Kaksivuotiaana kamalin? Albertin uusi "harrastus" ei ilahduta

Viime aikoina laitumen aitoja on saanut nostella paikoilleen vähän väliä. Aluksi syytin lankojen putoilusta peuroja, mutta viime aikoina olen alkanut pohtia, josko syyllinen löytyisikin aidan sisäpuolelta.

Pohdiskeluun johti se, että kerran siirtäessäni setähevosta päiväresidenssiinsä eräs musta tähtipää ei aikonut jäädä laitumelle vaan työntyi setähevosen ohi - ennen kuin ehdin saada portin auki. Noin vain puski langasta läpi, ilmeenkään värähtämättä. Jälkeensä jätti irronneita eristimiä ja roikkuvan langan.

Eräänä toisena iltana iltaheiniä Ruusalle annostellessani hämmennyin, sillä tarhan perukoilta löytyi ylimääräinen yksilö. Sama musta tähtipää! Murtojäljet nähtyäni helpotuin, että alin lanka oli säästynyt. Muuten olisi ollut yhdelle ruohotta elänelle väylä auki suoraan laitumelle! Sellaisen jälkeen ei enää olisikaan tarvinnut arvuutella, onko vai eikö ole, nimittäin kaviokuumetta.

Se osaa olla maailman raivostuttavin, mutta myös ihanin. Tässä otamme yhdessä sellaista ihanan eteeristä kuvaa, missä on ihmisen silmät kiinni ja onnellinen hymynkare huulilla, hevosen turpa lämpöä henkivässä kosketuksessa ihmisen naamaan. Siis jos ette tajunneet. (En siis ole tässä esim. kakalla.) 

Kolmas tilanne: olin jättänyt poikien tarhan portin alalangan roikkumaan ylälangasta ja kun saavuin paikalle puurolautasten kera, eräs musta tähtipää ei malttanut odottaa omaansa, vaan pokkana sukelsi portin alta! 

Koska pakkopalautusvälineitä ei ollut käden ulottuvilla eikä vapaaehtoinen paluu Albertin mielestä tullut kyseeseen, alistuin houkuttelemaan sen aidan oikeammalle puolelle puurolla. Nyt oli kuitenkin se ongelma, että Albertin kulhoa kärkkyi vieressä korkea-arvoisempi upseeri, mutta en joutanut jäädä viralliseksi valvojaksi, koska Ruusalle olisi pitänyt saada sen kuppi ennen kuin psyllium muuttaisi sen sementiksi.

Nappasin siis Albertin kupin taas toiselle puolelle ja suljin perässäni portin alalankaa myöten. Mutta penteleen tähtipää sukelsi siitäkin ali! Tämä vaati jo hieman kyvykkyyttä, sillä alempi lanka on ehkä reilun puolen metrin päässä maanpinnasta ja Albertin vertikaalinen ulottuvuus on kuitenkin viime mittauksessa todettu noin 147-senttiseksi. 

Kun menin kuppeineni karkuun Ruusan tarhaan, Albert sukelsi senkin portin alta. 

Jotta iltapuurotus ei olisi mennyt vallan hippaleikiksi, jätin varsan silleensä syömään omaa annostaan. Toimituksen valmistuttua talutin vastaanhangoittelevan lapsen takaisin omaan kortteeriinsa otsatukasta vetämällä. Tämä ärsytti Albertia niin, että se yritti purra kättäni, mikä on meillä kukkahatusta huolimatta voimakkaasti sanktioitua toimintaa. Varsa tokeentui kevyellä ns. korvapuustilla. (Älkää huoliko, väkivalta oli tasoa näpäytys.)

Keväisessä arkistokuvassa näkyy porttilangan korkeus. Tästä hän siis nykyään osaa sukeltaa ali.

Juu, omin silmin todistamissani tilanteissa sähkö ei ole ollut päällä. Luojan kiitos varsa on ainakin tähän asti kunnioittanut sähköä.

Eilen sitten kävin läpi jokaisen langan ja liitoksen. Ruuvasin ehkä 15 uutta eristintä, varmistin että lanka ei osunut puihin ja lisäsin alalangan kriittiseltä vaikuttaviin kohtiin. Siinä suhertaessani mietin, mitä kaikkea kivempaa voisin tälläkin ajalla tehdä, jos omistaisin vain yhden (käyttökuntoisen) ratsun täyshoitotallilla. Siinä oli aikaa miettiä, sillä tämä ei ollut ihan pieni puhde täyden palkkatyöpäivän päätteeksi. Ehti tulla nälkä ja nestehukka. Hämäräkin laskeutui. Poni jäi taas liikuttamatta. Työn lomassa Albert kuin näytöstyyliin puikahti lankojen välistä kohdasta, johon olin juuri lisännyt alalangan. Olisi ehkä naurattanut, jos ei olisi v-tuttanut niin paljon.

Kaikki tämä vaiva vain huomatakseni, että vaikka paimen naksuu, se ei välitä lankaan sähköä. Ilmankos.

