Monilla hevosihmisillä on negatiivinen hevoskuva

Hevosmaailma jakautuu tällä hetkellä aika jyrkästi kahtia sen perusteella, millaista hevosenkäsittelylinjaa edustaa. Kärjistetysti jakolinja kulkee kurin ja namin välillä.

Blogia yhtään seuranneelle ei tule yllätyksenä, että sijoitan itseni namilinjalle. Jos tämän kertoo kurin nimiin vannovalle hevosihmiselle, reaktio saattaa olla olla hyvinkin aggressiivinen. 

Minun on aina ollut hirveän vaikea ymmärtää tätä vihamielistä reaktiota, ikään kuin positiivisen vahvisteen käyttö olisi henkilökohtainen loukkaus namikoulutuksesta kieltäytyviä kohtaan. Käsitykset sisältävät usein myös väärinymmärryksiä, joita tuntuu olevan hyödytöntä yrittää oikaista. 

Olen miettinyt, mistä tämä kumpuaa, ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on lähtökohtaisesti erilainen käsitys hevosesta eläimenä.

Kuva: Rimma Photography. Kuva on otettu syksyllä 2015.

Monen hevosihmisen hevoskuva on varsin negatiivinen. 

Negatiivisen hevoskuvan hevonen koko ajan pyrkii "pääsemään niskan päälle" tai "ottamaan johtajuuden". Hevonen "testaa" tai jopa "jallittaa" ihmistä, hakee konfliktia ihmisen kanssa.

Ihmisen on jatkuvasti oltava varuillaan, että hevonen ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Hevonen näyttäytyy ikään kuin vastustajaksi, joka pitää päihittää tai alistaa tahtoonsa.

Kun miettii tätä hevoskuvaa, ymmärtää yhtäkkiä oikein hyvin, miksi osa hevosihmisistä pitää niin tiukkaan kiinni kurista ja kokee hevosen omat aloitteet uhaksi. Jos hevoskuva on yllä kuvattu, onkin ainoastaan loogista, että hevoselle vapautta antava käsittelytapa tuntuu vaaralliselta.

Kuva Rimma Photography

Oma hevoskuvani on, kuten arvata saattaa, hyvin toisenlainen. Minä näen hevosen lempeäksi, nöyräksi ja ystävälliseksi eläimeksi, joka haluaa elää sovussa niin lajitovereidensa kuin ihmisenkin kanssa. Se toimii niin kuin on sen mielestä kannattavinta toimia.

Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, ettei hevonen vain luule itseään pomoksi, sen voi antaa ilmaista omia mielipiteitään, ehdottaa asioita ja aktiivisesti kokeilla, mitä ihminen tällä kertaa haluaa. Sitä voi jopa palkita oikeasta vastauksesta. 

Siinä, missä moni kurilinjan hevosharrastaja pitää minun hevosenkäsittelytapaani vaarallisena, minä pidän heidän hevoskuvaansa surullisena. 

Negatiivinen hevoskuva on surullinen tietysti ensinnäkin hevosen kannalta: Jos kaikki ei-toivottu käytös nähdään temppuiluksi tai jopa johtajuustaisteluksi, jää havaitsematta paljon kipua ja pelkoa, jotka oman kokemukseni mukaan ovat yleisimmät syyt hevosen rajun käytöksen takana. 

Toisekseen hevosen näkeminen vastustajaksi on surullista myös ihmisen näkökulmasta. On nimittäin aika paljon ihanampaa käydä tallilla ystävän kuin vastustajan luona.

Hei hei mitä kuuluu

Hupsista, yli kuukausi edellisestä julkaisusta! Jotenkin tuo aika menee rattoisasti, kun puskee sellaisia 50-tuntisia työviikkoja ja viikonlopuiksi ajelee Uudellemaalle hoitamaan poneja.

Kyllä, vaikka minun elämäni on siirtynyt pitkälti Turkuun, ponit ovat vielä saaneet jatkaa auvoista eloaan tutussa kodissa. 

Tosin muutos ei ole niiltäkään jäänyt huomaamatta, kun omaa ihmistä näkee viikoittain seitsemän päivän sijaan vain kahtena. Muina päivinä tallikaveri on paikannut ja hoitanut pihaton puhtaanapidon, ponien puurotarjoilut, vedenkannon ja sadevaatetuksen. Mainitut asiat eivät siis sisälly meillä tallivuokraan, vaikka tallinpitäjä toki poikkeustilanteissa huolehtii niistäkin (siivousta lukuun ottamatta).

Kuva jostain syksyltä. Tämä tarha on ollut poneille niin ihana.

Tallikaverille on ihmisten kesken sovittujen hommien lisäksi kaatunut myös ponien vaatimia viihdytystehtäviä. Eihän se nyt käy päinsä, että seitsemänpäiväiseen erityishuomioon tottuneita poneja palluteltaisiin vain pari kertaa viikossa! Varsinkin Albert on kovasti päivittäisen ihmishellyyden tarpeessa.

Täytyy sanoa, että itsekin aina viikonloppua kohti kovasti kaipaan turpaterapiaa!

