Mammaponin kuulumisia

Olen lomalla! Ja sehän tarkoittaa, että välillä on aikaa myös bloggailuun. Koska viime päivityksessä keskityttiin nuorisojaostoon, otetaan nyt pieni katsaus siihen, mitä mammaponin elämässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ensin tärkein uutinen: Ruusa on edelleen hengissä.

Tammikuisten baanatteluiden jälkeen poni alkoi oireilla selkäänsä. Kuva Leena Kahisaari 

Viimekuulemallahan Ruusa paranteli peräkkäisiä jännevammoja. Siihen hommaan hurahtikin sitten yli vuosi ponin elämästä. 

Ojentajäjännevammojen parannuttua pääsin kesän 2021 aikana liikuttamaan Ruusaa nousujohteisesti myös ratsain. Loppukesän osteopaattikäynnillä ei löytynyt juuri mitään ongelmaa. Hämmästyttävää ponilta, jolla on aina ollut lanneselkä jumissa pahasti tai vielä pahemmin!

Ennen lokakuista muuttoa tuntui, että korttitalo nimeltä Ruusa oli viimein tasapainossa, kaikki toimi – lukuun ottamatta melko tiivistä hiekkakeräymää suolessa. Pääsimme jopa käymään usealla ratsastustunnilla yhdessä! Alla video ensimmäiseltä yhteiseltä tunniltamme sitten ponin 5-vuotiskauden (videoinnista kiitos huipulle opellemme Katariina Cozmeille).

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

No, kuten odotettua, muutto romahdutti korttitalon. Ensin tuli tietystikin maha entistä kipeämmäksi. Poni nimitti itsensä kaiken kuningattareksi ja piti uusia alamaisiaan kauhun vallassa. Sitten kengityksen jälkeen meni liikkuminenkin huonoksi (huom., meillä on nykyään aivan huippu kengittäjä).

Jotta pakka olisi mahdollisimman sekaisin, varasin Ruusalle myös hampaan paikkauksen Viikissä ajankohtaan vain pari viikkoa muuton jälkeen. Siinä sitten pohdittiin, oliko ponin ärhäkkä käytös peräisin stressimahasta, hiekasta (jota sillä vielä parin kuukauden jälkeen oli 10 x 18 cm) vai vaivasivatko kenties tuoreet hammaspaikat (2 kpl).

No, sain eläinlääkäriltä parin viikon omepratsolikuurin ja kipulääkettä. Omepratsolia ei kulunut kuin muutama päivä, kun Ruusan laumakäytös alkoi rauhoittua. 

Näin upealta Ruusa näytti elokuussa 2021, kun otettiin viralliset 10-vuotispönötykset.

Valitettavasti oireilu vähitellen palasi, kun omepratsolikuurin loppumisesta oli kulunut vähän aikaa. Samaan aikaan ponin epämääräinen ja haluton liikehdintä jatkui. Epämääräisyys oli sen verran, no, epämääräistä, että vuorotellen epäilin kavioita, takapolvia ja mahaa. Lopulta kävimme joulukuun alussa klinikalla, missä selvisi, että todennäköisesti kaikilla epäillyillä oli asiassa osansa.

Hiekkaa oli edelleen ja mahasta löytyi pientä limakalvovauriota. Kavioissa oli pehmeät anturat. 1,5 vuotta aiemmin vammautuneessa polviligamentissa oli rumaa arpeutumista ja toisen takapolven kierukasta löytyi ennen tuntematon vamma eli todennäköisesti poni on jossain vaiheessa rikkonut sen ilman, että olen edes huomannut asiaa (takapolvien löysyyden takia poni on ollut koko ikänsä ajoittain vähän ep). Lisäksi vasemmasta polvesta löytyi mahdollista alkavaa nivelrikkoa.

Pitkästä vammalistasta huolimatta hoito-ohje ei ollut kovinkaan masentava: ei muuta kuin liikettä ja takaosan vahvistamista. Laukkaa käskettiin mennä, ja laukkahan sattuu olemaan meidän molempien suosikkiaskellaji. Tosin Ruusan tulkinta hoito-ohjeesta ei välttämättä ollut se, mitä eläinlääkäri tarkoitti. Koska ponin kunto oli tässä vaiheessa jo kohonnut niin, että se jaksoi laukata täysiä useamman sata metriä putkeen niin sitähän se tarjosi aina kun annoin lähtöluvan - muutenkin ponin tulkinta mistä tahansa eteenpäin-pyynnöstä oli, että laukkaahan nyt oli tarkoitus. 

Ratsastusta oli jatkettu nousujohteisesti jo yli puoli vuotta, kun poni alkoi aristaa selkäänsä. Fysioterapeuttimme kävi sen hieromassa, mutta tilanne ei parantunut. 

Tuossa muutama viikko sitten sain eläinlääkärin kotikäynnille kaikkien laitteiden kera, ja selkä varmuuden vuoksi säteilytettiin. Ranka näytti aivan priimalta eikä eläinlääkäri (tai fyssari) löytänyt selkäjänteestäkään mitään vammaan viittaavaa. Eläinlääkäri arveli, että syynä vaivaan on selän puutteellinen lihaksisto. 

Selkä on aristanut aivan näihin päiviin asti ja poni on ollut ratsastuksesta lomalla jo yli kuukauden. Olemme sen sijaan tehneet maastakäsin reippaita kävelylenkkejä, ohjasajoa, puomitreenejä ja porkkanavenytyksiä. Jumppa on tuntunut auttavan, koskapa sen jälkeen selkä aristaa vähemmän. 

Välillä poni taisi kyllä olla enemmältikin kipeä, koskapa alkoi juosta karkuun, kun menin tarhaan tarjoamaan sille riimua. Tällainen on minulle erittäin äänekäs hälytysmerkki, koska normaali Ruusa reagoi riimuun työntämällä siihen naamansa.

Kuva Leena Kahisaari

Viime aikoina olemme valitettavasti saaneet todistaa myös mahaoireiden combackia - tosin tällä haavaa vatsan kipristelyitä voi aiheuttaa kiimakin. Poni on myös varsin runsaskätisestä ja tiheälti suoritetusta ruokinnasta huolimatta laihtunut sen verran että vähän hirvittää, millainen raasku sieltä homssuisen talvikarvan alta kevään mittaan paljastuu. 

