Blogi viisi (!) vuotta - katsaus tilastoihin

Niin se aika rientää! Tuossa 4. helmikuuta tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni painoin Bloggerin julkaise-nappia. Varsinaisesti julkisuuteenhan tekstit eivät aluksi kuitenkaan päätyneet, vaan vasta muutamaa kuukautta myöhemmin uskaltauduin julkaisemaan blogin.

Minusta on aina hirveän mielenkiintoista lukea muiden blogien tilastoista, joten viisivuotisen blogitaipaleen kunniaksi seuraa pieni katsaus tämän blogin tilastoihin. Tosin vain Bloggerin tilastoihin, koska en ole yrityksistä huolimatta saanut otetta Google Analyticsista. Sen mukaan lukijoita on viikossa keskimäärin yhdestä kolmeen. Ainakin toivoisin, että todellinen luku olisi vähän enemmän.

Toiveajatteluun vastaavat Bloggerin omat tilastot. Epäilemättä ne kaunistelevat kävijämääriä ylöspäin, mutta kun niitä silloin tällöin tuijottelee, nähnee ainakin kehityskaarta.

Tämä teksti on ollut tekeillä aika kauan, mutta en jaksanut nyt tehdä enää tuoreempaa kuvakaappausta. Suunnilleen samansuuruisia nuo kartan vierustan lukemat olisivat siinäkin, vain tekstit-kohta olisi hieman erilainen.

Postaukset ja niiden katselumäärät

Kaikkien aikojen latauslukua on lihottanut eniten teksti Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa. Se on suunnilleen julkaisustaan saakka keikkunut tämän blogin sekä kaikkien aikojen että yleensä myös kuukauden luetuimpana. 

Mainittu päivitys on ollut sellainen pikkublogin pitäjän 15 minuuttia julkisuudessa -juttu, paitsi että sitä julkisuutta on kestänyt jo pari vuotta. Aina se vaan jostain pompahtaa Facebook-jakoon.

Tätä kirjoittaessa Blogger väittää, että tekstiä olisi luettu pökerryttävät yli 105 000 kertaa. Pikkublogin kirjoittajalle oli aikanaan pieni shokki, kun vähän jännityksellä julkaistu vitsi yhtäkkiä olikin niin sanotusti viraalihitti. Jännitys tuli siitä, että en tiennyt, olisiko siinä muiden mielestä mitään vitsikästä.

Kuvituskuvana Albertin hanki-ilottelua helmikuun alkupuolella.

Toiseksi luetuin teksti on niinikään kieli poskessa kirjoitettu, viime marraskuussa julkaisemani, Vaiettu addiktio - lue hevoskoukkuun jääneen koskettava tarina, jonka sivulatauksia on Bloggerin mukaan 11 000 ja rapiat. Ei siis puoliksikaan yhtä suuri menestys kuin edeltäjänsä.

Tästä voi päätellä, että onnistun kirjoittamaan suuren yleisön mielestä vitsikkäitä juttuja noin joka toinen marraskuu. Ei ehkä ihan vielä kannata haaveilla urasta komediennena.

Mutta miksi juuri marraskuu? Ehkä vain marraskuun harmaudessa on mahdollista saavuttaa riittävä sarkasmin taso?

Tuhatluvuille on päässyt blogin historian aikana muutama kymmenen postausta. Yleensä yli tuhannen näytön tekstit ovat sellaisia, joita on jossain jaettu. 

Pitkän aikaa yksittäisten tekstien latausluvut huitelivat ihan normaalisti sellaisessa useassa sadassa, mutta kuten jo aikaisemmin vinguin, syksyllä tuli romahdus. Romahduksen jälkeen lukemat ovat vakiintuneet sellaiselle keskimäärin 200 - 300 latauksen tasolle. Jos teksti vetää hyvin, latauksia on Bloggerin mukaan 400 - 600. Eli ei mitään huimia lukuja, mutta kuitenkin vähän enemmän kuin rekisteröityneitä lukijoita.

