Lakkasin säälimästä poniani, ja mitä siitä seurasi

Perussairaan ponin kanssa käy helposti niin, että omistaja alkaa sääliä ponia. Eihän se nyt pysty tähän eikä tuohon, koska sairaus. Parasta ottaa varman päälle eli hyvin varovasti. 

Tai en tiedä muista kroonikkoponien omistajista, mutta minä ainakin olen juuttunut tällaiseen ajatuskuvioon. Ruusa-ponillahan näitä rajoitteita riittää, merkittävämpänä tietysti monitahoinen hengitystieongelma ja tuoreimpana viime vuonna kengitysvirheestä alkanut jalkaoireilu. 

Saattaa olla, että mielikuvani Ruusan käyttömahdollisuuksista perustuvat aikaan, jolloin poni vielä pysyi elämässä kiinni lähinnä astmapiipun varassa. Nyt poni ei kuitenkaan ole tarvinnut inhalaattoria 2,5 vuoteen (*koputan raivoisasti puuta*) ja se liikkuukin aika normaalisti (*tähän lisää koputusta*), joten on varmaan mahdollista, että se sietää myös liikuntaa enemmän kuin joskus aiemmin. 

Kun poni lisäksi on silloin tällöin väläyttänyt aika kovaakin jaksamista, olen alkanut epäillä sen nykyisten rajoitteiden olevan ainakin osittain omien korvieni välissä.

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa tällainen aiemmin julkaisematta jäänyt otos viime syksyltä. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon, ei varmaan tarvitse erityisesti selittää, miksi. Ihan näin hienosti poni ei kyllä nyt ole mennyt. Olisi hienoa päästä tilanteeseen, jossa mentäisiin tasaisesti näin. Toive koskee ratsukon molempia osapuolia.

Tuossa ehkä pari kuukautta sitten päätinkin lopettaa tammani säälimisen ja säästelemisen.

Tähän vaikutti sekin, että poni pääsi talven aikana paisumaan epäterveisiin mittoihin sekä se, että alkuvuoden laiskottelun aikana sen löysät takapolvet alkoivat taas pettää alta. Eli liikuntaa oli vähän pakko saada lisättyä jo ihan terveyssyistä.

Juu, toki Ruusan hengitys on kuumalla säällä raskasta ja siitepölykin saattaa vähän ottaa henkeen, mutta tämä pitää paikkansa monen vähemmänkin diagnosoidun hevosen kohdalla. En tietenkään mene kentälle tekemään ravi-laukkatreeniä, jos jo alkukäynnit saavat ponin sieraimet levälleen. Mutta jos poni tuntuu muuten pirteältä, en jätä hengästymisen takia ratsastamatta pientä metsälenkkiä. 

Hoplop-hommissa ehkä pari viikkoa sitten. Pitää ehkä hommata taas mustat suojat kuvia varten... Sellaiset olivat, mutta yksi katosi talvella hankeen eikä sitä ole löytynyt.

Viime aikoina Ruusan liikuntalukujärjestykseen on mahdutettu ihan minimissään neljä kuntoilupäivää viikossa, yleensä viidestä kuuteen. 

Jumppahetkien lukumäärän lisäksi on kasvateltu vähitellen myös niiden kestoa ja intensiteettiä. Toisin sanoen, siinä missä kuntoilu aiemmin harvoin kesti yli puolta tuntia, nyt on ainakin kerran tai kaksi viikossa liikuttu tunnin verran (sisältäen pitkät alku- ja loppukäynnit). Lisäksi yhä suurempi osa liikunnasta tapahtuu muussa askellajissa kuin käynnissä. 

Ratsastanut olen kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Tässä kohtaa vielä hieman säälin, tai oikeastaan säästelen selkää, enkä ole istunut karvasatulassa kuin korkeintaan 20 minuuttia kerrallaan (plus alku- ja loppukäynnit taluttaen). Vähitellen aikaa on toki tarkoitus kasvattaa, mutta en usko mitään hyvää seuraavan siitä, jos pyydän ponia kantamaan suhteellisen painavaa ratsastajaa puuttellisilla selkälihaksilla kauhean pitkään.

Muut kuntoilut ovat muodostuneet irtojuoksutuksesta (usein yhdessä Albertin kanssa, kaksi poniliikutusta yhdellä iskulla), ohjasajosta, muusta maastakäsin jumpasta ja kevyemmät päivät ihan vain narukävelyistä yleensä metsässä. 

Mukana menossa myös jälkikasvu.

Nyt, kun pellot näin kesän koitettua ovat viljelyskäytössä, meistä on jopa tullut aika tuttu näky naapuritallin kentällä. Näiden kolmen vuoden aikana, kun poni on nykyisessä paikassa asunut, olemme käyneet kentällä ainoastaan silloin tällöin ohjasajamassa. Nyt olen viimein ryhtynyt myös ratsastamaan siellä, kaikissa askellajeissa. Voisi sanoa, että oli jo aikakin!

Kenttäinnostus on osin myös käytännön sanelemaa, koska hiekkatiet ovat tällä hetkellä kuin betonia enkä ainakaan vielä raatsi ratsastaa niin pitkää maastoa, että pääsisimme kunnon laukkasuorille asti. 

Edelleenhän tämä nyt menee tosi kevyestä työstä, mutta löllöttelystä ei voi kertarykäyksellä hypätä rankkaan työhön. Myös omistajan aika on rajallista. Viime aikoina olen arki-iltaisin ehtinyt tallille vasta kello 20 aikaan. Sellaisina iltoina ei valitettavasti ole aikaa kuluttaa tuntia ponin jumppaamiseen, mutta olen pyrkinyt tarjoamaan ponille edes jotain ohjattua liikuntaa.

Ei näytä kauhean säälittävältä, vaikka onkin hengästynyt.

Mutta mitä onkaan seurannut säälin lopusta? 

No, ehkä vähemmän yllättävästi, poni jaksaa paremmin kuin aiemmin. Viime sunnuntai-iltana sillä esimerkiksi riitti aivan hyvin puhti parinkymmenen minuutin treeniin kentällä, vaikka päivä oli ollut suorastaan helteinen. Tällaista ei säälijä-minä olisi kuunaan tohtinut edes yrittää! Harjoittelimme laukannostoja ja menimme aika paljon raviakin.

Kentällä poni on kyllä aika tiheästi sitä mieltä, että hän on ollut jo niin hieno, että polettia pitäisi koneeseen saada (vähintäänkin aina, kun suustani pääsee kehusana, hyvin on ehdollistunut).    

Maastossa poni ei herkkuja paljon kysele ja pyrkii aina etenemään ravissa tai mieluummin laukassa, jos vain polulla ei ole kohtuuttomasti juuria tai kiviä. Jopa lenkillä, jolla Ruusan hengitys piti kuumuudessa ääntä, se halusi pari reipasta laukkapätkää. Ratsastuksen jälkeen tekivät vielä Albertin kanssa laitumella sellaiset intervallitreenit, että molemmat puuskuttivat pitkään.

Välillä huvittaa hypätäkin. Tässä näkyy, että keskivartalossa on pikkuisen ylimääräistä...

Aiemmin olen tarkkaillut ponin hengästymistä vähän hysteerisestikin ja ahdistunut, jos poni on tuntunut hengästyvän kovin helposti tai voimakkaasti. Mutta saahan hevonen nyt hyvänen aika välillä puuskuttaakin! 

Olenkin siirtynyt hengästyksen kyttäämisestä palautumisen seurantaan: harkitsen säälitilaan palaamista siinä vaiheessa, jos puuskutus alkaa jatkua pitkään tallille palaamisen jälkeen. Toistaiseksi hengitys on tasaantunut ihan hyvin, paremmin kuin säälijä minussa olisi uskonut. Lisäksi toki olen tarkkaillut jo mainittua jaksamista.

Kesä on tietysti vasta alussa, mutta uskon vakaasti, että kuntotason nostaminen parantaa hapenottokykyä myös niissä tilanteissa, joissa henki on vähän ahtaalla.

Poni myös näyttää nyt aika hyvältä, vaikka saisikin vielä laihtua. Ihan kuin polvien lonksuminenkin olisi vähentynyt.

Saattaa kyllä olla, että nostin vaatimustasoa vähän liian nopeasti, koskapa poni on kaiken hyvyyden lisäksi mennyt jumiin. Tai sitten jumit johtuvat aiemmasta liikkeen puutteesta, mitä tulkintaa puoltaa se, että sen pakarat olivat piukeat jo ennen aktivoitumistani. 

Niin tai näin, ehdin jo tottua siihen, että laukkaamisesta seuraa jossain vaiheessa ponin selän köyristyminen ja pukitusaikeet. Ja viime kengityksessä poni ei tahtonut saada takajalkoja pidettyä ylhäällä, siinä tuli vähän sepältä kirosanojakin. 

Olin kyllä jo ehtinyt soittaa hierojalle ennen kengitystä, mutta olisihan sitä voinut toimia vaikka vähän aiemminkin. 

Hieronnan - tai oikeastaan syväaaltohoidon - jälkeen olen joka laukannostossa odottanut, koska köyryily alkaa. Mutta poni on vain laukannut eteenpäin ilman mitään ajatustakaan pukituksen suuntaan!

Kannattaa siis jatkossa tilata hieronta heti, kun pukitteluaikeita alkaa ilmetä. Ei poni peräpäätään tuhmuuttaan heittele.

Täytyy toivoa, että saisin nyt pidettyä ponin vähän vetreämpänä, kun se on päässyt liikkumisen makuun. Sain ainakin hierojalta vähän lisää jumppaohjeita. Toisaalta voi olla, että ahkerahkon selässä istuskelun vuoksi joudun kutsumaan ammattiapua tiheämmin kuin tähänastisen noin kerran vuodessa.

En voi kehua poniani kovin korkeatasoiseksi ratsuksi, mutta en tiedä ehkä mitään parempaa kuin Ruusalla ratsastaminen. Nyt sitä sentään pystyy oikeasti ratsastamaan eikä vain matkustelemaan. Ties vaikka ponin koulutustaso tässä vielä nousisi jollekin kirjaimin ja numeroin ilmaistavalle tasolle.

Ruusan tuntien tämä ilo vielä todennäköisesti muuttuu itkuksi, mutta nyt niin sanotusti taotaan, kun rauta on kuumaa. 

P.S. Se, että olen ahkeroinut Ruusan liikutuksen parissa, on kokopäivätyöllisen elämässä tietenkin tarkoittanut sitä, että varsan koulutuksen edistäminen on ollut aika jäissä. Tähän toki myös vaikuttaa apukäsien puute. Apukädet olisivat tarpeen myös kunnianhimoisessa tavoitteessani opettaa Ruusa viimein kärryjen eteen. Tämä työ on enää kunnon valjaiden ja kärryjen ostamista sekä itse opetusta vaille valmis. Pohjatyötähän on vuosien varrella tehty paljonkin. Niin että saa tarjoutua, jos tämäntyyppinen poniharrastus kiinnostelee.

Kaksi vuotta Albertia

Niin se aika rientää, että tänään on tullut täyteen kaksi vuotta siitä, kun pitkä odotus palkittiin mustalla orivarsalla. 

Albert ponien hoplopissa ehkä viikko sitten.

Sanotaan, että kukin saamme elämäämme sellaisen hevosopettajan, jota tarvitsemme. Albert on todellakin opettanut minulle kärsivällisyyttä! Sen opastaminen kesyhevosen tavoille ei ole ollut ihan nopea eikä aina helppokaan prosessi, mutta lopputulos on palkinnut.

Jo varhain koin vahvasti, että Albert on varsa, jota ei voi pakottaa. Tämä käsitys on vain vahvistunut näiden kahden vuoden aikana. Jos Albertia yrittää pakottaa johonkin, johon se suhtautuu epäluuloisesti, se ennemmin rikkoo ihmiset ja itsensä kuin alistuu. Joten olen totuttanut sen kaikkeen rauhassa ja pala palalta. 

Taktiikka on toiminut, sillä minulla ei ole Albertin kanssa mitään ongelmia jokapäiväisessä elämässä. Ihmiseen epäilevästi suhtautuvasta pikkuvarsasta on kuoriutunut ensimmäisenä kaikkia moikkaamaan rientävä kullannuppu. Toki edelleenkään se ei suhtaudu kovin myötämielisesti esimerkiksi asioiden ruiskuttamiseen suuhunsa tai iholleen, mutta perushommat toimivat ja varsan kanssa on kiva puuhailla.

Juuri vähän aikaa sitten tallinpitäjäkin spontaanisti kehui, että Albertista on tullut niin mukava: kiltti ja rauhallinen. Musiikkia korvilleni!

Aika perusrauhallinen Albert oli jo orina, joten etukäteen pelkäsin ruunauksen hävittävän ponista kipinän. Niin ei onneksi käynyt, vaan ruuna-Albertissakin on villi puolensa. Tämä tulee esiin etenkin ruunaystävien seurassa. 

Ja vaikka varsa on edelleen vähän epäluuloinen herkkis, se ei ole mikään ns. silmänpyörittelijä vaan tutustuu rohkeasti uusiin asioihin. Jos sitä painostaa liikaa (tapahtuu lähinnä eläinlääkärin tai viimeksi kengittäjän vierailulla), se menee kyllä ns. tiloihin, mutta pääsee sieltä nopeasti poiskin. Kun Albert saa hetken rauhassa koota itseään, se palaa omaksi rauhalliseksi itsekseen ja homma voi jatkua.

Albert odottaa aina portilla, josko jotain tehtäisiin. (Edit. tässä kuvassa ei kylläkään ole portti.)

Vaikka kahteen vuoteen Albertin kanssa on mahtunut myös paljon huolta ja murhetta, en muista koskaan katuneeni sen "tekemistä". Joka päivä odotan innolla Albertin söpön naaman näkemistä, se ilostuttaa joka kerta. 

Joudun nyt jättämään synttäriposeerauksen pois tästä tekstistä, koska verenhimoisten ötököiden hyökkäyksen ja muiden muuttujien vuoksi emme saaneet varsasta eilen julkaisukelpoista kuvaa. Mutta tässä muutama kuva Albertin elämän varrelta.

3 päivää

3 viikkoa

Neljä kuukautta

Yhdeksän kuukautta

11 kuukautta

Vuosi

16 kuukautta

1,5 vuotta

Kevättä rinnassa ja rööreissä eli viime viikkojen kuulumiset

Kevään saapuminen on noteerattu talouden poniosastossa. Energiatasollisesti keväästä on seurannut ensin vauhdin lisääntymistä ja sitten hidastumista, ja taas reipastumista. Vauhtia säätelee pitkälti säätila.

Pikkumies kaipaisi toimintaa. Kuvassa näkyy hyvin myös Albertin emältään perimä welsh-naama.

Esimerkiksi tuossa pääsiäisenä totesin, että jatkossa pidän kypärän päässä myös ohjasajaessa.

Sinä päivänä Ruusa oli mennyt pellolla tosi hienon treenin. Ajattelin, että otan vielä yhden laukannoston ja sitten lopetan. Ruusalla oli sama mielessä, mutta pikkuisen eri käsitys lopettamisen tyylistä. Hän ns. läksi. Itse en ihan pysynyt perässä, vaan horjahdin, kompastuin mättääseen ja seuraavaksi tajusin iskeneeni pääni - kyllä, taas pääni - tantereeseen. Yllättävän kovalta tuntui maa siinä suojattoman otsalohkon alla, kun yksi ponivoima antoi vauhtia lentoon.  

Mainittu ponivoima itsehän kirmasi tässä vaiheessa jo täyttä laukkaa kohti tarhassa koko treenin ajan ikäväänsä kiljunutta lastaan. Äidinvaistot vissiin ajoivat ihmisen kuuntelemisen edelle. 

Yhytettyäni jälleen reiman ajoponini suuntasimme ottamaan vielä yhdet laukat sinne samalle pellolle. Setähevonen ja omistaja tulivat vielä matkaan varmistamaan, että a) päänsä lyönyt ponitäti ei pökerry yksin pellolle b) poni ei ota uutta kipinää. Kummaltakin skenaariolta vältyttiin, poni oli oikein mallikas.

Mitä luulette, tykkäävätkö nämä kaksi toisistaan? Ehkä myös hiukan samaa näköä?

Saatoin todeta, että ponini ehkä kestäisi pikkuisen rankempaakin treeniä, kun jaksoi ensin ehkä 40 - 45 minuutin ohjasajotreenin (joka sisälsi pääosin oikeinpäin liikkumista kaikissa askellajeissa), sitten muutaman minuutin intervallijakson reippaassa laukassa ja lopuksi vielä pienen loppuverkan kaikissa askellajeissa. Ja tämän jälkeen palautui ihan hyvin.

Näin on tilanne, kun sää suosii. Ja sään suosiminenhan tarkoittaa Ruusa-ponin kohdalla sitä, että mitä enemmän vilkaisu ulos saa ponitädin haaveilemaan pysymisestä sohvannurkassa vällyjen alla, sitä parempi on Ruusa.

Eilenkin kävin naapurin kentällä ihan ratsastamassa parinkymmenen minuutin treenin (ekaa kertaa olimme siellä ratsain!). Vaikka menimme suurelta osin ravia, poni ei edes hengästynyt. (Alku- ja loppukäynnitkin - taluttaen - olivat parikymmenminuuttisia johtuen matkasta kentälle.)

Toivottavasti kesä ei ole viime vuoden toisinto, että päästäisiin vähän sulattelemaan talven aikana Ruusan keskivartaloon ilmestynyttä plussapalloa.

Yksi syy hengityksen hankaluuteen lämpimällä säällä voi olla, että ponit pitävät mokomat kumman tiukasti kiinni talviturkeistaan. Olen jo lisännyt kivennäisiä ja vähän proteiiniakin sekä madottanut (Albertin peräti kahdesti, eläinlääkärin suosituksesta), mutta aina vain on talvikarvaa. Ruusa on saanut psylliumkuurinkin. 

Ei välttämättä jännevammaiselle sopivaa toimintaa, mutta minkäs teet. Kuva on huhtikuun lopulta laiduntreenistä äitiponin kanssa.

Albertkin on kuumuudessa kärsimisestään huolimatta ollut eläväinen. Pääsiäisenä se oli pakko päästää leikkimään setien kanssa, vaikka sillä on toisesta takasesta ojentajajänne paksuna (tämä on uusi vamma ja tällä kertaa turvotus todella kiistatta on jänteessä).

Alkoi raikulointi kohdistua vähän liikaa ihmissuuntaan. Ja kyllä pojat sitten temmelsivätkin ihan urakalla! Harmi, että jätin kameran talliin, kun päästimme porukan laitumelle treenaamaan. 

Ketterä poika on Albert. Kenttäponiainesta, jos vain fysiikka kestäisi.

Tällainen tällä kertaa.

Ennen takatalvea molemmat ponit ovat treenanneet ahkerasti myös kesälaidunkautta varten. Vähän suunniteltua ahkeramminkin, kun eräs nimeltämainitsematon oli yhtenä päivänä lähtenyt tallilta sulkematta laitumen porttia. Tarkoitetun vartin laidunnustreenin päälle oli tullut ehkä tunti suunnittelematonta lisäharjoitusta. Hups!

Onneksi omistajan orastava dementia ei vaikuta koituneen ponikaksikosta edes kaviokuumetaustaisen kohtaloksi. Tässä kohtaa kuivuutta voi kiittääkin, aika kauan saa poni nyhtää saadakseen kunnollisen ruohoannoksen.

Noin kuukauden verran ponit ovat saaneet nauttia myös normaalikokoisesta tarhasta. Olivat aika onnellisia, kun avasin portin. Alla pari kuvaa, joista saa osviittaa tarhan koosta (kokonaan se ei näy kummassakaan). Ja kyllä isompi tarha tarkoittaa myös selvästi enemmän kävelemistä, etenkin kun heinää jaetaan molempiin päihin.

Tässä jääkelillä suljetussa päässä, liukkauden takia tekemäni aita näkyy Albertin pään takana.

Ponit suunnilleen samassa paikassa, kuva otettu väliaikaisen aidan luota eli kuvassa näkyy ehkä kaksi kolmannesta tarhasta. Kuvassa näkyy myös Albertin ketteryyden lähde: se on aina joutunut nostelemaan jalkojaan.

Kuten jo mainittua, olen nyt pari kertaa viikossa katsellut maisemia ihan karvasatulastakin käsin. 

Häntäluu on kestänyt pikkulenkit. Sen sijaan kun yhtenä päivänä innostuin lähtemään tallinpitäjän kaveriksi kolmen vartin maastoon (hänen hevosellaan), häntäluu oli pari päivää nyrpällään. No can do, häntis, pakko vain tottua!

Tänään aion testata, mitä takapuoli tykkää ekstremestä eli erittäin leveästä ratsusta. Toisin sanoen olen menossa ratsastamaan curlylla.

Ponit "pikkutarhan" puolella.

Kunhan häntäluu tokenee, olisi kiva ratsastaa ihan oikeassa satulassa. Tätä edistin taas viime viikonloppuna, kun Horse & Rider in Motion -tapahtumassa oli paikalla satulaseppä Petro Sirola. Hyvä uutinen on, että hän oli varsin luottavainen pystyvänsä toimittamaan Ruusalle istuvan penkin, johon minä mahdun. Huono uutinen on, että ei alle kolmen tonnin. Lottovoittoa odotellessa.

Semmoista perusarkea siis täällä!

Ei se pöllömmältä näytä.

P.S. Viime postauksessa kuvaillulla Annan ja Marian vierailukerralla myös mittasimme Albertin. Ilmeni, että mittausmetodini (seisoin varsan vierellä, katsoin mihin asti ylsi ja mittasin välin kotona mittanauhalla) oli aivan yhtä tarkka kuin tähän tarkoitukseen valmistettu mittakin. Säkäkorkeudeksi saimme 145 cm ja lautaskorkeudeksi noin 147 cm. Vielä vähän aikaa voin siis unelmoida, että omistan ison ponin enkä pientä hevosta!