tiistai 9. huhtikuuta 2019

Söpöysvaroitus: Ruusalla viimeinkin sopivankokoinen ratsastaja - ja omistaja saattaa haljeta ylpeydestä

Olen jo pitempään ajatellut, että Ruusa soveltuisi hyvin myös keskenkasvuistan ihmisyksilöiden kanniskeluun. En ole tätä kuitenkaan voinut todistaa, sillä kukaan ei ole suostunut lainaamaan lastaan testipilotiksi. Mikä lie syynä tähän.

Ensiaskeleet kohti lastenponiutta otettiin Tilanteeseen kuitenkin lauantaina, kun Ruusa viimein sai selkäänsä oikeasti sopivankokoisen ratsastajan (hänellä on elopainoa vain noin 30 kiloa, ja jalustinhihnojakin lyhennettiin jäljiltäni viisi reikää!). 

Tosin tämä lainaratsastaja tosin menee pikkuponikokoisuudestaan huolimatta enemmänkin nuoriso- kuin lapsiosastoon, sillä on kuulemma jo 13-vuotias (miten muka voi olla, kun ihan äskenhän hän oli jotain 8!). Eikä Anna ole myöskään mikään aloittelija, vaan hänellä on omiakin poneja peräti kaksi kappaletta. Toinen niistä on B-welsh-tamma Lilli, jota olen sen nuoriponiaikoina jokusen kerran esittänyt näyttelyissä.

Vino, mutta muuten aikans kiva! Ratsastajan vinous menee karvasatulan piikkiin. Anna oli aika urhea, kun lähti maastoon vieraalla ponilla ja ekaa kertaa karvasatulalla!


Odotin Ruusan käyttäytyvän esimerkillisesti, mutta silti jännitti, sillä Ruusan kokemukset omaa ihmistään laajemmasta ratsastajakunnastahan voi laskea yhdellä sormella. Vain sen ihka ensimmäinen ratsastajakokemus 3-vuotiskeväänä oli muu kuin minä. En kuitenkaan Ruusan vähistä ratsastajakokemuksesta pulissut ennen ratsastusta, ettei ratsastajaa alkaisi liikaa jännittää.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Ruusa käyttäytyi juuri niin esimerkillisesti kuin ajattelinkin. Poni teki sen, mitä ratsastaja pyysi, eikä mitään ylimääräistä.

Kuuleman mukaan Ruusa sai ratsastajalta arvosanaksi pelkkiä sydämiä. Suostuu kuulemma uudelleenkin. Ja poninomistaja oli tietenkin haljeta ylpeydestä. Jotain olen tehnyt oikeinkin, kun ponin voi tällä lailla yhtäkkiä antaa vieraalle nuorelle ratsastajalle ja homma menee kutakuinkin putkeen.

Poni oli aika väsynyt varsinkin loppua kohti. Osittain varmaan uuden ratsastajan jännityksestä.
Toki onnistumisesta on kiitettävä myös ratsastajaa, sillä Annalla on mukavan siisti tyyli - enhän olisi häntä selkään pyytänytkään, jos olisin epäillyt jotain muuta. Ruusa tuntui tyytyväiseltä eikä sen todennäköisestä jännityksestä näkynyt ulospäin muuta kuin että poni oli nopeasti aivan puhki.

Väsymykseen todennäköisesti vaikutti myös se, että ponilla ei hengitys kulkenut mitenkään ihanteellisesti. Syy lienee ihan vain kevät. Pitkän kuivan kauden aikana siitepölyä ja muuta pölyä varmaan kertyi hengitysilmaan melkoisesti. Lämpömittarikin kipusi lauantaina varmaan lähemmäs 15 asteeseen. Se on melko lämmin lämpötila silloin, kun ei pysty riisumaan ihan sään vaatimassa tahdissa. Ruusa on kyllä pudottanut talviasustaan jo päällystakin, mutta villakerrastosta se on pitänyt kiinni.

Ponin ratsuominaisuuksistakaan nyt ei pääse ihan liikaa ylpistymään. Kuvia katsoessani nimittäin järkytyin. Miten poni nyt noin vino on? Minä kun luulin työstäneeni asiaa jo melko menestyksekkäästi, mutta valokuva ei valehtele!

Pitäisi vähän useamminkin päästä katselemaan  ponin liikettä muustakin kulmasta kuin takaviistosta.


Onko söpöä vai supersöpöä? Ainakin jos jättää huomiotta ponin järkyttäviin mittoihin päässeen lihavuuden ja vinouden. 

Tartuin näkökulma-asiaan heti maanantaina, jolloin tarkastelin Ruusan menoa maailman parhaasta kulmasta!

Tarkoitus oli testiratsastaa sovituksessa oleva satula. Satula ei kuitenkaan toisella selkäännostokerralla näyttänyt istuvan niin hyvin, että olisi kannattanut kipeyttää ponia taikka itseään yrittämällä ratsastaa sillä. (Sunnuntaisen kahden minuutin kuivaistumisen jälkeen häntäluuta jomotti vuorokausi.)

