Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.

2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?

G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää

Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.

Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.

Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.

Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.

Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.

Show-Ruusa on palannut, rytinällä!

Lähdin eilen Kansalliseen poninäyttelyyn Ruusan kanssa vähän epävarmana päivän kunnosta. Tai siis tiesin, että poni oli ulkomuodollisesti pätevässä tikissä, mutta esiintymisinto oli vähän kysymysmerkki viimevuotisen vaisuuden jälkeen.

Kotonahan Ruusa lähti tarhassa toiseen suuntaan, kun näki että tulin sitä hakemaan. Se tiesi kyllä, että puleeraus edellisenä iltana ja trailerin laittaminen valmiiksi aamulla tietäisivät matkustamista. Matkustaminen ei ole Ruusan mieleen.

Mutta kun poni Ypäjällä kohti kehiä kävellessä tapaili narun päässä tanssiaskelia, tiesin että show-Ruusa on palannut. Se keräsi vähän ylimääräisiäkin kierroksia, mutta sellainen welshinponille sallittakoon. Kehään se juoksi korvat törössä asenteella "minuahan te kaikki tulitte katsomaan". Ei se nyt ihan entiseen malliin liikkunut, mutta se liikkui.

Toivoin vain, että tuomari antaisi ykkösen niin pääsisimme esiintymään vielä champion-kehässä.

Kuva Marjo Uimi

Ja niinhän siinä kävi, että Ruusa poistui omasta kehästään ykköspalkittuna luokkavoittajana (jälkimmäinen oli vähintäänkin odotettua, koska muita poneja ei luokassa ollutkaan). Champion-kehästäkin lähti mukaan vähän muutakin kuin kokemusta, nimittäin Ruusa oli VAIN CHAMPION!

Kuva Leena Kahisaari. Miksiköhän roikotan noita loimivöitä noin... Mutta loimi istuu kuin se olisi Ruusalle tehty.

Minä kun luulin, että muutaman vuoden takainen B-welshien kolmossija olisi jäänyt Ruusan näyttelyuran kovimmaksi saavutukseksi! Mutta tämä ponihan vain parantaa kuin sika juoksuaan. 

Eikä kyse ollut edes siitä, että olisi ollut huonot kilpakumppanit, vaan mikä tahansa championin valinnassa mukana ollut poni olisi voinut voittaa. Taakse jäi muun muassa eräs moninkertainen champion, ykköspalkittu jalostusori. 

Selvästikin tuomari tykkäsi tällaisesta isorunkoisemmasta mallista, sillä reserve champion oli jykevä ruuna. Kova juttu sekin, ruunia ei muistaakseni ole pahemmin B-welshien champion-kehässä palkittu sitten loistokkaan Peacockin aikojen.

Kuva: Leena Kahisaari. Saisi poni vielä vähän laihtua, mutta nyt kylkiluut jo sentään tuntuvat kaivamatta.

BIS-kehässä juokseminen voi olla vähän kovemman luokan kasvattajille peruskauraa, mutta tällaiselle parin ponin kasvattajalle aika komeaa. 

Vielä komeampaa oli se, ettei tarvinnut BIS-kehästäkään lähteä tyhjin käsin. Ei Ruusa nyt sentään sijoille siellä yltänyt, mutta saimme Best turned out -palkinnon! 

Kuva: Marjo Uimi. Tämä poni on niin kaiken vaivan arvoinen!

Minulle on vieläkin vähän epäselvää, mitkä tämän palkinnon kriteerit ovat, mutta tuomari sanoi, että se ei ollut pelkästään ponille vaan myös esittäjälle. Wuhuu! Kaipa se on vähän niin kuin sellainen paras kokonaisuus -palkinto. Kannatti vielä ennen BIS-kehää sivellä ponin naamaan huolella vauvaöljyä! 

Iso kiitos tästä kuuluu myös apukäsi-Marialle, joka pelasti vaatekaappikriisiltä - huomasin nimittäin perjantai-iltana kello 22.30, että minulla ei ollutkaan solmiota koko kämpässä. Ihana Maria kaiveli miehensä asustekaappia ja käytti vielä solmion veljellään solmittavana, koska kumpikaan meistä ei osaa sitä solmua tehdä. Tiimityötä siis!

Ruusan Best turned out -palkinto helpotti vähän häpeääni siitä, miten rumassa kampauksessa Albert-polo joutui suorittamaan näyttelydebyyttinsä. Mutta vain vähän. Aika paljon hävettää vieläkin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka joutuivat altistamaan silmänsä niille sykeröille.

Mutta tällainen palkintosaalis oli Ruusalla:

Tuo isoin ruusuke oli joku tuomarin erikoispalkinto. Siinä lukee Glebedale Stud. Tästä puuttuu vielä parhaan B-welshin kiertopalkinto, jota emme saaneet, koska viimevuotinen voittaja ei ollut palauttanut sitä

Älkääkä luulko, että näyttelyraportti jää tähän. Lisää tulee, kun saan lisää kuvia. Albertin esiintymisestä sen verran, että vaikka tuomari ei ollut kovin vaikuttunut Albertin käytöksestä, minä häpesin silti lähinnä niitä lettejä.