Tämä teksti on muuten blogin 520. julkaistu teksti.

Kommentit

Kommenttien määrään olen ollut tyytyväinen. Tätä kirjoittaessani blogiin on tullut kaiken kaikkiaan 3370 kommenttia. Aikamoinen määrä sekin, vaikka melkein puolet on omia vastauksiani.

Nähdäkseni kommentteja ropisee samanmoiseen tahtiin kuin monilla vähän isommillakin blogeilla - vaikka ns. huippubloggaajien määriin on tietysti vielä matkaa. 

Jo mainittu vinkkipostaus hevosihmistä kumppanikseen havitteleville on myös paitsi blogin historian luetuin, myös kommentoiduin 64 kommentilla. 

Eniten lukijoiden kommentteja on kerännyt Albertin syntymästä kertova Hän on, viimein, täällä tänään, jossa on peräti 48 lukijakommenttia ja vain 6 omaani. Olin aivan ihmetyksestä ymmyrkäisenä, miten paljon onnitteluja sateli. Moni vieläpä kertoi jännittäneensä kovasti ja käyneensä vähän väliä tsekkaamassa blogia, että joko nyt. Alberthan odotutti itseään pari viikkoa yli lasketun ajan.

Edellinen nollan kommentin teksti on julkaistu yli vuosi sitten, 24.2.2017. (Nyt kun tällä lailla paukuttelen henkseleitä niin tämä on varmaan se seuraava ilman kommenttia jäänyt.)

Kommenttikentässä on ollut välillä vilkastakin keskustelua -  enimmäkseen aivan asiallista. Jopa eri mieltä on pystytty olemaan riitelemättä. Hyvä te ja hyvä me!

Liikenteen lähteet 

Selkeästi eniten blogiin tullaan Googlen kautta. Hyvänä kakkosena on lähes aina Hippola.

Blogi on listattu myös Jalustin.netiin, mutta sitä kautta tulee osumia noin kolmanneksen tai puolet Hippolan määrästä - tai juuri nyt Jalustimesta on tullut 8 klikkausta samassa ajassa kuin Hippolasta 41. En tiedä, onko Jalustimessa pienemmät kävijämäärät vai hukkuvatko linkit siellä huomattavasti kilpailijaa suurempaan tarjontaan.

Normaalisti Jalustin olisi neljäntenä viittaavien sivustojen listalla, mutta yllä olevan kuvakaappauksen hetkellä Playsson on ohittanut sen. Nyt Playssonia ei enää edes näy listalla, kenties blogiäänestys on jo hiipunut (vielä muutaman tunnin vissiin voi äänestää!)

Kuten kuvasta näkyy, blogiin tullaan jonkin verran myös muiden blogien kautta. Mielenkiintoista on, että suunnilleen yhtä paljon tullaan supersuositun Jillan blogin kuin rekisteröityneiden lukijoiden määrällä mitattuna pienemmän Penaponinkin linkistä.

On kiva huomata, että Takaisin lähtöruutuun komeilee usean blogin linkkivinkeissä. Kiitos siitä!

--

En tiedä, miten paljon kasvun varaa tilastoissa olisi, jos lisäisin markkinointipanostuksia. Markkinointia olisi varsin helppo lisätä, koskapa tähän asti en ole mainostanut mitenkään muuten kuin ilmoittamalla blogin jo mainittujen kahden blogiportaalin listoille.

Markkinointia vaan ei hyvällä tahdollakaan voi laskea vahvuusalueekseni. Se on taitolaji. Jos mainostaa liian vähän, kukaan ei löydä, mutta jos mainostaa liikaa, tuputus herättää kielteisiä vastareaktioita. Toisaalta ehkäpä tavallisen ponitädin tusailublogille ei mitään jättiyleisöä löytyisi, vaikka markkinointiponnistuksia hoitaisi alansa supertähti.

