Operaatio Albertin 3-vuotiskuvat - näin alakaulaisesta varsasta taiotaan jalostusoriin näköinen ilman Photoshopia

Tässä hetki sitten olin tilanteessa, jossa tuskin olen yksin: nuori poni täytti vuosia, mutta kehitysvaihe ei ole idyllisimmästä päästä. Noin kauniisti sanottuna. Rumemmin sanottuna tekisi välillä mieli panna silmät kiinni tai katsoa Albertia vain edestäpäin, sillä siitä kulmasta näky on aivan miellyttävä. Kaikkein turvallisinta on katsoa vain naamaa, joka on ollut alati hurmaava siitä lähtien, kun pää putkahti ulos Ruusan peräpäästä.

Kehitysvaiheesta huolimatta pyysin kuvaajaa apuun, sillä kolme vuottahan täytetään vain kerran. Sattumalta kuvaussessioita tuli kaksi, koska tallikaveri sopi omalle hevoselleen kuvauksen ja minä pääsin poneineni siivellä mukaan. 

Kannatti ottaa toiset kuvat, koska lopputulos oli toisella kerralla käsittämätön. Jollain taikuudella Kani onnistui nappaamaan laihanpuoleisesta ja varsamaisesta täykkärikaulaisesta ruunastani kuvan, jossa se näyttää jalostusorilta. Tällä lailla: 

Tästä kuvasta näkee, miltä Albert ehkä näyttää kunhan saadaan sille ylälinjaan lihasta. Kuva Leena Kahisaari.

Voin kertoa, että Albert ei livenä näytä jalostusoriilta vaan keskenkasvuiselta varsalta. Ja erittäin ruunalta. (Vaikka kieltämättä se on komistunut päivä päivältä nyt kun on alkanut saada lihaa luiden päälle.)

Onneksi otimme toisetkin kuvat, sillä ensimmäisen session kuvasato ei ollut ihan niin imarteleva. Tämä ei todellakaan ollut kuvaajan vika, vaan itse asiassa olin niistä ensimmäisistäkin kuvista ilahtunut: Albert näytti paremmalta kuin pelkäsin.  

Ensimmäisissä kuvauksissa Albertilta kuitenkin puuttui poseerausmotivaatio eikä minullakaan arki-iltana oikein riittänyt kärsivällisyys täydellisen kuvan metsästykseen. 

Sama varsa kolme päivää aiemmin, eri poseeraus. Miten minusta tuntuu, että satulan etsinnästä ei tämänkään selän kanssa tule mitään juhlaa... Kuva Sini Tuhkunen.

Kaula jo paremmin, mutta jalkojen asento huonompi ja varsa on aika jännittyneen näköinen. Kuva Sini Tuhkunen.

Ensimmäisiä kuvia katsoessa tajusin, mikä oli poseerauksessa vialla. Saman voi  kuka tahansa havaita vertaamalla tässä esiteltyä kolmea kuvaa toisiinsa.  

Naruriimussa suoritetuista esityksistä ensimmäisessä Albert seisoo ryhdittömäksi valahtaneena ja kannattelee päätään lähinnä kaulan alaosan lihaksilla. 

Toisessa naruriimukuvassa kaula on vähän paremmin, mutta ulompi takajalka on liikaa mahan alla, jolloin takaosa on lysyssä ja lautanen näyttää tosi luisulta, vähän lyhyeltäkin. Albertilla on oikeastikin hiukan luisu lautanen (ei kuitenkaan lyhyt), joten sille sopii paremmin jos takajalat ovat aika lähellä toisiaan eivätkä liikaa rungon alla. 

Pääkuvista tuli ensimmäisessäkin sessiossa tyylikkäitä! Kuva Sini Tuhkunen.

Summa summarum, ei ole todellakaan yhdentekevää, miten hevosta kuvassa seisottaa! 

Joten jos näyttelyssä kuvaaja tuntuu vinkuvan loputtomiin hinkkausta hevosen asentoon, se ei ole kiusantekoa vaan pyrkimys saada hevonen näyttämään niin hienolta kuin mahdollista. 

