenlaisia kauhukuvia. Mutta ihan hyvin pysyi ohjus loitolla ohjista, kun lähestymisvaiheessa hyvissä ajoin viuhutteli piiskaa merkiksi, että tästä ei nyt pääse. Olen minä pari kertaa varsaan piiskalla osunutkin, turvallisuus menee tässä lempeyden edelle.

Ohjus maisemassa. 

Osasin odottaa, ettei homma ihan entiseen malliin heti sujuisi. Mutta voi apua, mikä totuus pitkien ohjien päässä paljastui! 

Ponihan on aivan banaanina!

Oikea kylki pyrkii koko ajan pullistumaan ulospäin, kaula ylitaipumaan vasemmalle. Poni punki koko ajan johonkin, mutta pyrkimyksen suunnasta riippumatta pysyi samalla lailla banaanina. Lisäksi se oli vakaa kuin keitetty makaroni. En voi sanoa, että olisin puolen tunnin kävelyn aikana saanut tilannetta merkittävästi parannettua.

Edessä taitaa olla aika pitkä tie. 

Lauantaina otettiin uusiksi, ja aika lailla loppui kesken niin osaaminen kuin kärsivällisyyskin. Sentään lauantaina saatiin pätkiä niin, että edes niska taipui myös oikealle ja oikea kylki oli kuperan sijaan suorahko. Kylki ei vieläkään taipunut kuin yhteen suuntaan. 

Karu totuus paparazzikuvassa. Albert sentään näyttää ihan kivalta.

Apua, ohjasajoexpertit! Miten banaani oikenee? Itse en tähän hätään keksinyt muuta kuin taivuttelun. Muutkin maastakäsin jumppaohjeet tilanteen parantamiseksi otetaan vastaan. Selkään en nyt mene ennen kuin poni on parempi.

P.S. Myös Albert sai kraniota, koska oli vastikään omatoimisesti pujotellut ulos loimestaan. Sillä olikin lapojen alue sen verran jumissa, että hyvin alkanut hoitosuhde oli päättyä varsan paniikkikohtaukseen. Onneksi saimme tilanteen kuitenkin rauhoitettua pienellä tuumaustauolla ja heinällä. 

Onko porkkanavenytyksistä muka jotain hyötyä - tiede vastaa

Ovatko porkkanavenytykset turhia kukkahattutätien hupsutuksia?

Nöyp! Aivan tärkeä rooli on niillä hevoisen kehonhuollossa. Urheiluratsujenkin kannattaisi porkkanajumppailla päivittäin, tai oikeastaan useasti päivässä.

Kerron, miksi. Kaikkihan tietävät, että pilates parantaa ryhtiä etc. - no, porkkanavenytykset ovat hevosten pilatesta. Niillä pääsee käsiksi ison eläimen syviin lihaksiin eli ns. korsettiin. Kehokorsetti on ihmiselle tärkeä - ja hevosella se sattuu olemaan vieläkin tärkeämpi, onhan hevosella aika paljon enemmän kannateltavaakin.

Mutta älä nyt minua usko, usko tiedettä. Sitä on luvassa alempana.

Kieltämättä olen itsekin pitänyt porkkanavenytyksiä vähän pikku puuhasteluna. Tiedeuskovaisena innostuin kovasti kuullessani, että niistä onkin tehty aivan vakavamielistä tieteellistä tutkimusta. Tämä selvisi fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla viime viikon lauantaina. (Tilaisuuden järjesti Lahdessa Operantit ratsastajat.)

Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa laitetaan alkuvuodesta otettu porkkanavenytyskuva. Ponitädin tallieleganssi on tänä talvena noudattanut samaa linjaa.

Hyytiäinen siteerasi tutkimusta (Stubbs et al. 2011), jossa oli teetetty hevosilla eri porkkanavenytyssarjoja viisi sarjaa päivässä viitenä päivänä viikossa kolmen kuukauden ajan.

Tieteellisissä tutkimuksissahan on tapana ensin jaaritella kaikenlaista taustatietoa, joten tässäpä sitä tästä tutkimuksesta (referoitu sekä suomennettu abstaktista): Kun ihmissubjektilla on selkä kipeä, syvät selkää stabiloivat lihakset eli multifidukset surkastuvat. Tarvitaan fysioterapiaa. Muualta luin, että multifiduksia on fysioterapiallakin vaikea palauttaa entiseen kukoistukseensa.

Stubbs ja kumppanit tutkivat, olisiko porkkanavenytyksistä selkävaivaisen hevosen multifidus-fysioterapiaksi.

Ja kas, kolmen kuukauden porkkanajumppailun jälkeen nelijalkaisten tutkimuskohteiden multifidusten läpimitta oli kasvanut. Eli lihakset olivat vahvistuneet. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös multifidusten puolierot olivat vähentyneet (vaikka harjoituksia käsittääkseni tehtiin symmetrisesti molemmille puolille).

Niin että ei todellakaan ole mikään turha puuhastelu kyseessä!

Kuvakaappaus kanadalaisen Horse Journalsin selkäkipuartikkelista.

Multifidukset ovat selän syvimpiä lihaksia, jotka sijaitsevat suoraan luuta vasten. Kukin niistä kiinnittyy vain muutamaan nikamaan.

Multifidukset auttavat muuttamaan selän asentoa, mutta niillä on erityisen tärkeä rooli rangan stabiloinnissa (Lue lisää englanniksi esim. kanadalaisesta Horse Journalista, josta kuvakaappaus yllä.)

Ja stabiilius eli vakaushan on hevosen selkärangalle olennaisen tärkeä ominaisuus.

Hevosen takakinttujen generoima voima on nimittäin sen verran monta (kymmentä?) newtonia, että kovin liikkuvainen ranka ei sitä rynkytystä kauan kestäisi. Heli Hyytiäinen sanoikin, että jäykkäselkäisyys on hevoselle huomattavasti pienempi paha kuin yliliikkuvuus.

Hevosen rangan pitää olla varsin stabiili, että se kestää hevosen oman liikkeen aiheuttaman rynkytyksen. Ratsuhevosella tulee vielä ratsastajakin rasitteeksi. Kuvituskuva lokakuun lopun ratsastukselta.

Vaikka Stubbsin ja kumppaneiden tutkimuksessa etsittiin apua lähinnä selkäkipuisten hevosten kuntouttamiseen, en kyllä näe mitään syytä, miksei samaa jumppaa voisi harrastaa myös vammoja ehkäisevänä toimintana ja ratsastuksen oheisliikuntana.

Etenkin, kun porkkanavenytykset multifidusten lisäksi jumppaavat myös muita selkä- ja vatsalihaksia.