Kunhan kelit tästä paranevat, täytynee vaihteeksi varata klinikka-aika ja tsekata, onko ponilla jotain toistaiseksi tuntematonta syytä oireilleen. Voi olla, että yli puoli vuotta kestänyt hiekanpoisto raapinut suolen kipeäksi. Pohdin myös, voisiko Ruusalla olla muotisairaudeksikin moitittu IBD tahi muu suolistosairaus. Sen mahalaukusta bongatut punakkuudet ovat olleet rauhasmahassa, lähellä ohutsuolen alkupistettä. Joskus olen kuullut sellaistakin, että tällaiset haavanpaikat kielisivät  suolisto-ongelmista. 

Ennen klinikalle roudaamista täytyy toki vielä tsekata matotilanne ja kasvattaa edelleen ruokintaan hiljattain lisätyn melassileikkeen määrää - sen kun pitäisi tarjota ravintoa toimivalle suolistoflooralle. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Minna (@40_with_ponies) jakama julkaisu

Surkein vaihtoehto on oikeastaan se Ruusalle tyypillisin: toimimaton laumakemia. Voisi kuvitella, että kaiken kuningattarena voisi elää kuten haluaa, mutta Ruusa on liian epävarma hallitsijaksi. Sen pitää koko ajan varmistella, etteivät alamaiset vain kuvittele itsestään liikoja tai ryhdy vallankaappaukseen. Mitään syytä sillä ei ole tällaista pelätä, sillä erittäin nöyrillä alamaisilla ei varmasti kävisi moinen julkeus mielessäkään. 

Ruusan kukkoilun takia lauman pahnanpohjimmainen on myös ahdingossa. Se ei uskaltaudu sisään köllöttämään kuin silloin, kun pääsy pihattoon on minun poneiltani estetty. Lauman säännöllinen jakaminen ei ole ihan sitä, mitä tallinpitäjä ajatteli ottaessaan omilleen seuraa, joten pysyväksi ratkaisuksi ei ole siitäkään. 

Tilanne on tosi outo sikäli, että kun lauman toimintaa katsoo päältäpäin, se näyttää aivan harmoniselta. Ainoastaan resursseja (ruoka, ihmiset) Ruusa kokee tarvetta vahtia ja alamaisia niiden läheisyydestä ajaa pois. Muuten ponit elelevät aivan rauhassa ja lepäilevätkin lähekkäin rykelmänä. Välillä Ruusa jopa syö lähekkäin pahnanpohjimmaisen ruunan kanssa. Jos pihatossa ei olisi kameraa, emme tietäisi mitään alimmaksi päätyneen herkän pojan unideprivaatiosta.

En suurin surminkaan haluaisi taas vaihtaa tallipaikkaa, sillä Ruusan käytöstä ja oireilua lukuun ottamatta asiat ovat poneilla nyt erinomaisen hyvin. Olemme tallinpitäjän kanssa samalla lailla tarkkoja ponien hoidosta, hintaan sisältyvät välttämättömät perusjutut ja poneilla on riittävän iso, metsäisä ja mäkinen tarha. Niinpä minun ei tarvitse ajaa yli 35 kilometriä suuntaansa ihan vain kävelyttämään ja perushoitamaan poneja, vaan voin pitää tallivapaita silloin kun huvittaa. Nyt kun dieselin hinta on päälle 2 euroa litralta, tämä on jo rahallisestikin tuntuva juttu.   

Murheenkryyni helmikuussa, kuvan otin itse mutten jaksanut laittaa copyright-tekstiä, koska Photoshop-koneeni ei taas suostu yhteistyöhön ja jouduin käsittelemään tämän verkon ilmaisohjelmalla.

Ei auta kuin toivoa, että korttitalo nimeltä Ruusan terveys alkaisi vähitellen löytää taas muotoaan ja se oppisi luottamaan laumatovereihinsa. 

Muussa tapauksessa on taas edessä se pahin eli uuden paikan etsintä. Koska olen äärimmäisen tarkka ponieni perushoidosta ja niiden elintiloista, mutta kahden ponin keskinettotuloisena omistajana en ole tolkuttoman maksukykyinen, on todella tuuripeliä löytää sopiva paikka. Tämä nykyinenkään ei löytynyt mistään avoimilta markkinoilta vaan pääsimme tänne ihan vain koska olin tallinpitäjän kanssa valmiiksi kaveri (ja olemme muuten kavereita edelleen eli ei ole ihan pieleen mennyt tämä homma). 

Sopivan tallipaikan löytämiseen oman hankaluutensa tuo tietysti tuo Ruusan laumakäytös: jotta se voisi olla jonkun muunkin kuin Albertin kanssa, laumalla pitäisi olla täydellinen, reilu johtaja. Ruusa ei nimittäin itse kestä pompottamista yhtään vaan ahdistuu ja vetäytyy. Ilman hyvää johtajaa sillä näyttää olevan laumassa vain kaksi vaihdetta: pomotus tai karkuun juokseminen. 

Menneisyydessä on ollut joitakin laumoja, joissa Ruusa on ollut normaali, mutta tällä hetkellä parhaiten tuntuu toimivan vain Albertin kanssa oleminen. Tämä taas ei oikein ole toimiva pitkän tähtäimen ratkaisu Albertille, koskapa se haluaa viettää merkittävän ajan vapaa-ajastaan kavereiden kanssa nujuten eikä tylsästä äidistä ole leikkikaveriksi.

Syyskuista ratsastelua. Ruusa oli tuolloin tosi kivassa mallissa, herkkä ja kuuliainen! Kuva Sini Tuhkunen.

Ollapa oma paikka, johon pystyisi valikoimaan juuri sopivat laumakemiat! Turun seudun hintatasolla minulla olisi siihen hyvät rahalliset mahdollisuudet. Ongelmana vain on pankkien luottamuspula, tai niiden näkökulmasta tietystikin omarahoitusosuuden puutokset. Rahalliset säästöt ovat nimittäin merkittävästi huvenneet ponien sairasteluihin eikä minulla ole pantiksi kelpaavaa omaisuutta. Mutta ratkaisuja tässä koko ajan etsitään, josko vielä jonakin päivänä saisin katsella poneja omasta ikkunasta.

Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että Ruusa tokenisi niin että saisimme jäädä nykyiseen huippupaikkaan. Albert on siellä oikein tyytyväinen elämäänsä.

Ehkä se siitä

Kun uusi päivä on valjennut Ruusan uudessa kodissa, pahin draama vaikuttaisi jääneen taakse. Poni on lakannut ramppaamasta. Tänäänkin näin sen kyllä juoksevan, mutta nyt se juoksi yhdessä muiden kanssa.