Musta ja 135-senttinen

Se on kuin onkin musta! Siis Albert. Näin totesi maanantaina tunnistaja. Kavioiden ja sukkakuvioiden tunnistus tuotti hiukan ongelmia, koska muta oli niin tiiviisti mustannut sukat ruununrajoista. Toivotaan, että meni oikein. 

Kuvituskuvaksi yksi lemppareistani Mintun vierailulta 21.9. Tykkään kuvasta, vaikka ponit seisovatkin siinä alamäkeen. Eivät siis ole tuolla lailla takakorkeita oikeasti.  ©aaveen.net

Etukäteen jännitti eniten mikrosirutus, jopa siinä määrin, että jännitys vaikutti yöunien pituuteen. Albertilla kun sattuu olemaan hysteerinen neulakammo. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Nenä herkkupuurossa varsa ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä oikein tapahtui. Vähän nosti päätä, että mitähän hittoa, mutta jatkoi sitten eväiden nauttimista. Tunnistajan salamannopeuden ansiosta toimenpiteeseen meni tuskin sekuntiakaan.

Ovat nuo mikrosirutkin jonkin verran pienentyneet sitten edellisen kokemuksen kuusi vuotta sitten. Käytännössä neulakoko on melkein puolittunut. 

Sirutuksen sijaan kynnyskysymykseksi muodostui dna-näytteen otto. Albert ei voinut ymmärtää eikä myöskään hyväksyä sitä, että hänen tukkaansa revittiin. Toivottavasti tarttui mukaan jokunen jouhi juuresta asti. 

Onneksi dna-määritys on mahdollista tehdä jouhista, koska verikokeen ottaminen Albertilta on eläinlääketieteen ammattilaisillekin melkoinen mission impossible ainakin ilman tuhtia rauhoitusta ja joskus rauhoituksen kanssakin.

Jos oikeanpuoleinen on 135 cm korkea, miten korkea on vasemmanpuoleinen? ©aaveen.net

Sitten otsikon senttiosuuteen. 135 senttimetriä ei sentään ole Albertin säkäkorkeus, vaan samalla käynnillä tunnistaja mittasi emäponin. Virallista mittausta ei lähdetty hakemaan, vaan omistajan uteliaisuutta tyydyttämään. Sama mitta tuli edestä ja takaa. 

135 senttiä on lukema, johon voi B-welshin kasvattaja olla tyytyväinen. Ruusa on jäänyt maksimikorkeudesta vain pari senttiä!

Jälkikäteen tajusin, että olisi ollut kiva Albertinkin korkeus saada tietää. Tosin jouhien repimiskokemuksen jälkeen tunnistaja tuskin olisi mittatikkuineen päässyt kovin lähelle varsaa. Oma arvioni on, että korkeus on noin 110 cm. Ei siis mikään jättivarsa. 

Iltapuhteita paratiisitarhassa

Poneja on kohdannut pitkän tylsyysjakson jälkeen jokailtainen onni päästä seikkailemaan metsätarhassa, jota voi melkein-sairastarhaan verrattuna hyvin kutsua myös paratiisiksi. 

Tosin jos poneille annettaisiin tässä äänioikeus niin epäilemättä ne toivoisivat tarhanpohjaan lisää vihreyttä. Kyllä siellä ruohokin kasvaa, mutta sillä lailla ohuesti, ettei tarvitse miettiä, miten kauan siellä uskaltaa antaa kaviokuumetoipilaan seikkailla (ei se puita kuitenkaan jaksa niin paljon kaluta).

Tallinpitäjä kutsuu tätä tarhaa ponien hoplopiksi. Ja kyllähän siellä riittääkin pikku ponipojalle vaihtelevaa maastoa tutkittavaksi ja kiviä hypeltäviksi. Mammalle kasvustoa raivattavaksi. 

Tilaa ja kasvillisuutta on sen verran, että aitauksen lyhyeltä sivulta ei näe vastakkaisen reunan aitaa. Kuvistakaan en ole aitaa retusoinut pois eli siellä missä aitaa ei kuvassa ole niin sitä ei livenäkään näy. Jos siellä vielä olisi pihatto niin saattaisin vienosti toivoa ponieni täysipäiväistä hoploppailua.

Vaikka tallillamme on rakennuskannallisesti vaatimattomat puitteet niin ponien ulkoilutilojen näkökulmasta pääsemme kyllä nauttimaan aikamoisesta luksuksesta - etenkin kun miettii, ettei Kehä kolmoselle kovin pitkä matka ole. 

Ravia irtoaa!

Viriketarhassa Albert pinkoo häntä kirjaimellisesti suorana - ja välillä on mammatammallakin kannat siinä määrin kohti kattoa, etteivät etukaviot voi olla ainakaan kovin kipeät. 

Kivempaa Albertilla olisi vain, jos sillä olisi nujutoveri. Kieltämättä varsan kaverivaje jonkin verran kaihertaa kukkahatun alla. Kyllä se varmaan enemmän liikkuisi, jos olisi seuraa. Puhumattakaan siitä, millainen henkinen merkitys kaverilla olisi.