Aika hyödyllistä hommaa esim. sellaisille hevosille, joiden työnkuvaan kuuluu askellajien kokoaminen. Tai nuorille hevosille valmisteluna ratsastajan kanniskeluun, kuten amerikkalaisen Michiganin yliopiston professori Hilary Clayton sanoo The Horsen artikkelissa.

 Nyt, kun olen lukeneempi aiheesta, huomaan tässä vuoden alussa otetussa kuvassa pari virhettä. Esim. hevosen korvien pitäisi pysyä samalla tasolla, jotta se venyttäisi rehellisemmin. Toisekseen oppaiden kuvissa ihminen seisoo aina hevosen kyljen vieressä niin, että ihminen jää "halaukseen" hevosen venyttäessä.

Ruusa-ponihan ei varsinaisesti ole mikään vakavasti otettava kouluratsu tai mikään muukaan urheiluhevonen. Emme anna tämän estää lähes päivittäistä dynaamista mobilisaatioharjoittelua elikkäs niitä porkkanavenytyksiä.

Lähinnä käytössä ovat sellaiset liikkeet, joissa ponin on kuroteltava sivusuunnassa kintereen suuntaan niin lähelle takajalkaa kuin liikkuvuutta riittää. Venytys on hevososteopaatin erityisesti Ruusalle suosittelema.

Kyseinen venytys on kohdistettu erityisesti kaularangan viimeiseen nikamaan, joka on lapaluiden välissä. Sen jumit voivat aiheuttaa hengenahdistusta, joten haluamme tässä venytyksessä kuulla kaularangan sanovan naksnaks. Aina se ei niin sano, mutta onhan myös mahdollista, ettei se aina ole jumissakaan.

Sillä, mihin porkkanavenytyksen suuntaa, on merkitystä. Erityyppiset venytykset nimittäin kohdistuvat vallan eri nikamiin.

Esimerkiksi sivuvenytys kohti satulavyötä kuulemma kohdistuu ensimmäiseen niskanikamaan (eli siihen, joka liittää kaulan kalloon), pitemmälle menevät enempi rintarankaan. (Valitettavasti tämä osa oli jäänyt pois luentomuistiinpanoista eli en mene sataprosenttisesti takuuseen väitteiden todenperäisyydestä.)

Rintarangan osa, joka jää satulan alle, on Heli Hyytiäisen mukaan itse asiassa hevosen selän liikkuvin osa. Jos siihen tulee jotain feelua, ensimmäisenä katoaa ja viimeisenä palaa kyky taipua sivulle.

Lisää aika lailla aiheeseen liittymättömiä kuvituskuvia. On aika masentavaa verrata tänä syksynä otettuja kuvia näihin vuosi sitten otettuihin. Poni oli silloin aika paljon ryhdikkäämpi kuin nyt (toki tässä ruudussa myös hiukan jäykällä niskalla). Ruusa on luontaisesti ryhdikäs, joten sen yhtäkkinen valahtaminen etupainoiseksi mietityttää. Ruusan hengityskin toimi vuosi sitten paremmin kuin nyt.

Olen opettanut porkkanavenytysten idean Ruusalle jo ennen kuin se joutui luopumaan emän tissistä. Silti homma on kieltämättä ollut vähän sellaista sinne päin ja silloin tällöin tekemistä. (Niin kuin ehkä aika moni muukin osa-alue meikäläisen heppahommissa.)

Mutta nyt olen ostanut porkkanoita niin paljon lisää, että niitä riittää vähän laajamittaisempaankin harjoitusohjelmaan.

Tässähän on tietysti se catch, että oikeasti hyötyä saadakseen näitä reenejä pitäisi harrastella aika tiheään. Ei riitä ponitädin muutama toisto max. kerran vuorokauteen, ainakin kolmesti päivässä pitäisi ponin kurotella suuntaan jos toiseenkin.

Mutta tuskinpa kerran tai kaksi päivässäkään jumppailusta varsinaisesti haittaa on.



Minä olen tehnyt porkkanavenytyksiä viimeisenä ennen kuin päästän ponin takaisin tarhaan, mutta ilmeisesti ne olisivat myös passeli verryttelymuoto ennen muuta liikuntasuoritusta. Näin sanoo professori Hilary Clayton Equimedille kirjoittamassaan artikkelissa (proffalla on aika liuta muitakin titteleitä ja toisesta artikkelista havaitsin, että hän on myös menestynyt kouluratsastaja).

Claytonin mukaan porkkanajumppa on turvallisempaa kuin manuaalinen mobilisointi eli se, kun ihminen vääntelee hevosen osia eri suuntiin. Porkkanavenytyksissä hevonen voi nimittäin itse päättää, miten pitkälle menee eikä venytys tule vahingossa liian rajuksi.

Tosin professori muistuttaa, että ennen kuin porkkanajumpattelee esim. ähkyleikattua, neurologisesti sairasta tai tuki- ja liikuntaelinten vakavista sairauksista kärsivää hevosta, pitäisi ensin konsultoida hoitavaa eläinlääkäriä.

Kuvakaappaus Equimedin artikkelista.

En-nyt tähän tekstiin lähtenyt ottamaan sen enempää esimerkkikuvia jumppailusta, kun niitä on internetissä esillä asiantuntijoidenkin suorituksista. Esimerkiksi ylle linkitetty artikkeli tarjoaa hyvää opiskelumateriaalia, jos aihe kiinnostaa ja amerikanenglanti auttavasti taipuu.

Tekstein ja kuvin kyseisessä jutussa selvitetään noin kaikki, mitä kenenkään ikinä tarvitsee tietää porkkanavenyttelystä. Yksityiskohtaiset ohjeet selvittävät liikkeiden opettamisen ja suorittamisen turvallisuusaspekteineen. Vinkkejä löytyy jopa porkkananpalojen leikkaamiseen.

Jos tämäkään ei riitä, sivuston kautta voi myös ostaa aiheesta opetusvideon, kirjan tai vaikka molemmat.

Joko kävit ostamassa porkkanoita?

Jotain on tehty oikeinkin - osteopaatin vierailu ja jumppajuttuja

Vaikka usein tuntuu, että mitään en osaa ponini kanssa tehdä oikein niin ehkä on tullut tehtyä jotain oikeinkin. 

Ruusalla nimittäin kävi viime perjantaina hevososteopaatti - ja hän oli yllättynyt siitä, miten hyvältä poni tuntui. Oletan, että hän perusti yllättymisensä ensikohtaamiseensa Ruusa-ponin kanssa. (Ja silloinhan oli tehty paljon väärin, mm. kaviot olivat kengättöminä kuluneet vinoon.)