Upeimmat yksilöt tietysti loistavat vähän vähemmälläkin hinkkauksella, mutta tällaisten tavallisemmanlaatuisten ponien kohdalla ero upean ja kamalan poseerauksen välillä voi olla hiuksenhieno. Tätä eroa voi kokeneenkin esittäjän olla hankala erottaa ponin pääpuolesta, joten kuvaajalla on iso rooli. (Korostan, että kaikki tämän postauksen kuvat ovat taitavien kuvaajien kädenjälkeä.)

Albertin kohdalla ratkaisevimmat tekijät ovat ryhti ja kaulan asento. Toiseen kuvaussessioon ryhti saatiin kohdalleen, kun äitiponi tuotiin Albertin etupuolelle. Rakasta äitiä katsellessa varsan olemus elävöityi ja pystyin pyytämään sen kaulaa hienolle kaarelle, jolloin alakaulasta saatiin taiottua ylväs ratsukaula.

Tässä kuvassa vähän häiritsee tuo ruma sidepull - ja se, että olen näköjään jättänyt naruna toimivan ohjasajo-ohjan pään repsottamaan. Minulla ei nyt ole Albertille mitään nättiä päävehjettä, kun se kasvoi ulos näyttelyriimusta eikä sillä ole edes nahkariimua tai suitsia. Kuva Leena Kahisaari.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, miten tuollainen aloituskuvan poseeraus syntyy, selostan seisotuksen salat askel askeleelta. 

1. Ensimmäisenä on saatava poni, no, seisomaan. Eli ennen kuin voidaan alkaa hioa asentoa, ponin pitää ajatella seisomista.

2. Kun poni on saatu sekä henkisesti että fyysisesti pysähdyksiin, asetellaan kintut. Tähän meni aika paljon aikaa jo siksikin, että Albertilla on harja väärällä puolella kaulaa. Koska tapana on kuvata harjattomalta puolelta, omat aivoni pyrkivät koko ajan järjestämään jalat väärinpäin. Oikeinhan on niin, että kuvaajan (tai näyttelyssä tuomarin) puolen jalkapari on "auki" ja kauempana kuvaajasta olevat jalat inasen enemmän vatsan alla. Itse tykkään siirtää jalkoja peruuttamalla ponia jalka kerrallaan, koska sillä lailla se vähemmän todennäköisesti lysähtää lavoilleen, mutta joskus eteenpäin korjaaminen on parempi. Ja välillä kun varsalla menee hermo, pitää ottaa ihan ympyrä ja aloittaa alusta. 

3. Kun jalat on saatu jähmetettyä sopivasti, katse suunnataan kaulaan. Ensin pitää saada hevonen nostamaan säkää ja kaulan tyveä. En osaa oikein selittää, miten itse teen tämän, mutta ainakin siinä ryhdistän itseäni ja saatan vähän hypähtääkin, että hevonen vähän terästäytyy. Saatan myös kädellä pyytää hevosta nostamaan päätään ja samalla kaulaa, ohjaan niitä vähän takaviistoonkin. 

4. Kun hevonen on ryhdissä, pyydetään sitä hieman venyttämään kaulaansa ja laskemaan turpaansa. Itse teen tämän kädellä, samalla pitäen kehonkielen ryhdikkäänä: houkuttelen kädellä turpaa ensin yläasennossa eteen ja lopuksi vähän alas, mutta kuitenkin koko ajan huolehdin, että ryhti ei lähde lysähtämään eli käsi ei saa tulla liian alas tai liian eteen. Jos poni alkaa lysähtää eteenpäin, aloitan alusta. Ideaalia olisi, jos hevosen saisi opetettua niin, että se sitten jäisi tällaiseen asentoon ja esittäjä voisi pakittaa pois kuvasta, mutta omani eivät ole niin hyvin koulutettuja. Kaikissa tämän postauksen kuvissa, joissa Albert kantaa kaulansa, näkyy miten kädellä rajaan "muotoa". Postauksen ensimmäisessä kuvassa kädessäni taitaa olla lisäksi porkkana. Herkku auttaa usein, mutta sitä ei kannata antaa hevoselle ennen kuin kuva on otettu, koska muuten  saa kuvia suullaan mukeltavasta ponnysta. 

