Mammaponin kuulumisia

Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.

Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari 

Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä. 

Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!

Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).

Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).

No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua. 

Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset.

Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.

Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.

Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus. 

Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut. 

Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto. 

Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän. 

Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.

Kuva Leena Kahisaari

Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu. 

Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät  suolisto-ongelmista. 

Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään. 

Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään. 

Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.

En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.   

Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla.

Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa. 

Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma). 

Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen. 

Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.

Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen.

Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.

Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.

Mitä selvisi eläinlääkärissä ja mitä sitten tapahtuikaan

Jatkokertomuksemme ponien vaivoista jäi viime jaksossa niin jännittävään kohtaan, että kaikki varmastikin ovat odottaneet tietoa henkeä pidätellen. Eli siis mitä päätähtiemme jaloista pari viikkoa sitten ohjelmassa olleellä eläinlääkärin tallivisiitillä tällä kertaa löytyi tai oli löytymättä.

Alberthan sai kyytiä oikein koko rahan edestä, sillä eläinlääkärin tutkimusten lisäksi sillä oli samalla audienssi kengittäjän kanssa, jotta tuhkimoponille saatiin pitoa alle myös etukavioihin (se on tullut tarpeeseen, sillä vesisade muutti ihanan talvi-idyllimme luistinradaksi).  

Eläinlääkäri kyyläsi Albertia liikkeessä, mutta ei kuulemma voinut kunnolla arvioida askelkuvioiden säännöllisyyttä, koska se kuuluisa joku ei ole saanut opetettua teiniponia kunnolla juoksutukseen. Tästä johtuen se kuuluisa joku joutui itse juoksemaan tahtia Albertille. 

Pienestä hankaluudesta huolimatta eläinlääkäri havaitsi jonkinlaista epäpuhtautta vasemman takajalan liikkeessä. Epäpuhtaus oli kuitenkin sulanut aiemmin havaitusta varsin selvästä hyvin lieväksi.

Alkaa olla viimeiset hetket julkaista näitä tammikuussa otettuja talvi-idyllikuvia!

Eläinlääkäri asettui osteopaatin linjoille siitä, että vika voisi mahdollisesti löytyä polvesta. Toiseksi ehdokkaaksi hän tarjosi kinnertä, joten molempia niveliä säteilytettiin paristakin suunnasta. 

Röntgenissä ei vastaan osunut löydöksiä, joten katsottiin polvea vielä ultraäänilaitteellakin. Sillä näkyi patellaligamentissa epäilyttävä rakenne, minkä vuoksi eläinlääkäri ajeli ja ultrasi myös oikean takapolven. Tilanne  näytti siinä samalta, joten ilmeisesti Albertilla vain sattuu olemaan polvissaan astetta persoonallisempi ligamenttirakenne. Toivoa saattaa, ettei persoonallisuus tarkoita keskimääräistä heikompaa.

Summa summarum, mitään epäpuhtauden selittävää ei löytynyt. Eläinlääkäri tuumi, että noin lievä epäpuhtaus voi johtua jostain venähdyksestä esimerkiksi lonkan seudulla. Sellainen voi helposti tulla hevoselle, joka hyppelee kavereiden selkään ja tanssahtelee siinä takajaloillaan pitkiäkin aikoja. 

Koska Albertista on nyt etsitty huonon liikkumisen syytä kavioista polviin sekä selästä ilman löydöksiä, eläinlääkärin mielestä olisi nyt viisainta hoitaa kaviot kuntoon levolla ja ryhtyä sitten vähitellen liikuttamaan. Katsoa, paraneeko vai paheneeko liikevirhe sillä. 

Itse veikkaisin levon olevan oikea hoito, koskapa epäpuhtaus on liudentunut, kun pikkumustalla ei ole ollut innokasta jumppakaveria. Eläinlääkärin lepo-ohjeen toteuttamisesta ei kyllä voi antaa Albertille kovin mairittelevaa arvosanaa, mutta on se ehkä vähän alkanut hyväksyä kohtaloaan. Tämä kohtalohan on elää tylsyyden multihuipentumassa. kaiket päivät pelkän tylsän äidin kanssa pikkutarhassa. 

Ovat kyllä kahdestaan keksineet itselleen puuhaa, kuten sähkölankojen uudelleenjärjestelyitä. Ja sitten kun sähkölangat oli kätevästi siivottu pois tieltä, putkiaidan portti oli helppo avata ja siirtyä siitä pikkupoikien tarhakaveriksi - ovelasti juuri sillä hetkellä, kun paikan päällä ei ollut ihmissilmiä pakoa todistamassa. Sittemmin olen sitonut portit köydellä (ja usealla solmulla).

Takaisin Albertin eläinlääkäriin. Siinä, missä jaloista ei löytynyt uutta huomautettavaa, suuvärkki olikin sitten toinen tarina. 

Perifeerinen karies oli edennyt purukalustossa hälyttävästi. Siinä, missä kariesta marraskuun lopun tarkastuksessa oli vain taaimmissa poskihampaissa, nyt siltä olivat välttyneet enää aivan etummaiset. Toisin sanoen jos kehitystä ei saada käännettyä, ponini hampaat vähitellen murenevat suuhun. 

Tämä siitä huolimatta, että olen huuhdellut Albertin hampaita joka toinen päivä. Olen kyllä käyttänyt tavallista huuhteluruiskua kesällä ostamani hevosten suuruiskun sijaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että Albertin hoitomyönteisyys ei ole ollut kovin korkealla tasolla. 

Nyt olemme siirtyneet siihen kunnon ruiskuun ja lisäksi huuhdontatiheyttä on lisätty niin, että huuhtelen joka kerta, kun olen tallilla. Kuulemma pitäisi vielä laittaa huuhteluveteen suuvettäkin, Corsodyliä. Mainittua suuvettä olen joskus itsekin käyttänyt ja äkkiseltään arvioisin, että jos sitä laittaa Albertin suuhun niin ei tarvitse sen jälkeen enää hampaita huuhdella millään aineella. On meinaan pikkuisen kitkerä aromi siinä.

Albertin rehustusta on myös tarkoitus muuttaa. Heti kun saan uutta väkirehua hankittua, vaihdamme pellettimuotoisen rehun mysliin.  