Kun osteopaatti kysyi, mikä on ongelmana, olisin voinut sanoa monta asiaa, mutten oikeastaan mitään hänen osaamisalaansa liittyvää. Näinkin voi käydä, kun ajankohtaa sovitellaan kalentereihin kuukausia.

Laitetaan tähän vuodenaikaan sopiva kuvituskuva. Paitsi että ei täällä enää tuolta näytä, vesisade tuli kuten peloteltiin.

Kesällä ponilla oli lanneselkä ihan maallikon havaittavasti ns. tuhannen jumissa.

Nyt en ole jumitusta enää havainnut ja lanne oli osteopaatinkin mielestä aivan hyvä! Ilmeisesti olen osannut jumpata sen auki enkä ole onnistunut pilaamaan tuloksia edes tumpulatason ratsastelulla. 

Jotenkin tykkään tästä kuvasta, vaikka poni laukkaa siinä vähän poispäin. 

No, mitä sitten on tehty? On menty etu- ja takaperin.

Mikä olisikaan tehokkaampaa takapää- ja selkäjumppaa kuin peruutus? Eipä paljon muu kuin peruutus ylämäkeen.

Ponihan ei erityisemmin arvosta peruutusta liikuntamuotona, mutta  sen työmoraalia on helppo kasvattaa samalla konstilla kuin ihmisolennonkin: palkalla. Ruusan tapauksessa palkka on maksettu täysimääräisesti porkkanoissa.

Ruusan vastamäkiperuutukset ovat enemmän länkkä- kuin enkkutyyliä, mutta tyyli on puskissa vapaa.

Ruusasta on tullut ylämäkiperuutuksessa aika pro, vaikka itse ylpeilenkin! Alla kuva, josta harjoituksen teho minusta ylämäkeen jopa näkyy (sori kesäisyys, ei ole tuoreempaa kuvatodistetta):

Jumppahommissa on käytetty muutenkin hyväksi mäkiä, joita nykyisestä paikasta löytyy joka makuun.

Mäkiä on menty myös etuperin ja silloin olen yrittänyt aina muistaa mennä vähän siksakiakin, jotta poni joutuisi mutkissa vähän kallistamaan lanneselkää.

Viime viikonloppuna olin fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla Lahdessa ja sielläkin selvisi, että nimenomaan ylämäkitreenillä pääsee tuloksiin. Alamäkeen menemisellä ei kuulemma ole samanlaista vaikutusta.

Mutta ei osteopaatin vierailu nyt ihan pelkkää ilonpaistetta ollut, vaan jumejakin löytyi.

Suurimmat tönkköydet sattuivat ammattilaisen käteen oikeasta reidestä ja pakarasta. Tämä ei yllättänyt yhtään: oikean takasen käsittely on ollut kengittäjälle yhtä tuskaa enkä minäkään ole sen kanssa ilokseni tusannut. On kuulemma mahdollista, että vasemman etujalan vamma on kipeyttänyt ristikkäisen kankun. 

Persjumeja osteopaatti jumppasi auki nostelemalla takajalkoja aika ylös, sellaiseen uroskoiran (tai dominoivan nartun) pissausasentoon. Muutaman setin jälkeen jalka alkoi jo silminnähden vetreytyä.

Tätä harjoitusta kuulemma kannattaa kokeilla myös kotona.

Tärkeää on pitää nostettava kinttu vuohisesta taitettuna kohti ponin takamusta, ettei tamma saa mahdollisia protestipotkujaan kohdistettua ihmiseen.

Jalkaa voi kuulemma varovasti pyöritelläkin. Jumppaa ei saa tehdä väkisin, vaan jos poni nykii jalkaa pois niin pitää hellittää ja yrittää sitten uudelleen. Lopuksi voi venyttää jalkaa taaksepäin.

Olen testannut tätä mobilisointijuttua vasta vähän. Poni on suhtautunut asiaan varsin epäluuloisesti, mutta eiköhän tässä päästä yhteisymmärrykseen.

Kankku saa kyytiä.

Kuulemma myös hankijumppa olisi hyväksi kankuille. Ja sitähän - ennen vesisadetta - melko ahkerasti harrastimmekin, toki hiljalleen aloittaen ja toipilasjänteen kestämistä tunnustellen. 

Lauantaina ohjasajaen suoritettu hankitreeni meni vähän överiksikin piukean ponieläimen kanssa. 

Överillä tarkoitan paitsi ponin omaa energiatasoa, myös sitä, että hangessa tuli rämmittyä varmaan lähemmäs 20 minuuttia. Vartti olisi ollut järkevä maksimi. Aiheen kirvoittama itsesoimaus hiukan hellitti, kun sunnuntaina saatoin todeta jänteen olevan rauhallisen oloinen. 

Noh, takaisin osteopaattiin. Hän havaitsi hiukan jumia myös niskassa/kaulassa, muttei mitään hälyttävää. Sitäkin sektoria on jumpattu lähes päivittäin, nimittäin porkkanavenytyksillä.

Porkkanavenytyksistä jatkan myöhemmin, sillä aihe ansaitsee oman käsittelynsä! Sitä sivuttiin myös mainitulla Heli Hyytiäisen luennolla, jonka muuten järjesti Operantit ratsastajat.

Yhtäkkiä kesä onkin ohi

Äsken oli vielä sydänkesä, nyt yhtäkkiä tuntuu jo syksyltä. Hetki sitten metsä oli täynnä hyttysiä, nyt siellä saa jo hatun alle tai ponin häntään hirvikärpäsiä. (Jos hirvikärpäsiä menee ponin häntään, poni kyllä huolehtii, ettei tilanne jää ihmisiltä huomaamatta.)

Syksyn tulosta kertoo myös valon kuulastuminen. Syksyn valo on minusta parasta valoa, ainakin valokuvaamisen näkökulmasta. Kesäiltoinakin olisi ollut huumaavan kaunista, mutta en vaan tuntunut tänä kesänä ehtivän oikein mitään, edes ottaa kuvia.

Myös omaponiharrastus on ollut kesän ajan vähän sellaisessa suvantovaiheessa.

Olen toki käynyt tallilla lähes joka päivä, mutta puuhat ovat usein typistyneet lähinnä vammajalan kylmäykseen. No, toki mahdollisuudet ohjattuun liikuntaan ovat jännevammaisen kanssa aika vähäiset. Etenkin, kun narun molemmissa päissä on helposti kyllästyvä olento.

Kyllä kukkia ja kärpäsiäkin vielä on. Kuva on perjantailta, jolloin  Ruusan ja kamujen tarha suureni pikkuisen. Kuten kuvasta näkyy, ei ole ponin kampauksestakaan huolehdittu. On saanut pitää liehuletin kärpässuojana, kun ei ole ollut asiaa julkisille areenoille. 

