5 asiaa, jotka olen poninomistajuudesta oppinut 10 vuodessa

Tapahtui kesäkuussa vuonna 2010: Erään ikuisen ponitytön suurimmasta haaveesta tuli totta eli ensimmäistä kertaa ikinä nimeni kirjattiin ponin papereissa omistajatietoihin. 

Voisi kuvitella, että elämänmittaisen haaveen toteutumispäivämäärä olisi tatuoitu muistiin pysyvästi, mutta ehkäpä siinä oli sen verran muutakin mietittävää, että tarkka päivämäärä jäi hennon aivosumun peittoon. Muistelisin allekirjoittaneeni kauppakirjan päivää Ruusan isosiskon syntymän jälkeen - mikä tarkoittaisi, että Ruusan synttäri olisi myös poninomistajuuteni vuosipäivä. Siinäpä onkin yhdelle päivälle juhlaa kerrakseen!

Kauppakirjahan kirjoitettiin ponista, joka oli teini-iän ihastukseni ja ainakin 10 vuotta vanhempi kuin olin koskaan kuvitellut ostavani. Se oli kuitenkin rakas jo valmiiksi. (Lue ensiponista ja yhteiselostamme lisää täältä.) Kyseessä oli siis perinteinen sydän aivojen edelle -tilanne.

Tässä sen ensimmäisen ponin jälkeläistöä alenevassa polvessa. Jos ei muuta niin ovathan ne söpöjä! Kävisivät hienosti sellaisiksi paljon puhutuiksi pihakoristeiksi, kun vain olisi piha, jota koristaa. Kuva Leena Kahisaari.

Näin vuosikymmen myöhemmin ymmärrän, miksi työkaverini reaktio poninostouutiseeni aikoinaan oli "otan osaa". 

En voi suositella oman hevosen taikka ponin ostoa kenellekään. Toisaalta en osaa tätä ratkaisua oikein katuakaan. 

Tähän oravanpyörään lähtemistä vasta harkitseville kokosin pienen listan asioista, joita olen tässä 10 vuoden aikana poninomistajuudesta oppinut.

1. Hevosen omistaminen ja ratsastaminen ovat kaksi eri harrastusta

Kun vasta haaveilin ponin omistamisesta, ajattelin aina, että jos olisi oma poni niin saisin ratsastaa niin paljon kuin haluaisin. 

Väärin! En ole ehkä koskaan ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana, jos ei lasketa niitä lyhyitä ajanjaksoja, jolloin minulla ei ole ollut hevoskontaktia ollenkaan (näiden kestot lasketaan korkeintaan kuukausissa). Myöskään ei ole ollut koskaan niin vähän aikaa ratsastaa. 

Se, etten juuri ratsasta, johtuu toki pääasiassa siitä, että minulla ei vielä ole ollut tervettä käyttöikäistä ponia. Tämä on tietysti seurausta omista valinnoista eli siitä, että ensimmäiseksi ostin vanhan ja oletettavasti jollain tasolla risan ponin, toisekseen en ole hankkiutunut eroon sairaista ennen kuin on ollut pakko ja kolmannekseen olen kasvattanut kaksi kolmesta ponistani siemenestä asti, mikä ratsastusharrastuksen osalta tarkoittaa vuosien odotusta. 

Jälkimmäinen fakta, eli että ei olisi aikaakaan ratsastaa, tietysti johtuu siitä, että omat ponit on hoidettava, vaikkei pääse selkään.

Joku minua viisaampi on sanonut, että hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi eri harrastusta. Kokemusasiantuntijana olen taipuvainen myötäilemään tätä ajatusta. 

Toisenlaisilla valinnoilla ja paremmalla tuurilla toki voisi olla, että hevosenomistajuuteen sisältyisi paljonkin ratsastusta. Mutta on hyvä tiedostaa, että se ei ole automaatio.

Olen minä joskus omalla ponilla ratsastanutkin, todistettavasti. Tässä se ihan ensimmäinen. Huomaatteko poneissani mitään samaa?

2. Hevosen omistaminen on vielä kalliimpaa kuin kuvittelit

Aina, kun jossain somessa joku kysyy, paljonko siihen omaan hevoseen oikein menee rahaa, viestiketjussa joku kertoo, että hänen hevosensa elävät pyhällä hengellä. Että ei mene kuin 50 euroa kuussa per turpa.  