Jälkikäteen voisi sanoa, että olisi ehkä päästy helpommalla, jos ponin olisi ensalkuun vanginnut eri puolelle lankaa kuin tulevat laumatoverit. Ehkä ei olisi tullut niin kovaa juoksemista. 

Jälkiviisaushan se on viisauksista makoisinta. 

Minulla on kuitenkin Ruusan kanssa ennalta myös hyviä kokemuksia tällaisesta kertarysäyksellä muuttamisesta - ja myös huonoja kokemuksia siitä, kun poni on alkuun pantu yksiöasujaksi. 

Hölkkäkuva eiliseltä.

Juuri ramppaaminen oli isoin ahdistus ponitädille, sillä Ruusa ei ole ihan tällä tavalla aikaisemmin reagoinut. Tai on sen yhden kerran, jolloin se muutti laumasta yhtäkkiä yksiöön. 

Mistä näitä etukäteen tietää.

Toisaalta vaikka Ruusa eilen juoksi, se pysytteli silti muiden lähettyvillä. 

Koska tilaa on reilusti eivätkä toiset ponit kiusaa, Ruusa voisi halutessaan myös jököttää omissa oloissaan. Mutta se ei edes jää laitumelle, jos muut lähtevät tarhan puolelle. 

Toiset ponit menevät ötököitä pakoon pihattoon, mutta Ruusa ei ole tainnut vielä uskaltautua sisätiloihin. 

Ruusaa kaiketi vielä hirvittää johtajaruunan vankkumaton auktoriteetti. 

Ruuna on kyllä siitä mukava, että vaikka se siirtää Ruusaa aika rivakastikin, se ei jahtaa. 

Jokainen, joka on nähnyt hevosen tulevan jahdatuksi, tietää näiden kahden eron. Siirtäminen on normaalia laumakäytöstä, jahtaaminen kiusaamista. 

2-vuotiaalle vuonohevoselle Ruusa puolestaan on jo ilmoittanut olevansa se, joka vastaa toisen jalkojen siirtelystä. Mutta jahtaamiseen ei onneksi ole Ruusakaan tietääkseni sortunut, vaikka siltä sellainen ei olisi ennennäkemätöntä käytöstä. Sikäli ihan hyvä, että jollain on valta siirtää Ruusaakin. 

Nyt vaikuttaisi vähän siltä, että ehkäpä tämä tästä.  

Mitä ötököihin tulee, kävin varmuuden vuoksi ostamassa hyönteisloimen. Pitäköön poni sitä nyt ainakin alkuun ennen kuin on tottunut uuden paikan ötökkäkantaan. Kesäkolttu vähensikin hännän vispausta välittömästi. 

Ostin myös hupun (pari kymppiä ei paljon tässä konkurssissa paina), mutta jätin sen nyt ainakin tässä vaiheessa asukokonaisuudesta pois. Laumatoverien ilmeistä päätellen huppu sai nimittäin Ruusan näyttämään avaruusoliolta. Itsellekin tuli epämukava olo, kun ei nähnyt ponin ilmeitä. Lienee tutustumisvaiheessa parempi, että muut pystyvät niistä päättelemään, mitä Ruusan päässä liikkuu. 

Bucas Buzz Offista olen lukenut huonojakin arvosteluja, mutta sellainen oli nopeasti saatavilla ja Bucasin kaikki muut loimet ovat istuneet Ruusalle hyvin. Vaikka Ruusa on muuten käyttänyt nyt 125-senttisiä loimia niin ötökkäloimi pitikin ostaa 115-senttisenä. Silti mahakappale jäi roikkumaan, kuten kuvasta näkyy. Sain tilanteen korjattua tekemällä solmut mahakappaleen reunoihin.

Toivotaan, että poni alkaisi viihtyä. 

Viihtymisen ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni puitteista, sillä näin isoa ja monipuolista elintilaa Ruusalla ei ole ennen ollutkaan. Lisäksi tallinpitäjällä on meneillään tarhan ja laitumen laajennusprojekti. 

P.S. Kun kävin Hipposportissa loimiostoksilla, kysyin samalla, missä mennään ikuisuusprojektissa nimeltä Ruusalle satula. Kuulemma tehdas on jo jokin aika sitten ilmoittanut lähettäneensä satulan eteenpäin, mutta se ei ole vielä ilmestynyt Espooseen. Jännitys siis tihenee tälläkin saralla.

Ei muutettukaan strömsöhön

Poni muutti tänään kesäkotiin. Itsehän stressasin itseni jo hyvissä ajoin tärviölle.

Ponin tuntien odotin, että muutto ahdistaisi sitäkin, mutta paikan tietäen toivoin varsin lievää reaktiota. No, ei mennyt kuin strömsössä. 

Juosta piti, koko ajan.

Ensimmäiseen tuntiin poni ei tehnyt juuri muuta kuin juoksi. Sen jälkeen ramppaaminen jatkui. 

Ruusa alkoi nopeasti puuskuttaa kovaäänisesti, mutta vauhti ei hyytynyt.

Välillä se kiljui uusille laumatovereille ja viuhtoi niitä kavioilla. Laumatoverit viuhtoivat lähes yhtä päättäväisesti takaisin, tai lähinnä johtajaruuna. Jättivät sentään potkujensa väliin vähän ilmaa, onneksi. (Edit: eivät ne nyt sentään koko aikaa toisiaan potkiskelleet.)

Lisää juoksemista. Ruusa on minusta valmiiksi vähän turhan kuivassa kunnossa, saa nähdä miltä se näyttää kaiken tämän jälkeen.

Mitä pitempään Ruusa juoksi, sitä vähemmän sitä kiinnostivat muut asiat kuten ruoka tai toisiin poneihin tutustuminen. 

Johtajaruuna ei lämmennyt Ruusalle, vaikka se kuulemma yleensä rakastaa tammoja. Ehkä kumpikaan ei ole valmis antamaan toiselle kuninkaallista asemaa tällä kukkulalla. 

Ruusa ei heti ollut valmis kaveeraamaan myöskään sympaattisen 2-vuotiaan vuonohevostamman kanssa. Tämä ei johtunut ainakaan vuonohevosen yrityksen puutteesta. Se olisi kyllä ollut halukas tekemään Ruusasta uuden ystävänsä. 

Ihana nuori vuonohevonen kyseli sitkeästi, voisiko Ruusa olla sen kamu. No ei, sanoi Ruusa.

Enpä ole ihan hetkeen nähnyt poniani tällaisessa stressitilassa. 