Onneksi Albert on kuitenkin sillä lailla rauhallinen, että nyt kun se pääsee jumppailemaan niin koikkaloikkailutarpeet tuntuvat tulevan tyydytetyiksi ilman painikaveriakin. Nenän ja muiden ihmisosien kannalta tämä tietää turvallisempaa harrastusta. 

Tosin vauhdin hurmaa ihaillessa on tullut huomattua, että nyt alkaa olla aika harjoitella Albertin kanssa luoksetulon sijaan väistämistä. Selvästikään sillä ei ole tällä hetkellä ole käsitystä siitä, miten läheltä ihmistä on sopiva singahdella. Yksi kolari on jo tullut, kun en kameran takaa tajunnut reagoida ajoissa. 

Semmoista se on, ensin opetellaan yhtä ja sitten toista. Albert on kuitenkin kiltti poika, uskoo kun sanotaan.

Melko söpö, vaikka itse sanonkin.

Metsälaitumella ja sen oheisohjelmana koetuilla ruohosteluhetkillä on tarkoitus myös tunnustella, josko ponit kuitenkin voisi vielä tänä kesänä päästää seisovaan pöytään. 

Vähän laajamittaisempi ruohon syönti tekisi epäilemättä hyvää Albertille, jonka BMI on vähän alakantissa.

Ruusa muistutti samassa iässä syöttöpossua, Albert puolestaan on vähän tuollainen kuivan kesän orava. (Ennen kuin joku ehtii kysyä niin Albert on madotettu reilu viikko sitten.)

Kuten arvata saattaa, varsan elopainoasia on askarruttanut ponitätiä siinä määrin, että kun eläinlääkäri sattui - kerrankin jonkun muun omistaman eläimen asioissa - samaan aikaan tallille, pyysin varsasta lihavuuskuntoarviota.

Ei hätää, oli viesti. "Parempi hoikka kuin lihava", kuittasi eläinlääkäri.  

Tälle kuvalle olisi kyllä tehnyt ihan hyvää, jos olisin käsitellyt nuo aidat pois.

Eläinlääkärin mielestä oli kuitenkin ihan hyvä idea tarjoilla Albertille myös omasta kiposta. Tätähän Albert on opetellut jo kuukauden verran. Tapa alkoi, kun Ruusan puurossa oli lääkettä ja varsa piti saada pidettyä siitä erossa. Nyt oma ruoka on energian saantia varten ja Albert osaa jo marssia suoraan omalle kipolle pyrkimättä ensin yhteisruokailuun.

Loppuun vielä todiste siitä, että kun hepuli iskee niin pikkutarhassakin mahtuu juoksemaan. (Ja joku lähes aikuinen poni ehkä kaipaa välillä ihmishuomiota.)

Linkki videoon

Pitäisikö itkeä vai nauraa? (Ja hienopoika Albert)

Tiedättekö sen tunteen, kun menette tallille vähän myöhässä sillä lailla suht pikaisesti ennen töiden alkua ja sitten tallinpitäjä sanoo heti moin jälkeen, että ponisi ontuu. Sitten kun menee itse toteamaan tilanteen, tarhasta löytyy likipitäen kolmijalkainen poni. 

Sillä lailla kävi tässä torstaina. Ruusa ei yhtäkkiä pystynyt juuri lainkaan varaamaan painoa vasemmalle etujalalle. Kun se pysähtyi, se jätti vasurin joko ilmaan tai muuten vaan kevyemmälle.

Siinä kohtaa tuli mieleen otsikon kysymys, koskapa vasta 6 päivää aikaisemmin olin pähkäillyt oikean etujalan selkeää, joskaan ei yhtä akuuttia, ontumaa. Se askarrutti mieltä pari päivää, kunnes sitten yhtäkkiä vain katosi.

Uusimman ontuman äärellä totesin tallinpitäjälle, että ponituurini alkaa olla jo legendaarinen. Tallinpitäjä tuumi, että tämä ei ole enää edes tuuria, vaan minun on täytynyt edellisessä elämässä olla vähintään jonkinlainen orjapiiskuri.

Poni vielä kävelevänä ja kengättömänä.

Tuuria tai karmaa, tamman äkillinen jalattomuus veti ponitädin - yleensä vilkkaasti laukkaavan - mielen tyhjänpuoleiseksi. Oli selvää, että jotain oli välittömästi tehtävä, mutta mitähän hittoa se jotain olisi?

Onneksi tallinpitäjällä oli idea. Voimallisen ontuman ajankohta viittasi kengitysperäiseen ongelmaan, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Ruusa oli saanut etukavioihinsa rautavahvikkeet. Suojaamaan herkkää kaviota, se oli tarkoitus.   

Eipä muuta kuin hätäpuhelua kengittäjälle, joka ensimmäisenä kysyi, asteliko poni kipeällä kintullaan varvas vai kanta edellä. Onneksi varvas, koska jos poni alkaa asetella kaviotaan maahan kantajohtoisesti, ollaan hyvin todennäköisesti akuutin kaviokuumeen äärellä. 

Kengittäjä yhtä kaikki lupasi saapua saman päivän aikana. Muutama minuutti myöhemmin tuli viesti, että hän olisi paikalla 15 minuutin päästä. 