En epäile, että joku jossain voi saadakin pidettyä hevosia lähes ilmaiseksi. Mutta se vaatii suunnilleen sen, että hevoset ovat omassa (valmiiksi maksetussa) pihassa, heinät ja kuivikkeet tulevat lähes ilmaiseksi jostain, kaviot hoidetaan itse, aidat ja muut materiaalit kestävät ikuisesti ja eläinlääkäriä ei tarvita kuin korkeintaan raspaamaan hampaat kerran vuodessa. 

Käytännössä todennäköisyys päätyä tähän hevosenomistajaryhmään ainakaan hevosensa huolella hoitaen ainakaan eteläisessä Suomessa on loton päävoiton luokkaa. 

Meille, joilla ei ole valmiina omaa tallia tai edes pihaa, kulut lähtevät muutamista satasista ja nousevat siitä sitten tilanteen mukaan. 

Edes omassa pihassa pitäminen ei useimmille ole ilmaista. Olen laskeskellut, että omatallihommassa niihin asioihin, joista nyt maksan tallivuokraa, menisi eteläisessä Suomessa sellaiset 100 -  150 euroa hepoa kohti. Jo pelkkä yhden hevosen kuukausiannos laadukasta ostoheinää sekä ja kaupallisesti myytävää kuiviketta maksavat helposti sen satkun verran kuussa. Lisäksi tietysti menisi vielä se pari kolme satkua per poni per kuukausi, minkä nytkin maksan tallivuokran päälle (ks. viime vuoden ponitilinpäätös täältä).

Halvan hevosenpidon lottovoittoa todennäköisempää onkin osua siihen kolme oikein ja lisänumero -ryhmään, jossa pelkkiin eläinlääkärikuluihin menee joka kuukausi enemmän kuin se 50 euroa ja kengittäjääkin tarvitaan vähintään 6 viikon välein plus ehkä irtokengät siinä välissä. 

Kun (huom, se ei ole jos) hevonen sairastuu, lasku on melkeinpä välittömästi kolmenumeroinen. Summa pyörähtää yllättävän helposti nelinumeroiseksikin, eikä siihen tarvita edes mitään varjoainekuvauksia tai leikkauksia. Esimerkiksi Ruusan patellaligamentin eläinlääkärilaskut ym. ovat nyt olleet yhteensä noin 650 euroa, ja vielä ainakin kerran pitää ultrata, todennäköisesti useammankin kerran.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, johon olisi oikeasti varaa lähinnä pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla, Hollywood-tähdillä ja diplomi-insinööreillä. 

Käytännössä kuitenkin valtaosa hevosista on ihmisillä, joiden nimiä ei julkaista lehdissä veropäivänä. Tämä tarkoittaa, että vähintäänkin suuri osa hevosenomistajista tinkii kaikesta muusta elämästä. Kampaaja, mikä se on? Uudet vaatteet, ai hevoselleko?

Toivottavasti sinulla, omaa hevosta harkitseva, on säästöjä, koska todennäköisesti tarvitset niitä.

G-poni oli vähän sopivamman kokoinen minulle kuin tyttärensä. Kuvan on ottanut siskoni aika tarkkaan 10 vuotta sitten.

3. Hevosen pitäminen (terveenä) on yllättävän vaikeaa

Vaikka olin harrastanut hevosia jo lähes 20 vuotta ennen ensimmäisen oman hankintaa, omistajaksi tultuani tajusin, että enhän minä tiedä hevosenpidosta hittojakaan.

Kun hoitaa muiden poneja, terveyspulman havaitsemisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa havaintonsa omistajalle ja homma on sillä selvä. 

Oman ponin kanssa pitäisikin yhtäkkiä tietää, onko vaiva akuuttiosastoa vai kestääkö sitä katsella vähän pidempään. Sitten kun päättää soittaa paikalle ammattiapua, pitäisi tietää, hakeeko sitä eläinlääkäriltä, hierojalta, satulansovittajalta vai kenties henkiparantajalta (usein on hyvä aloittaa ensinmainitusta).