Eli ei muuta kuin näillä eväillä kohti seuraavaa viisivuotiskautta!

Miksi ratsailla kannattaa käyttää kunnon kypärää

Olen aina käyttänyt kypärää uskollisesti käytännössä joka kerta, kun istun hevosen selkään. Onneksi, sillä sunnuntaina kypärä joutui tositoimiin. 

Tietenkin olin liikkeellä yksikseni. Ruusan kanssa sompailtiin vähän metsässä ja sitten lopuksi päätin vielä virkistää mieltä pienellä usvatuksella pellolla - kuten monta kertaa aiemminkin. 

Ei ole nyt tuoreita ratsastuskuvia, joten joudutaan tyytymään tällaisiin kuvituskuviin. Suunnilleen tälläviisiin on menty satulan allakin Muuten kiva, mutta kuvaajalla on vaihteeksi ollut sihti kalibroimatta.

Vähän poni siinä pukitteli, mutta en ajatellut siitä sen enempää. Kunnes tultiin viimeiseen ylämäkeen. En edes tajunnut, millaista pukkisarjaa poni siinä heitteli ennen kuin katsoin alaspäin ja tajusin painopisteeni siirtyneen jonnekin ponin kaulan yläpuolelle. Mitään ei ollut enää tehtävissä putoamisen ehkäisemiseksi, etenkään kun poni ei osoittanut aikomusta lopettaa rodeotaan.

Kun kypärä ilmalennon päätteeksi rusahti hankeen, ensimmäinen ajatus oli "voi perse, miksi pää edellä". Pää osui melko tiiviiksi aurattuun rekireitin pohjaan eli kovin pehmeään hankeen en päässyt laskeutumaan.

Hetken päästä totesin suureksi helpotuksekseni, että olin jaloillani eikä päähän juuri sattunut. Toisaalta niska oli kuin tulessa. 

Tässä jo aiemmin käytetty kuva muistutukseksi siitä, millaisia pukkeja Ruusasta sen niin halutessa lähtee.

Kunnon heppatyttönä ensimmäiseksi tietenkin talutin ponin karsinaan (poni ei ihme kyllä ollut jatkanut matkaansa omatoimisesti), riisuin karvasatulan ja suitset sekä heitin eteen vähän evästä. Sitten lähdin katselemaan, sattuisiko kotona olemaan joku, joka voisi toimittaa minut lääketieteellisen avun piiriin. 

Päättelin, että itse ei kannattanut istua rattiin, enhän uskaltanut liikuttaa kipeää niskaa yhtään. Olen kuullut liikaa juttuja siitä, miten niskamurtuma voi ensin tuntua pikkuvenähdykseltä, kunnes pieni väärä liike niksauttaa sen kohtalokkaaseen asentoon. Ennen kuin ehdin tallinpitäjän ovelle, tallikaveri kurvasi pihaan ja lupautui ilman muuta kuskiksi. 

Terveydenhuollon asiakastapahtuma kestikin sitten loppupäivän.

Ponitädin yläulokkeita tutkittiin vallan nykyaikaisen kuvantamisteknologian voimin. Lopputulemana voitiin todeta, että mikään ei ainakaan ollut murtunut tahi vuotanut kallon sisään. Huh, helpotusta. 

Päästä en itse ollut hoksannut olla kauhean huolissani, tunsinhan olevani täysissä järjissä ja tapahtumien kulkukin oli tallentunut kolhitulle kovalevylle aukottomasti. 

En ajatellut, että pääkopalle olisi varsinaista vahinkoa aiheutunut ennen kuin seuraavana päivänä menin töihin ja tajusin, että en tajunnut. Ajatus ikään kuin joutui ponnistelemaan läpi paksun puuron päästäkseen sinne, minne yritin sitä ohjata. Hieman haastava yhtälö ottaen huomioon, että työssäni ei ole ajattelutta onnistuvia elementtejä.