Siirto Ruusan kanssa kaksioon oli siinä mielessä oivallinen, että Ruusan syömä heinä on säilöntäaineetonta ja vähäsokerista. Se voisi olla hammasystävällisempää vain, jos se olisi kuivaa. Mutta kuivaa ei oikein uskalla syöttää, etteivät keuhkot alkaisi oireilla.

Tosin eipä tuon heinän natustelu ole mammaponiakaan pelastanut, sillä myös sen suussa oli karies aiempaa ikävämpänä. Siinä, missä eläinlääkärit ovat aiemmin puhuneet parista reiästä, nyt suusta löytyi kuusi reikää ja vähän perifeeristäkin kariesta. Kaksi alkuperäistä reikää ovat jo puolen sentin syvyisiä eli ne voisi paikata. 

En ole kuitenkaan aikeissa paikata Ruusa-ponin hampaita ainakaan niin kauan kuin se jatkaa saikutteluaan.

Tällä eläinlääkärikäynnillähän tsekattiin myös Ruusan joulukuussa vammautunut vasemman etujalan ojentajajännevamma. 

Kyseinen jalkarakenne oli edelleen hyvinkin vammautuneen näköinen, mutta voimme eläinlääkärin mukaan siirtyä kuntoutusvaiheeseen. Tämä tarkoittaisi, että seuraavan kuukauden voisimme tehdä käytännössä mitä vain, kunhan edettäisiin vain käynnin tahtiin. Tämän jälkeen olisi tarkoitus ottaa ohjelmaan myös pieniä pätkiä ravia suoraan ja edetä siitä ns. vauva-askelin kohti normaalia. Ja neljän kuukauden kohdalla uusi ultra.

Ehdinkin tästä uutisesta hehkutella mm. Instassa. Pääsisin taas ratsaille! 

No, arvatkaapa vain menikö kuntoutussuunnitelman käyttöönotto näin suoraviivaisesti.

Heti eläinlääkärikäyntiä seuraavana päivänä en raatsinut ratsastaa, koska sitä seuraavana päivänä olin pitämässä tallivapaan ja pelkäsin ponin selän tulevan kipeäksi, jos se jäisi ratsastuksen jälkeisenä päivänä seisomaan. Niinpä tein pienen puomitreenin - ihan vain muutamalla korotetulla puomilla. Puomien korottaminen oli varmaankin virhe, koska pari kuukautta vain tasaisella raahustanut eläin hiukan kompuroi siinä.

Niin pahaa kompurointi ei ollut, että olisin siitä suuresti huolestunut. Mutta kun saavuin tallille torstaina ratsastusintoa tihkuen, vastassa oli Ruusa, jolla oli molemmat etujalat turvoksissa. 

Jo ennestään vammautunut jalka ei ollut sen kummempi kuin ennestäänkään, mutta nyt myös oikean etujalan ojentajajänteen tienoilla oli varsin tuhti pullotus. Tämä turvotus oli hyvin erilaista kuin todetun jännevamman, pehmeää ja muljuvaa. Kylmäyksellä se laski selvästi, mutta en lähtenyt ponia pullojalalla liikuttamaan.

Hätäpuhelu eläinlääkärille tuotti ohjeen kylmäillä jalkaa ja seurata tilannetta viikonlopun yli. Jos turvotus häviäisi, voisimme palata kuntoutusohjelmaan.

Arvatkaa, hävisikö turvotus? 

Maanantaina, jolloin ponit löytyivät väärästä tarhasta, turvotus itse asiassa oli enää hyvin minimaalista. Poni ei myöskään onnu, tämän saatoin todeta, kun tarhanvaihtoon ryhtynyt kaksikkomme juoksi minua karkuun kuin villieläimet. Tiistaina jalan pullotus kuitenkin oli saavuttanut tähänastiset ennätyslukemat. 

Koska turvotus on ollut luonteeltaan pehmeää, olen keskusteluissa muiden pitkän linjan hevosihmisten kanssa (ml. yksi hevosfysioterapeutti) miettinyt, että mahdollisesti kyseessä voisi olla ruhje. Mutta nyt kun pehmeä turvotus on kävelytyksellä ja kylmäyksellä saatu laskemaan, turvotus tuntuu aika samanlaiselta kuin viereisessä vammajalassakin. Ehkä. 

Oli mitä oli, päätin ryhtyä ns. tolkun ihmiseksi tässä. Eli jatkan kävelytystä ja kylmäystä, niitähän olisin tehnyt vaikka uutta vammaakaan ei olisi syntynyt. 

Albertille on alustavasti varattu kaviokontrolli 29. maaliskuuta, siinä yhdeydessä voidaan sitten syynätä myös mammaponin jalkoja, jos niissä vielä silloin on epäilyttävyyksiä.

Julki lausuttu päätöksenihän on, että jollei ponien vointi kohene ja eläinlääkärilaskujen tulva tyrehdy kesään mennessä, vähintään yksi kappale poneja lähtee. Tilanne ei nyt näytä Ruusa-ponin osalta kovin lupaavalta, mutta vielä ei ole kirvestä kaivoon heitetty, hanskoja pudotettu tai mitään muutakaan luovuttamiseen liittyvää kielikuvaa käyttöön otettu. 

P.S. Menestys Somegaalassa oli odotettu eli ei palkintopallisijoja. Mahtavaa kuitenkin, että yli 200 ihmistä oli sitä mieltä, että tämä blogi oli viime vuoden paras hevosblogi. Kiitos siitä, tästä on mukava jatkaa! 

Hei hei mitä kuuluu

Kyllä on siinä osannut kotimainen orkesteri luoda lausahduksen, joka sopii vaikka joka toisen blogipostauksen otsikoksi, jos kirjoittajaa vaivaa otsikoinnissa valkoisen ruudun syndrooma. 

Tosin ei ole niinkään vaivannut valkoinen ruutu kuin totaalinen ajan puute ja sen sellainen. Kuulumisista pulaa ei sen sijaan ei varsinaisesti ole ollut, kuten 40_with_ponies-tiliä seuraavat jo tietävätkin. 

Esim. marraskuun viimeisenä päivänä ponit viettivät vähän äiti-poika-aikaa ponitaksissa ja päiväretkellä sinne, minne tämän blogin tähtien päiväretket tuppaavat suuntautumaan. Eli siis klinikalle.

Ruusa matkusti poliklinikalle korventavan tyhjin mahoin, sillä pitkään vaivannut mahakipu oli osasyy ekskursioomme. 