Enimmäkseen poni on siis saanut elää villiä ja vapaata elämää. Valitettavan villiä se on ajoittain ollutkin, noin niin kuin jalkatoipilaalle.

Minkäs teet. Pikkutarhaan ei etenkään tiinettä raatsi vangita turhan pitkäksi aikaa stressaamaan.

Jo pari viikkoa eristyssellissä sai Ruusan kehittämään stereotyyppisen käytöksen alkua. Lakkaamatta pientä ympyrää. Ei sellainenkaan liene jänteelle oivallisinta, eikä varsinkaan päänupille. Joten ei auta kuin toivoa, että vamma paranee tälläkin tyylillä. Onneksi jalka ei edelleenkään vaikuta kipeältä.

Nyt olette varmaan kaikki superkateellisia uskomattoman tyylikkäästä talliolemuksestani. Mutta hei, ainakin värit mätsäävät - eivät välttämättä kaikki yksiin mutta kuitenkin! Kuva on heinäkuun lopulta.

Koska ponin elinpiiri on laajanlainen, ei ole välttämätöntä raahata sitä narun päässä joka päivä. Jonkin verran olemme kyllä kävelleetkin.

Liikuntavaihtoehdoista virikkeellisin on melko hyväpohjaisilla metsäpoluilla tallustelu. Myös turvallisin niinä päivinä, kun hissuttelu hajottaa ponilta pään, puskissa on mörköjä ja ohiajavaa autoa pitää loikata pakoon ojan pohjalle. Onneksi niitä päiviä on kuitenkin harvassa.

Tiineyshormonit ovat tosin tainneet saada Ruusan näkemään mörköjä vähän sielläkin, missä niitä ei normaalisti sen mielestä olisi.

Onhan tämäkin yhdenlaista jumppaa, joskaan ei ihan sitä mitä tilasin.

Viime viikolla kävimme muuten lenkillä pitkästä aikaa ohjasajaen. Annoin ponin vähän valita reittiä - ja sehän halusikin tallustella yli tunnin. Marssi vaan eteenpäin korvat törössä eikä tuhmastellut yhtään.

Heti paranee talleilumotivaatio, kun pääsee mukamas oikein tekemäänkin poninsa kanssa jotain. (Taluttelu ei oikein tunnu tekemiseltä, ainakaan erityisen innostavalta.)

Ehkä pian uskallan kävelyttää vähän jo selästäkin, onhan ojentajavamma jo 2,5 kuukautta vanha. Katariinan viime kurssin jälkeen iski hirmuinen hinku päästä kokeilemaan oppeja myös Ruusan kanssa!

Laitoin tämän kuvan ihan vaan esitelläkseni, kuinka kivasti pikku rimpulani on levinnyt edestä.

Tässä vaiheessa kesää uskaltanee jo arvioida myös hengitysvamman kesäistä oireenkuvaa. Se on ollut aika lähellä toivottua eli hengitys on pelannut likipitäen normaalin ponihengityksen tapaan.

Pientä raskautta siinä on tuntunut, mutta ei sellaista, että sitä kukaan muu arkielämässä panisi merkille. Ehkä viikon verran oli sen verran hankalampaa, että ilman tiineyttä olisin saattanut jo tarttua astmapiippuun. Onneksi tilanne parani aika nopeasti itsestään.

Toivotaan, ettei astmapiippua kovin paljon tiineysaikana tarvittaisi, tai sen jälkeenkään.

Jumppaa, poni, jumppaa (takapolvien vahvistusta)

Kyllä ponin kelpaa, ei voi muuta sanoa. Siinä, missä täti raatsii juuri ja juuri käyttää oman fysiikkansa hoitoon 60 euroa kuussa - se raha menee erinomaisen hierojan taskuun - ponilla käy yhtenään ties mitä hoitajaa. Muutama viikko sitten Ruusalla oli treffit uuden osteopaatin kanssa. (Jos haluat otsikon lupaamiin jumppiin niin selaa tästä vähän alaspäin.)

Ruusa suhtautui uuteen henkilöön epäluuloisesti - uusi ihminenhän on perussairaalle eläimelle aina potentiaalisesti epämiellyttävä tuttavuus. Varsinkin, jos uutta ihmistä odotellaan pesukarsinassa, jossa oleminen noin yleisestikin ottaen tarkoittaa keskimäärin ikävyyksiä.

Kun osteopaatti alkoi rusautella paikkoja auki, ponin ilme oli näkemisen arvoinen (harmi, ettei tullut kuvattua). "Mitä juuri tapahtui?" 

Jumissahan se oli, vaikkei niin pahalta ollut vaikuttanutkaan. Lapaluiden päässä oleva viimeinen niskanikama oli jumissa. Tämä voi kuulemma aiheuttaa keuhko- ja mahaoireita. Rimpulan tapauksessa keuhko-oireet aiheuttavat tietystikin keuhkot itse, mutta tämä jumi voi pahentaa tilannetta.

Kuva on lauantain jumppasessioista. Ilmeisesti poni oli kiltisti, kun narunjatkeella on niin mairea ilme.

Suurin ongelma päätähtemme ruhossa ei kuitenkaan ollut niskassa, vaan takapolvissa. Niiden löysyydestä osteopaatti oli kovinkin huolissaan. Ilmeisesti juuri takapolvista johtui myös lanneselän totaalijumi.

Onhan polvien heikkous näkynyt ponia juoksuttaessa sellaisena pienenä varomisena, mutta en ole siihen niin suurta huomiota kiinnittänyt. Nyt tarkemmin ajatellen onhan sillä ollut kaikenlaista pientä, mitä en ole ymmärtänyt yhdistää polvivaivaan. On ollut takajaloilla potkiskelua juoksentelun jälkeen, kiukuttelua takaosaa harjatessa, sellaista, mistä viisaampi olisi jo voinut päätellä paljon.

Noin viikkoa ennen osteopaatin käyntiä myös huomasin ohjasajaessa, että poni oli alkanut kiertää takajalkojaan ulkokautta ympäri. Ennen sillä on ollut varsin suorat takajalkojen liikkeet. Osteopaatin käynnin jälkeen takajalkojen liike palasi normaaliksi. Eipä mennyt taas sekään raha hukkaan.

Ensiavuksi ponirukan polvikipuihin laitoin mainittuihin niveliin pliisteriä (ulkoisesti). Pitkäkestoisempaa apua voi kuitenkin odottaa vain ahkerasta jumpasta. Niihin saimme ohjeita, jotka kyllä olivat 90-prosenttisesti jo tuttua kauraa ja ne ei-tutut toki unohdin ennen kuin ehdin kirjoittaa ne ylös.

