Heinää muutaman tunnin välein vuorokauden ympäri - oodi ajastinportille

Yksi Ruusan ja Albertin kotitallin hyvistä puolista on se, että ruokintavälit ovat noin neljästä viiteen tuntia. Jopa yöllä. 

Kuinka tämä on mahdollista? Edes meidän tallinpitäjällämme ei sentään soi herätyskello keskellä yötä (vaikka näin iltaihmisen näkökulmasta melkein kyllä soikin). Yöllä ponit ravitsee ehkä nerokkain hevosalan keksintö vuosisataan eli ajastinportti. 

Tallinpitäjämme hankki ensimmäisen Feed-X-ajastinportin muistaakseni toissatalvena, eikä enää halunnut palata entiseen.

Jo yksi ajastin per tarha nimittäin joustavoittaa ruokintoja valtavasti. Jos yhdellä ruokintakerralla jakaa yhdet heinät polleille ja laittaa seuraavat portin taakse, ei tarvitse olla ruokkimassa 8 - 10 tuntiin! (Tai jos kuuden tunnin ruokintaväli on tavoitetilana niin sitten poissa voi olla jopa puoli vuorokautta putkeen.)

Ihmettelenkin, miksei vähintäänkin kaikilla päivätyössä käyvillä tallinpitäjillä ole ajastinportteja!

Ajastinportti näyttää tältä. Tuohon ylhäällä näkyvään väkäseen laitetaan porttinaru kiinni ja alhaalla näkyy ajastusaika. Tämä on viiden tai kuuden tunnin ajastin, niitä saa myös 12 tunnin ajastimella.

Sen lisäksi, että ajastinportti helpottaa ihmisen työtä, se tietenkin parantaa hevosten mahahyvinvointia etenkin yöaikaan (en tiedä ketään, joka heräisi keskellä yötä hevosia ruokkimaan, eikä sellainen olisi kovin terveellistäkään). Ennen ajastinporttia hevosille oli annettava hirmuinen määrä yöheinää ja silti ahneimmat ahmatit imuroivat ne helposti jopa alle tunnissa tai parhaimmillaankin parissa. 

Ruusa ja Albert olivat pitkään ilman ajastinporttia, mutta nyt nekin ovat saaneet omansa. Tämä tarkoittaa, että yöksi riittää sama määrä korsirehua kuin päivällä vastaavan pituiselle ajanjaksolle.  Silti ruokintavälit pysyvät kohtuullisena, joten mahahapot eivät pääse korventamaan limakalvoja ja pullukankin painonhallinta on ainakin jollain tasolla mahdollista. Aivan mahtavaa!

Tietenkään ajastinportti ei pelasta laumanjäsenten eritasoiselta ruokailunopeudelta tai erilaisilta ravinnontarpeilta, ellei sitten asenna sitä hevosten väliin. Meilläkin eräs ikäponi on välillä ison kasan kanssa omalla puolellaan ja tehokkaampi rehunkäyttäjä pienen nöttösen kanssa omallaan. Ajastinportti vapauttaa eläimet yhteiseloon sopivaksi katsotun erillisruokailuajan jälkeen.

Tässä näkyy jotenkin, miten naru tulee porttiin kiinni.
Kun aika tulee täyteen, tuo narua pitelevä väkänen heilahtaa tästä kohti katsojaa, jolloin naru irtoaa.
Toiselta puolelta olisi näkynyt enemmän, mutta kuva tärähti.

On olemassa monia muitakin automaattisia tapoja lyhentää ruokintavälejä, mutta ajastinportti on tavoista nähdäkseni yksinkertaisin ja halvin. Sekään ei ole ilmainen, mutta hinta on kuitenkin murto-osa esimerkiksi heinäautomaatin kustannuksista.

Lisäksi heinättimiä pitäisi laumassa olla useampi kuin yksi, portteja ei. Ja kasoja voi ajastinportin takana olla ihan niin monta kuin ruokkija jaksaa annostella. Me jaamme yleensä heinät miniannoksiin ympäri tarhaa, joten ponit joutuvat ottamaan askeleen jos toisenkin saadakseen kaikki korret imuroitua.

Ajastin ei tarvitse sähköä, vaan raksuttelee samalla mekaanisella periaatteella kuin munakello. Kun kellonaikavipu naksahtaa nollaan, ajastin vapauttaa aitalankaa pitelevän väkäsen ja lanka irtoaa.

Jotta hevoset pääsisivät sujuvasti siirtymään portin toiselle puolelle, tallinpitäjämme on ostanut kelautuvan portin. Eli kun ajastin vapauttaa langan, kela vetää sen pois tieltä ja väylä on vapaa ponien astella ruoan ääreen. Toinen vaihtoehto on asentaa narun toiseen päähän paino (edit. joka vetää narun pois hevosten tieltä). Sitäkin tallinpitäjämme on kokeillut, mutta kela on kuulemma ylivertainen.

Kela vetää portin pois tieltä, kun ajastin vapauttaa sen. 

Tietenkin ajastinportin käyttö vaatii kaksi asiaa: ensinnäkin, että hevoset ovat ulkona ja toisekseen että tilaa on riittävästi tarhan jakamiseen. 