Aamulla Albert löytyi Ruusan tarhasta. Äitiäkö sillä on ikävä? Tarhan eteen jättämäni heinäkassin vajuminen ja korsirehun päätyminen ympäriinsä vinkkasi, ettei tie väärään tarhaan välttämättä ollut ihan suora.

Albert on kyllä harrastuksessaan kehittynyt, sillä kaikki langat olivat siellä mihin olin ne illalla jättänyt. Vaikka on hieman pakko ihailla Albertin notkeutta, tällainen aita-akrobatia nyt ei hirveästi ilahduta. Itse asiassa se on yksi viimeisistä taidoista, joita olen toivonut omalle ponilleni.

Tallinpitäjä lupasi järjestää aitaan sähköt tavalla tai toisella. Minä lupasin tehdä Albertille sähkölangasta päähineen. Toivottavasti se vielä oppii olemaan.

Ilmeisesti sanonta "yksivuotiaana rumin, kaksivuotiaana kamalin" ei ole aivan tuulesta temmattu. Tosin Albert on minusta nyt myös rumimmillaan tähän asti. Tosin ei se ole minun silmääni varsinaisesti ruma kyllä vieläkään, vaikka selkeästi tiedostankin sen rakenteen ongelmakohdat.

Aidan ali sukeltamisen Albert lienee kopioinut alun perin ihmisiltä, jotka eivät viitsi joka tarhavierailua varten avata koko porttia. Eli meiltä kaikilta.

Pirullisen hyvä mallioppija tämä Albert. Esimerkiksi viimeviikkoisella kiropraktikon käynnillä Albert tarkkaili äitinsä reaktioita hoitoon ja osasi sitten omalla vuorollaan esimerkiksi horjuttaa hoitajan koroketta tismalleen samalla jalkatekniikalla. Myös ruokakupin varastamisen kavereilta Albert on oppinut äidiltä.

Ei voi kuin toivoa, että mallioppiminen ei toimi päinvastaiseen suuntaan.

Onneksi elämä Albertin kanssa nyt ei ole ihan pelkkää kamaluutta. Muistatteko sen epäluuloisen varsan, jota pari vuotta sitten epätoivoisesti kesyttelin? 

No, nyt olen ruvennut saamaan kuvallisia todisteita vieraista ihmisistä halimassa varsani päätä, ja varsa on siinä ihan messissä, silmätkin onnellisesti ummessa (tyylikkäämmin kuin minulla avauskuvassa). Nämä vieraat ovat siis tallikaverini kavereita, eivät mitään satunnaisia poninhalaajia. 

Toki myös itse kaulailen varsani kanssa vähintään päivittäin, kuten näistä kuvistakin voi päätellä.

Myös mainittu kiropraktikon käsittely onnistui yli odotusten. Vain kaularangan käsittely toiseen suuntaan herätti varsassa halun runtata uusi ihmistuttavuus seinään. Siirsimme toimituksen ulos ja sitkeän jumppaamisen tuloksena ranka kuulemma avautui. Kiropraktikko kiitti Albertia ikäänsä nähden hyvin toimivaksi. Että kai tämä kamaluus on suhteellista.

Ainakin kesytystavoite voitaneen kuitata menestyksekkäästi saavutetuksi. Seuraava kehitystehtävä on tuoda jonkinlaista kuria ja järjestystä junttipullan toimintaan. Aloitan niistä sähkölankasarvista.

Huh, hellettä, ja monenkirjavia viilennysvinkkejä! Mikä on totuus hevosen kastelemisesta helteellä?

Hevosala on mutun suhteellisen koskematon linnake. "Näin on aina tehty, näin on hyvä." Vaikka tiede todistaisi vanhan tavan yksiselitteisesti vääräksi, tämä ei riitä kumoamaan uskomuksia, joita sitten vielä siirretään pahaa-aavistamattomalle seuraavalle sukupolvelle. 

Tämä pätee aika hyvin myös tällä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen eli kuumuudessa läkähtyvän hevosen viilennykseen. Tästä aiheesta elää joitakin tosi sitkeitä myyttejä. Hevostiedeidolini tohtori David Marlin on viime aikoina sinnikkäästi ampunut hulluimpia väitteitä alas Facebook-sivuillaan. (Suosittelen lämpimästi seuraamaan.)

Toimin kuten ihailijat tuppaavat tekemään eli matkin Marlinia, vaikka fysiikan ja fysiologian tietämykseni ei olekaan "ihan" samaa tasoa. Tarkemmin sanottuna oma tietämykseni aihepiiristä on tasolla yleissivistys, mutta sille sisältöalueelle nämä hevosen viilentämisasiat pitkälti osuvatkin. Vaikka niiden ymmärtäminen ei vaadi luonnontieteiden yliopistotutkintoa, lähteenä on paras käyttää oppineiden tutkimaa tietoa.

Julkaisematta jäänyt alkukesän kuva. Nyt kuivuus ja kahden ponin ympärivuorokautinen laidunnus ovat kurittaneet kasvustoa aika lailla. Lisäheinälle on jo tarve.

Virheellisistä viilennysväitteistä tulee mieleen heti kaksi:

1. Tämä on ikiklassikko! Hevosta ei pidä kastella helteellä, koska hevoselle tulee vielä kuumempi, kun vesi auringossa kuumentuu - vesi voi jopa alkaa kiehua hevosen iholla. Kuulemma itsekin jos kastelee tukkansa ja menee aurinkoon, märkä tukka alkaa jonkin ajan päästä kuumentaa päätä. 

2. Jos viilentää vedellä, pitää käyttää lämmintä vettä eikä kylmää, koska jos viilentää kylmällä vedellä, lämmin ilma tuntuu sen jälkeen entistä lämpimämmältä ja hevoselle tulee vain enemmän kuuma. Tämä kuulemma on kuin suihkun jälkeen: kun astuu lämpimästä suihkusta ulos, ilma tuntuu viileältä, ja kylmän suihkun jälkeen lämpimältä.

Virkistin poneja helteellä tekemällä niille "porkkanajäätelön". Jääpalan nuolemisella/järsimisellä tuskin on merkittävää viilentävää vaikutusta, mutta se toiminee virkistyksenä samaan tapaan kuin ihmisellä jäätelö. 

Molemmat väitteet ovat jo ihan maalaisjärjenkin vastaisia, mutta silti varsinkin tuo ensimmäinen on elänyt hämmentävän sitkeästi. Jälkimmäinen on ainakin minulle tullut eteen vasta ihan hetki sitten, mutta ansaitsee tulla käsiteltyä.

Jos sukeltaa uimareissulla ja menee sen jälkeen istumaan aurinkoon, voi itsekin todeta, alkaako hiuksiin jäänyt vesi kiehua tai kuumentaako se päätä entisestään. Kokeilu on ihan turvallista, sillä vesi ei todellakaan kiehu eikä edes kuumenna. Myös toisen väitteen voi todeta vääräksi ihan omakohtaisella kokeilulla. Kumpi viilentää enemmän helteellä, lämmin suihku vai pulahdus viileään järveen? Vielä tänään ehtii kokeilla.

Aika usein maalaisjärjen vastainen väite osoittautuu tarkemmassa tarkastelussa myös tutkitun järjen vastaiseksi. (Paitsi että lämpimämpi vesi kuulemma oikeasti jäätyy nopeammin kuin kylmä, mikä on tunnetasolla vaikea hyväksyä.) Mutta tarkastellaanpa vesiväitteitämme fysiikan lakien valossa - ne laithan pätevät hevoseen siinä missä ihmiseenkin.

Kuten kuvasta näkyy, sitä ei ole otettu helteellä eikä edes kesällä. Tämä oli kuitenkin ainoa pesukuva, jonka löysin.

Otetaanpa väite numero 1.
Hauska fakta: kun neste haihtuu, prosessi sitoo lämpöä ja siinä ohessa viilentää pintaa, jolta se haihtuu. Lämmin neste haihtuu nopeammin ja myös pinta jäähtyy nopeammin. Tässä tapauksessa se pinta on tietystikin hevosen iho. Vesi totta kai auringossa lämpenee, mutta tästä ei seuraa hevoselle palovammoja vaan ta-daa, viilentymistä. 

Jos vähän tuulee, neste haihtuu vielä nopeammin ja hevonen siten viilenee tehokkaammin. 

Ihan tähän samaan haihtumisefektiin perustuu myös se, että kuumissaan hevonen (ja ihminen) hikoilee viilentääkseen elimistöään. Hikikään ei ala kiehua pintaan asti pukattuaan.

Setähevonen on kesällä sisähevonen.

Väite numero 2:
Periaatteessa kohdassa 1 kuvatun prosessin vuoksi on osittain totta, että lämminkin vesi viilentää. Eli jos hevonen voi ihan hyvin, voihan sen lämpimälläkin vedellä pestä. Mutta jos on oikeasti tarve viilentää kuumissaan olevaa hevosta, on valittava kylmä vesi.

Tämä perustuu ennen kaikkea lämmön siirtymiseen (tai kai tieteellisesti oikeampi suomenkielinen termi on johtuminen), mutta ilmeisesti myös pintaverisuonissa kulkevan veren viilentymiseen. 

Lämpö siirtyy termodynamiikan perussäännön mukaan aina lämpimämmästä aineesta kylmempään. Jos hevosen pesee kylmällä vedellä, hevonen on se lämpimämpi "aine", jolloin lämpöä siirtyy hevosesta siihen veteen. Kun lämpö siirtyy hevosesta veteen, hevonen luonnollisesti samalla viilenee. Jos kastelee selvästi lämpimällä vedellä, mitenköhän käy? 

Toisekseen jos hevosta kastelee pitkään niin kylmällä vedellä kuin pystyy, ihon pintaverisuonissa kulkeva veri ilmeisesti viilenee ja viilentää siten hevosta. Mainittu David Marlin suosittelee jopa jäiden lisäämistä kasteluveteen. 

Marlinin mukaan vesi viilentää hevosta sitä tehokkaammin, 1) mitä suuremmalle osalle kehoa sitä lasketaan 2) mitä kylmempää vesi on 3) mitä enemmän vettä käytetään ja 4) mitä nopeammin sitä lisätään. 

Jos hevonen kärsii jo lämpöoireista, on kiire.  Silloin hevonen kannattaa siis kastella ihan kokonaan runsaalla kylmällä vedellä eikä aikaa kannata tuhlata kuivaamiseen kesken prosessin. Lämpöoireet saattavat Marlinin mukaan alkaa helpottaa vasta 10 - 15 minuutin lutraamisen jälkeen. 

Curly käyttää vain korvahuputtomia silmäsuojaimia, koska näin se on itse valinnut.

Tietysti liikkeellä on myös päteviä helleohjeita.

Itse nappasin Pallurablogin hellevinkeistä käyttöön pansuolan. En ole laskenut, tuleeko se halvemmaksi vai kalliimmaksi kuin hevosten elektrolyytit, mutta ainakin sitä saa ruokakaupasta. Ja olen huomannut, että erittäin lämpöherkän Albertin olo on tämän jälkeen helpottunut. Ehkä sillä siis oli elektrolyyttien puutetta, vaikka onkin suolakiven suurkuluttaja ja vaikka annankin ympäri vuoden lisäsuolaa - helteellä enemmän kuin muulloin.

Elektrolyyttien syöttäminen/juottaminen kannattaa, koska hevonen menettää niitä hikoillessaan. HUOM! Suolakivi ei yleensä riitä suolan lähteeksi. 

Minun poneillani on mahdollisuus itse valita, ovatko auringossa vai varjossa. Myös laiduneläimet (Albert ystävineen) vetäytyvät laitumelta päivän kuumimpaan aikaan metsätarhan puolelle. Koskaan ei pihatto ole niin kovassa käytössä kuin kesäpäivisin! Toki nyt kun on ollut oikeasti lämmintä, pihatto ei toimi enää viilentymisapuna vaan se on lähinnä pakopaikka ötököiltä.

Helteet ovat tarkoittaneet myös vesikippojen tiheää täydennystarvetta. Varsinkin ruunat juovat nyt puolessa vuorokaudessa enemmän kuin normaalisti kokonaisessa.

Vettä on myös saanut vaihtaa yhtenään, koska se limoittuu nyt hurjaa vauhtia. Kun vesi menee likaisen oloiseksi, hevoset eivät juo sitä enää kuin pahimpaan janoonsa - ei hyvä helteellä! Olen erittäin tarkka siitä, että hevosilla on aina puhdas vesi. Vaikka moni perinnetieto on huuhaata, sitä kannattaa noudattaa, että antaa hevosille vain sellaista vettä mitä itsekin voisi juoda. Kaikenlainen rehunjäämä vedessä alkaa viileämmässäkin toimia nopeasti myös huonojen bakteerien kasvualustana, saati sitten helteessä.

Tänään on kuulemma viimeinen hellepäivä hetkeen, saa nähdä tarvitseeko vielä loppukesästä viilennysvinkkejä.

Vielä ennen lähdeluetteloa videot siitä, mtä ponit tykkäsivät "porkkanajäätelöstään".



Linkki videoon

Linkki videoon

Lähteet:

Haihtumisesta:
https://sciencing.com/evaporation-cause-cooling-5315235.html

https://yle.fi/uutiset/3-5678966
https://www.tiede.fi/artikkeli/kysy/miksi_tuuletin_viilentaa_vaikka_liikkuva_ilma_on_saman_lampoista_kuin_ymparoiva_ilma

Lämmön johtumisesta:

https://www.facebook.com/DrDavidMarlin/?eid=ARASSrNWqUUkSehEophpFjgbbjQjUTWiPoOHyXKrZcr86sttZP-4_tn-EKdWqcJSPKLDXelPOQb1I4-g
https://phys.org/news/2014-12-what-is-heat-conduction.html
http://www.astro.utu.fi/zubi/phys/ttrans.htm

Pintaverisuonten osuudesta jäähdytyksessä:

https://www.facebook.com/DrDavidMarlin/?eid=ARASSrNWqUUkSehEophpFjgbbjQjUTWiPoOHyXKrZcr86sttZP-4_tn-EKdWqcJSPKLDXelPOQb1I4-g

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5777660/

Muut lähteet: 

Hevostietokeskus

Kohti näyttelytähteyttä - Albertin ensimmäiset treenit naapurissa

Otsikko on hieman ironinen, sillä en odota Albertin elokuiselta näyttelyuran korkkaukselta varsinaista tähteyttä. Itse asiassa en odota joutuvani juoksemaan Albertin kanssa näyttelyssä kuin sen omat kehät. Monikossa, sillä show-luokan lisäksi olemme menossa hakemaan Hippoksen tuomarin mietteet. 

Odotukset Albertin menestyksen suhteen ovat maltillisesti lähinnä kahdesta syystä: ensinnäkin ruunanrupsukan kilpakumppanina 2-vuotiaiden luokassa on aivan hitokseen hieno ori ja toisekseen Albertin ravi on edelleen kateissa. Varmaan jostain vaivainen tämäkin poni. Albert liikkuu kuitenkin puhtaasti, joten en enää jää odottelemaan parempia aikoja vaan vien sen esille sellaisena kuin se nyt on. 

Albert näyttää aika isolta kun vähän nostaa itseään.

Menestyksen sijaan suuret tavoitteet on ladattu Albertin käytökselle. Olen vähän jännittänyt sitä, miten maalaistollo mahtaa siellä hälinän keskellä osata olla - se kun on joskus ollut narun päässä melkoinen lennokki, joka ei innostuessaan pahemmin varo taluttajaa.

Usein hyviä tuloksia saattaa edistää harjoittelu ennen tositoimia, joten viime viikolla panimme treenihousut jalkaan ja lähdimme oikein pois kotipihasta.

Retkelle apureiksi saapuivat poneille jo keväältä tutut minikokoinen ratsastaja Anna ja hänen äitinsä Maria, jota ohjeistin saapumaan paikalle kameran kera. Onhan tämä bloggaaminen kuitenkin semmoista hommaa, että pics or didn't happen, tai ainakin pics or nobody will read. Eli nämä näyttelytreenikuvat ovat Marian ottamia, kiitos niistä (kuvankäsittelyn olen tehnyt minä)!

Hölköti hölköti.

Tilanne vaikutti äksönin suhteen heti lupaavalta, koskapa 24/7-laidunelämään siirtynyt varsa oli lähdön alla nukahtamaisillaan pystyyn.

Anna puntattiin taas Ruusa-ponin karvasatulaan ja minä lähdin matkaan Albert naruriimun päässä. Molemmat varustauduimme asianmukaisesti päätä suojaavin turvavarustein. Ruusa läksi matkaan ihan vain tukiponin ominaisuudessa. Ponitädistä tuntui, että tukea voitaisiin tarvita, kuuluihan matkaan ensikenttävierailun lisäksi myös Albertin neitsytmatka tiellä autojen seassa.   

Suunnitelma oli, että Anna ratsastaisi Ruusalla edellä ja minä taluttaisin Albertia perässä. Herra pitkäkoiven askel kuitenkin osoittautui sen verran vetäväksi, että äitiponia alkoi ahdistaa lapsensa roikunta takapuskurissa. Niinpä siirryimme Albertin kanssa kärkeen, ja siinä pysyimme koko noin 20 minuutin kävelymatkan ajan. 

Albert marssi eteen tyynenä mutta reippaana eikä ihmetellyt juuri muuta kuin yhtä postilaatikkoa - tuota joka hevosen potentiaalista surmaajaa. Postilaatikkoakin poni uskaltautui nuuhkimaan heti, kun näki ettei kädellinen menettänyt lähikontaktissa raajojaan. Autot sen sijaan eivät Albertia pahemmin kiinnostelleet, edes takaa tulevat. Viisas poika, äitiinsä tullut tässä asiassa! 

Sama mistään hätkähtämätön meno jatkui naapurin kentällä. Siellä ei oikein kummastakaan poniyksilöstä ns. lähtenyt. Show-ravia pyytäessäni Albert hölkötti poniravia välittämättä siitä, missä äiti oli, ja Ruusa keskittyi kyttäämään, missä lapsi menee. Ruusa ei ollut selvästikään ihan valmis vielä kulkemaan kentällä, sen verran haluttoman näköistä oli.

Sikäli sattui vähän huono päivä harjoitella näyttelyhälinää, että hälinä puuttui kokonaan. Yleensä tällä ratsastuskoululla on aina menoa ja meininkiä, mutta nyt oli tyyntä kuin kesäyössä, vaikka olimme liikkeellä kuitenkin hyvissä ajoin ennen yötä. Muita hevosiakin näkyi lähinnä kauempana tarhassa.

Porkkana putosi kesken kaiken.

Sentään kenttävierailumme loppuvaiheessa saatiin aineksia draamaan tai sopivissa olosuhteissa jopa tragediaan, kun viereiselle kentälle saapui ratsu.

Totta kai vieraan hevosen näkeminen vieraassa ympäristössä vähän jotain kuohautti nuoren herran sisällä, mutta tilanteesta ei irronnut ainesta mihinkään vetäviin klikkiotsikoihin. Kerran Albert vähän hyppäsi pystyyn. Ja toisen hevosen ilmestyttyä alkoi muuten raviinkin löytyä vähän ilmaa kavioiden alle. Että ehkä varsaa ei näyttelyssä - ainakaan ensimmäisessä kehässä - tarvitse hinata perässä kuten kotipihassa. 

Näin hurjaksi se yltyi kerran.