Mäkitreeni on tunnetusti hyväksi polvivaivaiselle. Tämä ei ollut uutta. Uutta oli se, että ponin olisi hyvä kiivetä mäet siksakia. Silloin sen on jokaisessa kaarteessa taivutettava lantiotaan, jolloin lanneselkä pysyy vetreämpänä.

Puomiharjoituksia pitäisi kuulemma harrastaa kahdesti viikossa. Nyt sitä voisikin ruveta toteuttamaan, kun pahin jääkausi on vaihtunut nuoskalumeen. Saimme tehtäväksi ihan samoja treenejä kuin olemme jo aiemmin tehneet. Niitä on kuvailtu yli vuoden takaisessa blogikirjoituksessakin ja ihan videon kera.

Näitä muita harjoituksia voi pieni poni tehdä vaikka vesikarsinassa, jos pohjat ulkona menevät ihan mahdottomiksi. Heti osteopatian jälkeisenä päivänä kuitenkin suuntasimme kentälle demonstroimaan näitä treenejä muillekin esimerkiksi. (Lopussa näitä jumppia vähän tuoreemmasti kuvattuna videolle.)

Peruutus. Tätähän meille suositteli jo Ruusaa aiemmin hoitanut kraniosakraaliterapeuttikin, ihan samoilla saatesanoilla.

Tässä kuvassa näkyy kivasti myös se, mitä huonosti istuvan loimen kaulakappale voi tehdä ponin tukalle. 

Olennaista harjoituksessa on se, että pää on alhaalla ja selkä ylhäällä. Etenkin lanneselän pitäisi tässä harjoituksessa pyöristyä. Pää pystyssä pakittaminen ei tässä kohdassa tee asiallemme muuta kuin hallaa.

Takajalkojen väistätys ympyrällä. Jälleen Ruusalle erittäin tuttu, mutta myös erittäin epämieluisa, liike. Kun polvet ovat kipeät, poni ei mielellään ota jalkoja ollenkaan mahan alle vaan pyrkii tekemään mahdollisimman pientä liikerataa.

Ideana tässä on siis saada poni ottamaan sisätakajalalla askel syvälle mahan alle, ristiin ulkotakajalan eteen.

Mieluiten Ruusa vain huitaisisi jalan vauhdilla kohteeseen, mutta olen päätellyt, ettei nopeus ole tässä valttia. Mitä hitaammin poni askeltaa, sitä varmemmin se tekee liikkeen lihaksilla. Nopea huitaisu on mahdollista tehdä lähestulkoon ilman lihastyötä.

Olennaista on myös tässä liikkeessä se, että lantiokin liikkuu. Tuntui, että se tosiaan liikkui osteohoidon jälkeen ihan eri tavalla. Kuvittelisin, että tämä liike näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa.

Porkkanataivutus kohti takajalkaa. Jos tekstin alussa mainittu kaulanikama numero 7 menee jumiin, sen saa kuulemma auki tällä liikkeellä. Ja kyllä ranka rutiseekin, kun poni venyttää. Vähän pyrkii kyllä huijaamaan laittamalla etujalkaa vähän taakse. (Kuva alla.)




Sitten jos joskus päästään ratsain tekemään ns. temppuja, ajankohtaiseksi tulee takaosakäännös niin, että kaula on alla olevan kuvan näyttämässä asennossa.

Tällainen kuulemma avaa rintalastan tienoota niin, että hevonen saa etuosansa ryhtiin. Hyvä temppu siis opettaa - kunhan nyt joskus päästäisiin kunnolla harjoittelemaan. Korostan, että alla olevassa kuvassa siis ei tehdä takaosakäännöstä, vaan edelleen väistätetään takaosaa ympyrällä.



Myös väistöt olisi hyvä jumppaliike. Ne voisi opettaa ohjasajaenkin, jos vaan taitoa riittäisi.

Kuten aiemmin todettua, nämä harjoitukset eivät ole ponille erityisen mieluisia. Niinpä olen ruvennut tekemään niitä ponin ollessa vapaana. Ehkä ponista tuntuu kivemmalta, että sillä periaatteessa on mahdollisuus koska vaan poistua tilanteesta. Ei ole vielä poistunut, sillä porkkana on voimakas porkkana.

Miinuspuoli on tietysti se, että mainittua vauhtia on vaikeampi kontrolloida.

Alla olevat videodemonstraatiot on kuvattu sunnuntaina. Ihan parastamme emme tässä esitä, mutta siihen pitää tyytyä, mitä videointihetkellä saadaan irti.

Peruutus:


Linkki videoon.

Väistätys ympyrällä:


Linkki videoon.

Hoitojen viikko

Ruusalla on pitänyt kiirettä. On ollut kaikenlaista tärkeää tekemistä, tai lähinnä hoidettavana olemista. Ruusa voisi tosin tähän huomauttaa, että matka eläinlääkäriin ei ollut omavalintainen.

Torstaina meidät otti vastaan uusi vakio-ortopedimme Kim Sell. (Hän tosin huomautti, että ei voi laillisesti kutsua itseään ortopediksi, koska hevosortopedejä ei ole olemassa. Itsepintaisesti silti kutsun häntä sellaiseksi.)

Ruusa vimpuloi tutkimuksissa sen verran urakalla, että meinasi tyyneltäkin lekurilta mennä kuppi nurin.

Mutta kun tuli aika piikittää hankkariin Ruusan ikiomaa elämän eliksiiriä, ponilla ei ollut enää edes omasta mielestään mitään hätää. Jos jossain kohtaa pitää järjestää yhden ponin mielenosoitus, lienee kuitenkin kaikkien osapuolten kannalta parempi ajoittaa se tutkimukseen eikä piikitykseen.

Tällä kertaa neulalla tökittiin paitsi oikean takajalan hankositeeseen, myös vähän ärtyneeseen oikeaan etujalkaan. Hevosen oma veri on kuulemma aika tehokas kipulääke.

Tämä tuli todettua juoksutuksessa heti seuraavana päivänä. Ei ollut enää vaikea saada ponia liikkumaan. Oli vaikeampi saada pysähtymään. Ja ponin omavalintainen kiertosuunta oli vasen, mihin se tähän asti on pitänyt suostutella puoliväkisin.

Ruusa jätti siis täysin huomiotta eläinlääkärin suosituksen juosta alkuun enemmän oikeaan kierrokseen, johon oikean takajalan on helpompi liikkua. Kun kipu on jalan veritankkauksella hoidettu, ponin pitäisi kyetä käyttämään kaikkia jalkojaan tasapuolisesti. Halukkuus muuttaa totuttuja liikeratoja voi kuitenkin olla toinen juttu.

