Lokakuu ja marraskuu, miksi olette niin lokaisia?

Lokakuu, siinäpä vasta osuvasti nimetty kuukausi, vaikka tänä vuonna ulkoilman loka jäi ihan siedettävälle tasolle. 

Tässä ponitaloudessahan loka ei kuitenkaan ole tavannut jäädä fyysisen ulkoilman riesaksi, vaan samaan aikaan on roiskunut myös kuvainnollinen kura. 

Mistäköhän johtuu, että kun mieli muutenkin kamppailee selvitäkseen pimeydestä, ponihommista ei ole yhtään piristeeksi?   

Poninihan ovat perinteisesti loka-marraskuussa sairastaneet, yleensä molemmat yhtä aikaa. Tämä on perinne, jonka mielelläni rikkoisin, mutta olisi epäilemättä ollut liikaa vaadittu, että kaikista vuosista juuri 2020 antaisi tähän mahdollisuuksia. 

Lokakuun alussa oli vielä auvoisaa, tai niin kuvittelin.
Tykkään kovasti näistä kuvista, joita Sini otti meistä sänkipellolla.
Enkä näytä tässä edes yhtään isolta Ruusalle.
Kuva Sini Tuhkunen (kuvankäsittely minä)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lokakuussa paljastui Ruusaa koetellut kengitysvirhe. Korjauksen jälkeen poni meni vielä kipeämmäksi. En ollut varma, miksi poni oli niin kipeä, mutta se liikkui huonosti ja haluttomasti ja vatsa oli koko kyljen matkalta krampissa.

Aluksi arvelin liikkumishaluttomuuden syyksi jalkakipua, olihan kaviobalanssia juuri rukattu ns. isommalla kädellä. Toista viikkoa kävelytettyäni aloin kuitenkin hiukan ravuuttaa Ruusaa, ja kaksitahtinen askellus näyttikin paremmalta kuin käynti. Tästä päättelin haluttomuuden syyksi ennemmin mahakipua. Ajatus ei ole kokonaan omaa tuotantoa, vaan peräisin eläinlääkäriltä, jolle noin viikkoa kengitysmuutoksen jälkeen hänelle soittelin. 

Olen juuri syöttänyt Ruusalle kahden viikon psylliumkuurin ja poni on saanut jo monta viikkoa Antepsinia kahdesti päivässä. Silti se edelleen vetää vatsaa sisään ja pakollisiksi katsomani pienet lenkit menevät perässävetämisen merkeissä. 

Tällä hetkellä ponitodellisuus näyttää tältä.

Oireita ei selitä ainakaan hiekkakeräymä, jota pelkäsin, koska tarhanpohja on hiljattain laitettu hiekalle. Tänään otetun röntgenkuvan mukaan tämänhetkinen hiekkakeräymä on nimittäin mallia pikkuruinen viiru. (Myös kavioluut olivat suoristuneet sitten viime näkemän.) 

Muutama päivä sitten luin @anninageen Instagramista postauksen, että hänen hevoselleen vastaavia oireita oli aiheuttanut munkinpippuri. Kah, sitähän Ruusakin oli saanut jokusen viikon! Lopetin syötön saman tien - ja sekä oman että tallinpitäjän havainnon mukaan oirelu on sen jälkeen ainakin loiventunut. 

Vaikka mahatilanne on parempi, ongelma ei ole kokonaan poissa. Että nyt sitten arvon, katselenko tilannetta Antepsinin voimalla vielä vähän aikaa vai varaanko tulevan klinikkakengityksen yhteyteen myös mahatähystyksen.  

Myös lokakuun alusta. Kuva minä.

Tosin yksi mahdollinen selitys nihkeilylle voi olla myös virus. 

Tätä vaihtoehtoa en muilta hyvin potentiaalisilta vaisuuden syiltä hoksannut edes epäillä tilanteen akuuteimmassa vaiheessa, joten mahdollinen ruumiinlämmön poikkeama jäi todentamatta. (Kyllä, aiemmin harrastamani säännöllinen lämmön mittaus on viime aikoina vähän unohtunut, paitsi nyt olen petrannut ja tsekkaan tilanteen joka päivä - ennen liikutusta.) 