Vaikka varsinaista aivotärähdystä ei diagnosoitukaan, aivot taisivat siis kuitenkin vähän ottaa tapahtuneesta itseensä. 

Tästä huolimatta en ole oikein osannut jäädä sairauslomallekaan. Kun oli kaikenlaista sovittuna ja lääkärikin sanoi, ettei töihin osallistumisesta ole haittaa. Ilmeisesti kärsin siis myös tunnollisen työntekijän syndroomasta. Tosin työteho on ollut siinä määrin vajaa, että panoksestani ei välttämättä ole ollut työnantajalle myöskään merkittävää hyötyä. 

Maanantain aivosumu säikytti aika lailla. Nyt onneksi tuntuu jo vähän lupaavammalta. Ajatuskapasiteetti riittää varsinaiseen työntekoonkin eikä pelkkään hengessä mukana olemiseen. Vähän kyllä iltapäivällä alkaa puristaa ohimolta. 

Mutta olisinkohan nyt töissä, jos en olisi käyttänyt kypärää tai pään suojana olisi ollut potta jostain Väinämöisen ajoilta? 

Minähän ostin uuden kypärän reilu vuosi sitten ja ero monia vuosia vanhempaan malliin on kyllä ihan silmämääräisestikin havaittavissa. Kypärättä ratsastamisen typeryydestä en viitsi edes aloittaa.

Joulukuulta 2016 olevassa kuvassa mukana myös mainittu kypärä. Ja tämäkin usvatus jatkui kuvan ottamisen jälkeen pukkilaukalla, mutta tilanne ei päättynyt ratsukon erkanemiseen. 

Tapahtunut sai kyllä mietteliääksi. 

Ensinnäkin ihmetyttää, miksi poni pukitti omistajansa peltoon, vaikkei koskaan ennen ole sellaista harrastanut. Onko se jostain kipeä? Olisiko pitänyt herkemmin kuunnella, kun se ratsastuksen alussa sanoi, että tänään ei hotsittaisi. Edellisen päivän irtojuoksutuksessakin oli ollut vähän haluton. 

Vai onko kyse vaan kipakan ponin mielenilmauksesta, kun ihmisenkanniskelutehtävä on säännöllistyttyään alkanut maistua työltä? 

Onhan Ruusa ennenkin laukassa pukitellut, muttei koskaan niin, että olisin ollut edes kovin lähellä putoamista. Nyt veti sellaisen linkousohjelman, että ei tuskin olisin pysynyt kyydissä, vaikka se ei olisi tullut niin yllättäen. 

Toisekseen mietityttää, onko tässä nyt odotettavissa linkouspukkeja jatkossakin. 

Niskakivun vuoksi en uskaltanut mennä putoamisen jälkeen takaisin selkään, joten poni sai pompuistaan maksimaalisen palkinnon. Tuskinpa se osasi suunnitella heivaustani, kun sen selästä ei aiemmin ole pudottu (lukuun ottamatta yhtä selkäännousupyllähdystä), mutta oppiko nyt kerrasta? En välittäisi ottaa putoilemista tavaksi, etenkään volttityylillä.

Postauksen kiintiö-Albert. Sekin pääsee kovaa.

Lisäksi on vaikea välttyä mitä jos -ajatuksilta. Nyt oli onni matkassa, mitä jos seuraavalla kerralla enää ei? Onko harrastus todella sen riskin arvoinen? 

En pelkää ratsastusta itsessään, mutta olen jo kauan pelännyt putoamista. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi putoaminen on pelkkä harmiton pyllähdys. Vähemmänkin dramaattiset mätkähdykset kalvavat kropassa pitkään. Ja mielessä.

Kovin tiheästi en kylläkään ole kanveesiin iskeytynyt. Edellinen varsinainen selästäsuistuminen tapahtui aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. En ainakaan muista pudonneeni sen jälkeen kun Ruusan emällä menin viimeisiä kertoja ennen sen selkävaivan toteamista. Lähellä putoaminen on kyllä muutaman kerran ollut.