Pieni helpotuksen huokaus saattoi päästä ponitädin ilma-aukoista, kun kengittäjä totesi ponin aristavan yhtä kohtaa kavion ulkoreunalla. Ei edelleenkään kaviokuumetyyppisestä sijainnista. 

Kengittäjän askarteluja.

Jos kyse olisi yksittäisestä naulasta, olisi kuulemma vähemmänkin ilmaisuvoimaiselta hevoselta odotettavissa melko näyttävä reaktio, kun naula vedetään pois kaviosta. Mutta vaikka Ruusa ontui dramaattisesti ja aristi kaviota puristaessa, se ei erityisemmin piitannut naulojen poistosta. Ja, jos tämä vielä jollekin on jäänyt epäselväksi, Ruusa ei todellakaan lukeudu niihin hevosiin, jotka kivun kohdatessaan vain purevat hammasta ja koittavat kestää.

Siksi kengittäjä ensin ajatteli, että hoidoksi riittäisi pohjallinen ja sen alle Betadinea. Mutta kun kenkä oli uudelleen jalassa pohjallisen kera, ontuma oli entistä silmiinpistävämpi. Niinpä otettiin koko popo pois ja pantiin kavio pakettiin.

Todennäköisesti kavioon on siis tulossa paise.

Kunpa olisi! Kaikista kolmijalkaisuutta aiheuttavista skenaarioista kuka tahansa hevosenomistaja valitsee koska tahansa paiseen. Jos minulla olisi lista vaivoista, joita Ruusalla ei ole ollut, taas tulisi yksi kohta ruksattua pois. Jos sellainen lista olisi, se alkaisi vähitellen käydä lyhyeksi.

Ei kuulemma ole lainkaan epätavallista, että kaviokuumeen heikentämään kavioon tulee paise. Ja kun kengittäjä tiistaina vuoli kaviot, saattoi todeta, että juhannusviikon oireilu tosiaan oli kaviokuumetta. 

Molemmat kengittäjän tämänviikkoiset visiitit hoidettiin ensimmäistä kertaa tallin käytävällä. Varsinaiseksi kavionhuoltopäiväksi oli tehty ajanvaraus myös Albertille.

Etukäteen hiukan jännitti, sillä Ruusa ei varsinaisesti ole kenenkään kengittäjän unelma-asiakas (seikka, jonka kengittäjämme muistaa joka kerta mainita) ja Albert puolestaan on tällä(kin) saralla hyvin kokematon. Eikä varsaa edelleenkään ole siinä määrin riimutettu, että päävehkeestä olisi jotain iloa lapsosen paikoillaan pitämisessä. 

Onneksi olin sentään hyvissä ajoin ja huolellisesti harjoitellut tilannetta eli käyttänyt poneja pikaisesti tallin käytävällä kengitystä edeltävänä päivänä. Tuolloin Ruusa söi pienen palan kuivaa leipää ja Albert totesi, että tämmöinen paikka. No, olen toki jokusen kerran myös nostellut Albertin kaviota ja jopa osaa niistä vähän ronkkinut kaviokoukulla. Siis omassa tutussa tarhassa.

Harjoittelu oli selvästi tepsinyt, sillä kun ensin laiteltiin Ruusan kaviot niin Albert hengaili mukana yhtään ahdistumatta siitä, että a) mammalle tehtiin jotain äänekästä, mitä ei ennen ollut Albertin nähden tehty tai b) tämän tekivät melko vieraat ihmiset melko vieraassa paikassa.

Vähän huono kuvausasento, mutta muuten aika kiva kuva. Albertin kesyttäminen alkaa olla jo ihan hyvässä mallissa. Kuva on otettu viime viikonloppuna ennen kavioiden vuolua.

Albertin oma pedikyyri hoidettiin sattuneesta syystä käytännössä irtonaisena, mitä nyt vähän tarvittaessa aseteltiin käsiä raja-aidoiksi. Albert sai ensimmäisen nelikaviopedikyyrinsä aamupuurolautanen nenän alla. Ateriointi ei merkittävästi häiriintynyt, vaikka ihmisen roikkuminen kintussa hetkittäin alkoikin ketuttaa.

Siinä, missä suorasanainen kengittäjämme on Ruusalle keksinyt erilaisia vähemmän mairittelevia nimityksiä, Albertille irtosi jälleen pelkkiä kehuja niin käytöksestä kuin ulkomuodostakin. Ei ole edes jalka-asennoissa korjaamista, toisin kuin emällään aikanaan.

Ja kun mamma pari päivää myöhemmin otettiin uusintakäsittelyyn, varsa hengaili mukana kuin kyseessä olisi täysin jokapäiväinen hoitotoimenpide. On se vaan aika selväpäinen kaveri!

Voiko aikuinen ostaa itselleen ponin - ja miksi ihmeessä ostaisi

Säännöllisin väliajoin eräällä hevosaiheisella keskustelupalstalla on viestiketju, jossa täysi-ikäisyyden saavuttanut henkilö tiedustelee oikeuttaan hankkia poni. Ihan omaan käyttöön, ei lapsen varjolla.