Ruusan omatoimijumppaa noin viikon takaa. Kuvamateriaali on nyt tätä tasoa, pahoittelen... Tämä otos on kaapattu videolta.

Joka tapauksessa käyttöä rimpulalle nyt olisi kovasti keksittävä. Kim Sell korosti jälleen, että ilman kunnollista jumppaa jalka ei parane. Vaikka luulin, että olimme jo nyt tehneet aika paljon töitä, eläinlääkärillä oli asiasta vähän eri näkemys. On nostettava panoksia.

Eläinlääkärin suositus oli esimerkiksi liinassa juoksuttaminen, askellajina etupäässä ravi. Laukassa on kuulemma liian helppo lintsata yhdellä kintulla. Käynti puolestaan ei riitä jumpaksi. Ja kunnon liikuntaa pitäisi rimpulalle nyt tarjoilla ainakin viidesti viikossa. Ei pääse enää omistajakaan lintsaamaan, ainakaan ilman kirveleviä pistoksia omatunnon suunnasta.

Myös tänään Ruusa joutui narun nokkaan. Maan valkaistuminen yön aikana ei varsinaisesti ollut vähentänyt ponin kierroksia. Ensitöikseen rimpula veti muutaman minuutin sellaista laukkaa, että tädillä oli täysi työ saada pideltyä narun päästä kiinni.

Lienee melko turvallista sanoa, että Ruusan eteenpäinpyrkimys tekee paluuta. Tervetuloa takaisin, tavallisen rasittava teiniponi! Ponin liikkumisessa ja liikkumishalukkuudessa on viimeksi kuluneen kuukauden aikana tapahtunut sellainen muutos, että ihan hymyilyttää.

Kaikkein levein hymy ponitädin huulille kipusi tänään noin 10 - 15 minuutin juoksutuksen päätteeksi. Silloin nimittäin tajuntaan puski tietoisuus siitä, ettei poni ollut hepulointinsa aikana mainittavasti hengästynyt. Ei, vaikka pohja oli lumentulon takia raskaanpuoleinen.

Vuosi sitten se olisi tällaisen juoksemisen jälkeen puuskuttanut puoli tuntia, vaikka sai silloin päivittäin kortisonia suoraan keuhkoihin.

Yksi hengityskapasiteettiin vaikuttava tekijä on voinut olla sekin, että nikamalukot keuhkojen tienoon selkärangasta ovat auenneet. Näin pohti osteopaattimme Mari Hyytiäinen, joka käpälöi rimpulan läpi tänään.

Pääosin poni antautui hoidettavaksi varsin autuas ilme naamallaan, mitä nyt oikean etujalan hauiksen käsittelyssä pyrki nappaamaan palan osteopaatin takapuolesta ja oikeaan takajalkaan ei olisi mielellään saanut koskea ollenkaan.

Vasemman takajalan tilanteeseen Mari oli kuitenkin hyvin tyytyväinen. Se on kuulemma nyt toiminut kuten takajalan kuuluu. Tämä on varsin huomattava parannus alkuperäiseen tilanteeseen, jossa ei toiminut oikein mikään jalka.

Moni muukin ensikerralla vakavasti jumittanut paikka oli nyt positiivisempi.

Osteopaatin kotiläksyinä saimme paitsi edelleen jumppaa, myös hierontaa. Murheenkryynikinttua kannattaisi kuulemma hieroa kintereestä kavioon asti samaan tapaan kuin linimenttiä jalkaan hinkuttaessa.

Ylälinjaa puolestaan pitäisi venytellä. Tällä hetkellähän ponilla ei varsinaisesti sellaista ole. Kaulassa kyllä riittää lihasta, mutta se on sijoittunut esteettisesti varsin epäedulliseen paikkaan. Tuhannen jumit seuranaan poni ei ole kyennyt liikkumaan oikeinpäin, vaikka olisi yrittänytkin. Toivottavasti lihaksisto alkaisi nyt kehittyä vähän tulevalle ratsulle hyödyllisempään suuntaan.

Kaula on kehittynyt vahvaksi - nimittäin alakaula. Poni ei ole ihan niin huonossa karvassa kuin kuvassa näyttää, vaan se on piehtaroinut huolellisesti kentän märässä hiekassa.

Loksahtelevat palaset

Ihan tässä parin viime viikon aikana olen alkanut uskoa Ruusan elävän sittenkin aikuiseksi asti. En enää mieti parasta tapaa ottaa poni hengiltä, vaan parasta tapaa jumpata sitä. Rohkeimmissa ajatuksissa näen jopa tulevaisuuden, jossa ponini on niin terve kuin valuvioilla varustettu eläin ylipäätään voi olla.

Yhtäkkiä on alkanut tuntua kuin palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen.

Palasten loksahtelun voi ymmärtää jopa melko kirjaimellisesti, sillä perjantaina Ruusa päätyi elämänsä ensimmäistä kertaa osteopaatin käsittelyyn. (Tästä on kiittäminen Aischan ihanaa omistajaa Saijaa, joka ystävällisesti varasi Ruusalle ajan oman hevosensa käsittelyn oheen.)

Ruusa ei ollut aina ihan varma, oliko osteopaatti hyvä vai paha.
Käsittelyssä murheenkryynikinttu.

Ei Ruusa-rukassa tainnut monta tervettä kohtaa olla. Pahimpina paikkoina osteopaatti mainitsi ylimmän niskanikaman ja ristiluun.

Ylin niskanikama oli kuulemma vinossa ja kallonpohja täysin tukossa. Vinoon oli päätynyt myös ristiluu. Nämä viat päinvastaisissa päissä ponia olivat vetäneet niiden välissä sijaitsevan ruhonosan kasaan. Siis käytännössä koko Ruusana tunnetun ponin.

Ristiluun vinouden takia Ruusan on ollut mahdoton ottaa takaosaa ja selkää käyttöön tavalla, jollaista ratsuihmiset poneiltaan yleensä odottavat.

Niskanikaman kipeys puolestaan on muun muassa estänyt ponia taipumasta vasemmalle. Ei siis varsinaisesti ihme, että ohjaustehostin on siihen suuntaan puuttunut ja poni on aina ollut vaikea juoksuttaa vasempaan kierrokseen.

Kallonpohjan kireys on voinut kaiken muun lisäksi haitata teiniponin keskittymiskykyä. Tässä kohtaa omistajan on helppo samastua ponin tuskaan, sillä jos omaa kallonpohjaani ei ammattihieroja hoitaisi kuukausittain, tuskin kykenisin edes ajattelemaan työelämän vaatimalla tasolla. Tästä huolimatta ei ole tullut mieleen, että Ruusalla voisi olla samoja ongelmia.

