No ei se ollut. Ihan perinteinen imppari oli iskenyt ponilapseen juuri, kun keuhkotaudista oli päästy. Rupeakin rupesi parin viikon turvottelun jälkeen pukkaamaan pintaan.
Jalkaa pestiin viikkokausia päivittäin (tai siis tallinpitäjä pesi, koska itsehän olen töissä ja asun parin tunnin matkan päässä arkisin). Turvotus lähti vasta, kun lumi ja jää peittivät mudan sataprosenttisesti.
Nyt siis olemme samassa tilanteessa. Äkillinen paksuuntuminen on osunut jälleen samaan jalkaan, oikeaan takajalkaan. (Mielenkiintoista sikäli, että myös Ruusan emän raajaston heikoin lenkki oli oikea takajalka. Sen oikeaa takajalkaa vaivasivat aivan eri ongelmat, mutta jalka on kumminkin sama. Sattumaa?)
Ruusa ulkoilee perinteisessä savitarhassa, mutta ei todellakaan seiso säärtä myöten mudassa. Poni on toki jatkuvasti mahaa myöten kurainen. Vauhtia veressä, nääs.
Joskus mietin, miten mahdottomasti sillä olisi energiaa, jos se olisi ihan terve. Sitten ajattelen, että ehkäpä en halua tietää. Epäilen myös, että poniltani puuttuu joku ruuvi päästä, koskapa se yrittää jatkuvasti ottaa turpiinsa isommiltaan.
Aivan kuin se tarkoituksellisesti ärsyttäisi lauman johtajatammaa, jolla on Ruusaan verrattuna paitsi aika paljon enemmän auktoriteettia niin myös noin kaksinkertainen määrä massaa. Tämä ei kuitenkaan Ruusaa tunnu häiritsevän. Se ei edes vaivaudu varmistamaan, onko sillä minkäänlaista mahdollisuutta paeta, kun johtajalla palaa käämi. Päinvastoin, ihan kuin Ruusa tahallaan hakeutuisi tarhan nurkan ja johtajatamman väliin.
"Itsesuojeluvaisto siltä puuttuu", tuhahti tallinpitäjä. Puuttuva ruuvi löytyi välittömästi. Miten saataisin se Ruusan päähän?
Lämpötila pienellä potilaalla sentään on keskiviikkoisen kuumetapauksen jälkeen pysytellyt normaaleissa lukemissa. Niin tänäänkin. Niinpä otimme jälleen uuden askeleen kohti Ruusan joskus mahdollisesti koittavaa uraa tä(h)tiratsuna.
Kyllä. Ruusa joutui elämänsä ensimmäistä kertaa satuloitavaksi. Satulana toimi äippäponille sopimaton mutta toistaiseksi myymättä jäänyt Bates Caprilli Cair -koulusatula. Sisällä sattui olemaan extrawide-kaari, joten ihan ei ponilapsi vielä täyttänyt satulaa sivusuunnassa... Malli saattaa kuitenkin mätsätä. Joskus tulevaisuudessa.
Mutta hei, jos 16-tuumainen satula näyttää nyt noinkin sopivalta niin ehkä minun ei tarvitsekaan ahtaa pebaani 15-tuumaiseen satulaan kuten olen pelännyt.
Uskomatonta mutta totta, rimpula seisoi koko satuloinnin ajan vapaana paikoillaan mallikelpoisesti aivan kuin joku tottelevaiseksi koulittu poni.
Itse asiassa kyllä ensin ikään kuin "säkitin" ponin satulaan ennen varsinaista koitosta. Ensin Ruusa sai nuuhkia satulaa (mutta ei nakertaa sitä, joku raja sentään). Sitten Ruusan piti paikallaan seisten sietää satulan kosketus kokolailla kaikkialla (kuraisiin jalkoihin en uudenveroista satulaa laittanut). Vielä ennen painon laskemista selkään pidin satulaa selän yläpuolella myödäten pysähtymisestä (alkuun Ruusa yritti vähän karkuun).
Kerran tai kaksi laitoin satulan selän päälle kunnes sitten köytin sen vyöllä. Olin odottanut samanlaista protestointia kuin silan mahavyön kanssa, mutta ilmeisesti pehmeä joustovyö tuntui miellyttävämmältä.
Hieno pieni poni! Ihan kivalta se nyt taas näyttääkin, säkä on kutakuinkin saavuttanut lautasen korkeuskisassa ja kylkiluut ovat saaneet vähän taas lihaa päälleen, kun väkirehu on palannut ponin ruokavalioon. 6 desilitralla varsarehua on yllättävän iso vaikutus.
Iloa päivään toi myös aivan uusi ponivauva, josta tosin kokonaan unohdin ottaa kuvan! Jos varsan takajalat eivät olisi olleet vielä veressä, olisin luullut sitä viikon vanhaksi. Niin vahva se oli kaikin puolin. Kaunis, ja vielä tamma. Hieno päätös hienon vanhan tamman jalostusuralle, tuollainen kuopus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti