Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.
 |
| Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari |
Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä.
Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!
Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).
No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).
Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).
No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua.
 |
| Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset. |
Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.
Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.
Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus.
Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut.
Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto.
Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän.
Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.
 |
| Kuva Leena Kahisaari |
Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu.
Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät suolisto-ongelmista.
Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle.
Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään.
Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään.
Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.
En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.
 |
| Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla. |
Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa.
Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma).
Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen.
Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.
 |
| Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen. |
Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.
Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.