Virusta aloin epäillä Ruusalla siinä vaiheessa, kun oireet iskivät Albertiin. 

Sillä eihän yhden ponin saikkuilu lokakuulle riitä, vaan samaa herkkua on ollut tarjolla myös junioriosastolla. 

Pari viikkoa sitten lauantaina tallikaveri soitti kertoakseen, että Albertilla rähmivät silmät. En tästä erityisemmin huolestunut, sillä vastaavaa on aiemminkin pikkumiehellä ilmennyt eikä se ole vaatinut silmien puhdistamista kummempia toimenpiteitä. Kun myöhemmin samana päivänä saavuin itse paikan päälle, löysin kuitenkin tihkusateesta nuorisolaisen, joka tärisi kuin horkassa. Lisäksi se nosteli oudosti jalkojaan.

Ensimmäinen toimenpide oli ilmeinen: talutin ponin välittömästi talliin ja työnsin kuumemittarin sen takalistoon. Mittari nousi yli 40 asteeseen! En voinut uskoa näkemääni, joten mittasin uudelleen, ja sama meno vain jatkui. Tunnin parin päästä lukema oli jo 40,8! 

Ajoitus oli valitettavan täydellinen: seuraavana päivänä oli Kyvyt esiin -finaali, johon yksi Albertin tarhakaveri oli kvaalautunut. Omistajat toimivat vastuullisesti ja jättivät menemättä, mutta olihan se hirveä harmi. Varsa olisi voinut hyvinkin pärjätä.

Lapsi on omasta mielestään terve. Kamerani sen sijaan on alkanut tehdä hirveän rakeista jälkeä.

Oletettavasti Albertin ongelma oli alkanut jo perjantaina, sillä tuolloin hakiessani ponia se oli pihatossa makaamassa. Kyseessä oli sen verran epätavallinen lepäilyajankohta, että kiinnitin asiaan huomiota. Kun palautin Albertia tarhaan, se käveli jäykästi, kuin kavioitaan arkoen. Näistä oireista en kuitenkaan hoksannut mitata lämpöä.

Albertilla kävi kyllä siinä mielessä tuuri, että olin juuri saanut Ruusan outoon oireiluun eläinlääkäriltä tulehduskipulääkkeitä. Joten kun kuumemittari lauantaina tavoitteli lämpöennätyksiä, minulla oli Finadyneä tuikata nuorisolaisen suupielestä sisään. 

Varsa vangittiin potemaan karsinaan, eikä se vaikuttanut olevan tilanteesta harmissaan. Välillä se näytti aivan surkealta, välillä ilme oli kirkas ja ryhti ylväs kuin terveinäkin päivinä. Sunnuntaina poni kyllä oli köllötellyt karsinassa niin pitkään liikkumatta, että tallikaverit epäilivät sen olevan jo henkitoreissaan. 

Onneksi Albert muuten noudatti omia tapojaan eli sen syöttämiseksi ja juottamiseksi ei tarvinnut keksiä vippaskonsteja. Heinä maistui makuuasennossakin ja karsinan juoma-automaatti suhisi ahkerasti. Poika on tässä ehdottomasti paranneltu versio emästään, joka heittäytyy  juomattomaksi vähemmästäkin kolotuksesta. 

Laadukasta kännykkäkuvamateriaalia Albertin karanteenitiloista. 

Sunnuntaina Albertin kuume oli laskenut noin 39:ään ja illalla mittari näytti jopa alle 38:aa. Koska maanantaiaamun lukema kuitenkin oli taas 39, päätin kutsua eläinlääkärin paikalle ottamaan näytteitä. Tilasin verikokeet ja varmuuden vuoksi myös pääntautitestin, onhan Varsinais-Suomessa sitäkin liikkunut.

Maanantaina Albert myös maanantaina korona- ei kun siis pääntautikaranteeniin noin 10 minuutin ajomatkan päähän, jotta tauti - mikä ikinä olikin - ei leviäisi koko talliin. Kaveriksi karanteenitiloihin uhrattiin samasta laumasta aikuinen hevonen, joka sattui olemaan joutilaana ja jolla ei ole infektioille altistavia perussairauksia. 