Ja tätä laatuahan on omaponiharrasteessa luvassa yhtenään! Milloin on poni telonut itseään, milloin sillä korventaa masussa. 

Hevosen pitäminen terveenä on kutakuinkin yhtä helppoa kuin lasihevosen säilyttäminen ehjänä läpi peruskoneen linkousohjelman. Hevosen anatomia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin vikatiloihin.

Jos antaa liian vähän heinää, tulee mahahaava, jos antaa liikaa, tulee metabolia ja kaviokuume. Entäs sitten jalat! Ne voivat mennä rikki noin tuhannella eri tavalla ja ihan missä tahansa tilanteessa - niitä on katkennut ihan hevosen oleillessa yksin tasaisessa tarhassakin, puhumattakaan miten pienestä jänteet voivat paukkua. Vieläkö on tarpeen jatkaa listaa?

Terveenkin hevosen pitäminen terveenä on haaste, ja perussairaan pitäminen oireettomana on jatkuvaa tasapainottelua.

Tässä pelissä ei voi voittaa ja lopulta se kuolee kumminkin.

Albert laitsalla kesäkuussa. Siellä on aika kuvauksellinen maisema. 

4. Hevosen omistaminen on yllättävän stressaavaa

Ks. edellinen kohta.

Ennen kuin ostin oman ponin ja vähän sen jälkeenkin kävin sellaisella tallilla, jonka omistaja oli äärimmäisen tarkka monista asioista. Hän oli mestari näkemään vaaroja joka paikassa, maalaili aina erilaisia kauhuskenaarioita, joita seuraisi, jos tekisimme tavalla x tai y. 

Ajattelin aina, että itse en olisi kyllä noin hysteerinen. No en olekaan, olen todennäköisesti vielä pahempi. 

Kun poni on oma, riskejä alkaa nähdä vähän eri kulmasta. Jonkun muun suorittama viaton maastolenkki kallisarvoisella ponilla muuttuu helposti raatteentieksi. Mitä jos... -skenaarioiden potentiaali on loppumaton, kun sille tielle lähtee.

Puhumattakaan ns. hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Kun ponin oppii tuntemaan, ei tarvita kuin tavallista apeampi ilme ja on varmaa, että huoli alkaa käyttää pääkoppaa ralliratana. Tallipaikan vaihdostilanne se vasta sisältääkin epävarmuustekijöitä.  

Vaikka olen taipuvainen murehtimaan, ennen oman ponin ostamista en jostain syystä koskaan osannut odottaa sellaista mahdollisuutta, että omaponeilu voisi olla rentoutuksen sijaan stressin lähde. 

Mutta muste oli tuskin ehtinyt kuivua kauppakirjassa, kun sain ensimmäisen paniikin. Apua, olen sataprosenttisesti vastuussa! Mitä jos en osaakaan hoitaa sitä? Mitä jos se kuolee käsissäni? Teinkö juuri elämäni virheen? 

Kaipa tämä on persoonakysymys. Heikolla hermorakenteella varustetulle omaponiharrastus tarkoittaa helposti unettomia öitä. 

5. Poninomistajuus on ihanaa

Edellisten kohtien jälkeen tämä väliotsikko voi tuntua yllättävältä.

Kieltämättä aika usein mietin, miten paljon helpompi poniharrastus olisi, jos vain kävisi ratsastelemassa muiden poneilla. Muillakin on nimittäin tosi mukavia poneja ja hevosia, jopa sellaisia taruolentoja kuin terveitä! 

Mutta en ehkä enää osaisi olla ilman omaa ponia. Jos joutuisin luopumaan nykyisistä, olisin aika äkkiä selailemassa myyntiponeja.

Oma tupa, oma lupa, sanotaan. Sanonta toimisi myös korvaamalla tupa-sana ponilla, paitsi että sitten se ei enää rimmaisi. Mutta silti, oma on aina oma! 

On ihanaa, kun saa itse päättää, missä ponit asuvat, mitä ja miten niiden kanssa touhuaa sekä sen, kuka muu niiden kanssa toimii ja miten. Omilleen voi hankkia sellaiset varusteet kuin haluaa ja ongelman havaitessaan sen voi itse ratkaista niin kuin parhaaksi näkee. Ja niin edespäin. 