Treenit antoivat toivoa myös siitä, että näyttelyreissusta selvittäisiin ilman fyysisiä vaurioita. Vaikka Albert harjoituksessa vähän innostui lajitoverin näkemisestä, se ei pyrkinyt pois hanskasta.

Albertin käytös oli osittain yllätys ja osittain ei. Varsalla on nimittäin kaksi puolta. Yksi puoli on se Albert, joka saa p-halvauksen ihmisen näkökulmasta pikkuasioista ja taistelee likipitäen kuolemaan saakka. Sitten taas toinen Albert on aika jännissäkin paikoissa täysin cool. Cooli puoli on koko ajan vallitsevampi, mutta silti uusiin tilanteisiin päätyessä ei koskaan voi etukäteen olla täysin varma, kumpi Albert on tarttunut matkaan.

Jää nähtäväksi, astuuko autosta Ypäjällä varsaversio jekyllistä vai hydestä. 

Ehkä myös ihmisen pitäisi juosta vähän tarmokkaammin, tosin tässä taidetaan jo hidastaa.

Kyllä, nimenomaan autosta astuu poni. Nythän näyttää tosiaan vahvasti siltä, että näyttelyreissu toteutuu, sillä Maria osasi vinkata henkilön, joka vuokraa B-kortilla ajettavaa hevosautoa!

Ja aivan kuin tässä ei olisi iloa riittämiin, Marialla ja Annalla on kyseisenä viikonloppuna aikaa näyttelyreissulle eli meidän ei ponien kanssa tarvitse edes lähteä reissuun keskenämme. 

Kyytitehtävän menestyksekkäästä suorittamisesta innostuneena varasin auton saman tien vielä elokuun 18. päiväksikin. Kyseisenä sunnuntaina ULHO (Uudenmaan hevosenomistajat) järjestää Vermossa ison mätsärin. Ilmoitin sinne maailman parhaita ponnyja peräti kaksin kappalein, toivotaan että suostuvat Ypäjä-reissujensa jälkeen vielä lastautumaan. 

Ai kamala. Kuva on hyvä, mutta onko varsani oikeasti näin kamalassa kasvuvaiheessa vai näyttääkö vain, kun se seisoo noin kasassa?

Jes, pitkästä aikaa kunnon näyttelymeininkiä luvassa! 

Viimevuotista pikkumätsäriä ja ktk-näyttelyä lukuun ottamatta en ole omaponiharrastanut näyttelyitä sitten kesän 2015! Viime viikonlopun welsh-näyttelyssä Sastamalassa alkoi kyllä toden teolla jo poltella kehään. (Siellä näyttelyssä muuten ostin myös yhdistykseltä valkaisukalkkia eli sukkajalatkin saadaan Ypäjällä asianmukaiseen kuosiin.)

Ypäjällä en odota Ruusaltakaan mitään luokkavoittoa kummempaa (jos sitä ei tule, olen erittäin pettynyt - Ruusa nimittäin kisaa luokassaan vain itsensä kanssa). Jo parhaan tamman valinnassa tulee niin kova kaveri vastaan, että liikkumisongelmien himmentämä (ex)näyttelytähtemme todennäköisesti saa sen jälkeen lähteä kotimatkalle. Silti on kiva päästä sen kanssa pitkästä aikaa reissuun. Toivottavasti Ruusa löytää sisäisen show-poninsa uudelleen, ja Albert ensimmäistä kertaa.

Ja ennen sitä pitäisi ehkä selvittää tämä Leningrad cowboys -vaikutteinen frisyyri, jonka Albert oli laitumella itselleen loihtinut:

P.S. Jos olet kuvaaja ja harkitset, pitäisikö jompaan kumpaan tilaisuuteen lähteä niin täällä on hyville kuville ainakin jo yksi varma ostaja! 

Auta Albert poninäyttelyyn - enää kyyti puuttuu!

Näin on näreet, Albert on viimein ilmoitettu ensimmäiseen näyttelyynsä. Tämä merkkitapaus koittaa noin kuukauden päästä eli tarkoitus olisi lähteä Ypäjälle Kansalliseen poninäyttelyyn lauantaina 10.8. 

Olemme jopa harjoitelleet, mistä ehkä enemmän myöhemmin. Ongelmana on enää vain yksi pikkujuttu, nimittäin Albertin saaminen pelipaikoille. Meiltä puuttuu siis kyyti.

Kuvan tyyppi liittyy tapaukseen. Se on jotenkin niin RUUNA! (Ja miten se näyttää noin paksulta, vaikka tosielämässä kylkiluut voi lähestulkoon nähdä?)

Nythän on niin nolosti asiat, että omassa ajokortissani lukee vain yksi kirjain, ja se kirjain on B. Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, autoni papereissa lukee suurimman sallitun vetomassan kohdalla vain 1 300 kg.

Eli mikä tahansa omaa yhden hevosen traileriani isompi koppi menee yli molemmista hevoskuljettamisen lakisääteisistä avainarvoista. (Näistä on muuten kattava selvitys Ponipäiväkirja-blogissa, suosittelen jos asiassa on jotain epäselvää.)

EN lähde liikenteeseen ilman, että nämä asiat ovat kunnossa, enkä suosittele sitä muillekaan. Olisi aika ikävää ruveta tien päältä soittelemaan kuskia, kun poliisi katkaisee matkan, ja ajella seuraavat kuukaudet polkupyörällä, jollaista en omista.

Ja juu, tarkoitus olisi saada ajokorttiin lisää kirjaimia (olisi hevoskuljettamisen kannalta suotuisaa, jos niitä olisi enemmänkin kuin kaksi), mutta en voi laskea sen varaan, että ehdin tämän pariin ennen näyttelyreissua.

Varsan lisäksi harjoitusta kaipaa omistaja, jonka letitystaidot ovat kauniisti sanottuja vähäiset.

Itsehän kyllä omistan kuljetuskaluston, jolla itse pystyn laillisesti nykyiselläkin ajo-oikeudella kuljettamaan yhtä ponia kerrallaan.

Jokainen blogia pitempään seurannut kuitenkin ymmärtänee, että en ole kauhean innoissani lähtemään noin pitkälle matkalle ilman tukiponia. Kaverin, vieraankaan, kanssa Albertilla ei ole ollut ongelmia lastautua tai matkustaa.

Kaikki tutut ja tutuntutut potentiaaliset kuskit alkaa olla kyselty läpi ja relevantin tuntuiset Facebook-ryhmät spämmätty. Tiedustelematta on lähinnä vain ammattikuskin saatavuus ja taksa.

Eli laitetaanpa niin sanotusti verkot näillekin vesille ja katsotaan, josko kyyti löytyisi (mielellään ammattilaistasoa huokeampaan hintaan) blogin kautta!

Ensisijaisesti olisi haussa a) valmis kyyti, jossa tulisi kaveri mukana tai b) vuokralle B-kortilla ajettava hevosauto. Toissijaisesti myös kuski kunnon vetoautolla kävisi. Trailerin saanen tarvittaessa lainaan kotitallilta ja muun kaverin puutteessa Ruusa voinee lähteä seuralaiseksi. Tämä tosin todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tamma ei suostu kävelemään koppiin enää omana näyttelypäivänään sunnuntaina. 

Sijainti on Kirkkonummella.

Jos sinulla olisi mahdollisuus lähteä kanssamme näyttelyyn tai tiedät jonkun, jolla olisi traikussa tilaa tai B-kortilla ajettava henkilöauto, laittele viestiä. Sellainen tulee perille blogikommenttina, tuossa sivussa olevan yhteydenottolomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen lahtoruutuun@gmail.com.

Todistettavasti puskaratsukko eli Ruusan kuulumiset

Olen aina kutsunut itseäni puskaratsastajaksi ihan tasomäärityksenä, mutta termin voisi näinä päivinä ottaa ihan kirjaimellisestikin. 

Ruusan kanssa olemme nimittäin taas päässeet puskailun ytimeen eli metsälenkeille. Muutaman kerran olemme nyt eläinlääkärin tuoreimman diagnoosin jälkeen käyneet ratsastuksilla (sunnuntain retki peruuntui migreenin takia), ja kivaa on ollut! 

Yllättävän vaikeaa ottaa vauhdissa kuvia kännykällä, kun ensin pitää näprätä näppäinlukko auki, sitten kamera esiin jne. Etenkin kun poni ei ole halukas seisomaan tätä aikaa paikoillaan. Tässä kuvassa on siksi menty ihan metsään ja poni odottaa toimintaohjeita.

Toimintammehan on suorastaan terveydenhuoltoa, vähintään mielen-sellaista, sillä kuulemma tutkimukset osoittavat metsässä oleilun olevan ihmismielelle lääkettä. Koska olen laiska, en jaksa nyt kaivaa tutkimuksia vaan tämä linkki vie Helsingin Sanomissa julkaistuun kolumniin - viittaustapa ei läpäisisi tieteellistä tai edes journalistista seulaa, mutta blogissa menköön. Tiivistettynä, metsän vehreyden hellivä vaikutus on geeneissämme. 

Koska ratsastavan ihmisen pääkoppaa virkistää myös itse ponin selässä istuskelu, metsälenkin pitäisi olla tuplasti voimaannuttava kokemus. Ja kyllähän se onkin.

Ehkä siinä samoillessa herää Ruusankin sisällä vastaavanlainen eohippuksen elonmerkki. 

Vauhdissa kännykällä kuvaaminen on vielä vaikeampaa. Tässä mennään kyllä polulla, mutta sitä ei oikein näe.

Ainakin toistaiseksi polku on ollut riittävän kimmoisa myös mahdollisen matala-asteisen kaviokuumeen tai muun terveysongelman herkistämille käpälille. Askel vetää ja sileimmillä polunosilla Ruusan tekee mieli vähän laukkaillakin. Eilen teki laukassa jo vähän mieli toppuutella, ettei kyyti muuttuisi tätimakuun turhan töyssyiseksi. Kotiinpäin on saanut joka kerta pidätellä. 