Vastaajista yleensä vähintään kymmenkunta toistelee, että aikuisella ei voi olla ponia. Ei ainakaan pienempää kuin vähintään 145-senttinen jytkäle, vaikka kysyjä olisi ilmoittanut olevansa lähes hobittimitoissa. Sitäpaitsi nälkähän kasvaa syödessä ja kohta täti kyllästyy puksuttamaan ponilla, jolla ei kuitenkaan pääse kehittymään aluetason helppoa A:ta pidemmälle. (Todellako?)

Kokemuksesta voin kertoa, että nälkä tosiaan kasvaa syödessä. Nimittäin koko ajan tekisi mieli ostaa lisää poneja. Jos minulla olisi hirveästi rahaa, ostaisin ja kasvattaisin koko ajan lisää poneja.

Poniratsastus on vaan parasta.

Mutta miksi ihmeessä aikuinen haluaa ratsastaa ponilla, kun on hevosiakin? 

Minäpä kerron. Aikuinen haluaa ratsastaa ponilla samasta syystä kuin joku toinen haluaa ratsastaa suomenhevosella tai tinkerillä, vaikka on puoliverisiäkin. Eli ihan kuulkaas oman mieltymyksen vuoksi. 

Minä nyt vaan satun tykkäämään poneista.

Ponit sykähdyttävät aivan eri tavalla kuin yksikään hevonen. Ehkä se johtuu siitä, että ponit ovat söpömpiä, tai siitä, että niillä on hauskasti pilkettä silmäkulmassa, tai siitä, että lyhyehkön ihmisen on helpompi saada otetta pienestä ratsusta. Tai kaikista näistä yhdessä. En minä loppujen lopuksi osaa selittää, miksi tykkään poneista enemmän kuin hevosista. Niin vaan on.

Kuva viime syksyltä.

Nettikeskusteluissa minua ei lainkaan yllätä ihmisten innokkuus tyrmätä toisten haaveita. Enemmän yllättää se, että joku aikuinen katsoo tarpeelliseksi ottaa huomioon muiden mielipiteet hevosvalintaa miettiessään. 

Minä en kysynyt keneltäkään, voinko ostaa ponin vai pitäisikö sittenkin hankkia ihan hevoskokoinen kaviokaveri. Minulle kelpasi vain poni, ja nimenomaan welsh-poni. Koska ponit nyt vaan ovat parhaita ja poneista parhaita ovat welshit.

Ensimmäinen oma oli tietystikin welsh-pomi, Ruusan emä. Syksyllä 2010 otetussa kuvassa on mukana myös Ruusan alku. (Olen muuten yrittänyt etsiä noita suojia, mutta en ole löytänyt.)

Kukaan ei ihmetellyt valintaani ainakaan päin naamaa. Ehkä siksi, että kaveripiiriini kuului jo valmiiksi liuta ponitätejä.

Vain ei-hevosihmisistä joku uskalsi ihmetellä, enkö ole liian suuri poneille, koska ponithan ovat maksimissaan metrin korkuisia kaikki.  

En tiedä, onko minulla ollut tuuria vai olenko vain liian tyhmä ymmärtääkseni vinoilua, mutta millään tallilla ei ole ihmetelty aikuisen poniharrastusta. Monessa paikassa on tosin ollut muitakin ponitätejä. Ja aina välillä joku ponikoon yli kasvanut täti on huokaillut, kuinka onnekas olenkaan, kun olen tarpeeksi pieni poniratsastajaksi. 

Olen minä ehkä kerran kuullut lauseen, että aikuisella kuuluisi olla ratsunaan hevonen, mutta pidän tätä melko vähäisenä määränä lähes seitsemän vuoden poninomistajuuden aikajanalla.

Poni kertoo, mistä pitää rapsuttaa.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että hankinnoistaan saa päättää ihan itse, ainakin jos rahatilanne sen mahdollistaa.

Joten jos tädistä (tai vaikka sedästäkin) tuntuu, että oikea harrastuskaveri olisi hevoseksi alamittainen, kannattaa hankkia sellainen. Tietysti sillä varauksella, että jos harrastus sisältää harrastuskaverin selkään kipuamista niin kannattaa käydä ponikaupoille puntarin kautta.

Huippumalli "studiossa"

Jos on trendistä jäljessä niin kannattaa olla niin paljon jäljessä, että on jo melkein edelläkävijä. Olisiko hevosten "studiokuvien" trendi taas valmis alkamaan uudelleen? Tai siis nämähän ovat ajattomia klassikoita!

Yksi omista suosikeista.

Pääsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kokeilemaan tätä likimaagista kuvaustekniikkaa eli ponin seisottamista pimeän tallin ovella. Kuvaussessio tapahtui aika ex tempore viime maanantaina, kun sain tallikaverilta apua.

Parempi ennakkosuunnittelu olisi tehnyt homman vähän helpommaksi, nyt tuli hosuttua ja opittua kantapään kautta. Vauvaöljykin unohtui, sillä olisi saanut ponin ihoon näyttävää kiiltoa.

Mutta vaikka homma sujui vähän vaikeuksien kautta voittoon -tyylillä, tärkein tavoite - kuvaaja-poninomistajan itsensä tyytyväisyys - saavutettiin. Ehkäpä joku näistä päätyy jopa seinälle asti.

