Lakkasin säälimästä poniani, ja mitä siitä seurasi

Perussairaan ponin kanssa käy helposti niin, että omistaja alkaa sääliä ponia. Eihän se nyt pysty tähän eikä tuohon, koska sairaus. Parasta ottaa varman päälle eli hyvin varovasti. 

Tai en tiedä muista kroonikkoponien omistajista, mutta minä ainakin olen juuttunut tällaiseen ajatuskuvioon. Ruusa-ponillahan näitä rajoitteita riittää, merkittävämpänä tietysti monitahoinen hengitystieongelma ja tuoreimpana viime vuonna kengitysvirheestä alkanut jalkaoireilu. 

Saattaa olla, että mielikuvani Ruusan käyttömahdollisuuksista perustuvat aikaan, jolloin poni vielä pysyi elämässä kiinni lähinnä astmapiipun varassa. Nyt poni ei kuitenkaan ole tarvinnut inhalaattoria 2,5 vuoteen (*koputan raivoisasti puuta*) ja se liikkuukin aika normaalisti (*tähän lisää koputusta*), joten on varmaan mahdollista, että se sietää myös liikuntaa enemmän kuin joskus aiemmin. 

Kun poni lisäksi on silloin tällöin väläyttänyt aika kovaakin jaksamista, olen alkanut epäillä sen nykyisten rajoitteiden olevan ainakin osittain omien korvieni välissä.

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa tällainen aiemmin julkaisematta jäänyt otos viime syksyltä. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon, ei varmaan tarvitse erityisesti selittää, miksi. Ihan näin hienosti poni ei kyllä nyt ole mennyt. Olisi hienoa päästä tilanteeseen, jossa mentäisiin tasaisesti näin. Toive koskee ratsukon molempia osapuolia.

Tuossa ehkä pari kuukautta sitten päätinkin lopettaa tammani säälimisen ja säästelemisen.

Tähän vaikutti sekin, että poni pääsi talven aikana paisumaan epäterveisiin mittoihin sekä se, että alkuvuoden laiskottelun aikana sen löysät takapolvet alkoivat taas pettää alta. Eli liikuntaa oli vähän pakko saada lisättyä jo ihan terveyssyistä.

Juu, toki Ruusan hengitys on kuumalla säällä raskasta ja siitepölykin saattaa vähän ottaa henkeen, mutta tämä pitää paikkansa monen vähemmänkin diagnosoidun hevosen kohdalla. En tietenkään mene kentälle tekemään ravi-laukkatreeniä, jos jo alkukäynnit saavat ponin sieraimet levälleen. Mutta jos poni tuntuu muuten pirteältä, en jätä hengästymisen takia ratsastamatta pientä metsälenkkiä. 

Hoplop-hommissa ehkä pari viikkoa sitten. Pitää ehkä hommata taas mustat suojat kuvia varten... Sellaiset olivat, mutta yksi katosi talvella hankeen eikä sitä ole löytynyt.

Viime aikoina Ruusan liikuntalukujärjestykseen on mahdutettu ihan minimissään neljä kuntoilupäivää viikossa, yleensä viidestä kuuteen. 

Jumppahetkien lukumäärän lisäksi on kasvateltu vähitellen myös niiden kestoa ja intensiteettiä. Toisin sanoen, siinä missä kuntoilu aiemmin harvoin kesti yli puolta tuntia, nyt on ainakin kerran tai kaksi viikossa liikuttu tunnin verran (sisältäen pitkät alku- ja loppukäynnit). Lisäksi yhä suurempi osa liikunnasta tapahtuu muussa askellajissa kuin käynnissä. 

Ratsastanut olen kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Tässä kohtaa vielä hieman säälin, tai oikeastaan säästelen selkää, enkä ole istunut karvasatulassa kuin korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan (plus alku- ja loppukäynnit taluttaen). Vähitellen aikaa on toki tarkoitus kasvattaa, mutta en usko mitään hyvää seuraavan siitä, jos pyydän ponia kantamaan suhteellisen painavaa ratsastajaa puuttellisilla selkälihaksilla kauhean pitkään.

Muut kuntoilut ovat muodostuneet irtojuoksutuksesta (usein yhdessä Albertin kanssa, kaksi poniliikutusta yhdellä iskulla), ohjasajosta, muusta maastakäsin jumpasta ja kevyemmät päivät ihan vain narukävelyistä yleensä metsässä. 

Mukana menossa myös jälkikasvu.

Nyt, kun pellot näin kesän koitettua ovat viljelyskäytössä, meistä on jopa tullut aika tuttu näky naapuritallin kentällä. Näiden kolmen vuoden aikana, kun poni on nykyisessä paikassa asunut, olemme käyneet kentällä ainoastaan silloin tällöin ohjasajamassa. Nyt olen viimein ryhtynyt myös ratsastamaan siellä, kaikissa askellajeissa. Voisi sanoa, että oli jo aikakin!

Kenttäinnostus on osin myös käytännön sanelemaa, koska hiekkatiet ovat tällä hetkellä kuin betonia enkä ainakaan vielä raatsi ratsastaa niin pitkää maastoa, että pääsisimme kunnon laukkasuorille asti. 

Edelleenhän tämä nyt menee tosi kevyestä työstä, mutta löllöttelystä ei voi kertarykäyksellä hypätä rankkaan työhön. Myös omistajan aika on rajallista. Viime aikoina olen arki-iltaisin ehtinyt tallille vasta kello 20 aikaan. Sellaisina iltoina ei valitettavasti ole aikaa kuluttaa tuntia ponin jumppaamiseen, mutta olen pyrkinyt tarjoamaan ponille edes jotain ohjattua liikuntaa.

Ei näytä kauhean säälittävältä, vaikka onkin hengästynyt.

Mutta mitä onkaan seurannut säälin lopusta? 

No, ehkä vähemmän yllättävästi, poni jaksaa paremmin kuin aiemmin. Viime sunnuntai-iltana sillä esimerkiksi riitti aivan hyvin puhti parinkymmenen minuutin treeniin kentällä, vaikka päivä oli ollut suorastaan helteinen. Tällaista ei säälijä-minä olisi kuunaan tohtinut edes yrittää! Harjoittelimme laukannostoja ja menimme aika paljon raviakin.

Kentällä poni on kyllä aika tiheästi sitä mieltä, että hän on ollut jo niin hieno, että polettia pitäisi koneeseen saada (vähintäänkin aina, kun suustani pääsee kehusana, hyvin on ehdollistunut).    

Maastossa poni ei herkkuja paljon kysele ja pyrkii aina etenemään ravissa tai mieluummin laukassa, jos vain polulla ei ole kohtuuttomasti juuria tai kiviä. Jopa lenkillä, jolla Ruusan hengitys piti kuumuudessa ääntä, se halusi pari reipasta laukkapätkää. Ratsastuksen jälkeen tekivät vielä Albertin kanssa laitumella sellaiset intervallitreenit, että molemmat puuskuttivat pitkään.

Välillä huvittaa hypätäkin. Tässä näkyy, että keskivartalossa on pikkuisen ylimääräistä...

Aiemmin olen tarkkaillut ponin hengästymistä vähän hysteerisestikin ja ahdistunut, jos poni on tuntunut hengästyvän kovin helposti tai voimakkaasti. Mutta saahan hevonen nyt hyvänen aika välillä puuskuttaakin! 