Kun koko sarja on toteutettu onnistuneesti, lopputuloksena on uljas ratsukaulainen poseeraus, jollainen näkyy ensimmäisessä kuvassa. Toki ensimmäisessä kuvassa kaulaa komistaa vielä sekin, että tuuli hieman nostaa Albertin peikkotukkaa ja luo siten illuusion vähän muhkeammasta ylälinjasta. Plus aurinko osuu sopivasti korostaen niitä lihaksia, joita Albertilla on.

Tärkeimpiä avaintekijöitä täydellisen rakennekuvan metsästyksessä on tietenkin kuvaaja. Hänen pitää osata kertoa, milloin asento on imarteleva ja jos ei ole niin mihin suuntaan pitää korjata. Lisäksi kuvaajan on oltava nopea, koska varsinkaan nuoren ponin kanssa ideaalitila ei välttämättä säily monta sekuntia! 

Tässä vielä vähän realistisempi otos toisesta kuvaussessiosta - tässä äitiponi taitaa olla Albertin takana ja näkyy, että en saanut ponia ihan puhtaaksi. Kuva: Leena Kahisaari

Korona on vaikuttanut hevosenomistajan arkeen jopa nolostuttavan vähän - Työelämään paluulla isompi vaikutus

Olen ihmetellyt, miten nopsasti joillakin ihmisillä on hajonnut pää korona-aikaan. Etätyöläiset jopa kaipaavat kaiholla avokonttorin sekalaiseen hälinään ja muitakin oireita on raportoitu. 

Olen tätä ihmetellyt, koska henkilökohtaisella tasolla en ole havainnut koronatilanteen mainittavasti vaikuttaneen psyykeni tilaan. 

Sitten tajusin, miksi en tajua. Eihän korona lopulta ole vaikuttanut omaan arkeeni oikein mitenkään. Joo, olen nyt etätöissä, mutta edellisessä työssä totuin tähän muutenkin. Joo, olen nyt eri työtehtävissä kuin mihin olen työsopimuksen allekirjoittanut, mutta vaikka suren vakinaisten työtoverieni pitkiä lomautuksia, on tässä itsekkäästä näkökulmasta hyvääkin: työaika on ma - pe klo 8 - 16 eikä joka päivä heräämisestä nukkumaanmenoon.

Kiva tätien ponikuvauspäiväkin saatiin järjestettyä. Katsokaa nyt näitä ihanuuksia, varsinkin Ruusa tönöttää siinä niin herranterttuna. (Oikeasti kyllä tarvitsimme tallikaveria kuvausassariksi, että ponit saatiin aseteltua - useaan kertaan.) Kuva: Leena Kahisaari

Oikeastaan koronatilanne on vaikuttanut terveenä pysyneen poninomistajan elämään toistaiseksi nolostuttavan vähän. 

Paria lomautusviikkoa lukuun ottamatta olen saanut palkkaa ja tärkeimmät henkistä tasapainoa ylläpitävät elementit ovat olleet läsnä. Joka päivä ulkoilutan koiraa ja käyn tallilla. Eihän sitä ihminen muuta tarvitse kuin rahanlähteen ja eläimet, kun toislajisten ystävien oheistuotteena vielä saa mukavia lajitoverikontakteja.

Lauantaina meillä jopa oli aivan superkiva tätien ponikuvauspäivä, kun Kani saapui ikuistamaan tallikaverin suokkia ja siinä siivellä minunkin ponejani. Ihan jo kavereiden näkeminen tekee hyvää, saati sitten kun on upea sää ja kun kaiken huipuksi saa aivan ihania otoksia omista kullannupuista niin siinä on homma kohdallaan. Albertistakin tuli niin komea kolmevuotispotretti, että sitä kehtaa esitellä kelle vain. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin (Instassa kuva on jo ollutkin). Sovimme jo järjestävämme uuden kuvaussession joskus kesämmällä.

Varmaan koronan vaikutukset olisivat aika erilaiset, jos olisi koko tämä aika pitänyt olla käymättä tallilla. Ehkä muuten kestäisin korvaavien toimintojen avulla, mutta huoli omien ponien liikunnasta kiristäisi pään ympärille melkoisen vanteen. (Edit. Ja nyt kun julkisesti retostelin tällä niin varmaan saan taudin ja joudun olemaan pois tallilta.)

Vaivasin Kania vielä pienellä ratsastuskuvaussessiollakin. Harmi kyllä Ruusa oli ravissa vähän ep kaarteessa ja lämpöisenä päivänä muutenkin ihan vetämätön, joten ratsastin ehkä 10 minuuttia eikä poni esittänyt parastaan. Mutta aika kiva kuva tuli silti, en edes könötä aivan järkyttävästi! Kuva Leena Kahisaari 

Kolmen viikon tauko työelämästä kyllä aiheutti sellaista, että arkeen palaaminen on tehnyt tiukkaa. Korostan, että arvostan toki suuresti mahdollisuutta ansaita rahaa. On kuitenkin käynyt valitettavan selväksi, miten paljon tämä ansaitseminen vie arvokasta aikaa! Eli vaikka työ viekin vain kahdeksan tuntia päivässä, kärsin nyt pahanlaatuisesta työ haittaa vapaa-aikaa -syndroomasta. 

Kolmeviikkoisen työelämäirtioton aikana ehdin tottua siihen, että tallilla ehtii vaikka mitä. Saman päivän aikana saatoin harjoitella Albertin kanssa ohjasajoa, käydä Ruusan kanssa kävelyllä ja vielä ratsastaa lainaratsulla. Plus kaikki perushoitotoimet kolmelle. 

Yritäpä työpäivän ja koiralenkin päätteeksi tehdä sama niin ei tarvitse nukkua edes seitsemää tuntia vuorokaudessa. Paluu arkeen on ollut tältä osin tuskainen. Kokopäivätyössä käyvän koiranomistajan olisi hyvä keskittyä vain yhteen kaviokkaaseen, vaan minkäs teet kun niitä on kaksi ja vielä bonuskaverit päälle. Kun olisi niin kiva tehdä koko ajan kaikkea!

Albertin ensimmäisiltä kolmevuotisposeerauksilta tämä oli ehkä kivoin kuva, vaikka sen peikkotukka näkyykin. Edit: Tästä myös näkee eron ponitädin arkilookin ja kuvauslookin välillä (tosin kuvauslookiin kuuluva huppari on myös arkikäytössä)... Kuva Sini Tuhkunen.

Kun arki alkaa olla työpäivien jälkeenkin kovin aikataulutettua, alkaa tuntua siltä, että jotain pitäisi muuttaa. 

Olen jo joutunut myöntämään itselleni, että en ehdi joka päivä tehdä kaikkea mitä haluaisin, vaan on pakko jaksottaa. Albertin koulutukselle on aikaa lähinnä viikonloppuisin ja lainaratsulle annan korkeintaan yhden arki-illan, jona Ruusa joutuu tyytymään pelkkään tarhailuun. Ponien hampaitakin lutraan vain joka toinen ilta - tämä tahti on riittänyt pysäyttämään ex-lainaratsun setähevosen karieksen, joten se saa riittää minunkin poneilleni (varsinkin Ruusan mielestä koko huuhtelu voitaisiin kyllä jättää ohjelmasta tyystin).

Mutta jos joku nyt tuntee sydämessään läikähdyksen, että haluaisi juurikin tällaisia lähinnä maastakäsin palluteltavia ponikavereita niin otan avosylin vastaan etenkin Ruusan lenkkikaveriksi. Mielellään omalla kyydillä kulkevia, jospa vaikka joskus saisin pidettyä tallivapaankin. 

P.S. Vakiolainaratsu lähti eilen laitumelle, joten sitä ei ole ohjelmassa muutamaan kuukauteen. Sen sijaan pääsen tänään kokeilemaan aivan uutta tuttavuutta! Siitä ei ole tulossa vakiokaveria, koska sillä on normaalisti liikuntalukkari täynnä. Hauska silti päästä kokeilemaan, vastaako ponista päältäkatsellen saatu käsitykseni selästäkäsin koettua todellisuutta.  Ja kyllä, tämä kaveri on poni, toisin kuin laitsalle lähtenyt, jolla on säkää jotain 170 cm.  

  

Hyvää synttäripäivää maailman parhaalle Albertille!

Alberts, Albööt, Pilpertti, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja tänään juhlikaamme, sillä rakas pikku tähtipää on jo 3-vuotias! Niin se aikaa rientää, kuten en näköjään väsy ihmettelemään.

Päivänsankari juhlii perinteisin menoin eli leikkimällä vertaistensa kanssa, vierailemalla vihreässä buffetissa ja muuten vain mutustelemalla. Ehkäpä pari ylimääräistä porkkanaakin saattaa suuhun eksyä.

Eilen otimme myös synttäripotretteja, mutta kuvaaja ei pystynyt heti lähettämään niitä, joten ne saavat vielä odottaa. Laitetaan sen sijaan leikkikuva ehkä parin viikon takaa. 

Painihommia bestiksen kanssa.

Synttärisankarin elämä on nyt ihan kivasti mallillaan. Se elelee vielä kahdestaan äispän kanssa, mutta käy päivittäin leikkitreffeillä.

Uuden bestiksen kanssa on nujuaminen lähtenyt sellaiseen vauhtiin, että Albert on edelleen alipainoisesta olemuksestaan huolimatta alkanut kehittää ns. pussihousuja. Kylkiluut hiukan paistavat edelleen, mutta lihaspaikkoihin on tullut täytettä. 

Odotan loppujen paikkojen täyttyvän laitumella. Sinne Albert valitettavasti ei saa kaverikseen mainittua uutta bestistä, mutta luvassa on kuitenkin ikätoveriruuna. Pikkumusta on osoittautunut varsin hyväksi ystävystyjäksi eli eiköhän sielläkin ihan hyvät leikit saada aikaan.

Pikku-Albert noin kolmen viikon iässä.

Albertin koulutusasiat eivät ihan hirveästi ole viime aikoina(kaan) edistyneet, mutta taannoisen loma-lomautuksen aikana sentään lähes joka päivä teimme jotain. Ohjasajotreenejä olemme tehneet lähinnä omassa tarhassa ilman apukäsiä. Vähitellen alan itsekin saada varsaan sellaista otetta, että kaasu, jarru ja ratti toimivat jonkinlaisella luotettavuudella. Tuttujen aitojen ulkopuolella on vielä hankaluuksia. Toistaiseksi harjoituksissa on pysytty hitaimmassa askellajissa.

Albertin koulutus on todellakin ollut aikamoista pähkäilyä ja tuskailua. Monesti olen jostain asiasta ajatellut, että varsa ei koskaan opi käsillä olevaa asiaa. Useasti olen epäillyt, että kerta kaikkiaan vain olen saanut käsiini minulle liian vaikean varsan. Epäonnistumisia on tullut, mutta loppujen lopuksi vaikeuksista on selvitty. 

Varsan mielentila on jo ainakin vuoden verran pysynyt pääosin mallilla zen. Ruunapojan nykyistä rauhallisuutta en kyllä olisi ihan heti osannut ennakoida silloin kun ensimmäisten kuukausien ja oikeastaan vuoden aikana tuskailin pienen herkkisprinssin kesytyksen ja isojen reaktioiden kanssa.

Isot reaktiot ovat kyllä edelleen olemassa, mutta ne tulevat ulos enää vain varsin äärimmäisissä tilanteissa. Nuorempana niitä esiintyi heti, jos Albert jostain ahdistui. Nykyisinkin ahdistustilanteessa käyttäytyminen on kyllä kaukana mallikelpoisesta, sillä tilanteesta pois pyrkiessään Albertista tulee jyrä. Tuntuu, että se silloin oikein pyrkii keilaamaan minut tieltään. Tämä on tietysti erittäin epätoivottua ja vaarallistakin, joten ihmisen oman tilan kunnioitus on ehdottomasti koulutuksen ykkösprioriteetti tällä hetkellä.  

Tämä on edelleen lempparikuviani Albertista.

Edelleen käsillä olevista vaikeuksista huolimatta nyt jo uskon, että pystyn kouluttamaan tämän varsan. En välttämättä yksin, mutta kyllähän apua lähes mihin tahansa ongelmaan on saatavissa euroilla.

Noin pääsääntöisesti toiminta Albertin kanssa nykyään onneksi lähinnä edistää omistavan portaan mielenterveyttä. Myös ulkopuolisilta tulee sen käytöksestä pääosin positiivista palautetta. 