Tiistaina eläinlääkärin saapuessa paikalle potilaamme ruumiinlämpö oli laskenut jo lähelle normaalia, vähän päälle 38 asteeseen. Oli jo aika selvää, että pääntautia tämä ei ollut, mutta testi otettiin silti. Pääntautitesti olikin negatiivinen, verikokeissa fibrinogeeni koholla ja muut tulehdusarvot normaalit. Tämä viittasi siihen, että tauti oli taittumassa, sillä fibrinogeeni kuulemma laskee tulehdusmarkkereista hitaimmin.

Jotta mikälie pöpö ei siirtyisi kahden tallin välillä, toimin runsaan viikon ajan seuraavasti: ensin kävin hoitamassa Ruusan, sen jälkeen ajoin toiseen paikkaan, vaihdoin kengät ja pipon, hoidin Albertin, ja seuraavana päivänä pesin kaikki tallivaatteet.

Tarhanpohjat uusittiin tänä syksynä.

Valitettavasti hygieniaponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kuumetauti on iskenyt tallillamme jo kahteen muuhunkin hevoseen. Tauti näyttää iskevän jännästi niin, että edellisestä tapauksesta kuluu aina viikko seuraavan ilmenemiseen. Herpes-rokotetulla kuume kesti vain päivän, mikä sai meidät pitämään kyseistä virusta todennäköisimpänä epäiltynä. Onneksi tontilla ei ole tiineitä tammoja.

Hoitava eläinlääkäri ei kylläkään usko herpesteoriaan, sillä samanlaisesta taudista kärsivien kärsistä on kuulemma joillakin muilla talleilla saatu negatiivisia herpestestejä.   

Niin, sen pääntaudin lisäksi alueella kuulemma liikkuu myös tällaista virusta, jonka ainoa oire on useita päiviä kestävä kuume. 

Albertillekaan kuumeen kaveriksi ei toistaiseksi ole ilmaantunut muita oireita kuin se kovassa kuumeessa esiintynyt jalkasärky - jotain onnea sentään matkassa. Silmäoireilukin rajoittui siihen yhteen rähmäerään, jonka tietysti putsasin pois steriilillä suolavedellä. Kahdella muulla potilaalla on ollut myös takajalat tukkeina.

Nyt Albert on ollut normaalilämpöinen melkein kaksi viikkoa ja se siirrettiin viikko sitten takaisin tallille. 

Koska tuoreet kuvat loppuivat kesken niin laitetaan tällainen syyskuinen kuva laitumelta.

Vanha nyrkkisääntöhän on, että hevoselle pitäisi antaa lepoa viikko jokaista kuumepäivää kohti. Ihan neljää tai viittä viikkoa Albert tuskin on aloillaan, mutta se ei vielä ole palannut pihattolaumaansa, jossa leikit ovat aika vauhdikkaita ja toistuvat säännöllisesti pitkin päivää. 

Viikonloppuna kyllä yritin antaa Albertin hetken olla omassa porukassaan ja toisen kerran yhdistää sitä Ruusan ja kaveriruunan kanssa, mutta molemmista yrityksistä oli seurauksena itsensä tärviölle juossut toipilas.

Albert on siis nyt ulkoillut ihan vain itsekseen. Aluksi se vietti yöt karsinassa, mutta epäonnistuneiden kaverikokeilujen jälkeen sille rajattiin vakiolauman pihatosta oma yksiö. Tämä ratkaisu oli tervetullut, sillä tallin sairastarha on etäällä muista ja jo muutama siellä vietetty päivä sai Albertin haukottelemaan ja kipristelemään takavatsaansa. 

Loka-marraskuu on taas vaihteeksi ollut sellaista ponielämää, että tallille lähtöä tehdessä rintalastan alle on alkanut ilmestyä kirvelevä möykky. On ollut pikkuisen vaikea samaistua taannoisen hevosenomistajuuspostaukseni viimeiseen kohtaan eli "poninomistajuus on ihanaa". Enempi se on tuntunut lisäkuormitukselta suhteellisen vaativan työn ja muun elämän viimeaikaisten vastoinkäymisten ohessa.  