Toinen Ruusa-aiheinen syy oli ihan vain kengitys, sillä halusin ponin vielä toisen kerran kyseisen osaajan käsiin. Kotitallilla kengitysten välissä tehdyn röntgensäteilytyksen perusteella etusten kavioluut alkoivat jo olla kivassa kulmassa, mutta takakavioissa oli vielä kääntämistä. Takasiahan ei ensimmäisellä kuvauskerralla katsottukaan.  

Niin, se maha. Ilmeni, että olin osannut sekä diagnosoida että hoitaa ongelmaa oikein, olinhan klinikalle pääsyyn mennessä ehtinyt syöttää Ruusalle jo kuukauden verran Antepsinia. 

Mahahaavaa ei löytynyt, mutta rauhasmahassa oli aika ilkeän näköisiä punaisia viiruja. Eroosiota, kirjoitti eläinlääkäri papereihin, ja lääkemääräyskohtaan hän kirjoitti lisää Antepsinia sekä kolmen viikon kuurin Gastrogardia. Ihanan halpaa! No, onneksi omepratsoli oli ihan oikeasti halvempaa kuin viime tapaamiselta muistin. Mutta halvaksi sitä kyllä edelleen voi nimittää vain sarkastisesti.

Junnuosasto oli paikalla ensisijaisesti tapaamassa samaa kengittäjää kuin emänsä, vaikkakin edelleen ilman varsinaista kengitysosuutta. Koska satuimme nyt olemaan jo laitteiden äärellä, Albertin kavioista napattiin needellisellä säteilytyskerralla käsittämättömästi ottamatta jääneet kuvat. Ja hyvä, että otettiin. 

Kolme kaviota oli ihan ok, mutta vasemmassa takakaviossa oli kavioluu aivan ns. keturallaan. Kyseisessä kavioluussa näkyi myös "linja", joka eläinlääkärin arvion mukaan oli todennäköisesti hiusmurtuma.

Murtuma, siinäpä sana, jota en tältä reissulta odottanut. Onneksi linja oli sellaisessa paikassa, että eläinlääkäri arveli sen korjaantuvan ilman erityisiä elämisen rajoitteita, kun samalla kertaa saatiin helpotettua kavioluun virheasennon luomaa painetta uudella uljaalla vuolulla. Olisikin ollut vähän liikaa yhdelle 3-vuotiaalle, että juuri kun se on kuumetaudin jälkeen päässyt takaisin bändiin, joutuisi taas soolouralle. 

Klinikalta kotiuduttuamme ihailin kavion uutta asentoa, sillä se näytti jo kertakäsittelyllä huikeasti paremmalta. Joskus kengittäjäkin paranee ihan vaihtamalla.

Ei siis mikään turha päiväretki, vaikka olisihan sitä vähän vähemmilläkin uutisilla pärjätty, Pitää vielä kerran kiittää Annikaa, joka mahdollisti reissun ottamalla töistä vapaata ja lähtemällä kuskiksi. Aivan mielettömän mahtavaa!

Kuten jo viime päivityksessä avauduin, kaikesta 2020-meiningistä on seurannut se, että syksyn mittaan tallille menemisestä alkoi muodostua enemmänkin lisästressi kuin rentouttavaa vapaa-ajan viettoa. 

Hermonkiristelystä seurasi, että tallireissuni taisivat alkaa tuntua rasitteelta myös poneista. Olen bongannut kullannuppujeni rauhoittavia eleitä eli ne ovat esimerkiksi haukottelleet, kun olen tehnyt niiden kanssa jotain. Koska haluaisin, että poneilla olisi kanssani kivaa, niiden stressi on lisännyt omaani, mikä taas on stressannut niitä jne. Kiva pikku noidankehä. 

Noidankehä johti aika nopeasti totaaliseen itseluottamuksen romahdukseen. Epäilin ihan jokaista liikettäni etenkin Albertin kanssa ja pohdin yön unettomina tunteina sitä, mitä kaikkia virheitä olin mahdollisesti tehnyt ja miten pilalle olin varsan niillä saanut. 

Lopulta totesin, että näin ei todellakaan voi jatkua tai omistajaportaassa romahtaa joku muukin osa kuin itseluottamus. Päätin, että annan Albertin koulutuksen jonkun muun tehtäväksi. Ehkä jopa niin, että Albert lähtee sisäoppilaitokseen.

Ajatus siitä, että minulla olisi vähän aikaa huollettavana vain yksi poni ja että minun ei tarvitsisi vajavaisilla taidoillani kouluttaa Albertia, oli yllättävän iso taakka pois hartioilta.  

Taakattomien hartioiden ansiosta henkinen ryhti oikeni välittömästi. Aloin taas hymyillä tallilla ja nukkua yöllä (jälkimmäinen on kyllä sittemmin taas kärsinyt, osittain ponimietteiden mutta vielä enemmän työkuviopohdintojen vuoksi). 

Lisäksi kun en enää ajatellut kouluttavani Albertia, aloinkin - kouluttaa sitä. Vähän vahingossa ja vähän tahallaankin aloin ajatella, että joku muuhan hoitaa varsinaisen koulutuksen, minä vain teen jotain pientä kivaa Albertin kanssa. Ja siinä pientä kivaa tehdessä Albert on edistynyt enemmän kuin aikoihin ja olen tajunnut, että se ei todellakaan ole pilalla vaan erittäin kiltti ja toimiva.

Heti tuli heppailusta taas vähän mielekkäämpää. 

Kuvan otti Päivi Wall.

Olen kyllä pysynyt myös siinä synkällä hetkellä tehdyssä päätöksessä, että joku muu kouluttaa Albertin ratsuksi. Tallillamme käyvä ratsuttaja Katja Järvenpää, joka on työskennellyt vuosia McLeanin tallilla Saksassa, on nyt pari kertaa käynyt Albertin selässä ihan karsinassa. Hän kuulemma tykkää hoitaa homman näin, joten näin olemme tehneet. Albertia on tapahtuneen aikana eniten kiinnostanut se, koska ja keneltä saa porkkanaa. 

Tässä kohtaa otin vapauden taputtaa omaa selkääni. Tuskinpa selkäännousu niin kivuttomasti olisi käynyt, ellen olisi varsaa tähän määrätietoisesti valmistellut ja siinä myös onnistunut. 

 

Tämäkin kuva Päivi Wallin käsialaa.