Tilaan epäilemättä vaikuttaa se, että uudessa paikassa on lentäviä verenimijöitä ehkä sata kertaa enemmän kuin lähtöpaikassa - ja enemmän kuin missään, missä Ruusa on koskaan asunut. En etukäteen tajunnut, miten paljon ötököitä todella on, koska kun kävin katsomassa paikkaa, ne eivät vielä olleet heränneet. 

Eikä täälläkään kuulemma aiemmin ole ollut näin paljon ötököitä. On pahin ötökkäkevät miesmuistiin - tyypillistä tuuriamme.

"Miksi olen täällä? Koska lähdetään takaisin kotiin?"

Sydän itkee verta, kun näkee oman kullannuppunsa tällaisessa tilassa. 

Ja tietysti mielen perukoilla pesii huoli siitä, miten tällainen annos stressihormoneita vaikuttaa mahdollisen alkion tilanteeseen. Periaatteessa suurin vaaran hetki on vasta alkion kiinnittymisvaihe, joka alkaa vasta ehkä viikon päästä, mutta kaikkihan on mahdollista.

Ruusa laitumen ja tarhan välisellä alueella. Kuten kuvasta näkyy, tilaa täällä riittää. Ja lisää on tulossa.

Valitsin tämän kesäpaikan - tai ehkä pitkäaikaisemmaksikin kodiksi suunnitellun - nimenomaan terveyssyistä: ajattelin, että varjoisassa metsätarhassa ponin hengitys pelaisi mahdollisimman hyvin.

Mutta muuttopäivänä hengitys oli alkuperäisen kodin suorassa auringonpaisteessa aivan hyvä, kun taas uudessa kodissa juoksemisen jälkeen ei tasaantunut edes lääkkeillä. Ilmeisesti stressikin siis pahentaa oireita - ja/tai intensiivinen urheilu.

Ikinä ei voi etukäteen tietää, miten hevosten kemiat osuvat yksiin. Toivotaan kuitenkin, että pian helpottaisi. 

Toivottavasti ei käy niin kuin pari vuotta sitten, jolloin Ruusan muutto kesti vajaat neljä päivää. Sen jälkeen oli pakko roudata nälkälakkoileva ja mahahaavaa pukkaava poni takaisin laidunpaikkaan. 

Katsellaan nyt alkuun muutama päivä. Ponini tuntien tiedän, että sellaisessa ajassa tilanne alkaa vähitellen helpottua, jos on helpottuakseen. 

Kotiuduttu, hetkeksi ennen muuttoa

Täällä sitä taas ollaan, tutulla kotitallilla. Ruusan sikiämisloma jäi kahteen päivään. Kun hain ponia oriasemalta, kuulin sen jo pitkästi ennen kuin näin. Puhelias tyyppi, tuumi oriaseman pitäjä, sillä Ruusa oli ollut vieraassa paikassa kovasti juttutuulella.

Sillä aikaa, kun Ruusa oli tietämättään yrittämässä raskautua, kotitallilla muu porukka oli korkannut laidunkauden.

Omalle laidunlohkolle päästyään rimpulakin ryhtyi keskittymään olennaiseen eli pudotti turvan välittömästi maan tasalle ja ryhtyi parturoimaan nurmea. Pää ei tainnut sen jälkeen juuri nousta, paitsi kun vein ponille lastauksesta jääneet myslinjämät. (Sunnuntaina poni oli toki jo toimintaa vailla.)

Poni keskittyy olennaiseen.

Rimpulan astutushommat menivät sillä lailla nappiin, että se siemennettiin kertaalleen perjantaina ja lauantaina ponin sai jo hakea kotiin. Rivakkaa toimintaa. Kuulemma ovat siellä oriasemalla toiveikkaita operaation onnistumisen suhteen.

Laskun (josta sivumennen sanoen odotin aika isoa, mutta se olikin isompi) perusteella ponille on annettu jotain hormoniakin. En hoksannut kysyä, mitä, mutta veikkaisin, että ehkä kiiman katkaisupiikki. 

Itsehän olen tässä ollut pari päivää aivan paniikissa. Miksi ihminen tekee tällaista itselleen? Ja ennen kaikkea ponilleen, vaikka ponihan ei vielä tiedä, mitä sille on tehty.

Voisikohan tämän koko homman vielä perua?

Tietysti voisi, siihenkin on omat piikkinsä. Sehän se ei yhtään hullua olisikaan. Ehkä kuitenkin vaan on kestettävä seuraukset, tuli mitä tuli. Kyllähän tässä kuitenkin on tavoitteena, että tulisi varsa. Sellaisen minä Ruusasta ihan oikeasti haluaisin.

Operaatio pikku-Ruusan seuraava etappi on ensimmäinen tiineystarkastus, jonka ajankohta on 16 päivää astutuksesta. Tai tässä tapauksessa 17 päivää, koska silloin on maanantai. Noihin aikoihin ajoittuu alkion kiinnittyminen, jos sellainen on tapahtuakseen.

Koska Ruusa ei viivy kauaa, se joutui laidunyksiöön. Urho puolestaan jäi omassa laumassaan vähän viidenneksi pyöräksi ja mietti, voisiko Ruusasta tulle sen kamu. 

Mahdollisen alkion kiinnittymisen aikoihin pitäisi välttää stressiä. Paha kyllä tämän kriittisen hetken ja nykyhetken välille ajoittuu erittäin stressaava tapahtuma, nimittäin muutto ihan uuteen paikkaan ja uuteen porukkaan. 

Jotta raskauden alkamisen kannalta kriittinen hetki ei menisi muuttostressin takia aivan reisille, siirtymistapahtuma kannattaisi kuulemma ajoittaa jo alkavalle viikolle.

Olisin vienyt ponin uuteen paikkaan suoraan oriasemalta, mutta kaviot raudoitettuna sitä ei kukaan halua omansa kanssa välejä selvittelemään. Sen verran kipakasti saattaa Ruusa kavioilla komentaa, jos muiden väistämisvauhti ei miellytä. Kengittäjä lupaili ilmestymistään keskiviikolle.

Ruusa lähtee kesäsiirtolaan samasta syystä kuin edellisenäkin kesänä: nykyisellä tallilla laitumet ovat täysin varjottomalla pellolla. Sellainen ei passaa ponille, jonka hengitystieongelmat aktivoi nimenomaan auringossa paistattelu. 

Nämä eivät enää kohtaa, snif. Mahdollisen varsan isä on muuten samaa kokoluokkaa kuin hevonen tässä kuvassa, mutta rakenteeltaan kevyempi.

Valitettavasti poni ei pääse kahden aikaisemman kesän paikkaan, sillä tutut kesälaumatoveritkaan eivät mene sinne. Olisin halunnut tarjota Ruusalle kesän ihanan bestiksen kyljessä. Bestis kuitenkin laiduntaa ehkä vain loppukesästä eli Ruusa joutuisi joka tapauksessa ensin olemaan ihan vieraiden hevosten kanssa ihan vieraassa paikassa. 

Joten miksipä ei samantien kokeilla jotain uutta. Nimittäin paikkaa, jossa laidunta on vähemmän (kuitenkin pari hehtaaria), mutta halutessaan poni voi viettää päiviään myös varjoisassa metsätarhassa (jonne myös annetaan säilöheinää) ja pihatossa. Myös itse laitumella saattaa olla varjoa.

Jos aurinkoaktivoituva astma ei näissä oloissa pysy kurissa, se ei pysy kurissa missään. 

Väsynyt vaeltaja eilen.

Kesäkodissa on tällä hetkellä kolmen ponin lauma, joka kasvaa pian viisikoksi. Ruusan lisäksi lauman jatkoksi odotetaan nimittäin uutta varsaa! Varsakesä onkin ainoa oikea kesä.   

Kenttää tai hienouksia ei kesäkodissa ole, mutta polkuja riittää samoiltavaksi. Ja jos nyt iskee aivan vastustamaton tarve päästä hiekkalaatikkoleikkeihin, aika lailla naapurista löytyy kaksi maneesitallia ja muutaman kilometrin säteellä vielä muutama lisää.

Juuri tämän kesäkodin puolesta puhui myös se, että sinne on mahdollista majoittua pitemmäksikin ajaksi. Jos poni tiinehtyy ja kesä menee kaikkien osapuolten näkökulmasta kivasti, Ruusa ei ehkä syksyllä palaakaan nykyiselle tallille. 

Ponia väsytti niin, ettei jaksanut edes seistä. 

Kesäkotia parempaa paikkaa ponille on vaikea kuvitella.

Ihmiselle siellä ei kuitenkaan ole mitään mukavuuksia. Mukavuuksilla tarkoitan tässä yhteydessä esimerkiksi ulkovalaistusta tai vesipistettä tallissa, ja sitä kenttää. 10 vuotta sitten tämä olisi ollut minusta normimeininkiä, mutta viime vuosina olen päässyt tottumaan vähän lokoisampiin olosuhteisiin. 

Mahdollisen varsomisen kannalta kesäkoti olisi kuitenkin myös sikäli passeli paikka, että se sijaitsee noin 20 minuutin päässä kotoani. Nykyiselle tallille ajan 40 minuuttia. Kesäpaikassa tallinpitäjä tekee töitä kotoa, joten varsavalvontaankin olisi enemmän silmiä ainakin päiväsaikaan.

No, katsotaan nyt ensin, onko sellaista varsaa edes luvassa.

Ponitädille muutto tarkoittaa muuten paluuta teini-iän maisemiin. Teininä kävin samassa kylässä monessakin paikassa hoitamassa hevosia. Ihan lähellä kesäpaikkaa kävin hoitamassa tallilla, jonka pitäjä myöhemmin muutti ja hankki oriin, josta tuli Ruusan isä. Vähän kauempana, muutamien kilometrien päässä, puolestaan alkunperin tutustuin Ruusan emään.

Pienet ovat ihmisen ympyrät.

Hyvä seura, parempi maha

Kaivan nyt varmaan verta nenästäni. Mutta mainittakoon, että Ruusa-nimisen ponin maha on ollut tänä syksynä parempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun muutimme pois sen pitkäaikaisimmasta kodista. Kyseisessä kodissa mahaoireita ei juuri ollut, vaikka poni naposteli päivittäisen appeensa kuran seasta.

Nykyistä edeltäneessä talvikodissa, isossa pihatossa, oireita oli niin, että näin jälkikäteen tekee pahaa katsoa ponin silloisia kuvia. Ponissa ei ollut luiden peitteenä juuri muuta kuin nahka. Silloisen lauman toimimattomuudesta muistuttavat edelleen Ruusan kylkeä täplittävät arvet.

Viime talvi meni melko samoissa merkeissä, maha oli mykkyrällä ja arka ihan laidunkauteen asti.

Mikä on muuttunut?

No, tiivistettynä, seura. Kaikki muu on pysynyt osapuilleen entisellään, mitä nyt heinäruokinta saatiin vähän aikaa sitten siirrettyä pois mudasta.

Viime talvena vapaa heinä teki lopun Ruusaan kohdistuneesta tarhakiusaamisesta ja ponin laihuudesta. Vaikka tilanne näytti ihmisen silmään hyvältä ja poni uskalsi haastaa toveria leikkiinkin, näin jälkikäteen ajateltuna ponin seuraelämä ei sittenkään tainnut olla stressitöntä. Ja kun seura vietiin saman aidan sisältä kokonaan pois, maha kipuili entistä pahemmin.

Takavatsa on pysynyt melko rentona ja kivuttomana.
Peppuunkin on viimein tullut vähän muotoja.

Vasta siirtyminen laitumelle hyvään seuraan hääti mahanpurut.

Viime talvena en koskaan nähnyt Ruusaa ja sen tarhakaveria yhdessä pihatossa. Yksin Ruusa sentään uskaltautui sinne nokosille.

Nyt jos menen tallille aamupäivällä, hevoset kömpivät peräkanaa pihatosta heinää kyselemään. Kun toisen ottaa pois tarhasta, sinne jäänyt huutelee perään.

Ruusa on selvästi pomo, mutta ei tarhakaverikaan ihan helposti karkuun juokse. Jos poni yrittää vähän kuin periaatteen vuoksi kyykyttää kaveria, kaveri vain katsoo ponia tyynesti kuin sanoakseen "älä nyt viitsi". Eikä Ruusa sitten viitsikään.

Alunperin epäilin suuresti näiden kahden, luonteeltaan varsin erityyppisten, kaviokkaiden yhteensopivuutta. Mutta turhaan epäilin. Kivasti ne ovat löytäneet yhteisen sävelen.

Alunperin etäisyyttä pitänyt tarhakaveri pitäisi Ruusan nykyään mieluiten kosketusetäisyydellä.

Ei minulle ole koskaan ollut epäselvää se, että hevonen tarvitsee hyvää lajitoverin seuraa. Eikä sekään, että lauman jäsenten väliset ristiriidat aiheuttavat hevoselle ison stressin. Mutta nyt vasta todella sisäistän, miten pienikin kitka voi aiheuttaa ison ongelman.

Erityisen tärkeää laumadynamiikan toimivuus on tietysti pihatossa, jossa yhdessä ollaan vähintään 20 tuntia vuorokaudessa.

Voihan tämä mahan hyvinvointi osua sattumaltakin seuran parantumisen kanssa yksiin. (En kylläkään usko.)

Joka tapauksessa ei varmaan pahasti mene metsään, jos mahavaivaisen hevosen olosuhteita miettiessä kiinnittää huomiota myös hevosen sosiaalisten suhteiden tolaan. Joskus se palanen voi olla ratkaiseva.

Laumanjohdollisissa tehtävissä

Siitä lähtien, kun Ruusa palasi talvitarhaan, se on vaikuttanut kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Sillä ei ole sydänystävää, mutta toisaalta poni on päässyt siihen, mihin se on määrätietoisesti pyrkinyt varsasta asti: laumanjohdollisiin tehtäviin.

Ruoka on hyvää.

Alaisten joukko on tosin pieni (1), mutta sitäkin massiivisempi. Ala(ma)isto lienee ihan tyytyväinen sekin, koskapa ei ole osoittanut halukkuutta johtajan vaihdokseen. Ruusan johtotyyli on vakiintunut tiukaksi, mutta tyrannin elkeet ovat pysyneet pääosin piilossa.

Vaikka alempiarvoisen laumanjäsenen kohtalo ruokintatilanteissa on väistää - niin vikkelästi kuin jykevän 174-senttisen ruhon kanssa on mahdollista - alamainen uskaltaa alituiseen pyrkiä johdon kanssa samaan ruokapöytään.

"Et oo tulossa mun kasalle." Karva alkaa olla jo aika pörröinen. Huomautan, että ponia ei ole harjattu viikkoon.

Kuningatar Ruusa näyttää aluksi rumaa naamaa, mutta sen turnauskestävyys on heikko. Niinpä alamainen pääsee jatkuvasti verottamaan ylempänsä heinäkasaa.

Ehkä Ruusa jossain vaiheessa hoksaa, että jättikaveri hotkii parissa minuutissa annoksen, johon sillä itsellään kuluisi puoli tuntia.

Mainitusta ruokailutahtien erosta johtuen ihmiset näkisivät mielellään laumahierarkian pysyvän nykyisellään. Kilon paloina eväänsä hotkiva eläin saa alamaisenakin riittävästi evästä, mutta hitaampaan ruokailutahtiin mieltyneen ponieläimen on ravinnonsaantinsa kannalta hyvä pysyä johtotehtävissä.

"No okei, tuu sit."

Haikeat heipat kesäsiirtolalle

Tarmokkaista lykkäysyrityksistäni huolimatta syksy sitten kuitenkin tuli ja ponin kesäsiirtola-aika loppui menneenä lauantaina.

Minähän olisin halunnut laidunajan kestävän vaikka noin ikuisesti. Suomen ilmaston asettamien rajoitteiden vuoksi laidunpaikkavuokraus kesti kuitenkin "vain" noin neljä kuukautta.

Kesäkoti on mieluisa sekä sijainnillisesti (merkittävästi lähempänä ihmishenkilön kotia ja työn sanelemaa kulkureittiä kuin talvikoti) että laumadynaamisesti. Toisin sanoen muutto talvikotiin tarkoittaa ponille eroa sen parhaista ystävistä.

Elokuinen kuva kiteyttää minusta näiden kahden ystävyyden - ja muunkin lauman toimivuuden.

Kesäbestis jäi aidalle huutelemaan perään, kun talutin Ruusan pois. Katsoi surkeana, kun ajoimme trailerin kanssa ohi. Tätä sydänystävä kai oli koko kesän pelännyt, kun aina Ruusan kadotessa näköpiiristä kutsui sitä kaihoisasti.

Sydäntä raastaa olla se ilkimys, joka repii bestikset erilleen.

Kyllä ihmisellä pitäisi aina olla hevosia vähintään kaksi, että pysyisi ponilla henkinen koti mukana muutoissakin. Valitettavasti budjetti on kuitenkin syytä laatia tulovirran mukaan eikä näillä tuloilla saa talousarvion menosarakkeeseen tilaa kuin yhden kavioeläimen kuluille.

Erosuruilta olisi tietysti vältytty, jos en olisi siirtänyt Ruusaa kesäkotiin ollenkaan. Päätös oli kuitenkin perusteltu enkä sitä kadu.

Täällä taas.

Talvikodissa Ruusa pääsi vielä laitumelle, sille samalle, jolta toukokuussa lähti.

Aitauksessa odotti se sama iso latvialaistamma, jonka pomoksi Ruusa keväällä yhdessä vietetyn viikon aikana itsensä ylensi.

Vielä toistaiseksi Ruusan sana näyttää olevan laidunlohkon laki. Jonkinlainen valtataistelu lienee kyllä odotettavissa, sillä kesän mittaan isosta tammasta on kuulemma kuoriutunut vahva johtaja. Ei minua haittaisi, vaikka Ruusa saisi valtikkansa pitääkin, koska tällä kertaa se on jättänyt despootin elkeet esittelemättä.

Rimpulan uudelleentutustumistyylikin oli nyt huomattavasti hienovaraisempi kuin toukokuisessa kesäkotiin siirtymisessä nähty. Kohteliaasti ja uteliaasti se kerta toisensa jälkeen ujuttautui kohti jättikokoista lajitoveriaan, mutta yhtä monta kertaa toveri päättäväisesti vetäytyi etäämmälle.

"Voiskohan tän kanssa olla kamu?"

Ruusa tuumikin heti, että se on vangittu väärälle puolelle aitaa. Toisella laidunlohkolla olisi mieluisampia ystäviä. Niille Ruusa käy raja-aidalta hörisemässä.

Suomenhevosten kanssa Ruusa laumautui viime syksynä, kun ensimmäistä kertaa muutti tähän talvikotiin. Ja onhan niistä kaksi ollut koko talven ponin tarhanaapureitakin. Siinä on ollut aikaa tutustua.

Näin hempeästi nuuskuteltiin aidan yli...

...mutta pitäähän sitä aina vähän kiljuakin.