P.S. Jos joku ei uskonut, että muka joka vuosi tähän aikaan on poni pipinä, tässä todisteeksi aiemmat syysvaivapostaukset (vaivat ovat yleensä alkaneet juuri loka-marraskuussa, vaikka kaikki kirjoitukset eivät tähän ajankohtaan osukaan):

Tallil eka, tallil vika (lokakuu 2019)
Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta (marraskuu 2018)
Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin (lokakuu 2018)
Sittenkin kaviot? (joulukuu 2017)
Synkissä vesissä (joulukuu 2016)
Flunssaa ja allergiatestin tuloksia (marraskuu 2015)
Niin tai näin, aina väärinpäin (marraskuu 2014)
Voihan mast-solu (marraskuu 2013)

Väsynyt tammaparka ja vähän psylliumia

Otsikko kuvastaa Ruusan olotilaa viime aikoina. Edellisen päivityksen hieno liikkuminen on vaihtunut entistä väsyneempään olemukseen.

Käyntiä poni vielä alkuviikosta marssi menemään innokkaasti, mutta keskiviikkona se ei halunnut lähteä edes kävelylle. Käyntiä reippaampaa menoa en ole enää edes pyytänyt ja vapaapäiviä on ollut yhtä paljon kuin ohjattua liikuntaakin.

No, tänään sitten talutin ponin laitumelle ihan vaan valokuvamalliksi. Harmi vaan, että en saanut tarkennusta toimimaan kuten haluaisin, sillä meno oli näinkin väsynyttä:

Harmi, että tämä on ihan epäterävä kuva. Mutta oli pakko laittaa, kun on muuten niin hauska. Poni esitteli pitkästä aikaa perinteistä bravuuriaan: piehtaroinnista suoraan pukkilaukkaan.

Tilanteen muuttumisesta voisi ehkä alustavasti vetää sellaista johtopäätöstä, että liikkumishaluttomuus ei välttämättä ole johtunut pelkästään Pullan valmistusvaiheesta.

Ruusa on nimittäin tässä muutaman päivän syönyt psylliumia.

Menin pellolle ehkä puoli tuntia liian myöhään, tallille tullessani laidun oli kokonaan auringossa. Harmitti. Etenkin, kun kuvat olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta muutenkin ihan suhruisia. 

Psyllium-kuuri alkoi tuntua ajankohtaiselta, kun joka päivä jouduin putsaamaan Ruusan intiimialuetta kakasta. Takapuolesta valui sinne kakkavettä.

Tällainenhan on omiaan altistamaan ponin ja sen salamatkustajan monenlaisille ikäville tulehduksille, joten jotain oli tehtävä.

Psyllium-kuuria ei ollut mennyt kuin pari päivää, kun peräpään putsaustarve loppui. Aikahan sen näyttää, oliko tämä todella näin yksinkertaista, mutta nyt hännänalus on ollut siisti kolme peräkkäistä päivää.

Psylliumin syöttäminenhän menee sillä lailla, että turvotan Greenlineä ja sekoitan sen pieneen määrään melassisiirappia ja muutamaan desiin tammamysliä. Sitten laitan sekaan muutaman litran vettä ja sekoitan uudelleen. Juuri ennen tarjoilua lisään päivän annoksen hiekanpoistoainetta.

Sitten Ruusa sukeltaa veden joukosta sattumia ja siinä prosessissa tiputtaa puolet psylliumista veden mukana lattialle. Joskus myös vetää vettä henkeen. Kun jäljellä on noin puolet annoksesta, jyvät on jo poimittu psylliumista ja poni panee huulet tiukasti yhteen. Minä haen lisää mysliä, sekoitan uudelleen, tarjoilen uudelleen.

Jälkimmäinen vaihe toistetaan tarvittaessa. Lopulta sekoitan viimeiset rippeet ponin varsinaiseen ruoka-annokseen ja toivon, että se silti syö.

Jostain syystä psyllium-kuurin aloittamiseen on aina jonkinlainen kynnys. Välillä vaan on pakko.

Muuten Ruusa voi, kuten kuvista näkyy, varsin entiseen malliin. Paitsi että karvaa se on pudottanut ehkä kottikärryllisen tai kaksi. Tämä näkyy jo jonkin verran lavoilla, mutta jokunen kottikärryllinen taitaa olla vielä jäljellä!

Pullan laskettuun kypsymisaikaan on 67 päivää, laskin ihan itse tänään. (Edit: väärin taisi mennä.)