Se, miten paljon mitä jos -ajatukset haittaavat harrastusta, paljastuu vasta, kun on aika palata satulaan. Siihen menee hetki, koska ihan heti ei kannata ottaa uuden tällin riskiä. Ehkäpä se vielä kuitenkin tapahtuu.

Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!

Vihdoinkin hankitreeniä! (Mammaponin keuhkot testissä)

Ruusa taisi kuulla, kun jokin aika sitten aloin puhua lopullisista ratkaisuista, koska hengitystieoireilu näytti combackin merkkejä. Sitten tuli lumi ja comeback taisi peruuntua.

Muuten ihan kiva kuva, mutta mites tuo rajaus...

Mammaponin hengityselimistön toimivuutta on testailtu melkeinpä päivittäin milloin ohuemmassa ja milloin paksummassa hangessa. Ja ihan hyvin on henki kulkenut.

Otetaan nyt vaikka sellainen - tietenkin täysin hypoteettinen - esimerkki, että ponitäti olisi ennen aikuisen poninsa vapauttamista jättänyt seikkailumetsän aidan yhdestä kulmasta sulkematta (eiväthän ne ennenkään ole siihen kulmaan menneet). Ja sitten ponit testaisivatkin kiihtyvyyttään tallinpihan suuntaan jokusen sadan metrin ylämäkispurtilla umpihangessa.

Jos hengitystiekroonikon palkeet eivät sellaisen jälkeen lyö edes täydellä teholla, ei ehkä ei ole akuuttia tarvetta sille kuoppaa kaivaa tai pakastimeenkaan tehdä tilaa.

Jos ei muuta niin on se ihan notkea.

Eilenkin ponnyt saivat yhteistuumin sellaiset hankitreenit nuoskalumessa, että turkeissa oli sen jälkeen kuivattelemista. Tuollaisten hankijuoksukisojen päätteeksi saattaisi diagnoositonkin hevonen hetken puhallella.

Harmi, ettei tullut eilen kameraa mukaan, mutta aika samanlaiselta näytti meno kuin näissä reilu viikko sitten napsituissa kuvissa. Kivaa tuntuisi olevan.

Ruusan kanssa olen viritellyt taas myös ratsastusharrastusta.

Tällä kertaahan ratsastustauon syy ei niinkään ollut poniterveydellinen kuin ihmisen koheltamuksellinen. Moneen kertaan murjottu häntäluu on kestänyt rasituksen kohtuullisesti.

Onko teidänkin pellolla tällaisia peuroja?

Jokaisen tauon jälkeen kyllä tuntuu, että ratsastus pitää Ruusan kanssa aloittaa alusta. Siinä määrin alusta, että poni ei varmaan saisi ylälinjaansa enemmän nurinniskoin ja rankaansa kierommaksi, vaikka varta vasten yrittäisi. Tai ehkä nimenomaan yrittämisestä on kyse, mistäpä sitä tietää.

Mutta aina sitten saadaan edes jokunen hyvähkö askel, kerta kerralta vähän useampi ja vähän parempi. Esim. maanantaina laukkaspurtin jälkeen tuli muutama askel niin mallikasta ravia, että sen voimin hymyilin loppuillan. Ehkä tästä tusaamisesta vielä joskus tulee ratsastusta.

Poni ravaa vapaanakin näköjään aika litteänä.

Nyt poni on joutunut ihmistaakan kantajaksi vasta sellaisen 10 - 15 minuutin ajaksi kerrallansa. Aikaa on tarkoitus pidentää sitä mukaa kun ponin hengityksellinen ja lihaksistollinen kapasiteetti kohenee tai ainakin selkä tottuu rasitukseen.

Lyhyessäkin ajassa olemme ehtineet mennä kaikkia askellajeja enimmäkseen pellolla, jonne aurattuja rekiajelureittejä pitkin on kevyempi tallata kuin umpihangessa. 