Teini-iän katkerat hoitoponinmenetykset ja sen jälkeenkin tapahtuneet lainaratsujen omistajien suunnitelmanmuutokset ovat opettaneet, että kun poni ei ole oma, se voi lähteä koska vain. Kun poni on oma, yhteiselo sen kanssa jatkuu niin kauan kuin itse haluaa tai kuolo ponin korjaa (tai kunnes rahat loppuvat). 

En ole teini-iän jälkeen kiintynyt muiden omistamiin eläimiin kovin syvällisesti, vaikka olenkin monesta bonuskaverista kovasti tykännyt. Omat sen sijaan ovat käsittämättömän rakkaita molemmat, tai kaikki. On ihanaa huomata, että minäkin olen niille merkityksellinen, ehkä jopa tärkeä. 

Ja kun oman ponin kanssa on hyvä päivä, mikään ei ole niin hyvä päivä kuin se.

Kuva Leena Kahisaari

---

Väitän, että näiden 10 vuoden aikana minusta on tullut aika paljon parempi hevosenomistaja ja ylipäätään parempi hevosihminen. Jopa jollain tapaa parempi ratsastaja, vaikka sitä ei ehkä ulospäin juuri näe. 

Olen jopa onnistunut vähän relaamaan eli en enää ihan jokaisesta kolhusta vakuutu, että kuolo korjaa ponin enkä enää kutsu jokaisesta pikkujutusta eläinlääkäriä. (Vain joka toisesta.) 

Olin jo 10 vuotta sitten kiinnostunut lempeämmästä otteesta hevosteluun ja operantimmasta koulutustavasta. 10 vuodessa olen kuitenkin ottanut aimoharppauksen kohti tätä kiinnostuksen kohdetta. En ole vieläkään sillä tasolla kuin haluaisin ja aika usein palaa edelleen hermokin ikävin seurauksin, mutta Albert on jo saanut nauttia paljon reilummasta kohtelusta kuin G tai Ruusa. 

Kehityksestä kiitos kuuluu pääasiassa omille poneilleni -  kaikesta vaivasta, stressistä ja murheesta huolimatta ne ovat maailman paras kolmikko. Terveisiä vain sinne pilven päälle, G, sinua ja antamiasi oppeja ei ole unohdettu. 

P.S. Kirjasin ylös poninomistajuudesta oppimaani jo seitsemän vuotta sitten, ja näköjään oppien sisältö ei ole muuttunut vaan ainoastaan laajentunut ja syventynyt.   

 

Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.

2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?

G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää

Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.

Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.

Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.

Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.

Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.

Muistoissa G: elämä

Kun aloin kirjoittaa G-muistojen ensimmäistä osaa, tekstistä piti tulla kunnianosoitus hienon ponin elämälle. Siitä tulikin ponini kuoleman muistelu. Kuoleman ajattelu saa kyyneleet silmiini, mutta eläessään poni sai monet hymyilemään.

G oli poni, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Se oli monelle elämän hevonen tai ainakaan sitä ei voinut unohtaa, jos oli sen kerran kohdannut. Musta kaunotar tiesi oman arvonsa eikä nuorena ihan taisteluitta antautunut ihmisen määräiltäväksi.

Kolmen peräkkäisen tiineyden jäljiltä 23-vuotiaalla G:llä oli aikamoinen maha.

G:n pitkäaikaisin omistaja osti sen lähes kouluttamattomana raakileena ja kovalla työllä hioi esiin timantin, josta ratsastajalle jäi muistoksi monet ruusukkeet ja mitalit jopa kansainväliseltä tasolta.

G:llä oli rautainen työmotivaatio. Kun fysioterapeutti kävi G:n viimeisten viikkojen aikana näyttämässä meille jumppaliikkeitä rikkinäisen selän kuntouttamiseksi, G ontui selvästi. Se ontui sitä takajalkaa, joka polven löysyyden vuoksi oli aina ollut sen heikko lenkki. Mutta poni suoritti kaikki puomiharjoitukset valittamatta ja vastustelematta. Sellainen poni G oli.

Minulle G oli teini-iän ihastus, jota en yli 15 vuoden aikana saanut karistettua mielestäni.