Voihan (paksu) maha

Tänä syksynä on oltu niin Ruusa-ponille kuin sen huoltajallekin aika uudessa tilanteessa.

Nimittäin siinä, missä aikaisemmin on tuskailtu ponin ravinnon riittämättömyyttä, nyt ihmetellään ponin keskivartalon tilalle ilmaantunutta jumppapalloa. Poni ei ole pelkästään paksuna, vaan myös tavallisesti paksu. Paksu on tosin tässä tapauksessa varsin kaunis sana kuvaamaan ponin habitusta.

Tässä maha viikko sitten. Se on saattanut sittemmin vielä kasvaakin.

Aikaisemman heinän kanssa poneilla oli käytännössä vapaa heinäbuffet ja Ruusan kylkiluut olivat silti jotenkin tunnettavissa. Heinää myös jäi syömättä kottikärrykaupalla.

Sitten tuli tämä uusi heinä. Sitä ei jää tarhaan korttakaan - tosin ei siinä kyllä juuri kortta olekaan. Ponin elopaino lähti heinän vaihdoksen jälkeen rakettimaiseen nousuun. On ilmeistä, ettei ponin omaan arviointikykyyn voi tämän heinän kanssa luottaa.

Väkirehut on tietenkin jo aikaa sitten poistettu, mutta jauhemaisten lisäravinteiden (kalkki, msm) takia poni saa vajaan desin Greenlineä (kuivamitta). Lisäksi vain kivennäiset. Nekin pitäisi epäilemättä vaihtaa melassoimattomaan. Kun heinää on rajallisesti, vähemmänkin maistuva kivennäinen voisi mennä alas.

Liikunnastakaan ei ole pelastajaksi, sillä se on jännevamman rippeiden vuoksi vielä kevyttä. Toki nostan sitä vähitellen kohti ns. normaalia ennen kuin sitä pitää tiineyden loppuvaiheessa taas keventää. Pyrin järjestämään ponille ohjattua liikuntaa vähintään viitenä päivänä viikossa.

Heinää poni saa kyllä edelleen reilusti ja annosta pitäisi epäilemättä yhä pienentää. Mutta sitten on tämä toinen ongelma. 

Muutaman viime päivän aikana on ollut pakko myöntää, että ponilla on taas maha kipeä, 1,5 vuoden auvon jälkeen. Kuka tietää, ehkä tästä johtui taannoinen tuhmailukin. 

Onhan tässä jo jonkin aikaa ollut vähän sellaista ilmassa. Ihmisen pitäisi tarttua jo siihen, kun poni alkaa haukotella erikoisen paljon, mutta kun koko kesä on mennyt pähkäillessä vaivaa x, y ja z, ei millään jaksaisi ahdistua vielä niin pienestä.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että kyljen harjaamisesta menevät korvat luimuun ja takavatsan tai tissien kopeloinnista nousee kavio. (Tosin tänään sitten taas vähemmän, että ota siitä nyt selvää sitten.)

Haukottelusession jälkeinen tyytymätön ilme.

Pitäisi vain arvata, vaatiiko käsillä oleva ongelma psylliumia vai omepratsolia - tai kenties jotain ihan muuta. Tällä hetkellä poni saa inhaloitavaa kortisonia, joten sikiön lääkealtistuksen lisääminen ei tunnu hyvältä.

Mahahaava ei näissä olosuhteissa myöskään tunnu todennäköisimmältä epäillyltä, sillä päiväsaikaan poni saa heinää 3 - 4 tunnin välein ja yöksi noin puolet koko vuorokauden annoksesta. Laumadynamiikkakin näyttää ihmisen silmään toimivalta.

Psylliumia olen antanut joka syksy ja joka kevät. Viime syksynäkin taisi olla pientä vastaavaa oireilua, joka meni hiekanpoistokuurilla ohi. Eli se on nyt ensimmäinen askel - paitsi että hätäisenä jo eilen turvotin Greenlinen sekaan kokeeksi myös bentoniittisavea.