Olenkin siirtynyt hengästyksen kyttäämisestä palautumisen seurantaan: harkitsen säälitilaan palaamista siinä vaiheessa, jos puuskutus alkaa jatkua pitkään tallille palaamisen jälkeen. Toistaiseksi hengitys on tasaantunut ihan hyvin, paremmin kuin säälijä minussa olisi uskonut. Lisäksi toki olen tarkkaillut jo mainittua jaksamista.

Kesä on tietysti vasta alussa, mutta uskon vakaasti, että kuntotason nostaminen parantaa hapenottokykyä myös niissä tilanteissa, joissa henki on vähän ahtaalla.

Poni myös näyttää nyt aika hyvältä, vaikka saisikin vielä laihtua. Ihan kuin polvien lonksuminenkin olisi vähentynyt.

Saattaa kyllä olla, että nostin vaatimustasoa vähän liian nopeasti, koskapa poni on kaiken hyvyyden lisäksi mennyt jumiin. Tai sitten jumit johtuvat aiemmasta liikkeen puutteesta, mitä tulkintaa puoltaa se, että sen pakarat olivat piukeat jo ennen aktivoitumistani. 

Niin tai näin, ehdin jo tottua siihen, että laukkaamisesta seuraa jossain vaiheessa ponin selän köyristyminen ja pukitusaikeet. Ja viime kengityksessä poni ei tahtonut saada takajalkoja pidettyä ylhäällä, siinä tuli vähän sepältä kirosanojakin. 

Olin kyllä jo ehtinyt soittaa hierojalle ennen kengitystä, mutta olisihan sitä voinut toimia vaikka vähän aiemminkin. 

Hieronnan - tai oikeastaan syväaaltohoidon - jälkeen olen joka laukannostossa odottanut, koska köyryily alkaa. Mutta poni on vain laukannut eteenpäin ilman mitään ajatustakaan pukituksen suuntaan!

Kannattaa siis jatkossa tilata hieronta heti, kun pukitteluaikeita alkaa ilmetä. Ei poni peräpäätään tuhmuuttaan heittele.

Täytyy toivoa, että saisin nyt pidettyä ponin vähän vetreämpänä, kun se on päässyt liikkumisen makuun. Sain ainakin hierojalta vähän lisää jumppaohjeita. Toisaalta voi olla, että ahkerahkon selässä istuskelun vuoksi joudun kutsumaan ammattiapua tiheämmin kuin tähänastisen noin kerran vuodessa.

En voi kehua poniani kovin korkeatasoiseksi ratsuksi, mutta en tiedä ehkä mitään parempaa kuin Ruusalla ratsastaminen. Nyt sitä sentään pystyy oikeasti ratsastamaan eikä vain matkustelemaan. Ties vaikka ponin koulutustaso tässä vielä nousisi jollekin kirjaimin ja numeroin ilmaistavalle tasolle.

Ruusan tuntien tämä ilo vielä todennäköisesti muuttuu itkuksi, mutta nyt niin sanotusti taotaan, kun rauta on kuumaa. 

P.S. Se, että olen ahkeroinut Ruusan liikutuksen parissa, on kokopäivätyöllisen elämässä tietenkin tarkoittanut sitä, että varsan koulutuksen edistäminen on ollut aika jäissä. Tähän toki myös vaikuttaa apukäsien puute. Apukädet olisivat tarpeen myös kunnianhimoisessa tavoitteessani opettaa Ruusa viimein kärryjen eteen. Tämä työ on enää kunnon valjaiden ja kärryjen ostamista sekä itse opetusta vaille valmis. Pohjatyötähän on vuosien varrella tehty paljonkin. Niin että saa tarjoutua, jos tämäntyyppinen poniharrastus kiinnostelee.

Jotain on tehty oikeinkin - osteopaatin vierailu ja jumppajuttuja

Vaikka usein tuntuu, että mitään en osaa ponini kanssa tehdä oikein niin ehkä on tullut tehtyä jotain oikeinkin. 

Ruusalla nimittäin kävi viime perjantaina hevososteopaatti - ja hän oli yllättynyt siitä, miten hyvältä poni tuntui. Oletan, että hän perusti yllättymisensä ensikohtaamiseensa Ruusa-ponin kanssa. (Ja silloinhan oli tehty paljon väärin, mm. kaviot olivat kengättöminä kuluneet vinoon.)

Kun osteopaatti kysyi, mikä on ongelmana, olisin voinut sanoa monta asiaa, mutten oikeastaan mitään hänen osaamisalaansa liittyvää. Näinkin voi käydä, kun ajankohtaa sovitellaan kalentereihin kuukausia.

Laitetaan tähän vuodenaikaan sopiva kuvituskuva. Paitsi että ei täällä enää tuolta näytä, vesisade tuli kuten peloteltiin.

Kesällä ponilla oli lanneselkä ihan maallikon havaittavasti ns. tuhannen jumissa.

Nyt en ole jumitusta enää havainnut ja lanne oli osteopaatinkin mielestä aivan hyvä! Ilmeisesti olen osannut jumpata sen auki enkä ole onnistunut pilaamaan tuloksia edes tumpulatason ratsastelulla. 

Jotenkin tykkään tästä kuvasta, vaikka poni laukkaa siinä vähän poispäin. 

No, mitä sitten on tehty? On menty etu- ja takaperin.

Mikä olisikaan tehokkaampaa takapää- ja selkäjumppaa kuin peruutus? Eipä paljon muu kuin peruutus ylämäkeen.

Ponihan ei erityisemmin arvosta peruutusta liikuntamuotona, mutta  sen työmoraalia on helppo kasvattaa samalla konstilla kuin ihmisolennonkin: palkalla. Ruusan tapauksessa palkka on maksettu täysimääräisesti porkkanoissa.

Ruusan vastamäkiperuutukset ovat enemmän länkkä- kuin enkkutyyliä, mutta tyyli on puskissa vapaa.

Ruusasta on tullut ylämäkiperuutuksessa aika pro, vaikka itse ylpeilenkin! Alla kuva, josta harjoituksen teho minusta ylämäkeen jopa näkyy (sori kesäisyys, ei ole tuoreempaa kuvatodistetta):

Jumppahommissa on käytetty muutenkin hyväksi mäkiä, joita nykyisestä paikasta löytyy joka makuun.

Mäkiä on menty myös etuperin ja silloin olen yrittänyt aina muistaa mennä vähän siksakiakin, jotta poni joutuisi mutkissa vähän kallistamaan lanneselkää.

Viime viikonloppuna olin fysioterapeutti Heli Hyytiäisen luennolla Lahdessa ja sielläkin selvisi, että nimenomaan ylämäkitreenillä pääsee tuloksiin. Alamäkeen menemisellä ei kuulemma ole samanlaista vaikutusta.

Mutta ei osteopaatin vierailu nyt ihan pelkkää ilonpaistetta ollut, vaan jumejakin löytyi.

Suurimmat tönkköydet sattuivat ammattilaisen käteen oikeasta reidestä ja pakarasta. Tämä ei yllättänyt yhtään: oikean takasen käsittely on ollut kengittäjälle yhtä tuskaa enkä minäkään ole sen kanssa ilokseni tusannut. On kuulemma mahdollista, että vasemman etujalan vamma on kipeyttänyt ristikkäisen kankun. 

Persjumeja osteopaatti jumppasi auki nostelemalla takajalkoja aika ylös, sellaiseen uroskoiran (tai dominoivan nartun) pissausasentoon. Muutaman setin jälkeen jalka alkoi jo silminnähden vetreytyä.

Tätä harjoitusta kuulemma kannattaa kokeilla myös kotona.