Aikaahan Albertin kanssa kivailuun on ollut, koska muutaman päivän lääkityksen jälkeen Ruusan Gastrogard-vastuu siirtyi minulle. Kuulemma aamutallin tekijällä ei ole aikaa käyttää kolmea varttia yhden ponin jahtaamiseen, jännä. 

Gastrogard pitää antaa tyhjään mahaan, sitten tunti - puolitoista odottelua, sitten Antepsin ja sen jälkeen heinät. Eli pelkkään Ruusan lääkintään meni joka päivä pari tuntia. Onneksi Gastrogard-kuuri oli vain kolmeviikkoinen! Varsinkin, kun loppua kohti ponin lassoaminen alkoi olla minullekin konsulttikielellä sanottuna haaste.

Ruusalla pääsin tuossa jo vähän ratsastelemaan ja se oli itse asiassa todella kiva. Pari kertaa ehdin laukkaillakin selästä käsin, kerran jopa kentällä, ja myös laukka oli hyvää. Fysioterapeuttikin ponia hoiti ja kehotti vain lisäämään rasitustasoa. Sitä seuraavana päivänä Ruusalla oli ojentajajänne paksuna, eikä ihan vähän.  

Hiukan korpesi, että poni teloi kinttunsa kaksi viikkoa klinikkareissun jälkeen. Ja kun eläinlääkäri saapui, selvisi että kotidiagnoosini oli jälleen ollut oikea. Kyseinen ojentajajänne on todellakin revähtänyt. 

Sama jännehän meni 4,5 vuotta sitten ja nyt siis uudelleen. Vamman vaikeusastekin oli eläinlääkärin arvion mukaan samaa luokkaa, 10 prosenttia. Varma ei voinut olla, koska turvotusta oli kuulemma edelleen reilusti. Ja se oli kuitenkin jo laskenut ainakin puoleen...

Ruusan saldo vuodelle 2020 on tässä vaiheessa vuotta siis kaksi jännevammaa. Lisäksi on ollut kengitysvirhe, mahaeroosio ja olihan sillä kesällä myös pieni hiekkakertymä. Unohdin varmaan jotain, mutta parempi niin.  

Nyt sitten kävelytellään pari kuukautta ja katsotaan sitten, missä mennään. Seuraava jo tiedossa oleva eläinlääkärin ajanvaraus on 4. helmikuuta. Silloin paitsi ultraillaan, myös tutkaillaan Albertin kavioluun tilannetta röntgensäteillä. Lääketieteen kiitos aika paljon pystytään nykyään tekemään ilman taksikyydin tarvetta, ja laitteisto tulee tällä kertaa siis ponien luokse.

 

Että on tämä kohta päättyvä vuosi ollut poniosastolla aika, no, vuosi 2020. Mutta on tässä hyviäkin juttuja ollut, kuten että olen tavannut täällä Varsinais-Suomessa mahtavia hevosihmisiä. Ei ole tullut yksinäinen olo, vaikka olen alueella uusi. Se on hieno asia se. 

Nyt toivon vain, että vuosi 2021 olisi edes vähän mukavampi myös poniterveydellisesti. Ainakin tarkoitus olisi juhlia erään blogitähden ensimmäisen elinvuosikymmenen täyttymistä. 

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

P.S. En ole vielä päättänyt, koulutetaanko Albert nykyisessä kodissa vai päädynkö kuitenkin sisäoppilaitostyyppiseen ratkaisuun. Olen kuitenkin edelleen sen verran väsynyt, että olen kallistumassa jälkimmäisen puoleen. Paikkakin on jo tiedossa, mutta ei vielä varattu. Tähän aiheeseen on tarkoitus palata alkuvuodesta, mutta ratsukoulutusta ei ole tarkoitus erityisemmin edistää ennen kuin Albert on todettu terveeksi. 

Käyntiä, käyntiä ja vielä vähän lisää käyntiä

Kaikki ovat varmastikin koko kesän odottaneet uutista, koska Ruusa saa edetä muutakin askellajia kuin käyntiä. 

Alkuviikon vetcheckissä olivat omatkin odotukseni korkealla, onhan poni vaikuttanut jalallisesti varsin hyvältä. Se on halunnut itse ravailla ja askeleet ennen narunjatkeen hidastuskäskyä ovat olleet puhtaita. Polvivammainen kinttu ei myöskään ole mennyt alta samaan tahtiin kuin keväällä eli voisi kuvitella tunnollisen jumppatreenin vahvistaneen lihaksia.

Jokunen viikko sitten ihailimme kävelylenkillä tällaista sateenkaarta.

Valitettavasti eläinlääkäri ampui alas toiveeni ravin lisäämisestä ponin liikuntalukujärjestykseen. Hyvä uutinen kuitenkin on, että patellaligamentin vaurioalue on - viimein - merkittävästi pienentynyt. 

Eläinlääkäri arveli, että pääsisimme ravihommiin 2 - 3 viikon päästä. Toisaalta hän sanoi samaa jo kaksi kuukautta sitten eli eiköhän tässä ole syytä pitäytyä hyväksi havaitulla pessimisti ei pety -linjalla. Ainakin syyskuu menee vielä kävelyyn. 

Voi olla, että pitäydymme nelitahtisessa askellajissa siihen asti, kunnes eläinlääkäri seuraavan kerran saapuu paikan päälle lokakuun puolivälissä. Kun on kävelty käytännössä lähemmäs viisi kuukautta, ei huvita ottaa riskiä siitä, että vauhtia lisätään liian aikaisin ja joudumme aloittamaan koko prosessin alusta.    

Ylemmän kuvan pelto toisesta näkökulmasta, eri iltana.

Vaikka olin toivonut parempia uutisia, suhtauduin käyntijakson pitenemiseen kutakuinkin stoalaisella tyyneydellä. 

Tyyneyden säilyttämisessa auttaa paitsi pessimismi odotusten suhteen, myös se, että olen sentään päässyt siirtämään omaa sijaintiani enenevässä määrin ponin viereltä sen päälle. Olen istunut karvasatulassa sellaista 30 - 40 minuuttia parina kolmena päivänä viikossa. Tarkoitus olisi nyt kokeilla, mitä tapahtuu jos ryhdyn ratsastamaan säännöllisesti joka toinen päivä. 