Enää pitäisi pähkäillä, mikä maku on tänä syksynä sen verran in, että sillä kuorrutettuna menee alas yli puoli litraa siementä. (Jauhetta on tähän asti ollut turha yrittääkään.) Desi psylliumia upposi tänään ihan Greenlinellä ja desillä mysliä, mutta määrän kasvaessa kohti terapeuttista annosta kasvaa todennäköisesti höysteidenkin tarve.

Jos ei ole heinää, pitää tutkia, mitä muuta voisi syödä.

Tästä kaikesta herää myös kysymys, olisiko pihattoon sittenkin hyvä laittaa olkipatja. Saisi poni pahimpaan nälkäänsä vedellä sitä sitten. Se olisi varmaan vähäkalorisempi välipala kuin ilmeisen hyvinsulava heinä. (Toisaalta oljessakin voi olla aika paljon sokeria.)

En ole tähän asti halunnut kuivikkeeksi olkea, vaan miettinyt pölyttömämpää hamppua. Mutta olisiko pieni ylimääräinen pöly sittenkin pienempi paha kuin mahakipu tai lihavuus? Ehkä, ehkä ei, so not.

On tämä hevosenpito sitten helppoa kuin heinänteko.

Marraskuu, muta ja toimiva psyllium-resepti

Jos lopettaisin hevosharrastuksen, jäisin kaipaamaan monia asioita. Marraskuu tallilla ei ole niiden asioiden joukossa. Marraskuu on tehty mudasta. Mutaa on tarhassa, mutaa on saappaissa, mutaa on naamassa ja mutaa on ilmeisesti myös ponin suolessa.

Juup, poni alkoi näyttää taas siltä, että maa-ainesta on päätynyt suoleen. Ei mitään katastrofaalista oireilua tässä vaiheessa, mutta hiukan alkoi takavatsa näyttää taas piukealta.

Ja kun takavatsa alkaa näyttää piukealta, on aina aika reagoida. Koska ponin tarhassa on paikoin melko massiivista mutaa (onneksi ei koko tarhassa) ja hevosia ruokitaan maasta, ykkössyytetty vatsan piukeuteen oli helppo keksiä.

Mutatilanne pahimmassa kohdassa eli portilla. Muualla tarhassa tilanne on merkittävästi parempi ja pihaton takana on jopa melko kuivaakin maata.

Ratkaisu ensivaiheessa oli kaikkien inhokki psyllium. Ihme kyllä poni on tällä kertaa lotaissut psyllium-keittonsa naamariin ihan yhdeltä seisomalta. Minä kun olin varautunut maanitteluun ja keiton lisämaustamiseen useita kertoja ruokailun aikana.

Ehkä tässä nyt saadaan nauttia siitä, ettei ponille ole tänä syksynä liiemmin melassilimpparia tarjoiltu. Kun sitä sitten saa, se on nannaa.

Yksi ehkä maailman nirsoimmista poneista syö psylliumin tällaisella reseptillä:

• pieni annos Greenlineä
• vajaa puoli desiä melassisiirappia
• muutama litra lämmivettä (n. litra/desi psylliumia)
• pari desiä parasta herkkumysliä

Kokonainen psylliuminsiemen lisätään keiton pinnalle hieman ennen tarjoilua.

Aloitin psyllium-kuurin rohkeasti kahdesta desistä. Seuraavana päivänä ponilla oli maha ihan kuralla eli ilmeisesti sieltä tosiaan tulee jotain suoleen kuulumatonta pihalle. Tämä kuuri jää omien kiireideni vuoksi alle viikon pituiseksi kevytkuuriksi, mutta sekin tuntuu jo tehonneen: tänään maha oli jo aika rennon näköinen - ja sain poniin uppoamaan peräti 6 desiä psylliumia kerralla.

6 desiä psylliumia on täysi annos. Noudatamme klinikalta saamaamme ohjetta eli kokonaista siementä tulee gramma per ponin painokilo, siis rapiat 300-kiloiselle ponille 300 grammaa psylliumia. (Desin mittaan mahtuu 50 grammaa.)

Ja mitä heinien kurasta syöttämiseen tulee, siellä missä on ongelma, on myös ratkaisu (ainakin kun tallinpitäjä antaa ponitädin vapaasti kokeilla erilaisia ratkaisuja):

Laatikko meni vähän mutaiseksi siirtoprosessissa, koska täyspuinen loota on aika painava. Tässä lyhyt sivu.