Tulipa todella "vuoden hevosenomistaja" -fiilis, ja nimenomaan lainausmerkeissä. Kumpikaan Ruusan kroppaa kinnaavista vioista ei nimittäin ollut uusi. Mikä pahinta, kumpikaan ei tullut yllätyksenä, vaan olin niitä epäillyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pari vuotta.

Niskan vamma voi hyvinkin olla seurausta siitä, että pikku-Ruusa kerran jäi riimustaan kiinni karsinan oven salpaan. Se ei temponut kauan, mutta tempoi kuitenkin. Muistaakseni päätin silloin, että tsekkautan tilanteen ammattilaisella mahdollisimman pian. Enpä olisi itsestäni uskonut, että se mahdollisimman pian olisi noin kaksi vuotta myöhemmin.

Epäilys ristiselän ongelmista puolestaan heräsi jo ponin 1-vuotiskesällä, kun sen lanne yhtäkkiä nousi silmiinpistävästi köyryyn.

Silloin muutama taidoistaan tunnettu hevosterapeutti saikin hätääntyneeltä tädiltä puhelun, mutta kaikki olivat kovin kiireisiä eivätkä ehkä pitäneet 1-vuotiaan poninrimpulan hoidontarvetta kovin akuuttina. Kun yksi arvostamani fysioterapeutti puhelimessa vielä arveli jumien korjaantuvan itsekseen, jätin asian sikseen. (Sekaannusten välttämiseksi on hyvä todeta, että kyseinen fysioterapeutti ei ole hoitanut minun eläimiäni.)

Näin köyryssä ponin lanne oli elokuussa 2012. Ei muutenkaan mikään edustava kasvuvaihe... Ponin olemuksesta näkee kauttaaltaan, että se oli hyvin sairas. Keuhkoputkentulehdus oli vaivannut pitkään ja poni söi vahvoja antibiootteja. 

Äkillisen köyrylanteisuuden aiheuttaja jäi arvoitukseksi, mutta potentiaalisiksi syypäiksi olen miettinyt esimerkiksi liukastumista laitumella tai lanneselän jumittumista kylmästä, kun poni on laiduntanut sateessa ilman loimea (kesä 2012 oli lämpötiloiltaan hyytävä). Asiaa tuskin on auttanut myöskään ponin taipumus keskittyä kiimassa pelkästään selkä köyryssä kuseskeluun.

Lopulta lanne palasi alkuperäiseen muotoonsa yhtä nopeasti kuin oli mennyt köyryynkin, mutta ilmeisesti tilanne jäi ihon alla kytemään.

Takaisin nykyisyyteen. Taikanäpit löysivät rimpulan kropasta kolmannenkin pahan paikan, joka vähemmän yllättävästi sijaitsi oikeassa takajalassa. Kyseinen kinttu oli kuulemma täysin jumissa puikkoluusta kavioluuhun. Totta puhuen en ollut koskaan tiennyt, että luutkin voivat olla tukossa. Ponin kroppa tarjoaa näemmä loputtomat mahdollisuudet erilaisten jumien kehittelyyn.

Oikealla puolella myös vatsalihas oli kivettynyt. Tämä on kuulemma voinut omalta osaltaan vaikeuttaa mahan ja keuhkojen toimintaa. (Ja epäilemättä kyseisten kehonosien vaivat ovat myös edesauttaneet lihaksen jumiutumista.)

Rimpula laitumella syyskuussa 2012 - lanneselän köyry on jo alkanut tasoittua, kyljessä näkyy keuhkoultraan tehdyn klippauksen jälki. Kaulasta on klipattu kohta, josta eläinlääkäri on ottanut limanäytteen ponin henitorven läpi. Ja päässä on se sama riimu, josta poni jossain vaiheessa jäi ovenripaan jumiin. 

Koska kaikki jumit ja kiristykset ovat olleet Ruusan seurana jo pitkään, sen lihaksisto on kehittynyt tukemaan vääränlaista, toispuoleista liikkumistapaa.

Olemme siis yhtä suuren ja vaativan urakan edessä kuin hurjan painonpudotuksen tyypit telkkariohjelmassa. Vuosien varrella 200-kiloiseksi lihoneesta ihmisestä ei tehdä normaalipainoista viikoissa, eikä vuosien ajan itseään vinoon jumpannutta ponia saada suoraksi silmänräpäyksessä.

Vaikka edessä on massiivinen työmaa, päällimmäinen tunne ei silti ole epätoivo vaan toivo ilman epää. Ponini ei ehkä sittenkään ole kuolemaantuomittu, vaan parannettavissa.

Vielä muutama viikko sitten minulla oli vain tuskallinen tietoisuus siitä, että ponini on kipeä ja vino sekä ylipäätään liikkuu hyvin huonosti. Mutta nyt alkaa hahmottua, mistä ongelmat johtuvat - ja ennen kaikkea, mitä niiden ratkaisemiseksi voidaan tehdä.

Tällä kertaa saimme kotitehtäviksi - jo harrastettujen puomitreenien lisäksi - ristiaskeleita ja peruutuksia (joita myös olin jo ponin kanssa tehnyt, mutten kovin järjestelmällisesti).

Ristiaskelia kannattaa kuulemma harjoitella yksi askel kerrallaan. Saa ponikin onnistumisen tunteita.

Kun pyytää etujalkoja astumaan ristiin, kannattaa kuulemma ensin saada poni ajattelemaan peruutusta, jotta se liikuttaisi myös takajalkoja eikä vain ruuvaisi kavioitaan maassa. Muutenkin pitäisi aina saada ajatus liikkeelle lähtöön ennen kuin pyytää ponia astumaan ristiin.

Koska oikea takajalka on merkittävän heikko, aluksi riittää, jos se astuu samalle linjalle vasemman kanssa.

Peruutusta poni ei rankaongelmiensa vuoksi ole tähän asti pystynyt tekemään oikein. Siksi se on peruuttanut vinoon. Lisäksi pää on ollut ylhäällä, selkä alhaalla.

Nyt pitäisi tarkkailla, alkaako poni peruuttaa suorempaan ja alkaako se laskea päätään, pyöristää selkäänsä.

Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kumpi takajalka liikkuu ensin. Osteopaatti piti todennäköisenä, että poni on tähän asti lähtenyt peruutukseen aina vasemmalla takajalalla, koska kyseisen kintun lihaksisto on kehittyneempi ja koordinaatiokin siten parempi. On myönnettävä, etten tähän asti ole hoksannut kiinnittää jalkaisuuteen mitään huomiota.