Painon kanniskelun lisäämisen lisäksi Ruusan jumppaohjelma on muutenkin hiukan uudistunut. Ponin totaalisesti kyllästyttyä lammessa talsimiseen vesijumppa on korvattu metsässä rämpimisellä. Ja juuri tässä metsärämminnässä olen ollut mukana ratsastavana osapuolena. 

Sokerina pohjalla postauksen "laadukkain" kännykkäräpsy. Kuvassa on ponin korvat ja komea auringonlasku, jos ette tajunneet.

Haastetta metsäjumppaan ovat tarjonneet syksyisen Suomen luonnon ihmeet, joita tänä syksynä tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen paljon. Puhun tietystikin hirvikärpäsistä, joiden saldo puolituntisen jälkeen on koko ratsukossa yhteensä saattanut kohota 40:n paremmalle puolelle. 

Hirvikärpäset saavat Ruusan aivan suunniltaan ja olenkin kärpäsloimesta huolimatta saanut lenkin jälkeen kaivella niitä sen karvoituksesta pitkään. Onneksi poni sentään pidättyy esittämästä näyttäviä raivopukkejaan silloin, kun kanniskelee tätilastia.

Iljetysten tiheimmän esiintymisalueen olen nyt suosiolla hylännyt lenkkikohteena, vaikka se tarjoaakin polvivammaisen jumppaan parhaiten soveltuvat maastonmuodot. Onneksi ihan joka metsä ei kuhise hirveitä kärpäsiä, joten jatkamme sitkeästi jumppaohjelman parissa. 

Ruusan karkauspäivät ja perinteinen loman avaus seitinohuilla (ponin)

Niin se loma vierähtää nopeasti, viimeinen viikko alkoi tänään! 

Loman alkupuolihan kului aika perinteisissä merkeissä eli heti alkajaisiksi näppäilin puhelimeen eläinlääkärin numeroa. Koska suurin osa alueen eläinlääkäreistä on heinäkuussa lomalla, soittelin sille klinikalle, joka oli auki. 

Syy puhelulle oli se, että Ruusa-ponilla on ollut eläinlääkärinsä kanssa eri mielipide aiheesta tässä kuntoutusvaiheessa sallitut askellajit (käynti).

Lammella kasuaalisti tavanomaiseen talliasuun pukeutuneena. Kuva: Leena Kahisaari

Virallista loman alkua edeltäneenä sunnuntaina kävi nimittäin niin, että menin ihan vain nopeasti laittamaan vesiletkua Ruusan juomakuppiin. En kiinnittänyt hirveästi huomiota siihen, menikö ovi kunnolla kiinni, olinhan ihan vain nopeasti käymässä muutaman metrin päässä, Ruusa söi puuroja ja se ei ole ennenkään lähtenyt, vaikka ovi olisi ammollaan.

"Eihän se ennenkään" on usein katastrofin resepti, niin nytkin. Ei poni ennen ole lähtenyt, mutta nyt läksi. 

Siellä se jännevammatoipilas sitten kirmaili pihassa ilman rihman kiertämää ja esitti koko repertuaarinsa - kaikkea muuta kuin sitä käyntiä. Näimme muun muassa liitoravia, kiitolaukkaa ja pukkilaukkaa, tiukoilla kurveilla ryyditettynä. 

Näiden esitysten välillä kaviokuumetaustainen elikko nautti niin paljon tuoretta ruohoa kuin suinkin ehti ennen seuraavaa spurttia. Eikä muuten ollut missään aikeissa antaa kiinni. Kiinnijäämishaluttomuuteen toki saattoi vaikuttaa oma mielentilani ja käytökseni, jotka eivät kaikilta osin olleet mallikelpoisia. Tai no, miltään osin. 

Toisella lammella. Kuva: Leena Kahisaari

Menoa ja meininkiä jatkui pihamaalla ja pikkutiellä ehkä puoli tuntia, kunnes tallikaverit saivat ohjattua ponin vanhalle kentälle. Vielä sieltäkään en saanut sitä kiinni noin puoleen tuntiin, vaikka pidin välissä tauon omien jokseenkin ylikuumentuneiden hermojeni viilentämiseksi. 

Seikkailun jälkeen vammainen polvi oli selvästi turvonnut. Kylmäsin jalan, vaikka oikeasti teki mieli ampua koko elikko. 

En kuitenkaan ampunut vaan, kuten tekstin alusta voi lukea, varasin ponille ajan klinikalle. Halusin tietää, miten silpuksi oli jo valmiiksi harvakaikuinen patellaligamentti mennyt. Tätä tietoa odotellessa sain ohjeeksi kylmätä polvea ja pitää poni levossa. Korkeintaan 10 - 15 minuuttia kävelytystä päivässä. Sillä lailla meni ensimmäinen lomaviikko. 

Kuva: Leena Kahisaari

Totuuden hetki koitti vielä samalla viikolla eli viikko sitten perjantaina, kun Ruusa otti nk. seitinohuet lähimmällä klinikalla.

Hämmästyttävää kyllä, vapausseikkailu ei ollut repinyt ligamenttia silpuksi, vaan diagnoosi oli kutakuinkin sama kuin paria viikkoa aiemmin. Tosin nyt ilmeni, että vaurio on aiemmin tietämääni laajempi: harvakaikuisuutta on kahdessa eri patellasiteessä. Ei ilmennyt, oliko toisessa ligamentissa ollut vaurio tämän koko ajan vai oliko se uusi.  

Niin tai näin, harvakaikuisuus ei tämänkään eläinlääkärin mukaan ollut niin pahaa, ettemmekö voisi palata kuntoutusohjelman pariin. 

Kuva: Leena Kahisaari

Kuntoutus alkoi uudelleen heti klinikkareissua seuraavana päivänä, jolloin suuntasimme kahdestaan lammelle. 

Poni kahlaili upeasti, vaikka itse kirjaimellisesti keikuin selässä ilman satulaa (pitkälti harjoitellakseni tämän postauksen kuviin johtanutta sessiota varten). Selässä oli aika paljon kiikkerämpää kuin muistin edelliseltä ilman satulaa -ratsastuskerralta viiden vuoden takaa! Ponin ei olisi tarvinnut tehdä kummoistakaan peliliikettä, ja olisin läiskähtänyt perunasäkkinä veteen. Ruusalle pisteet kärsivällisyydestä. 