Katsotaan, kuinka tädin käy sitten kun on aika alkaa kivuta selkäpuolelle ponia. Jotenkin luotan siihen, että löydämme siihenkin yhdessä semmoisen opintien, ettei Albertin tarvitse heivata painolastia tantereeseen. Siihen ainakin pyritään. 

P.S. Kylläpä on raivostuttava tämä Bloggerin uusi versio! Kuvien lisäämisestä ja siirtelystä tekstin sisällä on tehty lähes mahdotonta... Argh. 

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa

Kyllä se vain niin on, että ratsastaja tarvitsee ratsastusta.

Minullehan kävi hiljan niin, että päädyimme ainoan ratsastusikäisen ponini kanssa yhtä aikaa vapaalle. Minä lomautuksen ja palkallisen loman takia, poni itse aiheutetun vammautumisen. Molemmat lomat kestivät suunnilleen saman ajan.

Vaikken ole Ruusa-ponilla paljon ratsastellut normaalistikaan, parin selässäistumiskerran poistuminen viikko-ohjelmasta samaan aikaan vapaa-ajan ekspontentiaalisen lisääntymisen kanssa otti yllättävän koville. 

Muistin taas, miten paljon raskaampi ihminen on ei-ratsastava kuin ratsastava minä. Sekä omalle itselleni että muille elämäni osallisille. Parissa viikossa normaalistikin hieman vallitseva takakireys alkoi tosissaan kiristää ja ulosantini virittyi turhan useasti valitustaajuudelle.   

Kiristelyistä johtuen ryhdyin poikkeuksellisiin toimenpiteisiin. Siis korostamaan kaikille, miten paljon kaipasinkaan ratsastusta, ja ihan suoraan kyselemään, josko joku hevonen olisi liikutusta vailla. Kalasteluni tuotti kuin tuottikin tulosta, tosin vasta viimeisen lomaviikon lopussa. Mutta otinkin sitten heti kaiken irti ja ratsastin neljästä päivästä kolmena, samalla hevosella kaikki.

Uudet lainakorvat ja -kaula.

Olo oli jo ensimmäisen satulassa istumisen jälkeen erilainen. Ihan kuin aurinko olisi alkanut paistaa päänkin sisällä. 

Nopeampaa ja halvempaa kuin terapia! 

Jopa ihan vaan maisemien katselu kävelevän hevosen päällä istuen piristää kummasti mieltä. Ja koulujumppa vasta virkistääkin. Vaikkei edes menisi erityisen hyvin. Ja mainittu kouluratsastelu on mennyt vieläpä siihen malliin, ettei ole tarvinnut kauheasti hävetä omaa toimintaa. Ei, vaikka ensimmäisellä kerralla kentän laidalla oli peräti kolme silmäparia ihan varta vasten hakemassa viihdettä ratsastusesityksestämme. 

Tai no, olen kyllä vähän hävennytkin, nimittäin siinä vaiheessa, kun sain kuvia esityksestämme. On ilmeistä, että jo kerran radikaalisti remontoitu istuntani on kovaa vauhtia kallistumassa kohti uutta täyskatastrofia. 

Onneksi samalla tallilla vaikuttaa tunninpitokykyinen henkilö, joten ensiapu oli lähellä. Olemme lainakaverin kanssa ehtineet siis jo kerran tunnillekin. Kylläpä teki hyvää! Jännästi hevonenkin liikkuu reippaammin eteen, kun ratsastaja ei sitä istunnalla jarruta. 

Niin tai näin, jospa yrittäisin kiireen ja stressin keskelläkään olla säästämättä aikaa siitä, mikä tuo voimia eikä syö niitä. 

Uudesta tuttavuudesta en nyt toistaiseksi kirjoita tai laita kuvia tunnistettavasti, sillä en ole vielä saanut tilaisuutta kysyä sen omistajalta, saanko niin tehdä. 

Pieni tekijänoikeusopas bloggaajille ja muillekin

Seikkailut somen ihmeellisessä maailmassa ovat osoittaneet, että tekijänoikeudet ovat monelle harmillisen tuntematon käsite. Ja osalla niistäkin, joilla on tietoa, asenne voi olla #hälläväliä ja #ketäkiinnostaa. Härskeimmät käyttävät surutta kuvia, joissa lukee keskellä "kopioitu luvatta"  - tai jos copyright-leima on sopivasti reunassa, leikkaavat sen pois. 

