Uutiset hammas- ja jalkarintamalta sekä hyviä että vähemmän hyviä

Tiistainen eläinlääkärivisiitti toi, kuten otsikosta voi päätellä, sekä hyviä että vähemmän hyviä uutisia. Käyntihän keskittyi ponien purukalustoihin ja Ruusan pitkänäperjantaina paksuksi tempomaan jännetuppeen.

Aloitamme suuvärkeistä.

Ikävä uutinen oli, että molempien ponien hampaissa näkyi kariesta. Ruusalle oli ilmestynyt syksyllä todetun yhden reiän lisäksi toinenkin, tosin eivät olleet eläinlääkärin mukaan kovin pahoja. Albertillakaan karies ei ollut kovin vakavaa laatua, mutta vaiva ei myöskään loistanut poissaolollaan. 

Albert ravaa aika kivasti silloin kun sille päälle sattuu.
Kuvaaja Johanna Wall (kuvankäsittelystä voi kuitenkin syyttää minua). 

Olen huuhdellut ponien hampaita muutamana päivänä viikossa, nyt psyllium-kuurin aikana joka päivä. Nyt tässä olisi tehostamisen paikka. 

Eläinlääkäri kehotti suihkuttamaan suuhun suoraan letkulla, että veteen saisi kunnolla painetta. Ottaen huomioon, että molemmat ponit lähtevät vesiletkun nähdessään päinvastaiseen suuntaan, minulla on epäilyksiä suunnitelman onnistumisesta ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa. 

Yksi vaihtoehto olisi myös lisätä ponibudjettiin suunavaajan hankinta. Sen avulla tulisi ainakin suihkittua oikeaan paikkaan. Tosin epäilen, että myös suunavaajan päivittäiskäyttö voisi merkittävästi vähentää suosiotani ponipopulaation parissa. Mutta kaipa ne tottuisivat siihenkin kuten ovat tottuneet nykyiseen huoltoon. 

Saa antaa vinkkejä hammaspyykkiin, jotta saamme karieksen etenemisen katkaistua!

Tämä kuva olikin jo Instagramissa. Kaverin hepuli hirvitti Albert-poloa, se jostain syystä on aina vähän pelännyt kun muut riekkuvat. Kuva Johanna Wall.

Karieksen järsimät reiät olivat Ruusan suun ongelmapaikat. Muuten oli niin vähän laittamista, että eläinlääkäri suositteli tarkastusvälin pidentämistä jos nyt ei ihan vuoteen niin kuitenkin vähän pitempään kuin puoli vuotta.

Albert olikin sitten ihan toinen tarina. Kun eläinlääkäri kurkkasi sen suuhun, häneltä pääsi spontaani parahdus. Ponipojan suussa on, eläinlääkäriä siteeraten, purukalusto mallia "yksi risti kaksi".

Toisin sanoen ruunalla on hampaanvaihto erittäin ikävässä vaiheessa. On varmaan kipeäkin.

Hammastilanne on todennäköisesti yksi selitys laihtumiselle. Osasin oikeastaan odottaakin tätä, koska Albert mielestäni vähän mukeltaa heinän kanssa ja se syö mieluummin pehmeää odelmaa kuin kesäheinää, vaikka odelma on äärimmäisen vähäsokerista (sokeri noin 30).

Toki poni pitäisi hampaanvaihdosta huolimatta saada pidettyä lihassa. Tilanne nyt kuitenkin on se mikä on, joten ei auta kuin keskittyä saamaan poni taas kuntoon. 

Kuva Johanna Wall.

Yleensä puurot eivät ole ihanteellista kariesponin evästä, mutta tässä tilanteessa on toisin. Lisäämme siis greenlinen ja melassileikkeen määrää.

Olen myös nyt uskaltautunut annostelemaan Albertin eväisiin rypsiöljyä, sillä viime päivityksessä mainittu mahakipu lakkasi parissa päivässä, kun nollasimme tarhaus- ja väkirehutilanteen. Menee tietysti kuitenkin hetki ennen kuin suolistofloora tottuu käyttämään öljyä ravinnokseen, ja olenkin lisännyt vasta jokusen ruokalusikallisen.