Kotimatkalla sitten koeteltiinkin kärsivällisyyttä taas kädellisen päässä. Kahlailun kastelema Ruusa oli pian lammelta lähdön jälkeen köllöllään maassa. Piehtaroituaan sen ei tarvinnut kuin ravistaa päätä ja vähän vetäistä - ja tadaa, pitelemieni ohjien toisessa päässä ei enää ollutkaan kuin suitset. 

Lammen vieressä. Kuva: Leena Kahisaari

Vapauden koitettua poni jaksoi hetken keskittyä ruohoon ja karkuun kävelyyn, mutta aika pian se rynnisti laukalla ohitseni ja suuntasi kohti tallia. Matkalla vetäisi komean kunniakierroksen kaurapellossa.

Sain kävelymatkalla tallinpitäjän kiinni puhelimitse ja paikalle ehtiessäni Ruusa oli jo vangittu tarhaan. Tällä kertaa se antoi jopa heti kiinni. Jotain oli ponitäti edellisestä selkkauksesta oppinut ja hermojen jäähdytysjärjestelmä tällä kertaa toiminut. 

Se täytyy kyllä muistaa kuntoutuksen jälkeiseen liikutukseen, että ponilla on yllättävän hyvä kunto. Noin 1,5 kilometrin laukkapätkä sai sen palkeet toki käymään, mutta hengitys tokeentui ihan kohtuullisessa ajassa. 

 

Kuva: Leena Kahisaari

Karkauspäivä kakkosen jälkeen en tilannut uutta ultraa. Jos jalka on tällä kertaa ottanut itseensä, sitten on. Tosin on mahdollista, että eräs eläinlääkäri jossain vaiheessa tulee harjoittelemaan jänneultrausta Ruusalla.

Maallikkomutulla tilanne vaikuttaa ihan hyvältä, sillä seikkailunsa jälkeen poni on tuntunut tyytyväisemmältä ja se on kävellyt huomattavasti paremmin kuin aiemmin. Ehkä Ruusa tarvitsi tätä, henkisesti ja fyysisesti.

En silti ajatellut ottaa enää yhtään mitään riskejä. Muistan taas letittää suitsien niskahihnan harjan sisään - jopa ohjasajossa, vaikka poni ei siinä ole koskaan saanut suitsia päästään - enkä jätä pihaton ovea hetkeksikään lukitsematta. Se, että aiemmin välillä näistä lipesin, oli tietysti silkkaa tyhmyyttä. 

Katsotaan, löytääkö poni vielä lisää aukkoja turvajärjestelmästäni.

P.S. Lampikuvat on otettu eilen, kun Kani kävi taas vierailulla. Valo oli vähän hankala, mutta ihania kuvamuistoja tuli!

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin paikallaan

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, kuinka lakkasin säälimästä Ruusaa ja kaikki meni hyvin. Kannattaisi pysyä tällaisista asioista ihan hiljaa. Henkseleiden paukuttelussa on aina riski universumin hoksata, että nyt meinaa tässä kolkassa mennä vähän liian hienosti.

Ei nimittäin mennyt kauankaan tekstin julkaisusta, kun ponin eteenpäinpyrkimys putosi matkasta eikä sitä enää löytynyt maastostakaan. 

Kun nihkeyden sivuuttaen käskin tarpeeksi pitkään, liike kävi lievästi epäpuhtaaksi. Koska näytti, että epäpuhtaus olisi takaosassa, tulkitsin takapolvien siellä vain vähän nikottelevan. Nehän tokenevat lievissä tapauksissa ihan jumpalla, joten ponin viestit epämukavuudesta menivät toisesta aistielimestä sisään ja toisesta ulos.

Tässä ei näy kovin hyvin, mutta on sillä ainakin pari pientä lihasta takapuolessa.

Välillä kuitenkin vaikutti, ettei liike ollut ihan priimaa ponin etupäässäkään.

Sitten rupesin jalkoja kopeloidessani epäilemään, että ihan kuin vasemman etusen hankkari olisi yläkiinnityskohdastaan hitusen vierustoverin vastaavaa pehmeämpi ja paksumpi. Ero oli niin pieni, että useiden tarkastuskopelointien jälkeen joka kerta diagnosoin itselläni pehmeän pään, joka vain yrittää etsiä tekosyitä jättää poni jälleen yhdelle saikulle. Etenkin, kun Ruusa ei reagoinut hankkarin puristeluihin mitenkään.

Varmuuden vuoksi kutsuin kumminkin hierojan paikalle toivoen, että liikkumisen kehnous selittyisi jumeilla. Pyysin häntä tsekkaamaan a) ponin liikumistavan b) hankkarin. Tämä tapahtui runsas viikko sitten.

Valitettavasti sekä kohdassa a että b hierojan havainnot olivat linjassa omieni kanssa. Sillä erotuksella, että minä en pystynyt erottamaan, kumpi takajalka oli huonompi (paitsi että edellisenä päivänä olin ohjasajaessa huomannut ponin heittävän reippaammassa käynnissä vasenta takasta hiukan ulos). Hieroja puolestaan kiinnitti heti huomionsa vasempaan kintereeseen.

Lämpökameralla oli havaittavissa, että mainittu nivel oli parista kohdasta vähän oikeaa viileämpi. Kuulemma joskus käy niinkin, että vammakohdassa lämpötila putoaa, kun poni siirtää rasitusta muille jaloille. Epäilyksen alainen hankkari sen sijaan ei lämpökameran kuvassa erottunut kaltaistensa joukosta.

Poni sai lihashoidon lisäksi vähän laseria todettuihin ongelmakohtiin ja jäi lomailemaan. Loman aikana siltä itseltään on puuttunut sairaudentunto ja se on liikkunut ihan hyvännäköisesti.

Selkä pitäisi saada nousemaan ja jokunen kilokin putoamaan. Sitä varten tehdään core-jumppaa saikullakin joka päivä! Olen huomannut, että Ruusalla on ruvennut kääntymään harja tuolta pään läheltä aina vasemmalle puolelle - tätä ei ennen ole tapahtunut. Onko sillä siis joku uusi vinous? No, kiropraktikkokin on jo tilattu, mutta tulee vasta puolentoista kuukauden päästä.

Kun  hieroja pari päivää sitten palasi ja tarkkailimme ponin ravia liinassa, havaitsimme sekä hyviä että huonoja uutisia.