16-tuumainen Sydney dressage. Niin lähellä, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Satula näyttää kuin olisi ihan lavoilla, mutta tunnustelemalla tuntui olevan ihan ok kohdassa. Mieli tekisi silti laittaa taaemmas, mutta sitten se vasta menisikin liian pitkäksi. Kinesioteippi osoittaa suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdan (varmaa tietoa ei ole, koska kylkiluita on tällä hetkellä melko hankala tuntea.).


Mutta kun olin jo henkisesti valmistautunut ratsastamaan ja kolean sateinen sää suosi ponin hengityksen kulkua, päätin toteuttaa suunnitelman karvasatulan kera. Saimme minimaastoon vielä seuraksi setähevosen omaihmisineen.

Voin kertoa, että ei ollut ihan tuollainen rauhallinen lastenponi alla tällä kertaa! Aika piukea poni oli. Mutta ymmärtäähän sen, sillä tällainen kaverin kanssa maastoilu on Ruusalle lähes yhtä uusi juttu kuin vaihtuvat ratsastajatkin. Ratsain tämä taisi olla nyt toinen kerta ikinä.

Ensin mikään ei muutu neljään vuoteen ja sitten yhtäkkiä joka ratsastuskerta tulee jotain uutta. No, sellaista se on.


Yhteistä näille kahdelle ratsastuskerralle oli se, että suoruus oli varsinkin ravissa täysin tuntematon käsite. Perse heitti oikealle ja naama vasemmalle. Että sellainen pieni työsarka! Poninpersus heitti kyllä yhdessä vaiheessa myös kohti kattoa, kun Ruusan laukatessa perässä kulkenut setähevonenkin yltyi reippaimpaan askellajiin.

Vinoutta voi osittain selittää se, että pitkään jatkuneen löysäilyn vuoksi löysyys on alkanut taas kiusata. Ongelmallinen löysyys sijaitsee takapolvissa ja aivan erityisesti oikeanpuolimmaisessa sellaisessa. Kun heittää takaosan oikealle, ei tarvitse tuoda oikeaa takasta kunnolla rungon alle. Vinous ei siis välttämättä ole varsinainen ongelma, vaan ponin ratkaisu ongelmaan. Näin ainakin itse päättelisin. Lääkkeeksi en keksi muuta kuin lisää jumppaa. Vielä kun ehtisi.

Itse lenkistä selvittiin ponin piukeudesta huolimatta ilman vaurioita. Tai no, häntäluu vähäsen poltteli loppuillan ja vielä tänäänkin on ollut tuntemuksia, mutta hinta oli pieni siihen ottaen huomioon lenkin vaikutukset pääkoppaan.

Kyllä ratsastus on ratsastavan ihmisen parasta aikaa, nimittäin. Ihan lyhyessäkin sadesään maastossa huolet pyyhkiytyivät mielestä ja olo keveni. Pitkästä aikaa yöunetkin kestivät herätyskellon rimputukseen saakka. Taisi häntäsaikku loppua ainakin Ruusan ja karvasatulan osalta nyt tähän.

Käynnissä vähän suorempi ainakin etupäästä.

Mutta vielä pikkuisen takaisin Annan ja äitinsä vierailuun sekä poniylpeyteen.

Ylpeyteen antoivat syytä molemmat kavioeläimet, joiden käytös oli varsin mallikelpoista läpi vierailun. Parasta on tietysti se, että ne eivät olleet vieraskoreita vaan ovat tällaisia ihan jokapäiväisessä käsittelyssä. 

Kiva kun kävitte, Anna ja Maria, tervetuloa uudelleenkin!

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Tervetuloa takaisin arkeen

Poniaddikti täällä hei! Olin viime viikon reissussa ja vaikka oli kivaa niin viikossa ehti jo tulla poneja ikävä.

Palasin sunnuntaina, ja heti (tai no, torkkujen jälkeen) tietysti tallille.

En ehtinyt olla tallilla kauankaan ennen kuin hokasin, että Albertin jo terveeksi todettu jalka oli turvonnut takaisin kaatumisen jälkeisiin mittoihin. Eikä tässä vielä kaikki. Myös vieruskintussa oli ulkosääressä hokinraapaisulta näyttävä haava ja sen ympärillä noin kämmenen kokoinen lämmin turvotus. Vaikutti siltä, että jalkaan oli osunut potku.

Että eipä muuta kuin tervetuloa takaisin poniarkeen!

Kylmäsin toki molemmat jalat ja palasin tilanteen äärelle maanantaina iltapäivällä. Alkuperäinen vammakinttu oli entisellään, mutta vasurin turvotus oli levinnyt. Pullotuksen laadusta oli tulkittavissa, että siinä oli kehkeytymässä imppari.