Tärkeää on pitää nostettava kinttu vuohisesta taitettuna kohti ponin takamusta, ettei tamma saa mahdollisia protestipotkujaan kohdistettua ihmiseen.

Jalkaa voi kuulemma varovasti pyöritelläkin. Jumppaa ei saa tehdä väkisin, vaan jos poni nykii jalkaa pois niin pitää hellittää ja yrittää sitten uudelleen. Lopuksi voi venyttää jalkaa taaksepäin.

Olen testannut tätä mobilisointijuttua vasta vähän. Poni on suhtautunut asiaan varsin epäluuloisesti, mutta eiköhän tässä päästä yhteisymmärrykseen.

Kankku saa kyytiä.

Kuulemma myös hankijumppa olisi hyväksi kankuille. Ja sitähän - ennen vesisadetta - melko ahkerasti harrastimmekin, toki hiljalleen aloittaen ja toipilasjänteen kestämistä tunnustellen. 

Lauantaina ohjasajaen suoritettu hankitreeni meni vähän överiksikin piukean ponieläimen kanssa. 

Överillä tarkoitan paitsi ponin omaa energiatasoa, myös sitä, että hangessa tuli rämmittyä varmaan lähemmäs 20 minuuttia. Vartti olisi ollut järkevä maksimi. Aiheen kirvoittama itsesoimaus hiukan hellitti, kun sunnuntaina saatoin todeta jänteen olevan rauhallisen oloinen. 

Noh, takaisin osteopaattiin. Hän havaitsi hiukan jumia myös niskassa/kaulassa, muttei mitään hälyttävää. Sitäkin sektoria on jumpattu lähes päivittäin, nimittäin porkkanavenytyksillä.

Porkkanavenytyksistä jatkan myöhemmin, sillä aihe ansaitsee oman käsittelynsä! Sitä sivuttiin myös mainitulla Heli Hyytiäisen luennolla, jonka muuten järjesti Operantit ratsastajat.

Tunti nro 2: kohti tasapainoa (ja hieronta)

Huolimatta kohtalon heittelemistä kapuloista rattaissa pääsimme Ruusan kanssa tiistaina osallistumaan toistamiseen yhteiselle ratsastustunnille. (Ks. osa 1)

Ja taas sai täti hämmästyä. Poniahan pystyy jo ihan ratsastamaan!  

Ei se missään ns. periksessä liitele menemään, mutta nyt alkoi löytyä muuten varsin reipashenkiseen menemiseen vähän tasapainoa. 

Ruusahan on tähän asti ollut aika lailla sitä mieltä, että vauhti korvaa tekniikan. Nyt saimme kuitenkin tehtäväksi himmata vauhtia. Tällä tapaa on tarkoitus saada poni löytämään ergonomisempi tapa liikkua ratsastajan alla. Kun poni ei pysty pitämään itseään pystyssä kipittämällä, sen pitää enemmän miettiä, miten jalkojaan ja ruhoaan asettelisi. 

Ratsastajan tehtävä oli auttaa ponia jämäkällä keholla, kannatella epävakaata ratsua omilla keskivartalon syvillä lihaksilla. Siis niillä samoilla, joilla tapahtuu jo mainittu hidastuskin. Lisäksi piti myös asettaa ponia, koska menimme ympyrällä. On siinä yhdelle puskaratsuttajalle ihan riittävästi tekemistä.

Sitten tuli se ihmetys: poni tosiaan alkoi ravata huomattavasti rauhallisemmin ja paremmassa tasapainossa. Välillä haki itseään ihan oikeaan asentoonkin. Kyllä peräänanto sieltä tulee, uskoi Mia, ja hänestä Ruusan on ihan helppo sellaisessa liikkuakin. 

Arkistokuvaa... Olen antanut Ruusalle aina namia selkäännousun yhteydessä, jotta poni suhtautuisi siihen myönteisesti. Nyt on kuitenkin tultu pisteeseen, jossa namitus ei voi jatkua, sillä naminhimossaan poni vääntää itsensä sellaiselle mutkalle, että on lähellä kaataa itsensä.

Poni kuuntelee hyvin ratsastajaa ja hyväksyy ohjastuntuman, sen suu toimii toivotusti. Ratsastus on myös ponin mielestä ihan kivaa. Puskatason tuupparin on aika komeaa kuulla ammattilaiselta itse sisäänratsastamastaan ponista tällaisia kommentteja. 

Ainakin minulle nämä asiat ovat olleet ponin ratsutaipaleen alussa prioriteetti numero yksi: että ratsunalku suhtautuu tehtäväänsä positiivisesti, ilman jännitystä. Kun perusta on tehty hyvin, sen päälle voi rakentaa mitä vaan. 

Ehkä Ruusasta sittenkin vielä tulee oikea ratsu.

Jos ei muuta niin pääkoppa ponilla on ainakin kohdillaan. Tälle tunnille otin Ruusan selkään - ensimmäistä kertaa ikinä - mukaan raipan. Ruusan mielestä se oli ihan sama. Paitsi sen kerran kun pienesti käytin raippaa. Silloin poni esitti oppikirjamaisen reaktion. 

Valitettavasti tunnista ei taaskaan ole kuvamateriaalia. Olisi ollut kiva itsekin saada videota, kun poni tuntui lopussa niin kivalta. 

Ensimmäisissä raveissa Ruusa kyllä tuntui ihan joltain muulta kuin hyvältä. Poni ravasi niin selättömästi, että liike tuntui epäpuhtaalta. Reipas laukkailu ympäri kenttää onneksi paransi tilannetta sen verran merkittävästi, että tunti (tai siis max. puolituntinen) saatiin vedettyä kunnialla läpi.

Poni venytteli tällä tavalla vähän väliä.
Ehkä se on niin fiksu, että yritti auttaa hierojaa.

Ruusalla oli selvästi lanneselkä kipeä. Mian mielestä jumi vaikutti siltä, että poni on kylmettänyt selkänsä. Ja itse asiassa poni onkin seissyt harjatessa hassusti sen jälkeen, kun eräs nimeltä mainitsematon poninomistaja oli perjantaina jättänyt eläimensä kuurosateisiin ilman takkia.

Koska tallillamme onnekkaasti vaikuttaa hevoshierojaopiskelija, päästiin heti tuumasta toimeen. 

Nelli hieroi Ruusan tänään. Ja totesi, että selässä tosiaan oli aikamoiset jumit. Samaten pakaroissa - ja ne selän jumitkin sijaitsivat juuri siinä kohdassa, mihin pakaralihas kiinnittyy. Koska polvia ympäröi kosketuskieltoalue, päättelimme, että ainakin osasyy jumituksiin on nyt taas kerran polvien kipeytyminen. Myös kaviobalanssi on edelleen aivan persiillään. 

Niin tai näin, hieronta taisi olla Ruusan mielestä ihan jees. Toivottavasti poni saa siitä apua. Uskon näin, sillä Nelli on hieronut Veeraakin pari kertaa ja Veera on kyllä sen jälkeen ratsastuksessa ryhdistynyt.

Jumppaa, poni, jumppaa (takapolvien vahvistusta)

Kyllä ponin kelpaa, ei voi muuta sanoa. Siinä, missä täti raatsii juuri ja juuri käyttää oman fysiikkansa hoitoon 60 euroa kuussa - se raha menee erinomaisen hierojan taskuun - ponilla käy yhtenään ties mitä hoitajaa. Muutama viikko sitten Ruusalla oli treffit uuden osteopaatin kanssa. (Jos haluat otsikon lupaamiin jumppiin niin selaa tästä vähän alaspäin.)