Tämä samaan aitaan laitettu lajitoveri sen sijaan on edelleen vieras, eikä tunnu innokkaalta luomaan Ruusan kanssa kovin läheisiä välejä. Nämä kaksi ovat yhdessä, mutta yksinäisiä. Kumpikin katsoo kaihoisasti entisiä laumatovereitaan aidan toisella puolella.

Sentään yhteiselo on toistaiseksi ollut varsin rauhanomaista. Samalle heinäkasalle ei mahduta, mutta aika lähelle kuitenkin. Ehkä se tästä, toivottavasti. Alku aina hankalaa?

"Siis ihan totta, antakaa mun bestis takaisin."

Vaikka uusi toveri on kovin pidättyväinen seurassa, auta armias, jos seuralainen viedään aitauksen väärälle puolelle. Semmoinen ei kyllä passaa.

Jos kaveri viedään pois niin tämä neito pyrkii mukaan. On kuulemma aiemmassa elämässä laajemmaltikin harrastanut luvatonta poistumista tarha-alueelta.

Keväällä piirre pysyi vielä piilossa. Nyt pahasta tavasta saatiin kuitenkin esimakua heti alkuunsa. 

Onneksi toveritammalla ei vaikuttaisi olevan pokkaa harrastaa ihmiskeilausta. Sen siirtelyyn ei tarvita fyysistä voimaa tai edes kosketusta. Niinpä hevosen suunnitelmien tyhjäksi tekeminen vaati ainakin tuolla ensimmäisellä pakoyrityksellä vain tarmokasta narunheilutusta ja paria ärräpäätä.

Ihan kiva, että nöyryyttä on, etenkin kun kyseessä ei tosiaan ole mikään kääpiöhevonen. 

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kohdalleni sattunut tarhakaveri, jonka kanssa pitää olla portilla erityistarkkana. Onhan niitä vallattomia varsoja ollut, mutta kaikki ovat pysyneet niille varatussa tilassa, kun vaan on noudattanut portin availussa tavanomaista huolellisuutta.  

Toivotaan, että tämänkin kanssa pärjätään ilman sen kummempia erityistoimenpiteitä.

Kuva ei ole kummoinen, mutta siitä näkee Ruusan ja "kaverin" kokoeron. Ruusa on vähän päälle 130 cm korkea.

Vielä on kesää jäljellä - ja itsehoitoa

Vaikka säiden valtias on välillä yrittänyt muuta väittää, kesä ei ole vielä kokonaan ohi. Tai ainakaan laidunkausi.

"Uuden" lohkon juoksuominaisuudet oli heti (mahan täyttämisen jälkeen) testattava.

Ponille laidunkausi tarkoittaa sitä, että saa syödä vihreää niin paljon kuin napa vetää, parhaassa seurassa.

Kesäkodissa Ruusalla on oikea bestis, sellainen ystävä kuin jokaisella hevosella pitäisi olla. Ystävä, jonka kanssa nyhtää ruohoa turvat vastakkain ja rapsuttaa, kun kutittaa. Ystävä, jonka kanssa juoksennella silkasta juoksemisen ilosta tai vaikka vain seistä kylki kyljessä. Ja on siellä pari muutakin kaveria.

Jos olisi rahaa ja/tai oma talli, kysyisin tätä bestistä ylläpitoon ihan vaan rimpulan ystäväksi. Ja totta puhuen kelpaisi tämä bestistamma ystäväksi minullekin.

Ruusa (syömässä) ja bestis (vahtimassa). Taustalla suomenhevonen.

Ponitädille kesä tarkoittaa lyhentynyttä matkaa oman pikku möhömahan luo - ja samalla vähän niin kuin tallinpitäjän leikkimistä.

Helppohan se on kesällä leikkiä tallinpitäjää. Huolehtii vaan, että hepoilla on vettä - ja nyt syksymmällä lisäheinää. Tsekkaa, että kaikilla hevosilla on jalat kohti maata eikä iho repsota. Sutii vähän aurinkorasvaa vaaleanpunaiseen turpaan, suihkuttelee ötökkäkarkotetta tummiin yksilöihin ja haavasprayta itsensä raapineisiin.

Parasta on se, että saa hoitaa omansa juuri niin kuin tykkää. Olen omatalli-ihminen ilman omaa tallia. Ensimmäisen maailman ongelmia.

Heinä on parasta. Ja ruoho. Alkukaudesta öykkärin elkein hallinnut rimpula huolii nyt samalle heinäkasalle (vaikka vähän happamalla ilmeellä) jopa yksivuotiaan. 

Tallinpitäjän leikkimisestä on seurannut se, että ponitäti on laitumen suosituin henkilö. Useimmiten myös ainoa, mutta suosituin silloinkin ja erityisesti silloin. Kun kerran tulin harvinaisen ponittoman päivän jälkeen taas laitumelle, teiniponi oli ihan että evvk, mutta 1-vuotias suokkineito juoksi iloisena luokse.

Sen jälkeen, kun luonnoneväs alkoi luomulaitumelta olla vähissä ja lisäheinätoimitukset alkoivat, laidunkansansuosioni nousi tähänastiseen huippuunsa. Porukka on juossut luokseni ilosta kiljuen. Melko kirjaimellisesti. Siis silloin, kun seurassani on ollut heinäpaali.

Onneksi ruoho on toisella lohkolla edelleen enimmäkseen vihreää ja kavioeläimet pääsivät sunnuntaina taas runsaamman tuore-evään makuun. Vaikka "uudella" lohkolla vihertää mukavasti, kuivaheinätarjoilua (kasteltuna) on jatkettu.

Myös kaksivuotiaan kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä.

Parina ensimmäisenä päivänä raahasin heinää puiden alle, jotta hepoilla olisi mahdollisuus olla sateilla vähän suojassa joutumatta tinkimään ravinnonsaannista. Arvostivatko nelijalkaiset moista vaivannäköä? No eivät. Seuraavana aamuna kasat olivat koskemattomia. Paitsi se yksi, johon oli kakattu.

Mutta ruoholle siirrettyinä samat heinäkasat olivat hevosten mielestä ehkä parasta ikinä. Paitsi että vielä parempaa ikinä on ihan uusi paali. Ikinä ei ole ruokaa saatu.

Villiä menoa laitumella?

Maanantaiaamupäivän laidunvierailulla löytyi tämännäköistä sakkia:

Hurjia heppoja.