Luvatta kopiointi on vähän kuin pihistäisi karkkia kaupasta. Ei huvita maksaa, niin otanpa varkain.

Asiaan täysin liittymätön kuvituskuva yhdeltä kaikkien aikojen onnistuneimmalta "kuvauskeikaltani" (lainausmerkeissä siksi, että kuva on otettu tavallisen tallikäynnin yhteydessä). Ethän kopioi tätäkään luvatta.

.

Ei ole sattumaa, että tämän blogin kuvissa on pitkään ollut iso vesileima, jossa varmemmaksi vakuudeksi lukee "kopiointi kielletty". Mainitun tekstin tarkoitus on, ettei kopiointikielto jäisi keneltäkään ymmärtämättä.

Kieltämättä aika naiivisti ajateltu, että tällaiset ukaasit estäisivät tai juuri edes hidastaisivat tietynsorttisten henkilöiden toimintaa. 

Ukaaseista huolimatta blogin kuvia on kopioitu ilman lupaa. Kerran oli kopioitu vieraalle nettisivulle jopa kokonainen blogiteksti ja vieläpä ilman mitään tietoa siitä, mistä se oli nyysitty - tätä en kyllä osannut odottaa, sillä yleensä virtuaaliset tahmanäpit tarttuvat helpommin visuaaliseen materiaaliin. 

Edit. Tätä ei onneksi ole sattunut vähään aikaan omalle kohdalle, tai sitten en ole vain huomannut. Ilmiö ei silti ole loppunut.

Edellä ilmaistusta turhaumasta huolimatta haluaisin ajatella ihmisistä hyvää ja olettaa, että varkaudet ovat vahinkoja eli etteivät ihmiset vain ymmärrä syyllistyvänsä rikokseen.

Niinpä näpyttelin mielestäni simppelin, mutta silti yleisimmät tapaukset kattavan tekijäoikeusoppaan. (Jos sisälukutaitosi on kiitettävällä tasolla, kannattaa tutustua koko tekijänoikeuslakiin Finlexissä).

1. "Copyright" tai "tekijänoikeus" tarkoittaa sitä, että materiaalin omistava henkilö/taho saa päättää, kuka materiaalia saa käyttää ja mihin tarkoitukseen. Toisin sanoen kuvan/tekstin kopioimiseen tarvitaan käytännössä AINA tekijänoikeuden haltijan lupa. Yleensä - mutta ei aina - tekijänoikeus on tekijällä eli esimerkiksi kuvan ottajalla tai tekstin kirjoittajalla.
2. Kaikkea julkaistua materiaalia voi siteerata, referoida ja linkittää. On tulkinnanvaraista, miten paljon tekstiä voi kopioida ja nimittää sitä sitaatiksi tai referaatiksi, mutta koko tekstin kopiointi ei ole siteeraamista. Myös suoralinkitys on kopiointia ja oikeastaan vielä pahempi, koska silloin kaikki suoralinkitettyyn materiaaliin tuleva liikenne kuormittaa alkuperäistä sivustoa. (Youtuben kaltaisista palveluista tietysti saa suoralinkittää, koska tämä sallitaan niiden käyttöehdoissa.) 
3. Vaikka kopiointi eli "kappaleen valmistus" on tekijänoikeuslain mukaan luvanvaraista toimintaa, sama laki kuitenkin sallii jokaisen tehdä kohtuullisen määrän kopioita OMAAN KÄYTTÖÖN. Omaa käyttöä on esim. kuvan tulostaminen oman huoneen seinälle tai sen käyttö kotikoneen taustakuvana.
4. Omaa käyttöä ei ole kuvan julkaiseminen jossain mediassa, edes sosiaalisessa mediassa.
5. Myös blogi, Facebook, Instagram, Ht.net, Twitter ym. ovat julkaisuja eli mediaa eivätkä omaa käyttöä.
6. Lupa on kysyttävä kuvaajalta, vaikka kuvassa olisi hänen vesileimansa tai vaikka laittaisit kuvaajan nimen kuvatekstiin.
7. Tämä pätee myös kuviin, joissa esiinnyt itse tai joissa hevosesi esiintyy.
8. Tämä pätee myös Sukupostissa oleviin kuviin. Sukuposti ei omista kuvia vaan kuvaaja, jonka nimi on kuvassa.
9. Tämä pätee myös Googlen kuvahaun kuviin. Google ei omista hakemiensa kuvien oikeuksia, joten "kuva: Google" -tyyliset copyright-merkinnät eivät kerro mitään muuta kuin sen, että kuva on nyysitty.
10. Tämä pätee myös lehtijuttuihin: Esimerkiksi kokonaisen lehtijutun kopioiminen sosiaaliseen mediaan (esim. keskustelufoorumille tai Facebookiin) on yksiselitteisesti kielletty ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa. Tällaista kopiointia on esimerkiksi tekstin copy-pastettaminen tai jutusta otetun valokuvan/kuvakaappauksen jakaminen niin, että koko juttu on siitä luettavissa. Nykypäivänä useimpien lehtijuttujen ja -kuvien tekijänoikeudet omistaa julkaisija eli lupa pitää todennäköisesti kysyä julkaisun päätoimittajalta. Oikeastaan lupaa kokonaisen jutun kopiointiin on turha kysyä, koska sitä ei kukaan päätoimittaja anna. Jos siis haluat jakaa jonkun artikkelin, tee se linkittämällä. Toimi näin, vaikka juttu olisi maksumuurin takana, sillä maksumuuri on pystytetty siksi, että lehti saisi tuloja ja pystyisi tekemään juttuja jatkossakin. Lisäys: Tämä sääntö pätee tietysti myös esimerkiksi kokonaisiin blogijulkaisuihin. 
11. Myös ulkomaiset kuvat/tekstit ovat yleensä tekijänoikeuksien suojaamaa materiaalia, joten lupa pitää niihinkin kysyä.