Kunhan poni saadaan taas normaalin näköiseksi, pitää miettiä ruokinta uusiksi. Voi olla, että siirryn takaisin soijaan. Vaikka se on turpoavaa rehua, se ei varsinkaan löysäksi turvotettuna ole kovin pahasti tarttuvaa ja ennen kaikkea sitä riittää hyvin vaatimaton määrä. 

Ruusalta leikkaan greenlinen minimiin heti kun psylliumkuuri on ohi (nytkään se ei ole saanut kuin desin päivässä). Kokonaan en voi turvotettavasta rehusta luopua, koska johonkin pitää saada kätkettyä päivittäinen jauhemainen lisäravinne MSM ja hiekanpoistokuurit. 

Tämäkin oli jo Instassa. Albert-pololla ei ollut hauskaa,  mutta ei voi mitään, tämä kuva nauratti. Kuva Johanna Wall.

Siinäpä tuli käsiteltyä suuosasto, joten voimme siirtyä alakertaan. 

Hyvä uutinen on, että ultraääni ei tavoittanut Ruusan turvotelleen jännetupin sisältä mitään rikkinäisiä rakenteita, pelkästään nestettä. Diagnoosina oli jännetupin tulehdus. Hoitona on tällä erää lepo ja kylmäys. Arnikaakin voisi eläinlääkärin mukaan jalkaan sutia.  

Huono uutinen on, kuten arvasin, että Ruusa on telakalla koko sen ajan, jona minulla olisi tavallista enemmän aikaa sitä liikuttaa. Poni teloi kinttunsa loma-lomautukseni ensimmäisenä päivänä ja nyt edessä on vielä pari viikkoa pelkkää kävelytystä.

No, olisi voinut käydä kehnomminkin. Jos jännetupin ärsyyntymisessä olisi kyse esimerkiksi hankkarivammasta, saikun ja kuntoutuksen pituus mitattaisiin kuukausissa. 

Koska Ruusa ei nyt saisi harjoittaa mitään kovin äkkinäisiä liikehdintöjä, lykkäämme uutta laumankasvatusyritystä joillakin viikoilla. Todennäköisesti yritämme yhdistämistä uudelleen seuraavaan kiimaan, sillä Ruusalla on ollut tiettyyn aikaan kuukaudesta tapana olla tavallista avoimempi hevosten väliselle ystävyydelle. Parhaillaan menossa olevaan kiimaan poni saa tyytyä lirkuttelemaan aidan lomasta naapuritarhan pojille. 

"Toi on hullu", Albert tuntui miettivän. Tarhassa saman kaverin kanssa painiminen on siitä ihan huippua, mutta vauhdin noustessa kaveri muttuukin pelottavaksi. Kuva Johanna Wall.

Nyt on ainakin aikaa, joten ei ole mitään (teko)syitä olla edistämättä Albertin koulutusta.

Minulla oli mielessä aloittaa myös kuolainopetus, mutta vaikean suutilanteen vuoksi tämä nyt siirtyy. Eipä minulla kyllä todennäköisesti ole sopivaa kuolaintakaan (yhtä alelaarista aikaa sitten napattua happy mouthia olin kyllä ajatellut sovittaa) tai edes kuolaimen kannatteluun soveltuvia suitsia Albertin koossa. Että sikäli asia olisi todennäköisesti lykkäytynyt muutenkin aikaan, jona saan taas palkkaa.

Kuolainsuunnitelmille sinänsä tuli vihreää valoa, sillä eläinlääkärin mukaan Albertilla on suussaan jo aivan hyvä kuolaimen paikka. 1-vuotissyksynähän sillä oli vielä niin pieni suu, että siihen ei olisi mahtunut ohuintakaan kuolainta. 

Onneksi ei ole mitenkään välttämätöntä esitellä Albertille kuolainta vielä tässä vaiheessa.

Vaikka nyt tulee keskityttyä enemmän Albertiin niin toki Ruusaakaan ei unohdeta. Eläinlääkärin mukaan ei ole mitään estettä kävelyttää sitä. Myös ponipilatesta eli porkkanajumppaa olemme vähän harrastelleet.

Liikunnan vähäisyydestä ja heinän runsaudesta huolimatta Ruusa ei onneksi ole toistaiseksi paisunut kovinkaan huolestuttavasti, vaan lihavuuskunto on itse asiassa ihan ok. Lihaskunto on sitten vähän toinen tarina, mutta aika vaikea niitä on vähäisellä jumpalla kehittääkään. Palaamme tämän haasteen pariin enemmän sitten, kun terveystilanne sallii vähän rasittavamman treenin.

Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin

Olen aina sanonut, että minulle ei ruunaa tule kuin korkeintaan itse kasvattamalla. No, ruunan omistaja täällä päivää!

Albertin oriinpäivät päättyivät 4. lokakuuta Viikin hevossairaalassa. Pallukat muuten laseroi irti welsh-ihminen, joten hyvissä käsissä oli Albert. 

Kuvituksena tämän kesän viimeiset laidunkuvat, otettu 1.10. Ei ole helppoa kuvata kahta perskärpästä! Tämän kuvan sain niin, että laitoin pari namia maahan tuohon, missä varsat ovat, ja sillä aikaa kun ne etsivät herkkuja, menin kivien toiselle puolelle ja odotin, että ovat syöneet namit. Toimi! Värejä tosin en saanut kivoiksi.

Leikkauksesta tuli kuitenkin odotettua isompi ja samalla myös laskusta, kun pikkumiehen jalat kävivät ennen ruunausta röntgensäteilytyksessä. Jep, irtopalojahan siellä, molemmissa etuvuohisissa. Kun keväällä mietin, ruokinko silmissä venyvää varsaa liikaa, niin ilmeisesti ruokin. 

Itseruoskintaa ei millään lailla hillitse se ymmärrys, että irtopalat ovat nuorilla hirvittävän yleisiä ja voivat johtua muustakin kuin hoitovirheestä. 

Kun olin jo totutellut ajatukseen, että varsani jalat vaativat leikkauksen ollakseen terveet, kirurgi palasi ja halusi näyttää röntgenkuvista vielä jotain.

Kirurgi osoitti Albertin kinnerkuvaa ja sanoi "It's a little nokka". Hän korosti, että epäkuranttius on häviävän pieni, mutta myönsi, että eihän 1-vuotiaan nivelissä haluaisi nähdä pientäkään feelua. 

Itsehän dramaattisuuteen taipuvaisena punnitsin tässä kohtaa jo sitä, kannattaako näin vikaista elikkoa hengissä pitääkään. Kirurgi ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä, miksi ei. Voi olla, että Albert kehittää tulevaisuudessa itselleen kintereeseen nivelrikon, tai voi olla, että nokkamuodostuma jää ikuisesti pelkäksi satunnaiseksi röntgenlöydökseksi. Jos olisi hänen hevosensa, hän leikkaisi ja jatkaisi eteenpäin. Joten niin sitten tehtiin.

Syy draamalleni ei ollut pelkästään jalkaterveydellinen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että Albertin henkitorvessa on jotain "epäilyttävää", kuten sen pienempänä tutkinut eläinlääkäri asian ilmaisi. En ole kuitenkaan halunnut siitä blogissa puhua ennen kuin tiedän, mikä tilanne todella on ja miten itse asiaan suhtaudun. 

Klinikalle varasin ajan sillä ajatuksella, että Albert siellä nukutetaan. Anestesiaa edeltävien tutkimusten löydökset ratkaisisivat, heräisikö se. 

 Ja kyllähän Albert heräsi. 

Tähystyksessä ilmeni, että henkitorvi tosiaan on sydämen ohituskohdassa hieman kapea. Poikkeama on kuitenkin niin lievä, että se eläinlääkärien mukaan osuu normaalin vaihteluvälin sisään. Monen terveenkin hevosen sydän painaa henkitorvea hiukan soikeaksi.

Summa summarum, Albertilla pitäisi olla ihan hyvät mahikset kasvaa normaaliksi harrastehevoseksi.

Albertilta huollettiin samalla reissulla myös suuvärkki. Piikkejä oli jo aika reilusti. Lisäksi näkyi pientä kariesta, mutta eläinlääkäri arveli sen johtuneen vain siitä, että melko runsaisiin piikkeihin oli jäänyt evästä muhimaan. Seuraamme tilannetta ja vältämme parhaamme mukaan hapanta ja makeaa.

Sudenhampaat suusta poistettiin jo leikkauspöydällä. Mielestäni ne on syytä napata pois alta ennen kuin rupeaa tekemään mitään kuolaimen välityksellä. Ihan turhaa ottaa sitä riskiä, että kuolaimista tulee sudenhampaiden takia varsalle ikävä  juttu, joka sattuu suuhun.