Hevosihmisen tekeminen onnelliseksi on helppoa. Pitää vain rakentaa laatikko äidin kattoremontista yli jääneistä laudoista. Rakentajaa ei voi syyttää siitä, että laatikosta tuli pikkuponille hieman turhan syvä, sillä arkkitehtina hääräsi ponitäti itse.

Ylimääräisestä syvyydestä huolimatta poni tuntui laatikkoonsa tyytyväiseltä eikä vaihtanut paikkaa, vaikka kaverille laitettiin heinät suoraan kumimatolle. Vielä pitäisi rakentaa toinen laatikko. Siitä tulee sitten vähän ponikokoisempi.

Laatikkoon saa kiinni heinäverkon.

Takaisin lähtöruutuun

Ruusan kotiinpaluu pelotti minua etukäteen, mutta kotiinpaluuta seurannut epätoivo tuli vähän puun takaa.

Poni ei suostunut syömään psylliumia millään. Lisäksi sen hengitys kulkee taas yhtä kehnosti kuin ennen kahden kuukauden hoitoponnisteluja.

Tätä blogia nimetessäni en osannut odottaa, että "Takaisin lähtöruutuun" tuntuisi jonakin päivänä ihan näin konkreettiselta.

Tuntuu kuin olisin nappulana pelissä, jossa jokaisen onnistumisen jälkeen on palattava lähtöruutuun. Seuraavalla kierroksella vaikeusastetta lisätään: vanhat ongelmat alkavat alusta ja niiden kaveriksi lisätään joku uusi. "Parhaassa" tapauksessa uusi ongelma on sellainen, jonka hoitaminen pahentaa vanhoja ongelmia.

En tiedä, onko tässä pelissä mahdollisuutta voittaa. Enkä ole enää ollenkaan varma, haluanko ylipäätään enää pelata.

Toivottomassa olotilassa pikkuasiatkin saavat suuret mittasuhteet. Kuten se, että eläinlääkäri kirjoittaa uuden inhalaatiolääkkeen käyttöohjeeksi "entisen ohjeen mukaan". Tai se, että sitä lääkettä ei löydy lähimmästä apteekista, vaan pitää lähteä erikseen kaupunkiin. Tai se, kun hakee auton takaluukusta toisenlaista psylliumia (nirson ponin omistajan on varauduttava useilla vaihtoehdoilla), takaluukun lukko on jumissa.

Siinä vaiheessa, kun herää aamuyöllä ahdistukseen siitä, että on taas mentävä tallille, alkaa väkisinkin miettiä isoja ja surullisia ratkaisuja.

Jos Ruusa tämänhetkisistä odotuksistani poiketen selviää hengissä, ponin ja tädin välejä paikkaillaan vielä pitkään. Hoito ei nimittäin ole sujunut ihan niin kuin oppikirjoissa.

Olen toki yrittänyt maanitella ponia syömään psylliuminsa sekoittamalla siemenet kaikkiin sen suosikkiherkkuihin (se syö mielellään neljää asiaa: porkkanaa, kuivaa leipää, mysliä ja melassisiirappia). Lopputulos on se, että poni ei huoli enää niitä herkkujakaan.

On siis käynyt jokseenkin selväksi, että Ruusa ei vapaaehtoisesti hiekanpoistoainetta niele. Väkisinsyöttö muistuttaa painiottelua, jossa molempien osapuolien riski saada sekä henkisiä että ruumiillisia vammoja on suurehko.

Ensimmäisellä yrityksellä painiottelun voittaja jäi ratkaisematta, sillä ainoa tarkoitukseen sopiva ruisku meni pakkosyötön tuoksinassa rikki.

Huomiseksi on luvattu tällaista säätä. Tulisipa, voisi ehkä hetken ottaa rennommin. Ehkä.

P.S. Ehkä tässä nyt kumminkin vielä hetki sinnitellään. Jos ei muuta syytä keksi niin olisihan se rahan tuhlausta heittää hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kun on kuluttanut hiekanpoistoon jo rapiat 1 500 euroa. (Ja vaikka joka ilta olisin valmis ampumaan ponin siihen paikkaan, ehkä kuitenkin tykkään siitä liikaa luovuttaakseni. Ehkä.)