Tässä julkaistuu pieni osa kuvausten annista. Kaikki ovat nyt pystykuvia, mikä voi tehdä niiden katselun pieneltä ruudulta vähän hankalaksi. Tästä huolimatta laitan ne nyt tähän aika isoina.

Tässä kuvassa poniini seisoo aika hyvässä kohdassa, jälkikäsittely oli helppoa.
Tällaisen venytyksen saa, kun yksi tallikaveri pitää hihnasta
ja toinen heiluttelee vastakkaisella puolella porkkanaa.

Näemmä näihin kuviin ei tarvita edes mitään erityistä auringonpaistetta: riittää kun ulkona on valoa ja sisällä ei. Kun otin nämä, kello oli jo ehkä 19 ja aurinko paistoi jo tallin takaa eli ei todellakaan ovelle.

Kuvauksista opin, että kannattaisi pitää ponin pää oven ulkopuolella, niin kontrasti sisätilan ja varsinaisen kohteen välillä olisi suurempi ja jälkikäsittelyn tarve vastaavasti pienempi.

Aika pitkällä tallin sisälläkin onnistuu, mutta kuvia joutuu roplaamaan aika paljon kuvankäsittelyohjelmassa. Niin kuin nyt näitä.

Opin myös, että kannattaa käyttää täysmanuaalisäätöjä, jos ei halua, että kamera ponnistelee saadakseen koko kuvasta keskiharmaan. Sellaisessa ponnistelussa menee valotusaika melko pitkäksi.

Mainitusta syystä osa näistäkin kuvista saattaa olla hiukan tärähtäneitä.

Mitä, enkö kuvaa aina manuaalilla? No en. Yleensä käytän aukon esivalintaa, minkä ansiosta valotusaikaa ei tarvitse vaihtelevissa olosuhteissa jatkuvasti olla muuttamassa. Täysmanuaaliin turvaudun vain hankalammissa paikoissa kuten maneesissa. Tällä kertaa tajusin vasta kuvausten puolivälissä, että tämä "studiosessio" nyt oli sellainen maneesikuvaukseen verrattava tilanne. 

Ruusa itse yritti kuvausten aikana useaan otteeseen kertoa, että hän on runway-mannekiini eikä mikään valokuvamalli. 

Tai kenties Ruusa on katsellut Huippumalli haussa -ohjelmaa. Siinähän aina korostetaan, että kameran edessä pitää tarjota paljon erilaisia poseerauksia. Ei pidä olla yhden ilmeen ihme!

Vaikka ponin toiminta kuvaushetkellä tuntui turhauttavalta, sehän siis itse asiassa vain toimi kuin ammattilainen. Poseerauksiin kuului muun muassa ravistelua, pään heiluttelua, taaksepäin katselua ja porkkanan kaivamista kuvausassistentin taskusta.

Kuten Huippiksessa on huomattu, joskus livenä tyhmältä näyttävä poseeraus voi valokuvassa olla yllättävän high fashion. Kyllä Ruusa osaa tämän homman: 

Kainostelu

Unelmointi

Tukan cool heilautus.

Maastomoponi mun

Tiedättekö sen tunteen, kun olette nuoren remonttiratsun kanssa maastossa ja 20 - 30 metrin päässä polun poikki rymistelee hirviperhe? Kun tuntee ponin sydämen jyskyttävän kuin viidakkorumpu, poni seisoo silmät hirviin naulittuna, joka lihas piukeana.

Kyllähän siinä tätiratsastaja alkaa miettiä sopivaa hätälaskeutumispaikkaa, harmitella ettei ole opetellut käyttämään turvaliiviä. Mielessä käyvät kaikki potentiaaliset skenaariot kuolemasta vakavaan loukkaantumiseen.

Perjantaisessa maastossa kävi tällainen tilanne. Hätälaskeutumisen sijaan päätin luottaa poniini. Silittelin sen kaulaa ja toivoin, että sekin luottaisi minuun, kun vakuuttelin etteivät ponit kuulu hirvien ruokavalioon.

Poni ei liikauttanut kaviotakaan. Metsäneläinten kohtaamisen jälkeen lenkki jatkui suunnitellusti. (Kuvat eivät ole mainitulta lenkiltä, vaan tänään kävimme ihan kuvausta varten saman lenkin.)

Maastolenkin loppuvaiheessa ponilla on paljon mielipiteitä vauhdista, ja sen toivevauhti ylittää yleensä tädin toivevauhdin. Tuo ratsastajan epäsymmetria kyllä ahdistaa aika lailla, poni ja metsä vaan ovat kovin kivat tässä. 

Jokusen kerran olen kuullut väitteen, että nuori poni ja puskatäti eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Etenkään olosuhteissa, joissa altistuu luonto- ja liikenne-elementeille.

Eivät varmaan olekaan, mutta ainakin tässä blogissa pääasiallisesti esiintyvän welsh-ponin yhteydessä väite on jonkin verran liioiteltu. Ja kokemukseni mukaan kyllä aika monen muunkin welsh-ponin. Tuppaavat olemaan aika luotettavia maastoratsuja.

Keskentekoinen nelivuotias on osoittanut merkittävää lahjakkuutta tädin puskaratsun tehtävään. Tarkoitan nyt kirjaimellisesti puskissa ratsastamista, mitä olemme tässä syksyn ratsastuskerroilla etupäässä treenanneet. Maastomoponalku ei hätkähdä maastonmuotojen vaihtelua tai jotain kaatuneita puita, vaan marssii reippaana läpi ryteikköjen.

Tähän nyt kolme kertaa käytyyn lenkkiin kuuluu yksi melkoinen ylämäki, jossa poni hengästyy.

Koska oikeaa satulaa ei ole vieläkään, maastolenkkien askellaji on pidetty pääosin käynnissä.

Aluksi pysyttelimme ensimmäisiltä maastoilukerroilta tutuissa maisemissa. Mutta koska ratsukon kumpikin osapuoli kyllästyy helposti, olemme lähteneet reippain mielin laajentamaan maastoratsastusreviiriämme.

Poni on, kuten jo mainittua, osoittautunut oivalliseksi maastomopoksi. Ehkä jopa maastoferrariksi.

Tosin joskus saattaa käydä niin, että turvallisesta metsästä ulos tullessa tiellä vaanii petoja, jotka voivat syödä pieniä maastoratsuja. Tädistä pedot näyttivät kyllä ihan tavallisilta mummoilta, mutta ihminenhän on erehtyväinen.

Onneksi siinä vaiheessa olin jo laskeutunut alas selästä. Tämä lenkki on nimittäin sen verran pitempi, että ei ole aloittelevalle ratsulle tarkoituksenmukaista kanniskella tätiä ihan koko matkaa.

Maastoilu omalla lapsiponilla on hauskaa! Mutta tuo ratsastajan vinous, en kestä. Ei liene syytä ihmetellä, miksi ponikin on vähän vino vasemmalle. (Tällä reissulla oli mukana polttovälin 18 - 50 mm linssi, se toimi aika kivasti.)

Poni on liikkunut lokakuussa noin viisi kertaa viikossa, josta kaksi tai kolme on ollut ratsastusta ja yksi tai kaksi irtojuoksutusta. Nyt se on vaikuttanut vähän väsyneeltä, joten saa pienen loman tähän väliin. Voi sillä joku pikku lenssukin olla, koskapa lenkillä pärisytti nenästä hiukan valkoista räkää.

Mätsärissä on mukavaa!

Jos joku ei vielä tiennyt, niin kerron heti alkuun, että minusta on kiva käydä poninäyttelyissä. Niissä on kiva käydä vaikka ihan valokuvaamassakin, mutta kaikkein kivointa on käydä niissä esittelemässä oman kasvatustyön toistaiseksi ainoaa hedelmää.

Koska Porin hieno welsh-näyttely jäi pari viikkoa sitten monista syistä narunjatkeena kokematta, näyttelyfriikin oli saatava jotain tilalle. Ja kas, sattui kohtuullisen matkan päässä järjestettävän match show.

Mätsäreissä olen käynyt aikaisemmin vain koiran tai kameran kanssa ja tykännyt. Nyt sitten viimein tarjoutui hyvä mahdollisuus korkata mätsäriura myös ponin kera.

Lauantaina siis suuntasimme auton nokan Hyvinkäälle Animagi Horse & Hound -mätsäriin.

Ja tiedättekö mitä, siellä oli kamalan hauskaa. Pitihän siellä odotella vaikka kuinka, mutta mikäs siinä oli odotellessa kun oli niin mukavaa porukkaa sekä järjestäjissä että osallistujissa. Eikä edes satanut vettä. Kuuma kyllä tuli ja vähän punavoittui ihokin.

Ei se oikein ravannut, muuta kuin vähän lopussa, sanoi hovikuvaaja Ruusan oman kehän jälkeen. No, onneksi edes lopussa.

Paikalle sattui pari tuttuakin, joista yksi oli entinen hoitoponi ja toinen welsh-ympyröistä moikkaustuttu ihmiskasvo. Mikäpä hyvässä seurassa on odotellessa. Ruusallakaan ei ollut kovin hätä mihinkään, kun ruohoa riitti ja hirnuntoihin vastattiin. Joku vaan oli pannut suuhun sellaisen palikan, joka vaikeutti pureskelua. Väsy tosin yllätti noin puolivälissä näyttelyä, mutta silmät puoliummessakin poni jaksoi esiintyä.

Ei sillä, etteikö olisi hauskaa virallisemmissakin karkeloissa, mutta niissä ei samalla tavalla viipyillä kuin mätsärissä, ei ole samalla tavalla luppoaikaa hengailuun ja jutusteluun.

Tämä puheena oleva tapahtuma oli melkein oma pieni welsh-näyttelynsä, kun 26 osallistujasta 4 oli welshejä. Ruusan pariksi oli pantu 15-vuotias welsh mountain -ruuna, toisessa parissa olivat 2-vuotias welsh mountain ja 16-vuotias B-welsh, se entinen hoitoponi.

Poniin iski väsymys niin, etteivät silmätkään meinanneet pysyä kunnolla auki. Ja kuvankäsittely ei näemmä tänään oikein onnistunut, nopeasti ennen töiden alkua sutaisin nämä vastikään hankkimallani uudella ohjelmalla.

