keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Mammaponin kuulumisia

Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.

Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari 

Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä. 

Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!

Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).

No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).

Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).

No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua. 

Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset.

Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.

Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.

Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus. 

Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut. 

Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto. 

Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän. 

Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.

Kuva Leena Kahisaari

Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu. 

Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät  suolisto-ongelmista. 

Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle. 

Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään. 

Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään. 

Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.

En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.   

Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla.

Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa. 

Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma). 

Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen. 

Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.

Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen.

Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.

Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.

perjantai 11. helmikuuta 2022

Murtuma, joka ei ollutkaan murtuma, ja mitä näitä nyt on

Terveisiä pitkästä aikaa täältä sairastuvalta, joka on sitten viime kirjoittaman siirtynyt. Ponnyt muuttivat lokakuun alussa siis uuteen paikkaan, ja sehän oli taas omiaan suistamaan asiat raiteiltaan. Tällä hetkellä poniterveydellinen balanssi on kuitenkin jo melko siedettävässä asennossa. 

Olen ollut erittäin tyytyväinen relokaatioon. Tallimatkakin lyheni noin 6 tai 8 kilometriä suuntaansa, mikä tarkoittaa päivässä 10 – 15:tä minuuttia vähemmän autossa istumista - ja näillä polttoaineen hinnoilla ero tuntuu myös kukkarossa. Nykyiselläänkin matkaa on silti omaan makuuni, budjettiini ja blogin aktiivipäivittämiseen noin 30 kilometriä liikaa. Vaan minkäs teet!

Tammikuussa 2022. Kuva: Leena Kahisaari

No, takaisin poniterveydellisiin seikkoihin, sehän porukkaa kiinnostelee, etenkin Instagramittomia, joille otsikko tullee uutena tietona. Molempien ponien kuulumisissa on paljon päivitettävää, mutta keskitytään tässä tekstissä nuorisojaostoon.

Alberthan tosiaan tuossa (viime vuoden) keväällä ja kesällä oli noin puoli vuotta saikulla, mistä 4 kuukautta ihan sairastarhassa, koska lähiklinikan (Hippomedi) mukaan sillä oli 1 - 2 takajalassa kavioluun ulkohaaran murtuma. 

Kesken saikkuilun tallille iski ikävä virus, joka aiheutti pitkäaikaista köhäämistä ilman kuumetta. Kaikki muut paranivat siitä, kun alkoivat taas kuntoilla, mutta Albert oli liikuntakiellossa, joten muiden parantuessa Albertin köhä vain paheni ja lopulta se yski niin sanotusti keuhkojaan pihalle.

No, lähiklinikalla todettiin bakteeritulehdus ja myös astmaattista tulehdusta. Albert sai ensin antibioottia ja sitten kortisonia. Ensin tauti tuntui menevän paremmaksi, mutta pian yskä paheni ja paksua keltaista räkää suunnilleen suihkusi sieraimista - tämä ei ole edes liioittelua.

Tämänkin kuvasi Leena Kahisaari

Erinäisistä syistä en enää halunnut rampata lähiklinikalla, vaan päädyin tuttuun ja turvalliseen. Tulipa motivaatio opettaa Albert matkustamaan yksin trailerissa, kun roudasin sen omalla kalustollani ja ajokortillani Viikkiin.

Viikissä selvisi, että ponilla oli ällöttävää räkää joka rööri täynnä. Myös vähän epätavallisempi paikka, nimittäin ilmapussi. Ilmapussiräkähän on aina hälytysmerkki, koska näin oireilee esimerkiksi sellainen sairaus kuin pääntauti. 

No, Albertilla ei pääntautia sentään ollut, mutta sille ei olisi saanut määrätä kortisonia. Albert sai lisää sulfaa, ilmapussit huuhdeltiin ja niihin laitettiin penisilliinigeeliä. Limanäytteet kertoivat, että Albertilla oli paitsi bakteeritulehdus, myös astma. Myös henkitorvi on hieman normaalia lituskaisempi.

Olisi ollut liikaa vaadittu, että tauti olisi jättänyt Albertin ilmapussit rauhaan yhdellä Viikin-reissulla. Tarkalleen ottaen kaupunkiretkiä vaadittiin kolme ja toisella kerralla selvisi, että Albertin ilmapusseihin pesiytynyt streptokokki oli osittain resistentti sulfalle - kuinkas muutenkaan. 

Jos ilmapusseihin asennettu penisilliinigeeli ei olisi tehonnut, Albert olisi joutunut piikitettävälle penisilliinikuurille - koska puhutaan melkoisen piikkikammoisesta ponista, tämä olisi tarkoittanut kanylointia ja pitempää klinikkavierailua. 

Albertia jännittää tällä hetkellä aika paljon olla kaukana kavereista, kuten tässä.
Se näyttää tässä myös jotenkin pieneltä, on oikeasti jonkun sentin yli 150 cm.
Kuva Leena Kahisaari

Sen verran oli tuuria matkassa, että streptokokki alistui paikallishoidolla. Vaikka Albertilla todettiin äitinsä tapaan astma, tätä ei toistaiseksi ole hoidettu mitenkään. Albertillahan on ollut koko ikänsä hengitystieoireilua, mutta tavanomaista herkempi ja pitkäkestoisempi hengästyminen ei ole sen menoa hidastanut. Eli seuraamme enemmänkin jaksamista kuin puuskuttelua. 

Ja nyt päästään viimein otsikon aiheeseen: koska murtumakontrollin aika läheni, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja läpivalaisuttaa ponin takakaviot samalla kerralla kun Albertin ilmapusseja hoidettiin.

Viikissäpä eläinlääkärit ja paikalla ollut kengittäjäguru eivät nähneetkään kavioluussa merkkejä murtumasta. Heidän mukaansa kyse oli luutumiskeskuksesta, siis aivan normaalista rakenteesta. 

Uusi diagnoosi oli omiaan panemaan ponitädin pasmat sekaisin. Kumpaa klinikkaa uskoa? Päätin ratkaista asian kolmannella mielipiteellä eli lähetin kuvat lausuttavaksi myös Teivon klinikalle. Sielläkään ei nähty murtumaa. Eipä siis ihme, että paranemista ei ottanut tapahtuakseen. 

Toisin sanoen käytin tuhansia euroja eläinlääkärinkäynteihin ja sairaskengitykseen sekä seisotin 4-vuotiasta ponia kuukausia sairastarhassa virhediagnoosin vuoksi. Samaan aikaan todellinen syy ontumalle oli vielä löytymättä.

Näin kirmaili Albert, kun sen elintila laajeni neljän kuukauden sairastarhailun jälkeen.

Joten kun lomani koitti elokuussa, suuntasimme jälleen uudelle klinikalle, tällä kertaa ihan maakunnan sisällä. 

Pitkään pikkumustan liinassa hölköttelyä sihdattuaan eläinlääkäritiimi tuli siihen tulokseen, että poni ei onnu takajalkaa, kuten edellisellä klinikalla oli tulkittu, vaan ongelma on edessä, tarkemmin sanottuna oikeassa etusessa. Kun jalka puudutettiin vuohisesta alaspäin, ontuma väheni. Niinpä tutkimukset keskitettiin oikean etusen alaosaan. 

Olisin tykännyt siitä murtumadiagnoosista enemmän kuin siitä, jota Albertille tällä reissulla tarjottiin. Vikaa löytyi sädeluusta, eikä ihan vähän. Suora lainaus eläinlääkärin harvasanaisesta diagnoosista: ”sädeluussa ikäisekseen kohtal. paljon muutoksia (skleroosia,useita laajentuneita verisuonikanavia), suoraan edestä otetussa myös 2 laajempaa cystamaista rakennetta”

Näin suuret muutokset nuorella hevosella eivät herättäneet tohtorismiehessä kovinkaan suuria odotuksia tulevaisuuden suhteen. 


Kuten blogin pitkäaikaisimmat lukijat ehkä ovat huomanneetkin, en ole kauhean hyvä luovuttamaan ponien kanssa. Albert on nuori ja ennen kaikkea rakas, joten sille ei heti annettu nallia otsaan vaan päätin tehdä kaiken, mitä suinkin voidaan. 

Se kaikki mitä voidaan käsitti heti klinikalla pari piikitystä. Syystä, joka minulle jäi epäselväksi, ponin kavioniveleen tuikattiin kortisonia (kavionivelessä ei paperien mukaan huomattu vikaa) ja lisäksi se sai enempi sädeluuongelmiin tarkoitettua Osphos-lääkettä.

Kun eläinlääkärin määräämä sairausloma oli lusittu, huutelin silloista tallikaveriani, hevosfysioterapeuttia, apuun. Hän oli sitä ennen nähnyt Albertin leiskauttelevan vain sellaista hullua päässä -tyyppistä ravia tarhassa (ks. ravikuva ylempänä), joten Albertin kökkö liikehdintä narun päässä tuli hänelle vähän puun takaa. Hän ihmetteli Albertin takaosan kummaa liikkumista, kuin ponilla olisi minihame päällä (jos onnistuin upotuksessa, video löytyy alla olevasta upotuksesta klikkaamalla nuolta oikealle). 