Kuolainhommien takia sudenhampaiden poisto ei loppujen lopuksi olisi Albertin tapauksessa ollut kovin kiireellistä. Eläinlääkäri (kuolainasioihin perehtynyt Mirjami Miettinen) oli nimittäin mitannut Albertin suun ihan pyytämättä - ja se kuulemma oli pienin, mitä hän on ikinä nähnyt. Semmoinen ennätysponi minulla!

Kuolaimelle on suussa tilaa vain 1,2 cm, mikä on suunnilleen sama tila kuin se, mikä suussa pitäisi olla kuolaimen lisäksi. Eli mitään kuolainta ei Albertin suuhun tällä hetkellä mahdu. Lisäksi harjanne, jonka päälle kuolain hevosella tulee, on Albertilla hyvin kapea eli se on luonnostaan erittäin herkkä kuolaimelle.

Koska Albert on vasta lapsi, sen suu voi vielä kasvaa. Silti sopivan kuolaimen löytyminen sille saattaa olla yhtä iisipiisi projekti kuin satulan löytäminen Ruusa-ponille. Täytyy vain toivoa, että Albert toimii kuolaimettomalla.

Pikku potilas perjantaina toipumassa hammashuollosta. Puhelinlaatu oli tavallistakin laaduttomampi.

Koska mikään ei mene näillä koordinaateilla kuin Strömsössä, Albertille nousi jo leikkausta seuraavana päivänä 40 asteen kuume. Kun sillä ei ollut tulehduksen merkkejä ja kuume lauantaina oli jo laskenut, eläinlääkärit halusivat kotiuttaa varsan. No, tänään sillä oli sitten taas kuume, 39,6 astetta.

Ruunaushaavasta kuume tuskin tulee, koska se on siisti. Jos tulehdus olisi nivelissä, Albert kuulemma ontuisi käynnissäkin, mutta se kävelee erittäin hyvin. Vaihtoehdot ovat siis ihan vaan nukutuksen jälkilämpö ja joku pöpö.

Toivotaan, että Albert ei olisi tuonut klinikalta kotiin mitään kovin vaarallista tautia! Toistaiseksi se ei ole kovin sairaan oloinen, joten toivotaan parasta.

Nyt peukut pystyyn, että kuume katoaa ja toipuminen sujuu muutenkin hyvin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa Albertin pitää olla karsinalevossa, mutta sain luvan laittaa myös karsinan kokoiseen tarhaan, kunhan siellä ei ole mutaa. Että saisi vähän raitista ilmaakin. Tämä olisi sikälikin kiva, että seuraneidiksi omistussuhteen vuoksi joutuneen Ruusan keuhkot eivät oikein kestäisi kahta viikkoa sisällä. Eikä kyllä pääkään.

Vaikka edessä on pitkä kuntoutus, olen onnellinen, että sain nuoremman kullannuppuni taas "kotiin", missä voin pusutella sitä joka päivä. Kunhan nyt vaan loppu menisi niin kuin kuuluu.

P.S. Albert käveli molemmissa päissä traileriin kuin vanha tekijä ja matkusti remuamatta! Klinikalla hetkeksi pysähtyi puoliväliin miettimään, mutta tallusti sitten sisään. Ehkä Albertista sittenkin tulee ihan hyvä matkustaja. Kyllä rauhallinen kaveri tekee ihmeitä - kaiken huipuksi sellainen löytyi paluumatkalle sittenkin omalta tallilta.

Eroon sudenhampaista - toisen kerran (oppia ikä kaikki)

Hevosen, tai ponin, omistamisessa on sellainen viehätys/harmi, että koko ajan oppii uutta ihan oman kantapään kautta. Tai sen hevosen, mikä rahassa ja huolessa mitaten on aika lailla sama asia. Jollain vähän viisaammalla voisivat kantapäät säästyä, mutta tällaisten tavallisen tollojen tätien on ilmeisesti lyötävä aina oma pää seinään ennen kuin jotain oppii.

Mitä (viimeistään) tänään opin? Kannattaa hoidattaa ponin hampaat aina vain hyvämaineisilla hammasalan spesialisteilla.

"Moi, olen Ruusa ja näytän aina tosi fiksulta."
Tuoreen kuvamateriaalin puutteessa kuva rimpulasta tarhassa 8.2.
Säät ovat olleet hyvät ja pollet ovat saaneet nautiskella nakuilusta.