Vähän jännitti etukäteen, miten kävisi, kun tuomarina ei ole welsh-ihminen.

Ei sillä, että epävirallisen näyttelyn tulos maailmoja kaataisi (ehkä), mutta eihän kukaan halua kullannupustaan esim. sellaista kommenttia, että kullannuppu on "lihapulla tikkujaloilla" (lainattu kaverin ponin vuosien takaisesta mätsärilausunnosta).

Mainittu kommentti olisi ollut aivan validi, sillä rimppakinttu on syönyt itsensä tänä kesänä melkoiseen ylinäyttelykuntoon, noin kauniisti sanottuna. Rumempi tapa muotoilla sama asia olisi sanoa, että poni on läski.

Ylikunnosta huolimatta tuomari ei yhtään valittanut näyttelykappaleen lihavuudesta, vaan palkitsi rimpulan (vaalean)punaisella ruusukkeella ja saneli paperiin tällaista:

"Kaunis raamikas tamma. Pitkä kaula ja ryhdikäs hyvä etuosa, pitkä lanne. Hieman jyrkkä lautanen. Hieman hento luusto. Jalat sivusta hyväasentoiset. EJ haja-asentoiset. Käynti irtonainen + rento, hyvä yliastuinta, liikkeet ok, suorat. Ravi kevyt ja joustava. Herkkä kaunotar. :)"

Tuomarin nimi (Suvi Virtala) ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta varsin totuudenmukaisen arvostelun hän rimpulasta antoi. Kiva oli myös kuulla sihteeriltä, että hän heti ajatteli Ruusasta, että siinä on varmasti hyvä hyppyponi. On kuulemma itse nuoruudessaan ratsastanut welsheillä, siitä pätevyys arvioon.

Tuomari lähetti Ruusan ryhmäkehästä vielä BIS-kehään, johon saapui kolme muuta punaisen ruusukkeen saanutta. Melkoisen sekalainen seurakunta siellä olikin: Ruusa-welshin lisäksi piensuomenhevonen, puoliverinen, eestinraskasvetohevonen (mikä komistus!).

Rimpula kyllä ei meinannut haluta kävellä, kovempaa olisi pitänyt. Ymmärtäähän sen, kun raskas kalusto roikkuu lähellä omaa takapuskuria.

Takana tuleva astetta raskaampi lajitoveri häiritsi Ruusaa BIS-kehässä.

Jo BIS-kehään pääsy on hienossa seurassa komeaa. Mutta vielä komeampaa on, kun oma poni on ihan kärkikahinoissa. Lihapulla tikkujaloilla oli nimittäin BIS II!

"Mitäs mä nyt voitin?"

Ja minä kun viimeistään kilpakumppanit nähtyäni ajattelin, että ei saa pettyä vaikka tulisi sininen ruusuke. Hieno oli nimittäin ensimmäinen kisakumppani ja vielä hienompi oli ryhmäkehässä vastaan tullut shettis.

Itse sitä näkee parhaiten muiden ponien kauneuden, omansa hienoutta on vieläkin vaikea hahmottaa. Se hyvä puoli tällaisessa ruusunpunalasien vastaväreissä on, että näyttelyissä yllättyy aina iloisesti.

Kunniakierrokselle riitti vielä puhtia. (Jostain syystä halusivat, että BIS-kehässä kierretään väärään suuntaan.)

Kotimatkalla tuli rupateltua vielä poliisisetienkin kanssa, kun alle kilometri kotipihasta pysäyttivät. Kovasti siinä ynnäilivät trailerin ja auton kokonaismassoja yhteen ja pohtivat, mikä olikaan se raja, mitä painavampaa yhdistelmää ei B-kortilla saa ajaa. Iloisesti tuntuivat yllättyvän, kun täti osasi rajan (3 500 kg) heille kertoa. Ei sillä, että olisivat tarkistamatta uskoneet, mutta kuulemma moni ei ole asiasta perillä.

Meillähän oli tietenkin paperit kunnossa. Toivottavasti on muillakin trailerinvetäjillä, sillä omaan ajo-oikeuteen nähden liian raskaan kaluston ajaminen johtaa sen vähäisenkin ajo-oikeuden menetykseen.

Aina toki parempi, jos kortissa komeilee vähintään pikku-e. Itse en ole sen ajamista kokenut aiheelliseksi, kun oma kalusto on B-kortillakin kuljetettavissa.

Lopuksi vielä pakollinen ruusukeposeeraus. Tässä näkyy tuo ponin kesämaha tuskallisen selvästi. Mutta alakaulaa saa kivasti piiloon tällä tavalla houkuttelemalla ponin turpaa vähän alaspäin.

P.S. Sorry, hiirikäsi vipatti ja painoin vahingossa "julkaise"-nappia jo eilen, ennen kuin olin saanut edes kuvia käsiteltyä. (Loman loppuminen sunnuntaivuoroon aiheuttaa heti vaikeuksia harrasteluun.) Ei ollut eka, toka tai varmaan edes vika kerta. Miksi julkaisunapin pitää olla niin lähellä tallennusnappia? Ja lupaan, että kirjoitan pian jo jostain muustakin kuin vain näyttelyissä ravaamisesta.