Lääkkeeksi fyssarimme määräsi puomiharjoituksia, peruutuksia (niitäkin myös puomien yli, koska kuulemma peruutuksessa ei kuulu laahata jalkoja), porkkanavenytyksiä ja metsässä rämpimistä. Tarkoituksena on saada ponin takaosa toimimaan ja kehonhallinta sellaiselle tolalle, että kipeälle jalalle tulisi mahdollisimman vähän rasitusta.

Nyt olemme sitten muutaman kuukauden jumpanneet ja tuloksia on tullut jopa enemmän kuin uskalsin ennakkoon toivoa! Ensin alkoi parantua takaosan liike - mikä alkuun johti siihen, että etujalan ontuma vain erottui kirkkaammin. 

Siinä vaiheessa kun poni ontui etujalkaa enää vain sisäjalkana ympyrällä, nykyinen tallinpitäjämme alkoi ehdotella ponin ratsuttamista. Fysioterapeutti oli samalla linjalla: ratsain poni olisi helpompi opettaa siirtämään painoaan pois vikapaikasta ja ontuma saattaisi kadota kokonaan. 

En tästäkään vielä uskonut, vaan kun tuli raspauksen aika, kysyin samalla eläinlääkärin mielipidettä liikkumisesta. Tässä vaiheessa etujalan ontuma oli loiventunut enää satunnaiseksi lyhyemmäksi askeleeksi ja eläinlääkärikin näytti vihreää valoa. 

Syksyllä uudessa kodissa. Albert on kotiutunut hienosti ja saanut kahdesta alkuperäisasukkiruunasta itselleen hyvät kaverit. Se on sosiaalisesti erittäin lahjakas kaveri.

Tällä hetkellä tilanne on se, että Albert ei onnu. Ja toinen tilanne on se, että Albertin ratsueskari on - viimein - aloitettu! 

Jos ratsutus olisi ajoittunut alun perin suunnittelemaani ajankohtaan eli aika tarkkaan vuoden taakse, olisin kuljettanut sen ratsutukseen Juupajoelle. 

Muun muassa edellä selostetut tapahtumat ovat kuitenkin johtaneet siihen, että olenkin nyt keikkunut selässä itse. 

Vaikka Albert ei nyt onnu, ei ole mitään takeita siitä, että se kestää jonkinlaista käyttöä. Tämä johti samaan johtopäätökseen kuin emänsä terveystilanne aikoinaan: yhtä hyvin voin sitten hoitaa ratsutuksen niin, että samalla rahalla saan myös itselleni oppia. Tähän on nykyisessä tallipaikassa tarjolla riittävä ammattiapu ja tuki tallinpitäjän muodossa. 

Tätä kirjoittaessa olen "ratsastanut" Albertilla pari kertaa - ilman satulaa, koska satulaa ei vielä ole eikä joku ole totuttanut Albertia liikkumaan satulan kanssa. Albertia vielä aika paljon jännittää, mutta se on suhtautunut uuteen tehtäväänsä periaatteessa neutraalisti. Toistaiseksi Albert ei varusteiden riisumisen jälkeen ole juossut kavereiden luo tai heinille, vaan on jäänyt kyselemään, vieläkö ihmisillä olisi tarjota joku tapa tienata vähän porkkanaa.

Aiemmin minua on kovasti jännittänyt ajatus Albertin sisäänratsastuksesta ja ylipäätään ratsastamisesta, mutta jostain syystä nyt olen saanut sellaisen tunteen, että Albertista tulee vielä hyvä ratsu. Sen selässä on tuntunut turvalliselta istua jopa tällä lailla inkkarina. 

Ehkä se vielä tästä! Ja jos ei niin pidetään hauskaa siihen asti.

P.S. Toki Albertilla on tässä ollut kaikenlaista pienempääkin. Se on 1,5 kuukauden aikana muun muassa saanut kahdesti vasemman etupolvensa turvoksiin (oletettavasti potku tai muu osunut) ja kerran syvähkön haavan oikean etusen olkavarteen - koska en ollut ehtinyt poistella loimea hetkeen eikä Albert paljon vaivoistaan juttele niin huomasin haavan vasta, kun se jo mäti. Ihmeen hienosti poni kuitenkin antoi hoitaa haavaa. Siis sen jälkeen kun eläinlääkäri oli apuaineineen käynyt tekemässä pohjat. Sitä ennen Albert yritti yhtä aikaa purra ja potkia, kun haavaan katsoikin, mutta eläinlääkärin käynnin jälkeen sai jopa työntää ruiskun haavataskun sisään eikä Albertia haitannut yhtään. Tällä tahdilla ei tarvitse kyllä yhtään pelätä, että terveydenhuollolliset toimet pääsisivät tässä ponitaloudessa kesken loppumaan.

 Muokattu 16.3.2022: Lisätty murtumadiagnoosin tehneen klinikan nimi.