Ruusa suhtautui uuteen henkilöön epäluuloisesti - uusi ihminenhän on perussairaalle eläimelle aina potentiaalisesti epämiellyttävä tuttavuus. Varsinkin, jos uutta ihmistä odotellaan pesukarsinassa, jossa oleminen noin yleisestikin ottaen tarkoittaa keskimäärin ikävyyksiä.

Kun osteopaatti alkoi rusautella paikkoja auki, ponin ilme oli näkemisen arvoinen (harmi, ettei tullut kuvattua). "Mitä juuri tapahtui?" 

Jumissahan se oli, vaikkei niin pahalta ollut vaikuttanutkaan. Lapaluiden päässä oleva viimeinen niskanikama oli jumissa. Tämä voi kuulemma aiheuttaa keuhko- ja mahaoireita. Rimpulan tapauksessa keuhko-oireet aiheuttavat tietystikin keuhkot itse, mutta tämä jumi voi pahentaa tilannetta.

Kuva on lauantain jumppasessioista. Ilmeisesti poni oli kiltisti, kun narunjatkeella on niin mairea ilme.

Suurin ongelma päätähtemme ruhossa ei kuitenkaan ollut niskassa, vaan takapolvissa. Niiden löysyydestä osteopaatti oli kovinkin huolissaan. Ilmeisesti juuri takapolvista johtui myös lanneselän totaalijumi.

Onhan polvien heikkous näkynyt ponia juoksuttaessa sellaisena pienenä varomisena, mutta en ole siihen niin suurta huomiota kiinnittänyt. Nyt tarkemmin ajatellen onhan sillä ollut kaikenlaista pientä, mitä en ole ymmärtänyt yhdistää polvivaivaan. On ollut takajaloilla potkiskelua juoksentelun jälkeen, kiukuttelua takaosaa harjatessa, sellaista, mistä viisaampi olisi jo voinut päätellä paljon.

Noin viikkoa ennen osteopaatin käyntiä myös huomasin ohjasajaessa, että poni oli alkanut kiertää takajalkojaan ulkokautta ympäri. Ennen sillä on ollut varsin suorat takajalkojen liikkeet. Osteopaatin käynnin jälkeen takajalkojen liike palasi normaaliksi. Eipä mennyt taas sekään raha hukkaan.

Ensiavuksi ponirukan polvikipuihin laitoin mainittuihin niveliin pliisteriä (ulkoisesti). Pitkäkestoisempaa apua voi kuitenkin odottaa vain ahkerasta jumpasta. Niihin saimme ohjeita, jotka kyllä olivat 90-prosenttisesti jo tuttua kauraa ja ne ei-tutut toki unohdin ennen kuin ehdin kirjoittaa ne ylös.

Mäkitreeni on tunnetusti hyväksi polvivaivaiselle. Tämä ei ollut uutta. Uutta oli se, että ponin olisi hyvä kiivetä mäet siksakia. Silloin sen on jokaisessa kaarteessa taivutettava lantiotaan, jolloin lanneselkä pysyy vetreämpänä.

Puomiharjoituksia pitäisi kuulemma harrastaa kahdesti viikossa. Nyt sitä voisikin ruveta toteuttamaan, kun pahin jääkausi on vaihtunut nuoskalumeen. Saimme tehtäväksi ihan samoja treenejä kuin olemme jo aiemmin tehneet. Niitä on kuvailtu yli vuoden takaisessa blogikirjoituksessakin ja ihan videon kera.

Näitä muita harjoituksia voi pieni poni tehdä vaikka vesikarsinassa, jos pohjat ulkona menevät ihan mahdottomiksi. Heti osteopatian jälkeisenä päivänä kuitenkin suuntasimme kentälle demonstroimaan näitä treenejä muillekin esimerkiksi. (Lopussa näitä jumppia vähän tuoreemmasti kuvattuna videolle.)

Peruutus. Tätähän meille suositteli jo Ruusaa aiemmin hoitanut kraniosakraaliterapeuttikin, ihan samoilla saatesanoilla.

Tässä kuvassa näkyy kivasti myös se, mitä huonosti istuvan loimen kaulakappale voi tehdä ponin tukalle. 

Olennaista harjoituksessa on se, että pää on alhaalla ja selkä ylhäällä. Etenkin lanneselän pitäisi tässä harjoituksessa pyöristyä. Pää pystyssä pakittaminen ei tässä kohdassa tee asiallemme muuta kuin hallaa.

Takajalkojen väistätys ympyrällä. Jälleen Ruusalle erittäin tuttu, mutta myös erittäin epämieluisa, liike. Kun polvet ovat kipeät, poni ei mielellään ota jalkoja ollenkaan mahan alle vaan pyrkii tekemään mahdollisimman pientä liikerataa.

Ideana tässä on siis saada poni ottamaan sisätakajalalla askel syvälle mahan alle, ristiin ulkotakajalan eteen.

Mieluiten Ruusa vain huitaisisi jalan vauhdilla kohteeseen, mutta olen päätellyt, ettei nopeus ole tässä valttia. Mitä hitaammin poni askeltaa, sitä varmemmin se tekee liikkeen lihaksilla. Nopea huitaisu on mahdollista tehdä lähestulkoon ilman lihastyötä.

Olennaista on myös tässä liikkeessä se, että lantiokin liikkuu. Tuntui, että se tosiaan liikkui osteohoidon jälkeen ihan eri tavalla. Kuvittelisin, että tämä liike näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa.

Porkkanataivutus kohti takajalkaa. Jos tekstin alussa mainittu kaulanikama numero 7 menee jumiin, sen saa kuulemma auki tällä liikkeellä. Ja kyllä ranka rutiseekin, kun poni venyttää. Vähän pyrkii kyllä huijaamaan laittamalla etujalkaa vähän taakse. (Kuva alla.)




Sitten jos joskus päästään ratsain tekemään ns. temppuja, ajankohtaiseksi tulee takaosakäännös niin, että kaula on alla olevan kuvan näyttämässä asennossa.

Tällainen kuulemma avaa rintalastan tienoota niin, että hevonen saa etuosansa ryhtiin. Hyvä temppu siis opettaa - kunhan nyt joskus päästäisiin kunnolla harjoittelemaan. Korostan, että alla olevassa kuvassa siis ei tehdä takaosakäännöstä, vaan edelleen väistätetään takaosaa ympyrällä.



Myös väistöt olisi hyvä jumppaliike. Ne voisi opettaa ohjasajaenkin, jos vaan taitoa riittäisi.

Kuten aiemmin todettua, nämä harjoitukset eivät ole ponille erityisen mieluisia. Niinpä olen ruvennut tekemään niitä ponin ollessa vapaana. Ehkä ponista tuntuu kivemmalta, että sillä periaatteessa on mahdollisuus koska vaan poistua tilanteesta. Ei ole vielä poistunut, sillä porkkana on voimakas porkkana.

Miinuspuoli on tietysti se, että mainittua vauhtia on vaikeampi kontrolloida.

Alla olevat videodemonstraatiot on kuvattu sunnuntaina. Ihan parastamme emme tässä esitä, mutta siihen pitää tyytyä, mitä videointihetkellä saadaan irti.

Peruutus:


Linkki videoon.

Väistätys ympyrällä:


Linkki videoon.

Tukossa

Blogin päätähtönen on viime ajat ollut jollain tapaa alavireinen. Se ei ole vaikuttanut varsinaisesti kipeältä, mutta se ei kuitenkaan ole ollut ihan hyväkään. Tukossa, se sana ehkä kuvaa tilannetta parhaiten. Poni ei ikään kuin ole saanut itsestään irti sitä, mitä yleensä, eikä siitä ole tuntunut hyvältä yrittää.