Rimpula matkasi tänään vaihteeksi klinikalle, tällä kertaa Vermoon siellä vaikuttavan hammasekspertin
käsittelyyn. Syy tähän oli se, että edellisellä klinikkareissulla kolmisen viikkoa sitten ei ehditty tehdä mitään Ruusan hammaskalustolle. Polttava raspaustarve ehdittiin kyllä huomioida.

Kaikkein eniten ärsytti ja ärsyttää edelleen se, että vasta vuoden 2015 alussa sain tietää, että ehkä vuonna 2013 poistetuista sudenhampaista olikin poistettu vain noin puolet, ja nimenomaan siis kaksi kertaa puolikas. Ponin hampaat on kuitenkin hoidatettu puolen vuoden välein ja viime kesänä tilasin oikein kehutun ulkomaisen spesialistinkin asiaa toimittamaan. Mutta vasta nyt joku huomasi, että btw, ponillahan on täällä puolikkaat hampaat.

No, nyt "Juti" sitten ruuvasi loputkin sudenhampaat irti. On kuulemma varsin tavallista, että sudenhampaat katkeavat poistossa, mutta eläinlääkärin pitäisi varmistaa, että jäljelle jäänyt palanen ei jää ikeneen kinnaamaan. Niinkin nimittäin kuulemma usein käy, että jäljelle jäänyt pala jää leukaluun sisään, ympärille kasvaa uutta luuta eikä ongelmia tule. Ei liene kenellekään yllätys, että Ruusa ei ollut näiden onnekkaiden joukossa.

Mutta, tämänkertainen hammaslääkärivisiitti ei ollut turha sikälikään, että ponin suusta löytyi vähän isommankin remontin aihetta.

Hampaissa oli kuulemma keskiharjanteita (?), mikä tarkoittaa, että hampaisiin on muodostunut piikkejä, jotka ovat ikään kuin lukinneet hampaat vastakkain. Poni ei siis ole pystynyt pureskelemaan kuin sivusuunnassa litistämällä, ei normaalilla jauhavalla liikkeellä. (Kieltämättä tässä ihan äskettäin kerran kiinnitin huomiota siihen, että poni söi heinää kuin märehtivä lehmä.)

Tämä keskiharjanneongelma kuulemma todennäköisimmin johtuu siitä, että ponin poskihampaat ovat vaihtuneet eri aikaan ja erikorkuiset hampaat ovat hioneet vastinparinsa epätasaisesti. Nyt todettiin kaikkien purukaluston osasten olevan jo pysyvää mallia, joten ongelman pitäisi jäädä historiaan viimeistään seuraavan raspauksen jälkeen. (Reunimmaiset etuhampaat vaihtunevat vasta syksyllä.)

Jäämme seuraamaan, miten paljon poni lihoo nyt kun leegot ovat kunnossa. Viikon verran tosin mennee siihen, että sudenhampaiden jättämät reiät paranevat. Hampaanpoisto taisi alkuun vähän jomottaa suussa, sillä rauhoituksesta toettuaan poni pudotteli heinätuppoja kuin hampaaton vanhus.

Päiväkännit vakiokapakassa ja astmapiipun paluu

Ruusa Rimpelsson sai tiistaina taas vaihteeksi vetää pienet päiväkännit vakiokapakassa, kun klinikkakausi korkattiin jo valitettavan tutuksi tulleessa Viikin eläinsairaalassa.

Alunperin aika oli varattu mahatutkimuksiin, mutta tässä viime aikoina suuremman tilan omistajan huolikiintiössä on vienyt se kaiken pahan alku ja juuri: hengitys.

Vielä jokunen viikko sitten iloitsin Ruusan hengityksen odotettua paremmasta tilasta, mutta viime päivinä iloon ei sillä saralla ole ollut juuri aihetta. Ensin poni alkoi taas palautua kehnommin ja nyt se on joinakin päivinä seissyt käytävälläkin sieraimet levällään, kyljet pumpaten kuin vanhalla puhkurilla.

"Mä oon jo hereillä, eikö voitas lähteä kotiin. Mut en mä mihinkään traileriin mene."

Hengityksen viimeaikaisen tilan tuntien ei tullut kovin suurena yllätyksenä, että tähystysletku kohtasi rimpulan henkitorvessa vaaleita limaklönttejä.