Koska ihmiset oppivat eri tavalla, tässä vielä visuaalisesti suuntautuneille tiivistelmä edellä kirjoitetusta (upeassa graafissani puhutaan kuvista, mutta sama pätee myös useimpiin teksteihin):

HUOM! Tässä kirjoituksessa on käsitelty ainoastaan tekijänoikeuksia. 

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tekijänoikeuslaki ei ole ainoa kuvan julkaisua säätelevä laki. Yksityisalueella otettujen ihmisten kuvien julkaisuun tarvitaan ko. ihmisten luvat.

Hevosilla ei ole laissa määriteltyä yksityisyyden suojaa. Mutta vaikka hevosen kuvaaminen ja useimmiten myös kuvan julkaiseminen onkin laillista, se ei välttämättä ole järkevää saati hyvien tapojen mukaista. Suosittelen siis kysymään hevosen omistajalta luvan kuvan julkaisuun aina, kun se on mahdollista.

Yleisötapahtumissa tämä ei ole yleensä mahdollista eikä minusta tarpeellistakaan - niihinhän mennään yleensä nimenomaan esiintymään (loukkaavia kuvia ei saa julkaista yleisötapahtumistakaan).

Sen sijaan esimerkiksi vuokrahevosen blogijulkisuudesta kannattaa neuvotella hevosen omistajan kanssa etukäteen. Useimmiten omistajalla ei ole mitään julkaisua vastaan, kunhan noudatetaan hyviä tapoja. Kaikki eivät kuitenkaan halua hevostaan nettiin ja jos näin on, omistajan toivetta kannattaa kunnioittaa.

Vaikka lain mukaan sinulla todennäköisesti onkin oikeus julkaista valokuvia vuokrahevosesta, käytännön elämässä ilman lupaa julkaiseminen voi aiheuttaa paljonkin pahaa mieltä ja epäsopua. Pahimmillaan luvaton kuvan julkaisu tai hevosesta kirjoittaminen voi johtaa jopa vuokrasuhteen päättymiseen. 

Ollaan kohteliaita!

P.S. Ovatko sosiaalisen median tekijänoikeudet nyt hallussa? Testaa taitosi vaikka näillä:
Suomen tietotoimiston (STT) visa sosiaalisen median tekijänoikeuksista
IPR University Centerin  tekijänoikeusvisa (IPR University Center on Helsingin yliopiston, Turun yliopiston, Aalto-yliopiston, Svenska handelshögskolanin, Lapin yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston välinen erillislaitos)