Kun ongelma ei ole kovin selvärajainen, siihen on vaikea pureutua. Kutsuisiko eläinlääkärin vai osteopaatin, vai aloittaisiko sittenkin kengittäjästä. Tai ehkä pitäisi vain yrittää puoliväkisin panna poni hommiin, jospa liike olisi lääke. Aina on sekin vaihtoehto, että vain jättäisi asian huomiotta ja katsoisi, josko se siitä ajan kanssa. Siinä vaan olen kovin huono.

No, tällä kertaa tulin kutsuneeksi akupunktiohoitajan. Soitin tutulle akupunktiogurulle, koska ponin ruumiinlämpö jäi flunssan jälkeen hiukan koholle, ja sitten tietysti olivat nämä muut epämääräisyydet. Vastaavassa tilanteessa viime keväänä akupunktio auttoi.

Ponieläin hämmentyneessä tilassa toisena joulukuussa olleista aurinkoisista päivistä. Hämmennystä herättää ponissa ainakin se, ettei laatikossa ole heinää, vaikka se on heinälaatikko.

Tukossa, se oli akupunktiohoitajankin näkemys tilanteesta. Jotain pulsseja hän ymmärtääkseni tunnustelee. Sen pitemmälle ei ponitädin "asiantuntemus" tässä asiassa riitä. Tuntemansa perusteella akupunktiohoitaja sitten tökkii neuloja erinäisiin ponieläimen ruhonosiin. Tällä kertaa piikiteltiin etupäässä ristiselkää - ja otsaa.

Miksi otsaa, kysyi tietenkin aina yhtä utelias ponitäti. Akupunktioneulan tökkääminen otsaan, epäilemättä johonkin tiettyyn pisteeseen otsassa, on ilmeisesti hyvä tällaisiin epämääräisiin vaivoihin. Ja selvärajaisiinkin ongelmiin, joiden syy on tavalliselle ihmiselle käsittämätön.

Piikkimies tuikkasi neulansa Ruusan otsaan, koska hänestä tuntui, että poni oli lipsahtanut vähän itsensä ulkopuolelle. King is not in the castle. Kun kuningas ei ole linnassaan, ei ole valtakunnassakaan kaikki hyvin. Neula otsassa palauttaa kuninkaan linnaan ja ponin omaan päähänsä. Pitäisi alkaa taas valtakunnan (eli ruhon) asioiden luistaa.

Jäämme odottamaan tuloksia.

Hoidon aikana poni ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että jotain tapahtui. Toivottavasti tästä seuraa voinnin paraneminen.

Seuraavan kerran soitto akupunktiohoitajalle on hoitajan arvion mukaan ajankohtainen sitten, kun alkaa taas tuntua, että poni on tukossa ja itseltään hukassa.

Tiistaina poni nautti kiinalaisen lääketieteen saavutuksista, torstaina eli huomenna on länsimaisen lääketieteen vuoro yrittää. Aloitamme siis siedätyshoidon. Raporttia seuraa.

Itku lyhyestä ilosta

Kuten tavallista, ilo Ruusan kanssa touhuamisesta oli melko lyhytikäinen.

Rimpulan ratsastukset ovat menneet muuten erinomaisen hyvin, paitsi että viime yrityksellä keskiviikkona poni jännittyi jo satuloinnissa ja kuolainten esittely sai aikaan pakoreaktion. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti ole se mielentila, jonka haluaisin ponin ratsastukseen liittävän.

Torstaina Ruusalla oli treffit vakkarikopeloijan eli kranio-sakraaliterapeutti-osteopaatin kanssa. Leuan lihakset olivat tavallista kireämmät, mikä epäilemättä on perua kuolaimen aiheuttamasta jännitystilasta rimpularukan pääkopassa.

Hoidon kuluessa juttelin hoitajalle huolistani myös ponin satulaa koskien. On alkanut tuntua, että pari kuukautta sitten ostettu satula ei oikein istu enää. Hätäratkaisuna on käytetty ensin karvaromaania ja sitten takaa kohottavaa geeliä, sillä rimpulan etukehonrakennuksen tuloksena satula on kipannut taakse.

Hoidon päätteeksi tsekattiin nämä molemmat huolenaiheet.

Eipä ihme, että rimpulalla oli kireänä myös lanneselkä. Olin nimittäin näemmä paikantanut Ruusan viimeisen kylkiluun väärin. Satula tulee tuuman verran tämän kriittisen pisteen yli! Toisin sanoen Ruusan satulansija on suunnilleen shettiskokoa, mikä tietysti tarkoittaa entistä toivottomampaa yritystä löytää ratsukon molemmille osapuolille sopiva penkki.

Punainen viiva osoittaa, missä minä luulin viimeisen kylkiluut menevän ja sininen viiva suunnilleen sen, missä kylkiluu itse asiassa menee - voi olla, että sininen viiva on jopa liian lähellä punaista... Olin kyllä huomannut, että ponillani on pitkä lanne, mutta en tajunnut, että se on ihan noin pitkä...

Niisk, minä olen niin kovin tykännyt tästä nykysatulastamme. Jos löytyisi siitä lyhyempi versio niin se voisi uudelleentoppauksella mennä. Ei kellään sattuisi olemaan? Presence Passion on mallin nimi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Todellinen vuoden hevosenomistaja -fiilis huipentui vielä suuasioilla.

"Ei ihme, ettei poni halua kuolainta", totesi osteopaatti kurkistettuaan Ruusan suuhun. Ponilla oli kieli aivan rakkuloilla! Kyllä saa taas yön unettomina tunteina itseään taputella selkään erinomaisesta ponin hoidosta. Not.

Olihan se mahdollisuus mielessä käynyt, että kuolainongelman ydin löytyy suusta. Mutta kieltä en ollut tullut katsoneeksi. Ja vaikka olisinkin katsonut, olisin todennäköisesti vain pitänyt itseäni entistä vainoharhaisempana. Ponin suun sisäinen maailma on ponitädille nolostuttavan vieras.

Parina päivänä olen nyt kieltä tarkastellut siinä määrin kuin Ruusa on ollut yhteistyöhaluinen, eli aika pikaisilla vilkaisuilla on menty. Kieli on ollut minusta vähemmän punainen, mutta kyllä siinä näyttäisi jotain näppyjä olevan. Ilmeisesti näppyjä ei kuuluisi olla.

Kuva tältä päivältä. Kuvan heikko laatu annettaneen anteeksi ottaen huomioon, miten merkittävän vaikeaa on yhtä aikaa pitää päätään riuhtovan ponin suuta tällä tavalla auki ja ottaa vielä kuvaakin. Mutta tuo iso punainen mötkylä on siis rimpulan kielen sivu. Jotain näppyjä siinä näyttäisi olevan, mutta tilanteen (epä)normaaliutta on vertailuaineiston puuttuessa vaikea arvioida.

Osteopaatti arveli, että kyseessä on jonkinlainen allerginen reaktio. Mille, kas siinä kysymys. Koska oire on suussa, olettaisin että syyllinen on jokin sellainen, johon rimpulan kieli on ollut kosketusyhteydessä. Vaihtoehtoja on tarjolla monipuolinen kattaus kuolaimen materiaalista yrtteihin, laidunruohoon ja psylliumiin.

Pidetään peukkuja, että allergian aiheuttaja ei olisi ainakaan laidunruoho, sillä aika kurja elämä on ponilla, joka ei voi mennä laitumelle.

Osteopaatin kehotuksesta jätin jälleen soittopyynnön rimpulan omalääkärille, jonka ensimmäinen lause takaisin soittaessa oli "Ruusallako on nyt jotain uutta?" Tähän on tultu. Eläinlääkäri arveli, että rimpula on mennyt (laitumella?) hotkimaan jotain väärää kasvia, mikä on aiheuttanut äkillisen reaktion. Mutta jos rakkulat ovat kielessä vielä ensi viikollakin, lienee parasta ottaa niistä koepala.

Ainakaan mihinkään klinikalle ei kyllä oikein nyt huvittaisi lähteä, kun trailerissa on vielä talvirenkaat ja lähes uskollinen peltihevosenikin hyytyi Riihimäelle. On ilmeistä, että se ei palaa. Joten sen sijaan, että veisin äitini äitienpäivälounaalle, veinkin hänen autonsa. Vuoden hevosenomistaja -mitalin lisäksi olisin varsin vahva kandidaatti myös vuoden tytär -palkinnon saajaksi.

No, takaisin ponielämään. Ratsastukset joutuvat taas tauolle määrittelemättömäksi ajaksi. Vaikka uusi satula satumaisesti löytyisi ja jättäisin kuolaimet narikkaan, kielirakkulat voivat kuulemma aiheuttaa kipua.

Voi kuitenkin olla, että joudun kaiken tämän Ruusan suuhun kohdistuneen ikävyyden jälkeen siirtymään kuolaimettomiin suitsiin. Toivottavasti ne ratsailla toimivat paremmin kuin ohjasajossa...

Kuva runsaan viikon takaa. Karvan määrä on sittemmin jo hiukan vähentynyt ja talutin on poistettu laiduntreeneistä.

Sellaista se on, elämä Ruusan kanssa.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kuitenkin sanoa, ja tokihan aina kannattaa jättää sokeri pohjalle, niin osteopaattikin kehui Ruusan kohentunutta yleisilmettä. Poni oli yleisesti ottaen entistä vähemmän jumissa ja sen ulkoinen olemus oli kuulemma jopa edellisestä hoitokerrasta huikeasti parantunut.

Niin se vaan on, että Ruusa ei ole näyttänyt näin hyvältä ja hyvinvoivalta sitten 2-vuotiskesän. Se on myös koko ajan täynnä energiaa. Niin että ehkä tässä nyt ei ole vielä grande katastrofia käsissä kuitenkaan. Turvallisinta kuitenkin lienee edellisestä lauseesta vielä alleviivata sana 'ehkä'. Mahdollisesti myös sana 'vielä'.

Poniinin piikkipäivät

Rimpulalla oli alkuviikosta oikeat piikkipäivät, kun tiistaina akupunktio-Juppe pisteli poniin yhdenlaisia neuloja ja keskiviikkona eläinlääkäri vähän toisenlaista.

Tekotaiteellinen otos rimpulasta pari päivää sitten.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että ensinmainitut neulat olisivat vähemmän ikävät kuin jälkimmäiset. Mutta konkaripiikitettävään eläinlääkärin neulalla on välitön vaikutus. Ruusa tietää, että kun eläinlääkäri tökkii neulalla, kohta alkaa väsyttää. Niin kävi nytkin, vaikka tällä kertaa neulalla vain valutettiin verta putkiloon eikä tuupattu mitään vastavirtaan.

Samaan aikaan kun placebo valutti rimpulan päätä vääjäämättömästi kohti lattiaa, eläinlääkäri kuunteli Ruusan keuhkot ja sydämen. Ponilla on kuulemma urheilijan sydän - ainakin leppoisasta lepopulssista päätellen. Onhan se kiva, että edes joku rimpulan elimistä on urheilullinen! Keuhkot nyt ovat mitä ovat, mutta ainakin sydän toimii.

Verikokeiden tuloksista eläinlääkäri lupasi ilmoittaa keskiviikkona, vaan eipä kuulunut mitään koko eläinlääkäriasemasta loppuviikkoon. Paitsi että perjantaina kolahti lasku postilaatikkoon. On se kiva kun saa palvelua. Itse tietysti heräsin joka päivä tähän todellisuuteen vasta virka-ajan jälkeen.

Talvikarvasta on jäljellä jonkin verran pehmoista pohjavillaa, jonka seassa on koko syksyn ja talven piehtaroinneilla kerätyt kentän hiekat. Todella esteettistä... Vain lavan kohta on kesäkarvassa. Kesäkarvaan näyttäisi tulevan söpöjä markanlantteja.

Tästä kuvakulmasta näkyy, että etujalkojenkin väliin on alkanut tulla vähän rakoa.
Läskiä on jo, enää puuttuu lihasta.

Tiistainen akupunktio sentään oli tavalliseen tapaan hyvää palvelua. Ruusa tosin olisi mieluummin jättänyt piikittelyn väliin, mikä ei jäänyt kenellekään epäselväksi.

Käsittelyn jälkeen ponilla kuitenkin oli kinttu kevyt, ei tarhaan kävellessä millään meinannut pysyä käynnin tahdissa.

Poni oli kuulemma ollut "ihan tukossa". Tukosten poistuttua poistuu ehkä ylimääräinen ruumiinlämpökin, arveli piikkimies.

Seuraavina päivinä ponitäti sai todeta, miksi Juppe tunnetaan myös liikanimellä ihmemies: ponin ruumiinlämpö oli palannut melko lailla normaaleihin lukemiin. Peukut pystyyn, että kyse olisi pysyväisluonteisesta ilmiöstä.

Ruusan yleiskunto muuten sai Jupelta kehuja: "Se on alkanut näyttää hevoselta." Eikä rimpula ole kuulemma enää niin, no, rimpula, kuin ennen.

Kieltämättä talvikarvan alta on vähitellen alkanut paljastua poni, jota ehkä kehtaisi vähän näyttelyssäkin esitellä. Poni ei tosiaan ole enää laiheliini, vaan kolkuttelee kohta jo plussapallokerhon ovella. Nyt on kuitenkin sitä kuuluisaa massaa, josta voisi ruveta rakentamaan lihaksia, jos vain terveys sallii.

Hoitojen viikko

Ruusalla on pitänyt kiirettä. On ollut kaikenlaista tärkeää tekemistä, tai lähinnä hoidettavana olemista. Ruusa voisi tosin tähän huomauttaa, että matka eläinlääkäriin ei ollut omavalintainen.

Torstaina meidät otti vastaan uusi vakio-ortopedimme Kim Sell. (Hän tosin huomautti, että ei voi laillisesti kutsua itseään ortopediksi, koska hevosortopedejä ei ole olemassa. Itsepintaisesti silti kutsun häntä sellaiseksi.)

Ruusa vimpuloi tutkimuksissa sen verran urakalla, että meinasi tyyneltäkin lekurilta mennä kuppi nurin.

Mutta kun tuli aika piikittää hankkariin Ruusan ikiomaa elämän eliksiiriä, ponilla ei ollut enää edes omasta mielestään mitään hätää. Jos jossain kohtaa pitää järjestää yhden ponin mielenosoitus, lienee kuitenkin kaikkien osapuolten kannalta parempi ajoittaa se tutkimukseen eikä piikitykseen.

Tällä kertaa neulalla tökittiin paitsi oikean takajalan hankositeeseen, myös vähän ärtyneeseen oikeaan etujalkaan. Hevosen oma veri on kuulemma aika tehokas kipulääke.

Tämä tuli todettua juoksutuksessa heti seuraavana päivänä. Ei ollut enää vaikea saada ponia liikkumaan. Oli vaikeampi saada pysähtymään. Ja ponin omavalintainen kiertosuunta oli vasen, mihin se tähän asti on pitänyt suostutella puoliväkisin.

Ruusa jätti siis täysin huomiotta eläinlääkärin suosituksen juosta alkuun enemmän oikeaan kierrokseen, johon oikean takajalan on helpompi liikkua. Kun kipu on jalan veritankkauksella hoidettu, ponin pitäisi kyetä käyttämään kaikkia jalkojaan tasapuolisesti. Halukkuus muuttaa totuttuja liikeratoja voi kuitenkin olla toinen juttu.

Ruusan omatoimijumppaa noin viikon takaa. Kuvamateriaali on nyt tätä tasoa, pahoittelen... Tämä otos on kaapattu videolta.

Joka tapauksessa käyttöä rimpulalle nyt olisi kovasti keksittävä. Kim Sell korosti jälleen, että ilman kunnollista jumppaa jalka ei parane. Vaikka luulin, että olimme jo nyt tehneet aika paljon töitä, eläinlääkärillä oli asiasta vähän eri näkemys. On nostettava panoksia.

Eläinlääkärin suositus oli esimerkiksi liinassa juoksuttaminen, askellajina etupäässä ravi. Laukassa on kuulemma liian helppo lintsata yhdellä kintulla. Käynti puolestaan ei riitä jumpaksi. Ja kunnon liikuntaa pitäisi rimpulalle nyt tarjoilla ainakin viidesti viikossa. Ei pääse enää omistajakaan lintsaamaan, ainakaan ilman kirveleviä pistoksia omatunnon suunnasta.

Myös tänään Ruusa joutui narun nokkaan. Maan valkaistuminen yön aikana ei varsinaisesti ollut vähentänyt ponin kierroksia. Ensitöikseen rimpula veti muutaman minuutin sellaista laukkaa, että tädillä oli täysi työ saada pideltyä narun päästä kiinni.

Lienee melko turvallista sanoa, että Ruusan eteenpäinpyrkimys tekee paluuta. Tervetuloa takaisin, tavallisen rasittava teiniponi! Ponin liikkumisessa ja liikkumishalukkuudessa on viimeksi kuluneen kuukauden aikana tapahtunut sellainen muutos, että ihan hymyilyttää.

Kaikkein levein hymy ponitädin huulille kipusi tänään noin 10 - 15 minuutin juoksutuksen päätteeksi. Silloin nimittäin tajuntaan puski tietoisuus siitä, ettei poni ollut hepulointinsa aikana mainittavasti hengästynyt. Ei, vaikka pohja oli lumentulon takia raskaanpuoleinen.

Vuosi sitten se olisi tällaisen juoksemisen jälkeen puuskuttanut puoli tuntia, vaikka sai silloin päivittäin kortisonia suoraan keuhkoihin.

Yksi hengityskapasiteettiin vaikuttava tekijä on voinut olla sekin, että nikamalukot keuhkojen tienoon selkärangasta ovat auenneet. Näin pohti osteopaattimme Mari Hyytiäinen, joka käpälöi rimpulan läpi tänään.

Pääosin poni antautui hoidettavaksi varsin autuas ilme naamallaan, mitä nyt oikean etujalan hauiksen käsittelyssä pyrki nappaamaan palan osteopaatin takapuolesta ja oikeaan takajalkaan ei olisi mielellään saanut koskea ollenkaan.

Vasemman takajalan tilanteeseen Mari oli kuitenkin hyvin tyytyväinen. Se on kuulemma nyt toiminut kuten takajalan kuuluu. Tämä on varsin huomattava parannus alkuperäiseen tilanteeseen, jossa ei toiminut oikein mikään jalka.

Moni muukin ensikerralla vakavasti jumittanut paikka oli nyt positiivisempi.

Osteopaatin kotiläksyinä saimme paitsi edelleen jumppaa, myös hierontaa. Murheenkryynikinttua kannattaisi kuulemma hieroa kintereestä kavioon asti samaan tapaan kuin linimenttiä jalkaan hinkuttaessa.

Ylälinjaa puolestaan pitäisi venytellä. Tällä hetkellähän ponilla ei varsinaisesti sellaista ole. Kaulassa kyllä riittää lihasta, mutta se on sijoittunut esteettisesti varsin epäedulliseen paikkaan. Tuhannen jumit seuranaan poni ei ole kyennyt liikkumaan oikeinpäin, vaikka olisi yrittänytkin. Toivottavasti lihaksisto alkaisi nyt kehittyä vähän tulevalle ratsulle hyödyllisempään suuntaan.

Kaula on kehittynyt vahvaksi - nimittäin alakaula. Poni ei ole ihan niin huonossa karvassa kuin kuvassa näyttää, vaan se on piehtaroinut huolellisesti kentän märässä hiekassa.

Loksahtelevat palaset

Ihan tässä parin viime viikon aikana olen alkanut uskoa Ruusan elävän sittenkin aikuiseksi asti. En enää mieti parasta tapaa ottaa poni hengiltä, vaan parasta tapaa jumpata sitä. Rohkeimmissa ajatuksissa näen jopa tulevaisuuden, jossa ponini on niin terve kuin valuvioilla varustettu eläin ylipäätään voi olla.

Yhtäkkiä on alkanut tuntua kuin palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen.

Palasten loksahtelun voi ymmärtää jopa melko kirjaimellisesti, sillä perjantaina Ruusa päätyi elämänsä ensimmäistä kertaa osteopaatin käsittelyyn. (Tästä on kiittäminen Aischan ihanaa omistajaa Saijaa, joka ystävällisesti varasi Ruusalle ajan oman hevosensa käsittelyn oheen.)

Ruusa ei ollut aina ihan varma, oliko osteopaatti hyvä vai paha.
Käsittelyssä murheenkryynikinttu.

Ei Ruusa-rukassa tainnut monta tervettä kohtaa olla. Pahimpina paikkoina osteopaatti mainitsi ylimmän niskanikaman ja ristiluun.

Ylin niskanikama oli kuulemma vinossa ja kallonpohja täysin tukossa. Vinoon oli päätynyt myös ristiluu. Nämä viat päinvastaisissa päissä ponia olivat vetäneet niiden välissä sijaitsevan ruhonosan kasaan. Siis käytännössä koko Ruusana tunnetun ponin.

Ristiluun vinouden takia Ruusan on ollut mahdoton ottaa takaosaa ja selkää käyttöön tavalla, jollaista ratsuihmiset poneiltaan yleensä odottavat.

Niskanikaman kipeys puolestaan on muun muassa estänyt ponia taipumasta vasemmalle. Ei siis varsinaisesti ihme, että ohjaustehostin on siihen suuntaan puuttunut ja poni on aina ollut vaikea juoksuttaa vasempaan kierrokseen.

Kallonpohjan kireys on voinut kaiken muun lisäksi haitata teiniponin keskittymiskykyä. Tässä kohtaa omistajan on helppo samastua ponin tuskaan, sillä jos omaa kallonpohjaani ei ammattihieroja hoitaisi kuukausittain, tuskin kykenisin edes ajattelemaan työelämän vaatimalla tasolla. Tästä huolimatta ei ole tullut mieleen, että Ruusalla voisi olla samoja ongelmia.

Tulipa todella "vuoden hevosenomistaja" -fiilis, ja nimenomaan lainausmerkeissä. Kumpikaan Ruusan kroppaa kinnaavista vioista ei nimittäin ollut uusi. Mikä pahinta, kumpikaan ei tullut yllätyksenä, vaan olin niitä epäillyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pari vuotta.

Niskan vamma voi hyvinkin olla seurausta siitä, että pikku-Ruusa kerran jäi riimustaan kiinni karsinan oven salpaan. Se ei temponut kauan, mutta tempoi kuitenkin. Muistaakseni päätin silloin, että tsekkautan tilanteen ammattilaisella mahdollisimman pian. Enpä olisi itsestäni uskonut, että se mahdollisimman pian olisi noin kaksi vuotta myöhemmin.

Epäilys ristiselän ongelmista puolestaan heräsi jo ponin 1-vuotiskesällä, kun sen lanne yhtäkkiä nousi silmiinpistävästi köyryyn.

Silloin muutama taidoistaan tunnettu hevosterapeutti saikin hätääntyneeltä tädiltä puhelun, mutta kaikki olivat kovin kiireisiä eivätkä ehkä pitäneet 1-vuotiaan poninrimpulan hoidontarvetta kovin akuuttina. Kun yksi arvostamani fysioterapeutti puhelimessa vielä arveli jumien korjaantuvan itsekseen, jätin asian sikseen. (Sekaannusten välttämiseksi on hyvä todeta, että kyseinen fysioterapeutti ei ole hoitanut minun eläimiäni.)

Näin köyryssä ponin lanne oli elokuussa 2012. Ei muutenkaan mikään edustava kasvuvaihe... Ponin olemuksesta näkee kauttaaltaan, että se oli hyvin sairas. Keuhkoputkentulehdus oli vaivannut pitkään ja poni söi vahvoja antibiootteja. 

Äkillisen köyrylanteisuuden aiheuttaja jäi arvoitukseksi, mutta potentiaalisiksi syypäiksi olen miettinyt esimerkiksi liukastumista laitumella tai lanneselän jumittumista kylmästä, kun poni on laiduntanut sateessa ilman loimea (kesä 2012 oli lämpötiloiltaan hyytävä). Asiaa tuskin on auttanut myöskään ponin taipumus keskittyä kiimassa pelkästään selkä köyryssä kuseskeluun.

Lopulta lanne palasi alkuperäiseen muotoonsa yhtä nopeasti kuin oli mennyt köyryynkin, mutta ilmeisesti tilanne jäi ihon alla kytemään.

Takaisin nykyisyyteen. Taikanäpit löysivät rimpulan kropasta kolmannenkin pahan paikan, joka vähemmän yllättävästi sijaitsi oikeassa takajalassa. Kyseinen kinttu oli kuulemma täysin jumissa puikkoluusta kavioluuhun. Totta puhuen en ollut koskaan tiennyt, että luutkin voivat olla tukossa. Ponin kroppa tarjoaa näemmä loputtomat mahdollisuudet erilaisten jumien kehittelyyn.

Oikealla puolella myös vatsalihas oli kivettynyt. Tämä on kuulemma voinut omalta osaltaan vaikeuttaa mahan ja keuhkojen toimintaa. (Ja epäilemättä kyseisten kehonosien vaivat ovat myös edesauttaneet lihaksen jumiutumista.)

Rimpula laitumella syyskuussa 2012 - lanneselän köyry on jo alkanut tasoittua, kyljessä näkyy keuhkoultraan tehdyn klippauksen jälki. Kaulasta on klipattu kohta, josta eläinlääkäri on ottanut limanäytteen ponin henitorven läpi. Ja päässä on se sama riimu, josta poni jossain vaiheessa jäi ovenripaan jumiin. 

Koska kaikki jumit ja kiristykset ovat olleet Ruusan seurana jo pitkään, sen lihaksisto on kehittynyt tukemaan vääränlaista, toispuoleista liikkumistapaa.

Olemme siis yhtä suuren ja vaativan urakan edessä kuin hurjan painonpudotuksen tyypit telkkariohjelmassa. Vuosien varrella 200-kiloiseksi lihoneesta ihmisestä ei tehdä normaalipainoista viikoissa, eikä vuosien ajan itseään vinoon jumpannutta ponia saada suoraksi silmänräpäyksessä.

Vaikka edessä on massiivinen työmaa, päällimmäinen tunne ei silti ole epätoivo vaan toivo ilman epää. Ponini ei ehkä sittenkään ole kuolemaantuomittu, vaan parannettavissa.

Vielä muutama viikko sitten minulla oli vain tuskallinen tietoisuus siitä, että ponini on kipeä ja vino sekä ylipäätään liikkuu hyvin huonosti. Mutta nyt alkaa hahmottua, mistä ongelmat johtuvat - ja ennen kaikkea, mitä niiden ratkaisemiseksi voidaan tehdä.

Tällä kertaa saimme kotitehtäviksi - jo harrastettujen puomitreenien lisäksi - ristiaskeleita ja peruutuksia (joita myös olin jo ponin kanssa tehnyt, mutten kovin järjestelmällisesti).

Ristiaskelia kannattaa kuulemma harjoitella yksi askel kerrallaan. Saa ponikin onnistumisen tunteita.

Kun pyytää etujalkoja astumaan ristiin, kannattaa kuulemma ensin saada poni ajattelemaan peruutusta, jotta se liikuttaisi myös takajalkoja eikä vain ruuvaisi kavioitaan maassa. Muutenkin pitäisi aina saada ajatus liikkeelle lähtöön ennen kuin pyytää ponia astumaan ristiin.

Koska oikea takajalka on merkittävän heikko, aluksi riittää, jos se astuu samalle linjalle vasemman kanssa.

Peruutusta poni ei rankaongelmiensa vuoksi ole tähän asti pystynyt tekemään oikein. Siksi se on peruuttanut vinoon. Lisäksi pää on ollut ylhäällä, selkä alhaalla.

Nyt pitäisi tarkkailla, alkaako poni peruuttaa suorempaan ja alkaako se laskea päätään, pyöristää selkäänsä.

Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kumpi takajalka liikkuu ensin. Osteopaatti piti todennäköisenä, että poni on tähän asti lähtenyt peruutukseen aina vasemmalla takajalalla, koska kyseisen kintun lihaksisto on kehittyneempi ja koordinaatiokin siten parempi. On myönnettävä, etten tähän asti ole hoksannut kiinnittää jalkaisuuteen mitään huomiota.

Lauantaina kävin ponin kanssa metsäkävelyllä. Metsässä poni joutuu vähän miettimään, mihin kavionsa asettelee, ja samalla käyttämään itseään.

Kokeilin eilen myös peruutuksia ja ristiaskelia.

Oikea takajalka astuikin vauhdikkaasti pitkälle yli vierustoverinsa.

Rimpula tsemppasi hienosti, mutta ehkä tavoite ei kuitenkaan ole niinkään mahdollisimman suuri liikerata kuin sen hallittuus? Ehkä pitäisi tavoitella mieluummin vaikka vähän rajoitetumpaa liikerataa kuin antaa ponin huitaista takajalka vauhdin voimalla ristiin. Ehkä kysyn aiheesta seuraavalla hoitokerralla.

Helppo liike ei ole kyllä peruutuskaan. Lauantaisissa treeneissä poni lähti taaksepäin lähes joka kerta vasemmalla takajalalla. Mutta viimeinkin suoraan. Eikä edes enää yhtä nurinniskoin kuin aikaisemmin, vaan ainakin välillä jopa ylälinjaa vähän pyöristäen.

Uskaltaako tätä sanoakaan, mutta nyt tuntuu, että tästä vielä noustaan.