Tässä vaiheessa kesää taitavat päikkäri-indeksit olla jo aika lailla tapissa, kun laumanvanhinkin liittyy lapsi- ja teinilauman jatkeeksi ilman yhtään seisovaa vartijaa. Ihmisseurakaan ei näemmä enää estä sitä köllähtämästä kokonaan kyljelleen.

Teiniponi sitten onkin ihan oma lukunsa. Se ei ole koskaan säikähtänyt omaa ihmistään makuulta ylös. Pikemminkin tädin saapuminen hoodeille tuntuu tarkoittavan, että nyt voi heittää kunnolla pitkäkseen. Kyllä mami vahtii?

Ja täti on siinä määrin hellämielinen, että jos ei ole tulipalokiire niin poni saa köllötellä aamutorkkunsa loppuun rauhassa ennen kuin ruvetaan tekemään mitään (tällä kertaa ohjelmassa oli lastautumistreenejä, jotka ovat menneet erinomaisesti sen jälkeen kun vaihdoin porkkanat mysliin). Kukapa sitä mielellään hommiin lähtisi, jos kauneusunet ovat kesken?

Ensimmäisenä ylös nousi vuotias suomenhevostamma. Tietysti juuri silloin, kun olin ottamassa Ruusasta vieressä näkyvää kuvaa - elämäni ensimmäisellä (ja vastentahtoisesti hankitulla) älypuhelimella.

Vuotiaalta ei yleensä kovin helposti saa rauhaa, jos erehtyy menemään samalle puolen aitaa.

Mutta tällä kertaa lapsukainen ei ruvennutkaan kerjäämään huomiota tai rapsutuksia. Se vain tahtoi vähän parannella asemiaan.

Laidunelämän parhautta.

Apua. ponini on öykkäri!

Kauan odotettu matka kesäsiirtolaan tehtiin tänään. Laitumella oli jo viime kesän bestis eli aikuinen pv-tamma. Lisäksi siellä odotti kaksi uutta kaveria: vuotias ja nelivuotias suomenhevostamma.

Viime kesän bestis näytti odottavan viime kesän toisintoa, mutta Ruusapa rupesikin öykkäriksi. Kaviot vain viuhuivat, kun se kimakasti kiljuen pani muuta laumaa järjestykseen. Erityiseksi silmätikukseen poni otti omanikäisensä suomenhevosen.

Aikaisemmin laumanjohtajan pestiä menestyksekkäästi hoitanut ex-bestis näytti lähinnä järkyttyneeltä. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa Ruusalle "olet muuttunut".

Ruusalle on ilmeisesti käynyt kuten vauhdilla huipulle nouseville rokkitähdille: keltainen neste on noussut kupoliin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei valmiiksi vähän egon liikakasvusta kärsivälle teiniponille tee hyvää päästä ison vanhemman tamman pomoksi.

Yhteiselon alku näytti näin rauhanomaiselta.

Ponihan on osoittanut taipumusta vallanhimoon jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Silloin kun se on onnistunut pääsemään jonkun niskanpäälle, johtamistyyli on aina ollut natsimainen.

Niinpä ei voi kuin toivoa että edes joku laumatovereista toipuisi rimpulan aggressiivisen käytöksen aiheuttamasta shokista ja osoittaisi sille sen paikan. Paikka saisi mieluiten olla jossain muualla kuin nokkimisjärjestyksen huipulla.

Ihan aluksi vedettiin porukalla kunnon rallit.

Tunkeilija laidunlohkolla eli yksinäisyyden loppu

Perjantaina koitti Ruusan kauan odottama päivä. Päivä, jona sen laidunlohkolle ilmestyi lajitoveri.

Ruusan ensireaktio uuteen naamaan oli kuitenkin lähinnä syvä järkytys. Tuollainen jättiläinen ponirukan tontille! Tallin uusi asukas on ehkä kolme kertaa Ruusan kokoinen latvialainen tamma. "Ruusa ajattelee varmaan, että jonkinlainen painoraja tänne pitäisi kyllä olla", nauroi yksi uuden tulokkaan saattajista.

"Siis mikä toi on?" Etualalla oleva tulokas näyttää kovin pieneltä tässä, oikeasti on todella suuri varsinkin Ruusaan verrattuna.

Niin kauan kun ihmiset pysyivät laitumella, Ruusa pysytteli tulokkaasta mahdollisimman etäällä. Välillä pörhisteli ympäriinsä. Uusi tulokas ei juuri vaivautunut nostamaan päätään ruohosta.

Jännässä tilanteessa on aina hyvä idea juosta näyttävästi. (Poni tykkää piehtaroida, siitä komea savikuorrute.)

Illan edetessä Ruusa pyrki toistuvasti aloittamaan hallitustunnusteluja, mutta yhtä toistuvasti tulokas ilmaisi vetäytymishalunsa.

Tällainen pidättyväisyys on omiaan saamaan neiti neljäveen pitämään itseään isonakin kihona. Niinpä Ruusa oli aamuun mennessä päättänyt ryhtyä laidunlohkon itsevaltiaaksi. "Minun heinä. Minun ruoho. Minun kaverit. Minun ihminen", olisi poni varmaan hokenut, jos puhuisi suomea.

"Ihan tosi, mikä tuo on?" 

Ponin nyrpeydestä huolimatta balttitamma oli ehtinyt yön aikana kiintyä Ruusaan. Kun hain ponin talliin, tulokas hermostui ja jäi huutelemaan Ruusan perään sydäntäsärkevästi. Jänniä otuksia nuo hevoset. Ilmeisesti tylykin kaveri on parempi kuin yksinäisyys - vaikka naapurilaitumilla olikin vielä yllin kyllin lajitovereita.

Pikkudespootin ylhäinen asema ei liene vielä kiveen kirjoitettu. Vaikka uusi tulokas vaikuttaa hyvin nöyrältä ja rauhalliselta, on vaikea uskoa, että vanhempi tamma antaisi neljävuotiaan pompotella itseään kovin pitkään. Täytyy vain toivoa, ettei vallankumous olisi kovin väkivaltainen.

Tätä uutta tammaa on ajateltu Ruusan tulevaksi pihattokaveriksi. Vähän kyllä harmitti, kun kuulin, että jättihevonen ei ole lainkaan seurustelevaa tyyppiä eikä ainakaan rupea leikkikaveriksi. Ja minä kun olin niin kovin toivonut, että Ruusalle löytyisi samanhenkistä seuraa.

Mutta tärkeintä tietysti olisi, että löytäisivät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Että kaveri olisi oikeasti kaveri eikä vain satunnainen kämppis - tai mikä pahinta, tarhakiusaaja.