Eli kohtalaisen lupaavaa, vaikkakin ratsastus on toistaiseksi rajoittunut pieniin käyntipainotteisiin maastoihin. Vähän aikaa nyt lähinnä humputellaan tällä viisiin ja katsotaan sitten, löytyisikö moottoria myös kenttätreeneihin.

Ja mikäs tässä on humputellessa, kun alla on puskamopojen aatelia. Voi mennä yksin tai kaverin kanssa, voi samoilla umpimetsässä tai kopsutella tiellä autojen seassa, kaikki onnistuu ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Normaalitilanteessa kaikki vaihteet ovat kuskin käytettävissä ja jarrutkin läpäisisivät katsastuksen. 

Miinuspuolena maastomopossa mainittakoon jatkuva tankkaustarve. Laitumelta häätönsä jälkeen Ruusa on tullut entistä rasittavammaksi puskien verottajaksi. Ratsain tämä ei onneksi toistaiseksi ole yltynyt häiritseväksi, mutta ohjasajossa meinaa kuskilla hermo palaa. 

Kehitystehtäviä molemmille.

Kun majatalossa ei palvelu pelaa - ruunat laitumella

Luulen, että tällä hetkellä Ruusa-poni antaisi mitä vain, jos saisi vaihtaa osia poikansa kanssa. Tai ehkä se valitsisi mieluummin setähevosen osan niin saisi viettää yöt buffet-ravintolassa perhekokoonpanolla eli poikaystävänsä ja poikansa kanssa - tarvitsematta sietää curlya.

Kuvituksena voikukkakuvia jokusen viikon takaa. Ovat jääneet aiemmin julkaisematta, koska ei ollut niihin sopivaa tekstiä. Albert rakastaa voikukkia, jopa niiden varsia!

Puolet vuorokaudesta laiduntavat ruunat sen sijaan eivät aina ihan ymmärrä arvostaa onnekkuuttaan, vaan valittavat kohtelustaan. 

Kun laitumen portin illalla avaa, ne ehkä laiskasti hölkkäävät sinne vähäksi aikaa, tai sitten jäävät suoraan tarhaan huutelemaan ruokatilauksia. Ihmettelevät, miksei PALVELU pelaa! Että ITSE pitäisi mennä hyttysensyötiksi ruohoa nyhtämään, vaikka naapuritarhaan toimitetaan valmiiksi maakontaktista irrotetut korret. 

Huonoksi on mennyt ravitsemuspalvelutaso tässä majatalossa. No, aina silloin tällöin sentään on pöytiintarjoiluakin.

Itse majoituspalvelu on ollut runsaassa käytössä, koska lentävät verenimijät tai muut luonnonilmiöt. Kukaan ei ole yöllä kellottamassa, kuinka suuren osan 12 tunnistaan pojat viettävät seisovassa pöydässä. Varmaan ihan reilusti sielläkin, mutta aika usein ne löytyvät jostain muualta kuin laitumen puolelta. Pihatosta ehkä kömpivät, kun kuulevat, että palvelusväki on saatavilla. 

Albertkin menee ihan mielellään päiväksi äidin helmoihin lepäilemään. Ei tarvitse riimun kanssa metsästää hehtaarilta, riittää kun avaa portin ja antaa siirtymiseen luvan. Tosin ihan yhtä innokkaasti se suuntaa takaisin poikamiesporukkaankin, taitaa vaihtelu virkistää.

Semmoista laidunelämää täällä!

Kuvassa myös äitiponi, joka ei siis tällä hetkellä laidunna.

Kyllä pihatto on etenkin kesäaikaan ehdoton.

Siinä mielessä hyvä, ettei tullut vietyä Albertia mihinkään orilaitumelle. Toki sellainen tarjoaisi enemmän ikätasoon soveltuvaa fyysistä rasitusta, mutta onneksi herra kaksivee saa vanhoista patuistakin jonkinlaiset painit irrotettua.

Välillä siellä juostaan. 

Ruusa varmasti kiittää tädin ratkaisua, kun sillä on sentään puolet vuorokaudesta hyvää seuraa. Albert on ollut tarkoitus lähitulevaisuudessa siirtää kesäplantaasille kokopäiväisesti, mutta saa nähdä, joudunko uhraamaan sen jatkossakin emänsä osa-aikaiseksi seuramieheksi.

Albert itse ei ole ymmärtänyt kärsivänsä, palvelustakin se taitaa valittaa lähinnä mentoriensa peesissä.

Ainoa ihmisen aiheuttama kärsimys on Albertista ollut ötökkäkarkotteen suihkuttaminen - se ei oikein käy. Poikkeuksen muodostaa puuroruokailu. Silloin ei ehdi kauhistua suihkusta, kun on muita kiireitä.

Curly ja harvinainen päätön ratsuponi. Ei enää kovin selvää korkeuseroa!