Hyvä uutinen oli, että takaosan liike näytti jo aika hyvältä. Ikävämpi juttu oli kuitenkin se, että kun takaosan epämääräisyys ei vienyt huomiota, etujalan ontuma erottui aika selvästi. Ei poni nyt hirveän pahasti könkkää, mutta ympyrällä ontuma on kumminkin suhteellisen helppo havaita.

Niin että ei muuta kuin lisää laseria. Lisäksi voi olla vaikea välttää kilauttamista kaverille, ei kun eläinlääkärille. Johan tässä olikin yksi kuukausi välissä ilman eläinlääkärikuluja!

Ja johan sitä tulikin pari kuukautta nautittuakin Ruusalla ratsastamisesta! Jakson pituus osuu ihan hyvin historialliseen keskiarvoon. Sen pari kuukautta nämä hyvät kaudet ovat tyypillisesti jatkuneet ennen kuin poniin iskee joku vamma tahi sairaus. Ja jos käykin niin ihmeellisesti, että Ruusa pysyy kunnossa, sitten itse esim. mätkähdän persuksilleni jäisellä pihalla ja häntäluu kieltäytyy kuukausien ajan satulakontaktista (edelleenkin se hyväksyy ratsastuksen vain karvasatulassa).

En tiedä, miksi ajattelin, että tällä kertaa olisi toisin. 

Taidan olla aikamoinen optimisti, kun jokaisen hyvän jakson alussa ajattelen, että tällä kertaa ratsastus ei katkea saikkuun. Ja kumminkin kerta toisensa jälkeen koen déjà vun.

Kuvassa laumaeläimiä laumassa.

Ennen eläinlääkärin tutkimusta elää kuitenkin yhä toivo, että oireilun syy olisi vain venähdys ja saikun mitta laskettaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa. 

Venähdys on mahdollinen, sillä jokin aika sitten Ruusalta lähti laitumella turhan tiukassa laukkakurvissa jalat alta ja se kupsahti kyljelleen. Toki sellaisessa saattaa sidekudos vallan revähtääkin. Turvotus on, kuten sanottua, tuskin havaittavaa, mutta toisaalta vamman laatu ei ole ennenkään kovin luotettavasti korreloinut turvotuksen määrän kanssa. 

Ehkä ripaus sääliä olisi sittenkin ollut paikallaan. En silti koe, että olisin nostanut vaatimustasoa liian nopeasti, sillä edelleenkin poni liikkui huomattavasti kevyemmin kuin keskiverto harrasteratsu. Nyt sitten ei muuta kuin katsellaan. 

Pulla kypsyy ja jalka paranee

Tuossa ehkä runsas viikko sitten iski paniikki, sillä ponin jalassa sijaitseva jännevammakohta oli kovasti lämpöinen. Lämpö oli sekä absoluuttista että suhteellista verrattuna vieruskintun vastaavaan osaan. Tällainen on omiaan aiheuttamaan pieni- tai suurimuotoista paniikkia hysteriaan taipuvaisessa poninomistajassa.

No, pienetkin ravipätkät poistettiin ohjatusta liikunnasta, mutta lämpö vain itsepintaisesti jatkoi olemistaan kintussa.

Eikä tässä vielä kaikki, tiistaina tallinpitäjä soitti (olin jopa useita päiviä putkeen poissa tallilta), että poni ns. vilkuttelee. Vilkuttelu ei ensiarvion mukaan ollut kiimatyyppistä toimintaa, mutta jatkui kuulemma pitkän aikaa.

Ilmeisesti tämä ei ole välttämättä normaalia tiineen ponieläimen käytöstä, joten tuli tarve varata kuitenkin se tiineysultra ja samalla jalkaultra jo tähän hätään. Etenkin, kun ei ollut todennettua varmuutta siitä, että Pulla ylipäätään on vielä uunissa (mutu-tasolla olen kyllä ollut melko varma).

Ponirukka on känässä. Vammajalassa kylmäyspatja.

Vilkuttelun poni lopetti ennen kuin sitä ehdin itse todistamaan.

Torstaina kuitenkin saapui eläinlääkäri ja edelliskerrasta oppineena tuikkasi heti ensalkuun ponille rauhoituspiikin. Sen verran taisi tuntua suolen tyhjennys ilkeältä, että tuskinpa homma olisi nytkään ilman päiväkännejä onnistunut.

Mutta siellä se Pulla edelleen köllötteli ja sydän löi ihan normaalia tahtia. Yritin ottaa siitä kuvaa todisteeksi, mutta jos ei tietäisi, mitä kuvassa on, ei ehkä siitä selkärankaa hahmottaisi. 

Kuvassa Pulla, tai ainakin sen selkärankaa. Vaikka ultrassa lukee "dog" niin kyse on ponista.
Ikää sikiöllä on kuvassa laskelmieni mukaan sellaiset 118 päivää.

Ei ole ihan ihmisten 3D-ultrien veroista tämä ponien tiineystarkastelu. Mutta kun hetken totuttelee ultran näkymään, kyllä siitä tavallinenkin silmä ymmärtää, että tuossa on kylkiluut ja siellä sykkii uuden elämän sydän (näitä ei kuitenkaan näy ylläolevassa kuvassa). 

Eläinlääkäri yritti yhyttää ultralla sikiön peräpäätä harjoitellakseen sukupuolen tunnistusta - omaksi ilokseen. Pulla kuitenkin piilotteli sen verran, ettei sukupuolta päästy toteamaan. 

Ehkä parempi, ettei tiedä. Jos Pulla sattuukin olemaan poika niin väärän sukupuolen tuottamaa pettymystä lienee helpompi sietää, kun sukupuoli on ihanalla varsalla.  Väärä sukupuoli olisi tietysti pikkujuttu, jos vaan tiineys jatkuisi normaalin ajan, synnytys sujuisi hyvin ja varsa olisi elävä sekä terve.

Vielä noin 7 kuukautta aikaa maalailla piruja seinille - ja toivoa parasta oikein kovasti.

Tätä lajia on taas luvassa ehkä tänäänkin. Jos saisi toivoa, toivoisin että Ruusan varsa olisi juuri sellainen kuin Ruusa, mutta terveempi ja isompi. 

Mutta, kun Pullan tilanne oli saatu tsekattua, siirryttiin vammajalan pariin. 