Tällä lailla kylmätään. Haavan toki suojaan ennen kuin laitan kylmäyspatjan.
Pinteleiden alla on siis ihan sellaiset apteekeissa myytävät ihmisten kylmäyspatjat,
jotka ovat Ruusan jalkoihin sopivat mutta Albertille koko jalkaan vähän lyhyet.

Tällaisia tässä on sitten hoideltu. Ehkä-impparia on pariin otteeseen haudottu betadinehauteella ja molempia jalkoja kylmätty. Lisäksi keskiviikkona kävi taas laserhoitaja. Pitäisi varmaan ruveta kyselemään häneltä kanta-asiakaskorttia.

Albert on kyllä ilmoittanut, että vasuria olisi parempi olla ihmisen käpälöimättä. Tulkitsen, että jalka on kipeä. Toki jokainen vastaavasta itse kärsinyt voi itsekin samaistua tilanteeseen. Kun turvotus kuumottelee ja kiristää ihoa, ei se kovin miellyttävältä tunnu.

Tiedän, että moni ei näitä varsojen kolhuja paljon noteeraakaan ja onhan se totta, että niitä väistämättä tulee ja menee. Minä kuitenkin kuulun siihen kansanosaan, joka välinpitämättömyyttä yrittäessään herää aamuyöllä miettimään, että mitä jos se onkin rikki.

Joten mikäs siinä muu auttoi kun ottaa jälleen puhelinyhteys eläinlääketieteen ammattilaiseen. Ihme kyllä jalan ennen reissua terveeksi todenneelta eläinlääkäriltä heltisi vallan röntgenaika jo torstaille, enkä minä muuta aikaa olisi varannutkaan.

Johan se päätökseni säästää tänä vuonna eläinlääkärikuluissa pitikin peräti pari kuukautta! Perikatoon vie omaponiharrastus. En voi suositella oman ponin tahi hevosen ostoa kenellekään, etenkään neuroottisille tädeille - ainakaan, jos rahavaroilla on rajansa. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että tapaturmaisten vammojen hoidosta jokunen ropo kiertää vakuutuksen kautta myös takaisin omaan pussiin.

Paksumman jalan turvotus oli eläinlääkärin mielestä selvästikin haavaperäistä. Koska vamma kuitenkin vaikuttaa potkulta ja turvotusta on myös puikkoluun kohdalla, sekin kinttu altistettiin säteilylle. Ei pari lisäkuvaa laskua merkittävästi lisää, kun laite on jo esillä.

Röntgensäteet paljastivat onneksi ihan lohdullisen näyn. Kaikki luut olivat molemmissa jaloissa ehjiä! Alkuperäisessä vammajalassa näkyi kuitenkin pieni luukalvon turvotus. Patin uusi ärhäköityminen selittynee ihan uudella kolahduksella, joka mitä todennäköisimmin on tullut Albertin omasta vasurista.

Kuvassa luukalvon ärsytys.


Toisessa jalassa näkyi vain pehmytkudosturvotusta. On eläinlääkärin mukaan periaatteessa mahdollista, että siihenkin tulee jälkijunassa luukalvoreaktio, mutta voi olla tulemattakin. Todennäköisimmin turvotus on tosiaankin haavaperäistä eli impparityyppistä.

Eläinlääkäri vakuutti vammojen parantuvan itsekseen eivätkä ne kuulemma aseta rajoituksia normaalille varsanelämälle. Mitä nyt haava vaatii jonkinlaisia puhdistustoimenpiteitä, vaikka se onkin jo aika lailla ummessa.

Hyvistä uutisista huolimatta olen yhä epäluuloinen. Vasemman takajalan paksuus on sen verran laajalle levinnyttä, ettei siitä pysty sanomaan, mistä turvotus alkaa ja mihin päättyy. Takaraivossa kolkuttaa pieni ääni, että mitä jos haavaturvotuksen alla piileskeleekin vaikka hankosidevamma.

Hankkarivamma tai vastaava lienee aika epätodennäköinen. Silti otan varman päälle ja pidän Albertin vain Ruusan kanssa siihen asti, että pullotus on poissa. Myös kylmään molempia takasia joka päivä ynnä huuhtelen ja haavaspreijalen haavaa. Ei vara venettä kaada ynnä muita osuvia suomalaisia sananlaskuja. Sen verran sentään laiskottelen, että en ramppaa monta kertaa päivässä kylmäämässä.

P.S. Mitä omaan vammautumiseeni tulee, häntäluu ei ole vieläkään parantunut niin merkittävästi, että pystyisin istumaan normaalisti edes sohvalla. Joten myös ratsastus on ollut edelleen pannassa. Ruusallakaan ei ole ratsastettu moneen kuukauteen. Tänään tilanteeseen tulee kuitenkin Ruusan osalta muutos, sillä ponille tulee aito lapsiratsastaja! Jännää!