Lisäksi yllä olevasta kuvasta on helposti pääteltävissä, että meillä käytössä oleva ratkaisu toimii vain, jos hevoset kunnioittavat sähkölankaa.

Olen todistanut esimerkiksi erään nimeltämainitsemattoman pikkumustan marssimista tällaisesta yhden langan portista läpi. Portin läpäiseminen on helppoa, jos uskaltaa, sillä lankaa pitää ajastimessa kiinni vain pikkuinen väkänen. Onneksi Albertkin suhtautuu itse sähköön asian vaatimalla kunnioituksella, joten ongelma on ratkennut virittämällä porttilankaan kunnon virta. Asia meni aika tehokkaasti perille, sillä sähköistyksen jälkeen varsa otti langan ensimmäisenä suuhunsa. Oppiipahan olemaan.

Näppärä henkilö voi asentaa ajastimeen myös murtovarman portin. Olen joskus nähnyt sellaisen interwebsin ihmeellisessä maailmassa, mutta en löytänyt googlella siitä sen enempää liikkuvaa kuin liikumatontakaan kuvaa. Pätevän näköinen systeemi se oli kyllä.

En keksi ajastinportista kyllä mitään huonoa puolta. Ponit saattavat vähän säpsähtää kelan ääntä, mutta samalla se on niille kuin ruokakellon kilahdus. 

En ole jaksanut kuvata omaa videota ajastinportista, mutta löysin Tmi Vilkkonin Youtube-kanavalta hyvän videon, jossa on käytössä tismalleen samat välineet kuin meillä. Kannattaa käydä katsomassa, jos aihe kiinnostaa.

Paskaduuni ei tekemällä lopu

Paskaduuniksi nimitetään työtä, jossa raskaasta hommasta ei heru arvostusta eikä oikein palkkaakaan. Tällaista työtähän tallilla riittää.

Vaikka moni työelämässä toivoo paskaduuneille pikaista loppua, hevostalliympäristössä kakkahommien loppumista ei tosissaan toivo kukaan. Onhan kuitenkin niin, että jos kakka loppuu, myös sen tuottajan loppu on käsillä.

Sitä itseään maanpinnassa. Kuvan poni liittyy tapaukseen.

Ponilapsen sairastaessa ponitädillä on ollut aikaa nimenomaan näihin kakkahommiin. Niitä on tarjolla lähinnä tarhassa, jonka hygieniasta huolehtiminen kuuluu sopimuksen mukaan tarha-asukkien omistajille.

Hevosvoimista on mukava osallistua lannanpoisto-operaatioon. Valitettavasti osallistuminen ei yleensä tarkoita varsinaisesti auttamista, jos sellaiseksi ei lasketa siivousalueella seisoskelua, rapsutusten kerjäämistä tai kärryn tuuppimista.

Sen verran palvelunsaajat kuitenkin auttavat, että pyrkivät tyhjentämään suolensa juuri silloin, kun kottikärry on vieressä. Silloin paskaduunari säästyy yhden kasan talikoimiselta, jos työntää työvälineen suoraan kakkivan elikon takapuolen alle.

Ponieläin haluaa osallistua, tai ainakin huomiota. 

Olen ollut huomaavinani, että hevosihmistön halukkuus osallistua oman eläimensä lopputuotoksen käsittelyyn on melko alhainen.

Ymmärtäähän sen, että jos maksaa hevosen säilytyksestä tonnin kuussa niin odottaa, että jätehuolto sisältyy hintaan.

Mutta muunlaisissa tapauksissa voisi ajatella, että kakka kiinnostaisi. Onhan hevosen lanta monesta syystä kiinnostava tuotos.

Tutkitusti vähämatoinen poni.
Vaikka ei niihin madonmunamäärityksiin
ihan sokeasti kannata luottaakaan.

Vaikka kakkahommista ei välttämättä tule euroja hevosenomistajan tilille eikä liiemmin arvostustakaan, siitä saa jotain muuta. Enkä nyt puhu pelkästään siitä, että paskaduuni käy jumpasta.

Isoin etu on ihan rahallakin mitattavissa: vähemmän kakkaa hevosen elinympäristössä merkitsee keskimäärin myös vähemmän loisia hevosen elimistössä.

Sen lisäksi, että ahkeruus paskaduunissa edistää hevoseläimen terveyttä, samainen prosessi myös tarjoaa valaistusta saman eläimen terveydentilaan.

Ei voi tuntea hevosta, jos ei tiedä, miten se kakkii.

Karsinaa tai tarhaa siivotessa näkee heti, miten suoli toimii. Onko kasoja normaali määrä? Onko kikkareiden koostumus optimaalinen? Kielteinen vastaus peruskysymyksiin herättää heti jatkokysymyksiä, kuten "miksi" ja "mitä voin tehdä asialle".

Niin että ei muuta kuin talikoimaan vaan!

Tähän aikaan vuodesta masentavan iso osa kakkahommista tosin tarjoaa kurkistusikkunan ihan johonkin muuhun kuin kuin tämänpäiväiseen suolen toimintaan. Lumen sulaminen on paljastanut, miten ylivertainen vastustaja talvi on paskaduunarille - etenkin, jos duunarilla on päivätyöt muualla.