En yllättynyt tänäänkään, kun eläinlääkäri soitti näytteiden tuloksista.

Keuhkoista huuhdelluissa näytteissä näkyi taas kutsumattomia vieraita, mast-soluja. Eläinlääkärit eivät ole yksimielisiä siitä, onko mast-soluilla merkitystä keuhkojen tulehdustilalle, mutta Ruusan tapauksessa mast-solut ja puuskuttelu nyt kuitenkin ovat sattuneet esiintymään yhtä aikaa.

Tämähän nyt valitettavasti tarkoittaa sitä, että yli puolen vuoden ero astmapiipusta päättyy.

Pari viikkoa pitäisi jaksaa käydä tallilla kahdesti päivässä tupsuttelemassa lääkejauheita rimpulan sieraimesta sisään. Jos tilanne paranee, lääkitystiheyttä lasketaan ensin kertaan päivässä, sitten joka toinen päivä -tahtiin ja jos hyvin käy, noin kuukauden päästä voidaan palauttaa inhalaattori varaston hyllylle.

"Kannattaa henkisesti varautua siihen, että joka talvi tarvitaan lääkitys tai kaksi", sanoi eläinlääkäri puhelimessa. Hänestä tilanne ei ole kovin huolestuttava.

Minä kuitenkin ryhdyin henkisesti varautumaan ajatukseen, että ponini ei välttämättä enää seuraavaa talvea näe.

Tämän talven on ollut tarkoitus toimia jonkinlaisena testinä: Jos Ruusan hengitys pelaisi hyvin, kun olosuhteet on optimoitu, se saisi jatkaa elämäänsä. Mutta jos tämäkin talvi menisi inhalaatiolääkinnän merkeissä, Ruusan kohtalo olisi joko nurmen alla tai koiran ruokakupissa. (Ihmisravinnoksi se on liian lääkitty.)

Hapensaanti on minusta aika lailla minimivaatimus sille, että elämä on elämisen arvoista. Toisaalta taas poni on luomuhengittänyt varsin mallikkaasti yli puoli vuotta putkeen. Joka tapauksessa tällainen panee pohtimaan, missä vaiheessa hoitaminen palvelee omistajan tunteita ponin edun kustannuksella.

Takaisin kantakapakkaan. Siinä, missä hengitysteiden tilanne oli melko ennalta-arvattava, suulöydökset eivät.

Ällöttävä suunavaaja!

"Onko tältä poistettu sudenhampaat", kysyi eläinlääkäri. Juup, pari vuotta sitten jo. "Tänne on jäänyt juuret."

Toisin sanoen jo menneeksi kiusaksi luokittelemani sudenhampaat on poistettava toistamiseen. Koska iltavuoroaamupäivän aikataulu oli minuuttipeliä, näihin päiväkänneihin sitä ei valitettavasti saatu mahdutettua. (Yleinen raspauskin olisi kuulemma tarpeen.)

Eipä tarvitse ihmetellä, miksi Ruusa suhtautuu kuolaimeen edelleen niin nyrpeästi ja on ohjasajaessa suustaan levoton. Ja minä kun poistatin ne perkuleen sudenhampaat juuri siksi, että kuolain ei aiheuttaisi ponille kipua!

Eipä tähän voi sanoa muuta kuin että seuraavat kohdalleni sattuvat sudenhampaat poistetaan klinikalla.

Mutta, jotta tästä tekstistä nyt ei ihan p-an maku jäisi suuhun niin laitetaan tähän loppuun vähän positiivistakin. Rimpulan mahalaukusta ei löytynyt haavoja (pientä ärsytystä vain) eikä suolessakaan ollut hiekkaa.

Lisäksi Ruusa suostui kiltisti melkein kaikkeen. Raja meni puntarissa, jolle poni ei suostunut joko astumaan lainkaan tai sitten ylitti sen puolijuoksulla. Hieno nainen ei kerro painoaan?

Hoitohenkilökunnasta oli melko hämmästyttävää, että tällaisella hoitohistorialla paiskattu eläin edelleen rauhallisesti alistuu tutkimuksiin - ja ylipäätään suostuu astelemaan klinikan ovista sisään.

Mutta Ruusa nyt vaan on sellainen. Paras. Olisi kai liikaa vaadittu, että poni olisi sekä paras että terve.