Ratsukon molempien osapuolten mielestä ratsastuspätkien parasta antia on laukkaosuus. Alkuun ratsu ehdotteli laukkapätkiä joka väliin, mutta on sittemmin jättänyt askellajivalinnan pääsääntöisesti ratsastajan tehtäväksi.

Vähän on ratsastaja ollut varsinkin reipashenkisissä laukkailuissa jäykkänä ponin vertikaalijumppien varalta, mutta turhaan. Poni on pyyhältänyt vain eteenpäin, ei väärästä ruhonosasta ylöspäin. Parasta juuri nyt!

Muodon vuoksi vielä yksi (väärin tarkentunut) Albert-foto. Kyllä tästä varmaan ihan kiva ratsu kuoriutuu, jos niin pitkästi elää.

Vaikka Ruusa-ratsastukset ovat rajallisia niin määrältään kuin kestoltaankin, niillä on ollut merkittävä vaikutus ponitädin mielialaan. Kyllä taas jaksaa kärrätä kakkaa ja maksella laskuja, kun saa panostukselleen vastinetta.

Vaikka kyllä silläkin taitaa olla vaikutusta, että ei ole tarvinnut mudassa rämpiä. Toivotaan, että saisimme nyt ainakin vähän aikaa vielä nauttia hankitreenikeleistä.

Lisäys: Poistaako Blogger kommentteja? Sähköpostiin tuli ilmoitus uudesta kommentista tässä tekstissä, mutta blogissa kommentista ei näy jälkeäkään. Eikä ole edes ensimmäinen kerta, kun näin käy. Eli jos olet kommentoinut eikä kommenttia näy, en ole sitä itse poistanut! 

Oho, Takaisin lähtöruutuun ehdokkaana blogiäänestyksessä!

Onko Takaisin lähtöruutuun -blogi Vuoden hype? Tällaistakin pääsee nyt jännittämään kevään Blogiexpossa. 

"Oho" oli kieltämättä ensimmäinen reaktio, kun keskiviikkoiltana vilkaisin sähköpostia ja siellä oli viesti, että blogi on ehdolla tuollaisessa kategoriassa. Käsittääkseni Vuoden hype -kategoria on hämmentävästä nimestään huolimatta tarkoitettu ihan vaan aikuisten kirjoittamille blogeille. 

Albertkin yllättyi, että hänen bloginsa päätyi ehdolle.

Ehdokkuus yllätti nimenomaan iloisesti, erityisesti sen vuoksi, että ehdokasasettelu on lukijoiden käsialaa. Että joku on ajatellut tätä blogia miettiessään sopivaa ehdokasta tähän aikuisblogien kategoriaan. Kaunis kiitos jokaiselle tähän asti äänestäneelle!

Ehdokkuus saanee riittää tämän blogin palkinnoksi, sen verran on saatu kovat kisakumppanit samaan kategoriaan. Mutta kun ehdolle kerran on lähdetty, toivon tietysti, että tädin poniblogillekin jonkinlainen siivu äänistä lohkeaisi.

Muut Vuoden hype -ehdokkaat ovat siis Hevosvoimat pelissä, Pienistä unelmista totta sekä Kaktu ja Futura.

Eli nyt ei muuta kuin äänestämään omaa suosikkia! Siellä on ehdolla monta minunkin lukulistalleni vakiintunutta blogia. Äänestyshän avautui tänään ja on käynnissä kuun loppuun.

Voittajat palkitaan Helsinki Horse Fair -messujen yhteydessä 3.3. Se sattuikin sopivasti, sillä olin muutenkin aikeissa suunnata kyseiseen tapahtumaan - ensimmäistä kertaa ikinä.

P.S. Tuossa kuun alkupuolella oli muuten blogin synttäritkin. Tasan puoli vuosikymmentä tuli täyteen eli skål sillekin! On vaan ollut kaikennäköistä ulkoblogillista toimintaa tässä, etten ole ehtinyt kirjoittaa edes juhlapostausta.