Jos ihminen pitää blogeja maailman turhimpana hömpötyksenä, mutta on pahassa internet-koukussa, mikä on todennäköisyys jäädä koukkuun ajan mittaan myös blogeihin? Ilmeisesti melko iso. Ei olisi kannattanut lähteä seikkailemaan blogistanissa ollenkaan.
Ihan rittävästi olisi mennyt vapaa-aikaa senkin miettimiseen, mitä hauskaa keksisi Facebook-statukseen kirjoittaa (varsin ankarasta miettimisestä huolimatta hauskoja statuksia ei ole syntynyt).
Minulle oli ihan uusi asia, että on olemassa myös hyviä blogeja. Blogeja, joiden kirjoittajat saavat vihreäksi kateudesta. Eppistä, että joku osaa kirjoittaa noin nokkelasti. Miksen minä keksinyt tuota? Miksen osaa yhtä hyvin?
Kavala sairaus tuo blogikateus.
Mutta vielä enemmän kuin kadehdin hyviä kirjoittajia, kadehdin heidän omistamiaan hienoja hevosia.
Aina kun luen jostain ah-niin-mahtavasta ja taitavasta (puhumattakaan terveestä) hevosesta tai ponista, alkaa pistää johonkin sellaiseen koloon, missä ihminen ei pistoa haluaisi koskaan tuntea. Puhumattakaan siitä, miten kieriskelen kateuden kourissa, kun näen upeita valokuvia näistä komistuksista.
Tahdon ne kaikki. Tahdon muhkean mutta majesteettisen valkoisen liehuharjan. (Kimosyöpä on toki ikävä sairaus, mutta olisihan sitä heppaa kiva katsella ennen kuin se kupsahtaisi.) Haluan mustan ja kiiltävän orhin, jolla on täydellisen kaareva kaula. Tahdon ison ponin, joka tanssii allani kauniina ja notkeana kuin balleriina. Miksei minulla ole sellaista hevosta? Miksi minulla on takkuinen ruipelo varsa, josta tuskin tulee minulle tarpeeksi isoa ja joka tuskin edes elää ratsastusikään saakka? (Ja miksen minä osaa ratsastaa?)
Eppistä.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan poni, että alan kadehtia ja miettiä, olisiko pitänyt kuitenkin hankkia tuollainen. Minulla oli mahdollisuus valita B-welshin ja part-bredin välillä, kun pohdin Ruusalle isää. Part-bred ei kiinnostanut pätkän vertaa. Nyt mietin, että sellaisen kanssa ei olisi tarvinnut ehkä koko ajan murehtia, kasvaako siitä tarpeeksi iso. Ja luen kadehtien wpb-blogeja.
Loppujen lopuksi pieni pörröinen rimpulani on kuitenkin niin mahdottoman rakas, että tuskinpa raatsisin sitä vaihtaa pois vaikka saisin tilalle upean andalusialaisen. (Jos se olisi valkoinen ja terve tamma, voisin joutua miettimään kahdesti.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti