Tukossa

Blogin päätähtönen on viime ajat ollut jollain tapaa alavireinen. Se ei ole vaikuttanut varsinaisesti kipeältä, mutta se ei kuitenkaan ole ollut ihan hyväkään. Tukossa, se sana ehkä kuvaa tilannetta parhaiten. Poni ei ikään kuin ole saanut itsestään irti sitä, mitä yleensä, eikä siitä ole tuntunut hyvältä yrittää.

Kun ongelma ei ole kovin selvärajainen, siihen on vaikea pureutua. Kutsuisiko eläinlääkärin vai osteopaatin, vai aloittaisiko sittenkin kengittäjästä. Tai ehkä pitäisi vain yrittää puoliväkisin panna poni hommiin, jospa liike olisi lääke. Aina on sekin vaihtoehto, että vain jättäisi asian huomiotta ja katsoisi, josko se siitä ajan kanssa. Siinä vaan olen kovin huono.

No, tällä kertaa tulin kutsuneeksi akupunktiohoitajan. Soitin tutulle akupunktiogurulle, koska ponin ruumiinlämpö jäi flunssan jälkeen hiukan koholle, ja sitten tietysti olivat nämä muut epämääräisyydet. Vastaavassa tilanteessa viime keväänä akupunktio auttoi.

Ponieläin hämmentyneessä tilassa toisena joulukuussa olleista aurinkoisista päivistä. Hämmennystä herättää ponissa ainakin se, ettei laatikossa ole heinää, vaikka se on heinälaatikko.

Tukossa, se oli akupunktiohoitajankin näkemys tilanteesta. Jotain pulsseja hän ymmärtääkseni tunnustelee. Sen pitemmälle ei ponitädin "asiantuntemus" tässä asiassa riitä. Tuntemansa perusteella akupunktiohoitaja sitten tökkii neuloja erinäisiin ponieläimen ruhonosiin. Tällä kertaa piikiteltiin etupäässä ristiselkää - ja otsaa.

Miksi otsaa, kysyi tietenkin aina yhtä utelias ponitäti. Akupunktioneulan tökkääminen otsaan, epäilemättä johonkin tiettyyn pisteeseen otsassa, on ilmeisesti hyvä tällaisiin epämääräisiin vaivoihin. Ja selvärajaisiinkin ongelmiin, joiden syy on tavalliselle ihmiselle käsittämätön.

Piikkimies tuikkasi neulansa Ruusan otsaan, koska hänestä tuntui, että poni oli lipsahtanut vähän itsensä ulkopuolelle. King is not in the castle. Kun kuningas ei ole linnassaan, ei ole valtakunnassakaan kaikki hyvin. Neula otsassa palauttaa kuninkaan linnaan ja ponin omaan päähänsä. Pitäisi alkaa taas valtakunnan (eli ruhon) asioiden luistaa.

Jäämme odottamaan tuloksia.

Hoidon aikana poni ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että jotain tapahtui. Toivottavasti tästä seuraa voinnin paraneminen.

Seuraavan kerran soitto akupunktiohoitajalle on hoitajan arvion mukaan ajankohtainen sitten, kun alkaa taas tuntua, että poni on tukossa ja itseltään hukassa.

Tiistaina poni nautti kiinalaisen lääketieteen saavutuksista, torstaina eli huomenna on länsimaisen lääketieteen vuoro yrittää. Aloitamme siis siedätyshoidon. Raporttia seuraa.

Poniinin piikkipäivät

Rimpulalla oli alkuviikosta oikeat piikkipäivät, kun tiistaina akupunktio-Juppe pisteli poniin yhdenlaisia neuloja ja keskiviikkona eläinlääkäri vähän toisenlaista.

Tekotaiteellinen otos rimpulasta pari päivää sitten.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että ensinmainitut neulat olisivat vähemmän ikävät kuin jälkimmäiset. Mutta konkaripiikitettävään eläinlääkärin neulalla on välitön vaikutus. Ruusa tietää, että kun eläinlääkäri tökkii neulalla, kohta alkaa väsyttää. Niin kävi nytkin, vaikka tällä kertaa neulalla vain valutettiin verta putkiloon eikä tuupattu mitään vastavirtaan.

Samaan aikaan kun placebo valutti rimpulan päätä vääjäämättömästi kohti lattiaa, eläinlääkäri kuunteli Ruusan keuhkot ja sydämen. Ponilla on kuulemma urheilijan sydän - ainakin leppoisasta lepopulssista päätellen. Onhan se kiva, että edes joku rimpulan elimistä on urheilullinen! Keuhkot nyt ovat mitä ovat, mutta ainakin sydän toimii.

Verikokeiden tuloksista eläinlääkäri lupasi ilmoittaa keskiviikkona, vaan eipä kuulunut mitään koko eläinlääkäriasemasta loppuviikkoon. Paitsi että perjantaina kolahti lasku postilaatikkoon. On se kiva kun saa palvelua. Itse tietysti heräsin joka päivä tähän todellisuuteen vasta virka-ajan jälkeen.

Talvikarvasta on jäljellä jonkin verran pehmoista pohjavillaa, jonka seassa on koko syksyn ja talven piehtaroinneilla kerätyt kentän hiekat. Todella esteettistä... Vain lavan kohta on kesäkarvassa. Kesäkarvaan näyttäisi tulevan söpöjä markanlantteja.

Tästä kuvakulmasta näkyy, että etujalkojenkin väliin on alkanut tulla vähän rakoa.
Läskiä on jo, enää puuttuu lihasta.

Tiistainen akupunktio sentään oli tavalliseen tapaan hyvää palvelua. Ruusa tosin olisi mieluummin jättänyt piikittelyn väliin, mikä ei jäänyt kenellekään epäselväksi.

Käsittelyn jälkeen ponilla kuitenkin oli kinttu kevyt, ei tarhaan kävellessä millään meinannut pysyä käynnin tahdissa.

Poni oli kuulemma ollut "ihan tukossa". Tukosten poistuttua poistuu ehkä ylimääräinen ruumiinlämpökin, arveli piikkimies.

Seuraavina päivinä ponitäti sai todeta, miksi Juppe tunnetaan myös liikanimellä ihmemies: ponin ruumiinlämpö oli palannut melko lailla normaaleihin lukemiin. Peukut pystyyn, että kyse olisi pysyväisluonteisesta ilmiöstä.

Ruusan yleiskunto muuten sai Jupelta kehuja: "Se on alkanut näyttää hevoselta." Eikä rimpula ole kuulemma enää niin, no, rimpula, kuin ennen.

Kieltämättä talvikarvan alta on vähitellen alkanut paljastua poni, jota ehkä kehtaisi vähän näyttelyssäkin esitellä. Poni ei tosiaan ole enää laiheliini, vaan kolkuttelee kohta jo plussapallokerhon ovella. Nyt on kuitenkin sitä kuuluisaa massaa, josta voisi ruveta rakentamaan lihaksia, jos vain terveys sallii.

Mahakipuinen neulatyynynä

On ollut yhä vaikeampi sulkea silmiä siltä tosiasialta, että ponilla on maha kipeä. Epäiltyjen penkille on ensimmäisenä istutettu psyllium-kuuri, joka päättyi eilen. Kipristelyyn taipuvainen takamaha on tavallistakin tiukemmassa erityistarkkailussa.

Onneksi ponilla sattui olemaan tänään toiset treffit ihmemiehen alias akupunktiohoitajan kanssa. (Ensimmäisestä käynnistä täällä.)

Mahakipu ei ole hidastanut ponin menoa.
Tässä tyylinäyte eiliseltä, kun Ruusan ohjelmassa oli vapaavalintainen verryttely pellolla.

Ei voi sanoa, että Ruusa olisi liiemmin ilahtunut jälleennäkemisestä. Poni ei halunnut asettua, vaan vispasi joka suuntaan, nuoli vimmaisesti tädin kättä ja yritti purra akupunktiohoitajaa.

Mutta yhtäkkiä vispaaminen loppui ja ponin silmäluomet putosivat puolitankoon. Sehän sammui, virnisti piikkimies käsi ponin leukaperissä. No niinpä teki.

Mitä oikein tapahtui? 

Täti ei ollut ehtinyt edes huomata, että ponin toisen takajalan sisäsyrjälle oli jo ilmestynyt neula. Piikki oli kuulemma jossain mahakipupisteessä.

Ponin rauhoittuminen ei jäänyt pysyväksi tilaksi, mutta toivottavasti olo helpottui edes vähän.

Maha oli ihmemiehen mukaan selvästi kipeämpi kuin edellisellä kerralla, mutta toisaalta keuhkot vaikuttivat paremmilta. Poninomistajan maallikkohavainnot kieltämättä tukevat piikkimiehen analyysiä.

Tässähän alkaa kohta skeptikko kääntyä akupunktiouskovaiseksi. Tai no, niin kutsutuista vaihtoehtohoidoista akupunktio herättää kyynikkotädissä kenties vähiten epäluuloa, onhan hoitomuotoa aika paljon tutkittu ja monet eläinlääkäritkin ovat sen huolineet työkalupakkiinsa. (Lisätietoa aiheesta esim. YES:n pieneläinklinikan sivuilla.)

Kyllä sinusta vielä hevonen tehdään, jutteli hoitaja ponille. Hyvä siitä vielä tulee, hän lohdutti omistajaa. Toivotaan näin. Seuraavan kerran poni päätyy neulatyynyksi neljän viikon päästä.

Piikkejä lihassa

Sellaisia Ruusalla oli eilen. Piikkejä lihassa. Etupäässä selässä, mutta lopuksi jalassakin. Ponia tökki piikeillä akupunktiohoitaja, jota on monesti kutsuttu "ihmemieheksi".

Ihan alkuun ihmemies tunnusteli ponin pulsseja ja totesi, että poni oli ihan tukossa. Pulssit olivat heikot.

Oli tarpeen hoitaa maksaa ja munuaisia. Maksa kuulemma vaikuttaa limakalvoihin ja Ruusalla ne ovat turvoksissa. Ihmemies mietti, että ehkä henkitorvikin vaikuttaa siksi niin ahtaalta, että limakalvot ovat turvonneet. Tiedä häntä sitten.

Ruusan jalkaa on nyt todistettavasti piikitetty. (Tästä kuvasta jotenkin näkyy myös kaviotilanne: kanta on karannut liian eteen.)

Vaikka kyseessä oli Ruusan ensimmäinen kokemus akupunktioneuloista, se ei ajatellut hoidosta sen kummempia. Hoito kuin hoito. Epäilemättä tämä piikitys oli vähemmän epämiellyttävää kuin se neuloilla tökkiminen, johon poni on joutunut tottumaan eläinlääkäreiden hoidossa. Kiltti poni, totesi akupunktionisti.

No niin, nyt ponisi alkaa olla elossa, hihkaisi neulamies session päätteeksi. Minulle tämä oli tietysti iloinen uutinen, koska useimpien poninomistajien tapaan tykkään ponistani eniten elävänä.

Totta puhuen en ole varma, uskonko akupunktion mahdollisuuksiin hoitaa sisäelimiä. Yleensä uskon vain sellaiseen, mikä on tieteellisesti todennettu. Mutta toisaalta jos selkäkipu voi saada varpaan särkemään (kokemusta on), mikseivät sisäelimetkin voisi heijastella kehon muihin osiin ja päinvastoin.

En oikein tiedä sitäkään, mitä odotan näiltä hoidoilta. Toki ihmettä nyt vähintään.

Ruusa ainakin oli hoidon jälkeen iloisen oloinen. Ja koska akupunktio ei kuulemma rajoita ponin liikutusta, teini pääsi purkamaan iloaan aivan vapaana juosten.

Kenttä oli märkä, muttei liukas. Tämän tajuttuaan Ruusa pani kinttunsa liikkeelle eivätkä ne sen jälkeen meinanneet pysähtyä enää millään. Poni veti kenttää ympäri siinä määrin riemukkaassa vauhdissa, että ei voinut kun nauraa.

Ilosta puheen ollen, poni ei taida olla tässä kaksikossa ainoa, jolla on kevättä rinnassa.

Tädin rinnassa kevät kuplii outona tunteena, jota voisi kuvailla vaikkapa positiivisuudeksi tai iloisuudeksi. Viime aikoina en ole juuri ajatellutkaan ponin uudelleensijoittamista koiran ruokakuppiin, vaan olen jopa odottanut innolla tallikäyntejä ja nauttinut kiltiksi äityneen ponin kanssa puuhailusta.

Tätä ei varmaan kauan kestä, mutta yritetään nyt uskaltaa nauttia siitä ilosta, mitä saadaan.

Eilisestä päätellen optimismille on jopa jonkinlaista katetta. Riekkuessaan poni hengästyi toki rutkasti, mutta palautui. Ihan luomuna tämä ei tapahtunut, mutta lääkitystiheyttä on kuitenkin saatu vähennettyä joka toiseen päivään. Eilen oli astmapiiputon päivä.