Lauantaina kävin ponin kanssa metsäkävelyllä. Metsässä poni joutuu vähän miettimään, mihin kavionsa asettelee, ja samalla käyttämään itseään.

Kokeilin eilen myös peruutuksia ja ristiaskelia.

Oikea takajalka astuikin vauhdikkaasti pitkälle yli vierustoverinsa.

Rimpula tsemppasi hienosti, mutta ehkä tavoite ei kuitenkaan ole niinkään mahdollisimman suuri liikerata kuin sen hallittuus? Ehkä pitäisi tavoitella mieluummin vaikka vähän rajoitetumpaa liikerataa kuin antaa ponin huitaista takajalka vauhdin voimalla ristiin. Ehkä kysyn aiheesta seuraavalla hoitokerralla.

Helppo liike ei ole kyllä peruutuskaan. Lauantaisissa treeneissä poni lähti taaksepäin lähes joka kerta vasemmalla takajalalla. Mutta viimeinkin suoraan. Eikä edes enää yhtä nurinniskoin kuin aikaisemmin, vaan ainakin välillä jopa ylälinjaa vähän pyöristäen.

Uskaltaako tätä sanoakaan, mutta nyt tuntuu, että tästä vielä noustaan.

Toiveikkuutta ilmassa, laiska kinttu hommiin, Aischa jne.

Viikonloppu meni pääosin nukkuessa viime kuukausien univelkoja pois.

Pystyin taas nukkumaan, koska viime eläinlääkärikäynnin jälkeen minulla on pitkästä aikaa ollut toiveikas olo poninrimpulani tulevaisuudesta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minusta tuntuu siltä, että Ruusa saattaa sittenkin elää aikuiseksi asti. Että sen jalkavaivakierre ei ehkä sittenkään ole merkki totaalisesta elinkelvottomuudesta, vaan epäonnisten sattumien summa ja mahdollisesti parannettavissa.

Toki jossain mielenreunalla on kaihertanut huoli siitä, että hankositeen piikityksen jälkeen ponin jännetuppi on ollut entistä täyttyneempi ja sen sisällä hankositeen piikitetty haara pullottanut ikävästi ihan maallikonkin sormeen.

Eläinlääkäri oli unohtanut sanoa, että näin voi käydä. On kuulemma normaali reaktio. Mutta puhelinkonsultaatiossa eläinlääkäri myös muistutti kavionhuollosta: oikeanlaisella kengityksellä tilannetta voisi parantaa pysyväisluontoisemmin.

Joka tapauksessa toiveikkuutta on lisännyt se, että ponin liikkumisessa on nähtävissä nytkähdys parempaan. Tai sitten kyseessä on plasebo-vaikutus ponitädin päässä, tiedä häntä.

Eteenpäinpyrkimys on kuitenkin vielä hukassa. Voi kuinka kaipaankaan sitä poniani, joka räjähteli liikutuksessa joka suuntaan ja juoksi aina vähän kovempaa kuin oli tarkoitus. Ottaisin mieluummin sen riekkuvan ponin kuin tämän tahmaan juuttuneen etanan.

"Oletko tosissasi? Tästäkö muka pitäisi mennä yli?" (Huom! Aurinko paistoi!)

Mutta. Sunnuntaina tehtiin treeniä, jonka minulle opetti fysioterapeutti Heli Hyytiäinen, kun hän kävi pari vuotta sitten katsomassa Ruusan selkävammaista emää. Puomitreeni tehoaa selkälihaksiin, mutta sopii se jalkalihastenkin vahvistamiseen.

Alkuvalmistelut: kaksi puomia ympyrän vastakkaisille sivuille, "sokeripalat" tai muut avuksi korottamaan niitä.

Helpompi harjoitus: puomi korotettuna sisäreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla pitempää askelta (koska ympyrä) ja sisäjalalla korkeampaa (koska korotus).

Harjoitus numero 1.

Vaikeampi harjoitus: puomi korotettuna ulkoreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla sekä pitempää että korkeampaa askelta.

Tässä video, jolla Ruusa tekee vaikeampaa harjoitusta. Ponin innostus on suorastaan käsinkosketeltavaa, eikös! (Juu tämä oli sarkasmia.)



Linkki videoon.

Asiasta toiseen, lauantaina oli Aischa-päivä.

Ilmeisesti ponitädin huono karma on tarttunut siihenkin, sillä harjatessa pisti silmään tamman vasemman takasen erikoinen muoto. Tiedättehän, sellainen, että kun jalkaa tunnustelee niin tuntuu vain tasainen kovuus, ei mitään jänteitä tai muita hevosen jalalle tyypillisiä rakenteita.

Kun jalasta tarkemmalla tarkastelulla vielä löytyi aika komea naarmu, kotidiagnoosi oli helppo tehdä. Impparihan se siinä teki tuloaan Aischa-rukan kinttuun.

Koska Aischa oli jo tarhasta hakiessa esittänyt kaikki askellajit ennen kuin suostui riimutettavaksi, olin jo voinut todeta sen liikkuvan puhtaasti. Niinpä ratsastus ei jäänyt kokonaan välistä, mutta typistyi käyntityöskentelyyn (ravasimme sentään yhden ympyrän molempiin suuntiin).

Kevyt liikunta on impparijalalle vain hyväksi. Tälläkin kertaa turvotus oli ratsastuksen jälkeen vähän pehmentynyt.

Imppariinhan pitäisi laittaa Betadine-haude, mutta sellaisen tekoon soveltuvia tarvikkeita ei tietystikään ollut käsillä. Niinpä laitoin pesun jälkeen haavan päälle vain Betadineen upotetun haavataitoksen (sellaisia minulla sentään on kaapissa), siihen päälle patjan ja pintelin. Omistaja kävi illalla tekemässä kunnollisen hauteen. (Ja sunnuntaihin mennessä turvotus oli kuulemma kivasti sulanut.)

Sain pienen videonpätkänkin tästä käyntiköpöttelystä (laatu ei päätä huimaa, koska alkoi jo hämärtää). Kerrankin voi sanoa, että ratsastus tuntui juuri siltä kuin näyttikin: vähän tahmealta. Ei käyntiä turhaan kutsuta askellajien kuningattareksi - minä en ainakaan sitä osaa ratsastaa.

Ravipätkissä Aischa tuntui hurjan kivalta, niillä kahdella ympyrällä. Sen enempää en uskaltanut, kun hepalla oli kuitenkin kinttu turvoksissa.

Mistä löytyisi hyvä ratsastuksenopettaja korjaamaan jäykkistädin ratsastusta?



Linkki videoon.

P.S. En ole oikeasti niin paksu kuin videolla näyttää, heijastinliivin alla vaan on monta kerrosta vaatetta.