Ruusan kanssa rapsutellaan välillä pitkäänkin. Albertilla puolestaan on jotenkin niin superrauhoittava energia, että kun painan naamavärkin sen kaulaa vasten ja hengittelen niin oma levoton mieleni tyyntyy. Ruusa ei tällaista nojailua edes suvaitse, vaan kävelee pois. Albert jaksaa seistä siinä juuri niin kauan kuin minä tarvitsen. Lisäksi Albert on aina hyvällä tuulella.

Miten pärjäsinkään ennen terapia-Albertiani!

Albertilla on tarpeita. Ruusalla on samanlaisia, mutta jostain syystä tulee otettua paljon vähemmän kuvia siitä. Albert on viimein oppinut pussaamaan ilman hampaita.

Ruusassa poissaoloni näkyy siinäkin, että viikonloppuisin se lähes juoksee työntämään päänsä riimuun ja tapailee ravin askeleita matkalla talliin. Ihan tällainen sen työmotivaatio ei säännöllisemmässä liikunnassa ole ollut, vaikka ei se kyllä tapaa karkuunkaan juosta.

Lukujärjestys on ollut sellainen, että lauantaisin olen ratsastanut, sunnuntaisin puolestaan irtojuoksuttanut sekä taluttanut metsässä kera vapaana kirmaavan Albertin.

Ruusan hengitys on kyllä taas herättänyt aiempaa enemmän huolta. Pelkään, että se ei tällä kertaa vain tokene ennen kuin vuoden perinteisesti hengitysvaikein aika eli kevät alkaa. Toisaalta on myös säätilasta riippuvaa vaihtelua. Vaihtelun voisi tiivistää niin, että mitä enemmän sää houkuttelee ihmistä kääriytymään vilttiin kotisohvalle, sitä paremmin virtaa happi tammaponin rööreissä. Sama toimii päinvastoin. Eli viileä kaatosade on paras, tihkusadekin ok. Toisaalta aurinkoinen päivä on väistämättä kehnompi ja mitä lämpimämpi, sitä huonompi.

Olen kuitenkin ratsastanut Ruusalla joka viikko jaksamisen mukaan. Poni on siinä väläytellyt aika hienoakin tekemistä (varsinkin sillä viikolla kun olin käynyt kahdesti pilateksessa), mutta pohjat eivät ole ihan suosineet varsinaista treeniä. Ja koska olemme vain kahdestaan humputelleet maastossa niin ei ole kuviakaan.

Jostain syystä kun siivoan, ponien on pakko olla juuri siinä kohdassa tarhaa. Muualle ei 1,5 hehtaarin aitauksessa mahdu, paitsi heinätarjoilun aikaan.

Albertilla on ollut parempi liikuntatilanne, sillä se on poissaollessanikin päässyt mukaan poikien jumppahetkiin niin peltojuoksun, metsäseikkailun kuin leikkitreffienkin merkeissä. 

Albert on poissaollessani vieraillut välillä naapuritarhassa vuotiaan vuonispojan painikaverinakin. Tallinpitäjä oli kokeillut myös Albertin, vuonispojan ja curlyn kolmistaan oloa, mutta Albert oli ilmeisesti leikittänyt nuoremman toverinsa liian uuvuksiin. Leikkitreffit ovat toimineet paremmin, etenkin kun niillä on ollut virallisena valvojana varsan mummo, jonka taakse juniori on voinut piiloutua lepäämään.

Laadukkaiden puhelinkuvien kimara se vain muuttuu laadukkaammaksi.

Tästä kaikesta on tietysti pääteltävissä, että tallipaikkakuviot ovat edelleen levällään. Oikeastaan on ollut viime aikoina niin superkiire, että maksettuani helmikuun tallivuokran en pariin viikkoon jaksanut uhrata asialle ajatustakaan.

Nyt olen kuitenkin aktivoitunut. Olen jo periaatteessa alustavasti varannut yhden paikan, mutta olen sanonut tallinpitäjälle vielä tsekkaavani yhden tai kaksi paikkaa.

Syy epäröintiin on se, että on ollut yllättävänkin vaikea löytää Turun seudulta paikkaa, jossa muuten Ruusa-ponin ongelmille soveltuvaan hoitoon yhdistyisi isohko tarha. Ajatus siirtää ponit 1,5 hehtaarin metsätarhasta (jota ne käyttävät täysimääräisesti) 500 neliön tasaiseen länttiin tuntuu vaikealta. Muuta vaihtoehtoa ei välttämättä kuitenkaan ole, jos ja kun haluan ponit lähemmäs lähitulevaisuudessa.

Tallipaikkapäätös pitäisi saada tehtyä tässä kuussa. En halua elää loputtomiin näinkään, että saan seurustella ponieni kanssa vain viikonloppuisin. Ruusan hengitystiet ja muu kunto varmasti hyötyisivät edes vähän säännöllisemmästä jumpasta. Puhumattakaan omasta hyvinvoinnistani!

Pitäkää peukkuja, että osaan valita oikean paikan, jossa ponit viihtyvät! Jos ponit viihtyvät ja voivat hyvin, viihdyn minäkin.