Kun olin kesällä 2009 saanut tietää G:n olevan myynnissä, eräs kaverini kysyi, aioinko ostaa sen. "No en kyllä ikinä ostaisi noin vanhaa ponia", tuhahdin. Mutta kun pääsin ponia katsomaan, järki pakeni päästäni ja olisin ollut valmis tekemään kaupat heti. Poni oli kylläkin jo myyty ja jouduin odottamaan vielä melkein vuoden ennen kuin se oli minun. Onneksi sain sinäkin aikana käydä G:llä ratsastamassa.

15 erossa vietettynä vuotena nuoresta G:stä tuli "mummo" ja rohkeasta teinistä arka täti.

Unohdin tämän kuvan ensimmäisestä versiosta.

Mummoponin kanssa tätikin vähitellen rohkaistui kokemaan taas monia kivoja asioita, joita ei ollut vuosiin uskaltanut.

Uskalsin taas ruveta laukkaamaan maastossa niin lujaa, että vauhti sai vedet valumaan silmistä. Lakkasin pelkäämästä, että putoaisin. Tämä ei johtunut siitä, että G olisi ollut jotenkin tasainen tädinkuljetin, vaan siitä, että se nimenomaan ei ollut.

G oli edelleen kuuma, mutta ei ilkeä. Kun poni ei laukkapätkän jälkeen olisi halunnut maastossa kävellä, oli vain tohdittava antaa pitkät ohjat ja rentouduttava.

G rakasti maastoilua ja aivan erityisesti se rakasti kiitolaukkoja maastossa. Viimeiseksi jääneellä kunnon maastoreissulla minun ei tarvinnut laukkasuoran alussa kuin maiskauttaa, ja poni singahti eteenpäin kuin tykin suusta. Juuri kun ajattelin, että nyt mentiin niin kovaa kuin kavioista lähti, poni kiihdytti vielä vähän lisää.

Maastoon G lähti yhtä mielellään yksin kuin kaverin kanssa. Se marssi eteenpäin sellaisilla askelilla, että isommat hevoset jäivät jälkeen. Eikä G pelännyt melkein mitään. Ei edes aura-autoa talvella. Tämän selväpäisyytensä G myös jätti verenperintönä Ruusalle.

Täti uskalsi taas laukata ilman satulaa. Tämä kuva on yhdeltä viimeisistä "kunnon" ratsastuksista. Poni oli 24.

G:n kanssa uskalsin myös ratsastaa pitkästä aikaa ilman satulaa. Vaikeinta oli laukka. Kun ensimmäisen kerran vuosiin nostin laukan ilman satulaa, ihan tärisin jännityksestä ja vähän pelostakin: mitä jos poni räjähtäisi käsiin? Mutta viisas G kokosi itsensä tiukkaan pakettiin ja laukkasi kävelyvauhtia. Sillä oli niin ihana laukka.

G oli todellinen opetusmestari. Se osasi paljon ja oli herkkä, mutta ei hermostunut ratsastajan virheistä. Se yksinkertaisesti jätti virheelliset pyynnöt huomiotta. Mutta kun ratsastaja teki oikein, ponikin reagoi oikein. Tosin sillä oli ovela tapa hivuttaa ohjat kädestäni ihan huomaamatta. Jostain syystä en silti koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä. G:n työ jäi tässä kohtaa kesken.

En koskaan oppinut pitämään ohjia kädessä G:n kanssa.

Emänä G oli täydellisen lempeä. Tämä toimi hyvin kolmen ensimmäisen varsan kanssa, mutta Ruusa kyllä höykytti vanhaa äitirukkaansa aika rajusti.

Ensimmäinen ulkoilu Ruusan kanssa. G ei päästänyt lastaan silmistään.

Viimeiseksi jäänyt tiineys oli G:lle jo aika rankka, joten en raaskinut sitä samana kesänä astuttaa uudelleen. Seuraavana keväänä aloin taas haaveilla uudesta varsasta, mutta menetin G:nkin.

Minä en ollut G:lle yhtä tärkeä kuin se oli minulle. Mutta joskus, pienissä asioissa, huomasi, että se oli tottunut minuun. Kuten jos se piti saada traileriin varsan kanssa. Se oli rauhallisempi, jos minä olin narun päässä.