Sormituntumalta eläinlääkäri jo totesi, että ojentajajänteen turvotus oli selvästi vähentynyt edelliseen käyntiin verrattuna. Ultrassa jalka näytti kuulemma jo aivan normaalilta! Kyllä siitä ihan maallikkosilmälläkin näki, että kaikki säikeet olivat suoria ja siistejä. 

Mutta mistä lämpö siihen on pukannut lähes neljä kuukautta vammautumisen jälkeen? Eläinlääkärin mukaan kyse voi olla edelleen meneillään olevan paranemisprosessin jutuista. 

Sitä paitsi on täysin mahdollista, että lämpö on koko ajan ollut sama. Jalassa on pääosin ollut tukiside (neopreenisuoja), joten jalka on ollut senkin takia lämmin. Kun poni sitten poissaoloni vuoksi oli pari päivää ilman tukisidettä (koska vaihdan sen toki päivittäin), lämpö iski käteen aiempaa hälyttävämmin.

No, pääasia että jonkinasteinen mielenrauha on palautettu ponitädin päähän ja voimme ryhtyä (uudelleen) hiljalleen kiristämään treeniohjelmaa. Toivottavasti ehdin vähän kohottaa ponin kuntoa ennen kuin on aika alkaa himmata.

Liikunnan lisääminen on ainakin ponin mieleen. Muutaman vain tarhassa vietetyn päivän jälkeen se oli pienellä talutuslenkillä aivan lentoon lähdössä. 

Yhtäkkiä kesä onkin ohi

Äsken oli vielä sydänkesä, nyt yhtäkkiä tuntuu jo syksyltä. Hetki sitten metsä oli täynnä hyttysiä, nyt siellä saa jo hatun alle tai ponin häntään hirvikärpäsiä. (Jos hirvikärpäsiä menee ponin häntään, poni kyllä huolehtii, ettei tilanne jää ihmisiltä huomaamatta.)

Syksyn tulosta kertoo myös valon kuulastuminen. Syksyn valo on minusta parasta valoa, ainakin valokuvaamisen näkökulmasta. Kesäiltoinakin olisi ollut huumaavan kaunista, mutta en vaan tuntunut tänä kesänä ehtivän oikein mitään, edes ottaa kuvia.

Myös omaponiharrastus on ollut kesän ajan vähän sellaisessa suvantovaiheessa.

Olen toki käynyt tallilla lähes joka päivä, mutta puuhat ovat usein typistyneet lähinnä vammajalan kylmäykseen. No, toki mahdollisuudet ohjattuun liikuntaan ovat jännevammaisen kanssa aika vähäiset. Etenkin, kun narun molemmissa päissä on helposti kyllästyvä olento.

Kyllä kukkia ja kärpäsiäkin vielä on. Kuva on perjantailta, jolloin  Ruusan ja kamujen tarha suureni pikkuisen. Kuten kuvasta näkyy, ei ole ponin kampauksestakaan huolehdittu. On saanut pitää liehuletin kärpässuojana, kun ei ole ollut asiaa julkisille areenoille. 

Enimmäkseen poni on siis saanut elää villiä ja vapaata elämää. Valitettavan villiä se on ajoittain ollutkin, noin niin kuin jalkatoipilaalle.

Minkäs teet. Pikkutarhaan ei etenkään tiinettä raatsi vangita turhan pitkäksi aikaa stressaamaan.

Jo pari viikkoa eristyssellissä sai Ruusan kehittämään stereotyyppisen käytöksen alkua. Lakkaamatta pientä ympyrää. Ei sellainenkaan liene jänteelle oivallisinta, eikä varsinkaan päänupille. Joten ei auta kuin toivoa, että vamma paranee tälläkin tyylillä. Onneksi jalka ei edelleenkään vaikuta kipeältä.

Nyt olette varmaan kaikki superkateellisia uskomattoman tyylikkäästä talliolemuksestani. Mutta hei, ainakin värit mätsäävät - eivät välttämättä kaikki yksiin mutta kuitenkin! Kuva on heinäkuun lopulta.

Koska ponin elinpiiri on laajanlainen, ei ole välttämätöntä raahata sitä narun päässä joka päivä. Jonkin verran olemme kyllä kävelleetkin.

Liikuntavaihtoehdoista virikkeellisin on melko hyväpohjaisilla metsäpoluilla tallustelu. Myös turvallisin niinä päivinä, kun hissuttelu hajottaa ponilta pään, puskissa on mörköjä ja ohiajavaa autoa pitää loikata pakoon ojan pohjalle. Onneksi niitä päiviä on kuitenkin harvassa.

Tiineyshormonit ovat tosin tainneet saada Ruusan näkemään mörköjä vähän sielläkin, missä niitä ei normaalisti sen mielestä olisi.

Onhan tämäkin yhdenlaista jumppaa, joskaan ei ihan sitä mitä tilasin.

Viime viikolla kävimme muuten lenkillä pitkästä aikaa ohjasajaen. Annoin ponin vähän valita reittiä - ja sehän halusikin tallustella yli tunnin. Marssi vaan eteenpäin korvat törössä eikä tuhmastellut yhtään.

Heti paranee talleilumotivaatio, kun pääsee mukamas oikein tekemäänkin poninsa kanssa jotain. (Taluttelu ei oikein tunnu tekemiseltä, ainakaan erityisen innostavalta.)

Ehkä pian uskallan kävelyttää vähän jo selästäkin, onhan ojentajavamma jo 2,5 kuukautta vanha. Katariinan viime kurssin jälkeen iski hirmuinen hinku päästä kokeilemaan oppeja myös Ruusan kanssa!

Laitoin tämän kuvan ihan vaan esitelläkseni, kuinka kivasti pikku rimpulani on levinnyt edestä.

Tässä vaiheessa kesää uskaltanee jo arvioida myös hengitysvamman kesäistä oireenkuvaa. Se on ollut aika lähellä toivottua eli hengitys on pelannut likipitäen normaalin ponihengityksen tapaan.

Pientä raskautta siinä on tuntunut, mutta ei sellaista, että sitä kukaan muu arkielämässä panisi merkille. Ehkä viikon verran oli sen verran hankalampaa, että ilman tiineyttä olisin saattanut jo tarttua astmapiippuun. Onneksi tilanne parani aika nopeasti itsestään.

Toivotaan, ettei astmapiippua kovin paljon tiineysaikana tarvittaisi, tai sen jälkeenkään.