Jos nyt saisin uuden mahdollisuuden, tekisin G:n terveydenhoidossa monta asiaa toisin. Mutta vaikka yhteinen taipaleemme oli lyhyt ja vaikeuksien täplittämä, ainakin kaksi asiaa jättäisin muuttamatta. En jättäisi ponia ostamatta enkä astuttamatta.

Muistoissa G: aika lähteä

On kulunut jo runsaat 1,5 vuotta siitä, kun Ruusan emä laukkasi vihreämmille laitumille.

Tämän tajuaminen herättää ihmetyksen siitä, että olen elänyt jo niin kauan ilman vanhaa mammaa. Ja toisaalta aika G:n kanssa tuntuu kaukaiselta, melkein kuin unelta.

Muistan hyvin päivän, jona G lähti. Se oli ollut jo pari päivää kovin kipeä. Kun yritin mennä G:n karsinaan, se hyökkäsi minua kohti etukaviot ilmassa, silmät oudosti vilkkuen. Minua pelotti. Tuo villieläin ei ollut minun ponini. Sinä sunnuntaina G oli arvaamaton jopa, kun syöttelin sitä ruoholla.

Tämän kuvan otti siskoni muistaakseni G:n toiseksi viimeisenä päivänä. Lähdön tunnelmaa oli jo ilmassa.

Ponin silmistä heijastui pelkkää ahdistusta. Tallinpitäjäkin sanoi huomanneensa, että G:n silmistä oli jotain sammunut. Oli aika.

Olen kuullut sanottavan, että moni sairas hevonen on ennen lopetusta jotenkin aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ollut siksi erityisen rauhallinen. Minusta tuntui, että G:kin aavisti jotain. Mutta rauhallinen se ei ollut, vaan pörhisteli ja huuteli pihalla kuin näyttääkseen, että kyllä vanhassa mammassakin vielä kuuma veri kiertää.

Olin varannut klinikkareissulle mukaan kassillisen leipää. G rakasti leipää. Nyt se saisi syödä niin paljon kuin haluaisi. Mutta ensimmäinen rauhoite alkoi vaikuttaa niin nopeasti, että leivänmurut putoilivat ponin suupielistä lattialle.  

Olin odottanut vähän pidempiä jäähyväisiä, mutta rauhoite veti ponin päätä jo kohti lattiaa. Ja kun turpa oli melkein lattiassa, G huomasi pudottamansa leivänmurut ja ilahtui elämänsä viimeisen kerran. Muistan varmaankin ikuisesti, kuinka G imuroi leivänmurut klinikan lattialta, vaikkei meinannut enää pysyä pystyssä.

G pantiin leikkaussaliin yksin. Olin pelännyt, että G taistelisi hengestään raivokkaasti ja sinkoilisi kauhuissaan pitkin seiniä. Mutta ainoa oven takaa kuulunut ääni tuli siitä, kun G parin minuutin päästä romahti lattialle pitkin pituuttaan. Eikä se enää koskaan liikahtanut, vaikka sen sydän löi vielä pitkään tappavan aineen annostelun jälkeen.

Sain käteeni sakset, koska olin miettinyt jouhien leikkaamista muistoksi. Mutta kun hoitohevoseni F lopetettiin, leikkasin sen harjasta tukon jouhia muistoksi enkä koskaan saanut mielestäni sitä hirveää koloa paksussa harjassa. G:n harja sai jäädä luonnontilaan.

G ja minä ponin toiseksi viimeisenä päivänä. Kuvan otti siskoni. 

G on nyt enkeli, sanoi tallinpitäjän muutaman vuoden ikäinen poika. Kun ajoimme takaisin tallille, G:n siirtyminen täysipäiväiseksi enkeliksi tuntui yhtä aikaa surulliselta ja helpottavalta.

Itse asiassa olin pitkään niin helpottunut, että minulla oli siitä huono omatunto. Rakas ponini oli menettänyt henkensä ja minä olin vain helpottunut. Mutta viimeiset yhteiset ajat olivat tuskallisia. Kiltti ponini oli korvattu lohikäärmeellä, rentouttavat tallikäynnit hampaiden väistelyllä.

Olin helpottunut, koska tiesin, että poniini ei sattuisi enää koskaan.